Lucinda Riley: Valo ikkunassa

Lucinda Rileyn Valo ikkunassa (The Light Behind The Window 2012, suom. 2023) on kirja, jonka sain mukaani viime syksyn kirjamessuilla, kun olin Bazar Kustannuksen järjestämällä aamiaisella Harry Whittakerin seurassa. Kohdennus oli mainio, sillä jokainen kutsuvierastilaisuudessa ollut oli jo valmiiksi jonkinlainen Lucinda Riley -fani. 

Pariisilaiselämää eläinlääkärinä viettävä Emilie de la Martinières perii suvun ainoana jälkeläisenä sukunsa kartanon Etelä-Ranskassa. Siis Etelä-Ranskassa! Äidin kuolema herättää Emiliessä ristiriitaisia tunteita, eikä kartanon kohtalokaan ole aivan selkeä. Onhan Emiliellä oma elämä Pariisissa.⁣⁣

Mistraalin mukana tulee mies, joka pyyhkäisee Emilien jaloiltaan. ⁣⁣

⁣⁣Kartanon kellarista löytyvän salainen huoneen myötä Emilie alkaa selvittää sukunsa historiaa. Toisessa aikatasossa Constance, nuori ranskalaisenglantilainen nainen, värvätään salaisen palvelun leipiin ja lähetetään miehitettyyn Ranskaan. On vuosi 1943. Vastarintaliikkeellä on vaikeuksia, eikä hänen kontaktinsa saavukaan paikalle. On turvauduttava suunnitelmaan C. Constance löytää itsensä rikkaan aatelismiehen oven takaa. Talo vain sattuu sinä iltana olemaan täynnä natsivieraita, joten hänen on pistettävä pystyyn elämänsä esitys. ⁣⁣

Lukiessani tätä yömyöhään ajattelen, ettei ole ihanampaa ajankohtaa lukea kuin yöllä. Kun kaikki äänet ovat vaienneet ja voi vain uppoutua täysin kirjan maailmaan. ⁣⁣

Pidän tästä valtavasti, enemmän kuin yhdestäkään Seitsemän sisarta -sarjan kirjasta (ja niistä olen nauttinut kovasti). Tyyli on vähemmän satumainen, aikuisempi. Teoksessa on mukana aivan ihana sokea hahmo, yksi suosikeistani. Menneisyyteen sijoittuva romanssi on sopivan sykähdyttävä, eikä tarinasta puutu hengästyttäviä käänteitä. Se on sopivan traaginen, mutta myös lämmin. Kumpikin aikataso pysyy kiinnostavana, ja kytkökset niiden välillä ovat kutkuttavia. ⁣⁣En osannut etukäteen odottaa, että pitäisin osittain miehitettyyn Ranskaan sijoittuvasta romaanista näin paljon.

Eräs kirjan hahmoista on selvästi narsisti, mitä osaan epäillä jo hyvin alkuvaiheessa. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvaus on onnistunut. Jotkin muutkin käänteet ovat arvattavissa, mutta se ei haittaa yhtään.⁣⁣

Voih, saisinpa lukea tällaiseen miljööseen sijoittuvia kirjoja enemmänkin! ⁣Olen hurmaantunut. Tämän lukeminen tuntuu suorastaan hemmottelulta. Olen kohdannut todella paljon enemmän kirjoja, jotka sijoittuvat englantilaiseen kartanoon kuin ranskalaiseen. Eikö niitä ole vai eikö niitä vain käännetä, eikö niistä puhuta? Kiinnostavaa myös on, että tässä romaanissa ollaan molemmissa. Emilien perimässä châteaussa Ranskassa, mutta myös hänen aviomiehensä sukukartanossa Englannissa. 

Emilie kuljeskeli ympäri taloa pukeutuneena kahteen Sebastianin kalastajanvillapaitaan. Oli ilmeistä, että monia yläkerran huoneita ei ollut käytetty vuosikausiin. Etelä-Ranskassa sijaitsevan kartanon ikkunat oli rakennettu valtaviksi, niin että ne päästivät sisään mahdollisimman paljon valoa, mutta Blackmoor Hallissa oli pienet ja ahtaat ikkunat, joiden tarkoituksena oli pitää kylmyys ulkopuolella. Ankeat värit ja raskaat mahonkihuonekalut toivat mieleen edvardinaikaisen näytelmän lavastuksen.

Ensikuvaus Château de la Martinièresista (itse kartanosta):

Hän kääntyi katsomaan, kuinka kolmensadan metrin päässä kohoavan kartanon vaaleanpunertavat seinät, perinteisesti vaaleansinisiksi maalatut ikkunaluukut ja kummallakin puolella kasvavat sypressit sulautuivat alkavan iltaruskon hämyyn. Rakennus oli suunniteltu yksinkertaisen tyylikkäästi sopimaan maaseutuympäristöönsä, ja se kuvasti täydellisen hillitysti sekä omaa historiaansa että Emilien itsensä jaloa syntyperää. 

Ensikuvaus Blackmoor Hallista:

Lunta tuiskutti sakeasti, kun Sebastian maksoi taksinkuljettajalle ja otti Emilien matkalaukun auton tavaratilasta. Kääntyessään tarkastelemaan Blackmoor Hallia ensimmäistä kertaa Emilie näki synkän ja torjuvan punatiilestä rakennetun goottilaistyylisen kartanon. Ulko-oven holvikaaren yläpuolella kyyhötti uhkaavan näköinen kivinen sadevedensyöksijä, jonka hampaatonta hymyä luonnon elementit olivat jäytäneet ja jonka päälakea peitti lumihattu.

Rakastan gotiikkaa ja goottilainen arkkitehtuuri ja englantilaiset puutarhamaisemat kiehtovat, mutta asumuksena? Ero näiden välillä on aikamoinen, ja tiedän, kumman minä valitsisin asuinpaikakseni.

Sääolosuhteet ja ympäristö tukevat kerrontaa. Eroa näiden kartanoiden välillä kasvattaa entisestään kontrasti aurinkoisen luonnon kukoistuksen ja lumikinosten välillä. Toinen näistä on idyllinen, tuttu ja turvallinen. Toinen taas jylhän karu ja luotaantyötävä, ja ovella voisikin yhtähyvin riippua Et ole tervetullut -kyltti. Vaikutelman täytyy olla täysin tietoinen, onhan Englannissa oikeasti mukavannäköisiäkin kartanoja. Lumen keskellä Emilie on jumissa, mikä kuvastaa hänen tilannettaan muutenkin, kuten lukija tulee pian huomaamaan. 

*Kirja on saatu kustantajalta. 

Lucinda Riley: Auringon sisar

Auringon sisar (The Sun Sister 2019, suom. 2020) on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa. Electran tarina pitää otteessaan, mutta jättää jälkeensä ärtymyksen. Lopetus on kehno jo siitä syystä, että Electran isoimmasta hetkestä etäännytetään liikaa. Vaikutus jää laimeaksi. ⁣⁣

Seitsemän sisarta -sarjan sisarusparveen kuuluu eri etnisyyksiä ja kunkin osan myötä lukija pääsee kurkistamaan uuteen kulttuuriin. Electra on kuvattu aina perheen hankalimmaksi. Hän on diiva, supermalli, joka ei päästä ketään lähelleen ja joka ei kestä omia ajatuksiaan ilman päihteitä. Huomaan lukiessani itse asiassa pitäväni Electrasta enemmän kuin muista sisaruksista. Hän ei ole yhtä siloisen kaunisteltu, eikä Electraa lähtökohtaisesti todellakaan voisi kutsua pyytteettömäksi, mikä on itse asiassa todella miellyttävää vaihtelua. ⁣⁣

Ja nyt itse asiaan. Electra on tummaihoinen, ja hänen sukunsa on Keniasta. Hänen isoäitinsä on kuuluisa aktivisti, ja Electra on itsekin pärjännyt elämässä hyvin. Mutta miksi, miksi juuri tummaihoiselle sisarukselle on annettu ne ikävimmät piirteet ja kaupanpäällisiksi huumeongelma? Teos käsittelee rasismia, rotuerottelua ja päihderiippuvuutta, ja Electra saa toki lopulta sulan hattuunsa, mutta en silti voi olla miettimättä tätä. Electra ei ole kasvanut New Yorkin ghetoissa, vaan luksuskodissa Genevessä. Electran viesti on, että kenelle tahansa voi käydä niin kuin hänelle, kuka tahansa voi jäädä koukkuun. Viesti on tärkeä ja paikkansapitävä, mutta eikö tähän rooliin olisi sopinut silloin kuka tahansa sisaruksista? Ehkä olen niin kiintynyt Electraan, että toivoisin, että hän olisi saanut paremman kohtelun kirjailijan kynästä. Electran lapsuutta ja rasismia, jota hän ei ole edes tunnistanut rasismiksi, puretaan Electran terapiaistunnoissa. Pidän siitä, että raskaita ja tärkeitä aiheita nostetaan esiin, mutta sillä, miten se tehdään, on väliä. Mietin vahvistaako Riley samalla vain olemassa olevia stereotypioita. ⁣⁣

Papa Salt pelastavan valkoisen miehen asemassa on ongelmallinen jo sinänsä, mutta Auringon sisaressa on toinenkin pelastaja, Cecily. Valkoihoinen nainen, joka pelastaa Electran isoäidin ja käytännössä adoptoi tämän. Tähän olisi hyvin voinut kirjoittaa mustan hahmon tilalle! ⁣⁣

Cecilyn tarina on tästä huolimatta sarjan vetävimpiä, ja brittihallinnon alainen Kenia miljöönä yllättävän kiehtova. Toisin kuin monen muun sarjan menneisyys-osioihin sijoittuvan naisen kohdalla, Cecilyn kohdalla en joudu halkomaan hiuksiani ihmetellessäni mistä kummasta nämä typerät elämän pilaavat päätökset tulevat. Cecily onkin siitä erityinen, että hän onnistuu tekemään lähinnä hyviä ratkaisuja. Cecilyllä on selkärankaa.

Electran päihderiippuvuuden käsittely jää pintapuoliseksi. Hänen elämänsä palaset loksahtelevat paikoilleen liiankin helposti. Ehkä se palvelee tämän tyyppistä romaania. Kuten ennenkin tämän sarjan kohdalla, sivut kääntyvät kuin itsestään. Silti sana, joka tästä jää päällimmäisenä mieleen, on juuri pintapuolinen.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar

Lucinda Riley: Kuun sisar

Skotlannin ylämaat, syrjäinen kartano, neljä kotiutettavaa metsäkissaa, salaperäinen valkoinen kauris ja villieläinten hoitajaksi palkatun Tiggyn vahva intuitio. Näistä pidän Seitsemän sisarta -sarjan viidennessä osassa Kuun sisar (The Moon Sister 2018, suom 2020). Ilmapiiri Skotlanti-osuudessa on sopivan mystinen. Ylämailla Tiggy myös kohtaa Chillyn, vanhan romanimiehen, joka tunnistaa Tiggyn oitis sukulaiselleen ja kertoo ennustuksesta, jonka mukaan hänen on määrä lähettää Tiggy takaisin kotiin.

Ihan kaikki Tiggyn työnantajan tiluksilla ei vaikuta olevan kohdillaan. Viimeistään laukaisu lumisessa metsässä tuo kunnon rikosromaanivibat. Hyvä! Vaihtelu on tässä todella virkistävää ja luontokuvaus hienoa. 

Kutsuin valkoista kaurista ääneti ja kahlasin hitaasti metsikköä kohti toivoen, että se tulisi näkyviin ja että voisin sen nähtyäni mennä kotiin nukkumaan, kun tietäisin, että se oli edelleen turvassa.

Eläin ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Oli mystinen näky, kun se kohotti päätään kuuta kohti, kääntyi ja katsoi minua syvänruskeilla silmillään. Se lähti tulemaan epäröivästi minua kohti, ja minä lähdin sitä kohti.

Onko kauris todellinen vai ei? Sen mystisyys välittyy lukijalle hienosti, samoin Tiggyn ja kauriin välinen yhteys.

Mutta sitten on se menneisyyteen sijoittuva osuus Espanjan Granadassa, jonka Sacromonten luolissa asuu romaneja. Ja eräs hyvin lahjakas flamencotanssija, jossa tulisuutta ja päättäväisyyttä riittää. Mutta kun äh. Espanja ei ole jotenkin koskaan sytyttänyt, eikä kuuluisuuteen nousevan Lucían diivatarina vedä. Ei edes, kun matka jatkuu Etelä-Amerikkaan ja sieltä New Yorkiin.

Eikä vedä tämän romaanin romanssitkaan. Jos Varjon sisaren kanssa tuntui, että romanttiset suhteet jäivät hieman keskeneräiseksi, niin tässä niin on vieläkin enemmän. Tästä jää nälkä.

Mihin Kuun sisar sitten keskittyy? Sanoisin, että hengellisyyteen. Tiggy on sarjan alusta lähtien esitetty sisarista hengellisimpänä, mutta omassa osassaan hän pääsee todella vauhtiin ja tutustuu omaan potentiaaliinsa. Granadassa Tiggy tapaa Angelinan, joka opettaa Tiggylle kaikenlaista. Mukaanlukien kirouksia.

”Luulin, että olemme parantajia”, sanoin. ”Miksi haluaisimme tehdä kenellekään pahaa?”

Angelina katsoi minua murheellisesti. ”Erizo, maailma on täynnä valoa ja pimeyttä. Ja elämän aikana olen nähnyt paljon pimeyttä.” Hän sulki silmänsä, ja tiesin hänen ajattelevan menneitä, jotka edelleen ahdistivat hänen mieltään ja tätä kaunista maata. ”Pimeinä aikoina on tehtävä mitä voi selviytyäkseen ja suojellakseen rakkaitaan ja itseään. Nyt mennään metsään, ja minä opetan sinulle kaikkein voimallisimman kirouksen sanat.”

Tuon kaikista voimallisimman kiroukset sanat ovat sanoja, joita ei koskaan saa lausua ääneen tai kirjoittaa mihinkään. Aika tyylikästä.

Angelinan opetusten myötä Tiggy alkaa myös kuuntelemaan itseään uudella tavalla.

”Ei, Tiggy, hän on sinun entinen työnantajasi!” sanoin päättäväisesti.

Haluat silti puhua hänen kanssaan, koska välität hänestä…

”Enkä välitä”, sanoin ääneen.

Kyllä välität…

Huokaisin. Angelinan minulle antaman viimeaikaisen opetuksen seurauksena sisäinen ääneni oli herännyt henkiin ja oli nyt kuin naispuolinen versio Disneyn Samu Sirkasta. Oikeastaan se ei sulkenut suutaan hetkeksikään ja pakotti minut tiedostamaan kaikki ne valheet, joita yritin itselleni syöttää.

Kätevää vai rasittavaa? Ohikulkijat pitänevät ehkä rasittavana, sillä Tiggy puhuu vahingossaa ääneen ja onnistuu kääntämään päitä.

Viimeisenä nostan vielä sitaatin hiljaisuudesta, sillä mielestäni siinä kiteytyy moni asia teoksen tematiikasta ja sisäänpäin kääntymisestä.

Oli kiinnostavaa, että useimmat tuntemani ihmiset pitivät hiljaisuutta mahdottomana. Se hukutettiin musiikkiin, television pauhuun tai rupatteluun. Minä puolestani rakastin hiljaisuutta, koska sen kuuli silloin kunnolla, eikä se ollut hiljaisuutta ollenkaan, vaan sekoitus luonnon ääniä: lintujen laulua, puiden lehtien kahinaa tuulessa, tuulen huminaa ja sateen ropinaa… Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalle kuin keijukaiset, jotka pyrkivät sisään…

Samaistun Tiggyyn. Myös minä rakastan hiljaisuutta. Inhoan telkkarin pauhua, taustaääniä. Voin kuunnella musiikkia, mutta harvemmin taustaäänenä, ellen sitten ole liikkumassa. Monelle itsensä kanssa kahden jääminen hiljaisuuteen tuntuu olevan se ongelma. Mitä jos silloin kuulisikin oman sisäisen äänensä? Joutuisikin kohtaamaan omat valheensa? Mitä jos silloin todella kuulisi, mitä elämältään haluaa? 

Itsensä kuuntelemiseen ei tarvita välttämättä Angelinaa oppaaksi, ei Samu Sirkkaa tai magiaa. Ainoastaan sen, että pysähtyy kuuntelemaan, eikä pakenekaan hiljaisuutta.

Kahden mystiikkaosan jälkeen on mielenkiinnoista nähdä, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. Jatkuuko mystiikka osana sitä vai jääkö se vain Tiggyn ja osittain myös CeCen jutuksi? Kuun sisar ei ole niin vauhdikasta menoa kuin sitä edeltänyt osa, eikä se jotenkin vedä vertoja muillekaan osille. Pidän silti Skotlanti-osuudesta ja Tiggystä itsestään. Kuun sisar jää... ohueksi? Hiljaisemmaksi? Ehkä siksi en olekaan heti hyppäämässä seuraavaan osaan. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar

Varjon sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on Seitsemän sisarta -sarjan kolmas osa ja eniten mieleeni. Olen suorastaan ihastunut sen miljööseen ja hahmoihin, niin nykymaailmassa sukujuuriaan selvittävän Tähden (Asterope) kuin edvardiaanisen ajan Lontooseen muuttavan Flora MacNicholinkin tarinaan. Historiallisina staroina romaanissa ovat luonnollisestikin itse kuningas Edward VII, hänen tunnetuin rakastajattarensa Alice Keppel ja lähes Floran naapurissa asunut Beatrix Potter. 

Sisarensa CeCen varjossa elänyt Tähti alkaa tehdä pesäeroa sisareensa, joka on tähän asti puhunut Tähden puolesta. Flora puolestaan on valtavan itsenäinen järviseudulla kasvanut köyhemmän englantilaisaatelisen tytär, joka vannoo olevansa koskaan menemättä naimisiin. Ongelmat alkavat, kun Flora rakastuu samaan mieheen sisarensa kanssa.

Jälleen kerran hahmot ovat persoonallisia ja ihania ihmisiä löytyy kosolti. Persoonallinen kirjakauppias Orlando pukeutuu edvardiaanisen ajan mukaisesti ja on muutenkin hyvin omalaatuinen. Hänen veljensä Mouse on juro ja ärsyttää sekä loukkaa Tähteä, mutta on kieltämättä aika komea.

Sukulaisuussuhteet eivät ole tällä kertaa niin itsestäänselviä. Kerrostumia ja arvoituksia riittää. Tahti on silti varsin rauhallinen. Englannin maaseutu, Tähden löytämä ihana vanha kirjakauppa, maalaiskartano ja sen puutarha ovat vahvasti läsnä. Englannin järviseutua kutsutaan myös Englannin puutarhaksi, ja juuri High Wealdin puutarha lumoaa myös Floran, yli 100 vuotta ennen Tähteä. 

”Perillä ollaan”, hän lisäsi minulle ja pysäytti auton suuren ja kauniin talon eteen, jonka epäsymmetrisiä ikkunoita kehystivät seinien haalistunutta punatiilipintaa peittävät lehtevät muratit ja sinisadeköynnökset. Kirkkaalle syystaivaalle kurkottelevat korkeat ja kapeat savupiiput korostivat Tudorien ajan arkkitehtuutia. Puristautuessani ulos Fiatin  takapenkiltä ajattelin, että talon sisäpuoli oli luultavasti enemmänkin hajanainen ja sokkeloinen kuin vaikuttava. Rakennus ei selvästikään ollut mikään loistelias aateliskartano. Näytti pikemminkin siltä, että se oli ikääntynyt rauhallisesti ja vajonnut ympäröivään maaseutuun hitaasti. Se kertoi menneestä aikakaudesta, josta luin kovin mielelläni kirjoista, ja tunsin kaipauksen vihlaisun.

High Wealdin ensikuvaus Tähden saapuessa kartanolle ei ole mairitteleva, mutta ehdottoman kiinnostava. Ränsistyneessä maalaiskartanossa, jonka menneiden päivien kukoistuksesta voi tuntea henkeäisyn, on aivan oma erityinen vaikutelmansa. 

Kartanon puutarha myös todella lunastaa lupauksensa:

Oli kuin olisin joutunut prinsessa Ruususen linnan pihaan, jonka piikkipensasmetsän ja jättiläisrikkaruohojen lävitse minun oli raivattava tie linnaan. Laskeuduimme pengermän portaat ja lähdimme kävelemään pitkin villiintyneiden kasvien peittämiä polkuja, joiden sokkelo oli varmaankin aikoinaan kierrellyt näyttävien pensaiden lomitse. useiden pergolarakennelmien puuluurangot olivat aikoinaan kannatelleet upeita köynnösruusuja. Loputtomat kukkapenkit olivat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa, mutta ne eivät olleet kyenneet pitämään aisoissa kasveja ja pensaita, jotka olivat paenneet paikoiltaan ja joiden kuivettuneet ruskeat jäännökset peittivät polkuja.

Tähden käyskentely High Wealdin villiintyneessä puutarhassa ja tämän kuvitelmat siitä, miltä puutarha on ennen näyttänyt ja miten osa puutarhan lajeista olisi ehkä yhä pelastettavissa, tuo mieleeni Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan. Myös Emilyssä kuvitellaan puutarhaa, jota ei ole olemassa, sillä se on vasta rakenteilla ja jatkuvat sateet uhkaavat koko rakennusprojektia.

Seurasin Margueritea eteisaulaan, josta lähti leveä Tudorien ajalta peräisin oleva portaikko. Upeasti sorvattu ja veistetty tammikaide ei selvästikään ollut myöhemmin tehty jäljennös. Lattian vanhat kivilaatat tuntuiavt halkeilleilta ja rosoisilta jalkojen alla. Hengittäessäni pölyn- ja savuntuoksuista ilmaa kuvittelin niitä tuhansia tulia, joita oli vuosisatojen mittaan sytytetty lämmittämään talon asukkaita, ja tunsin suoranaista kateutta naista kohtaan, joka sai asua tässä uskomattomassa talossa.

Tähti on minä. En tosi ehkä valitsisi juuri High Wealdia, vaan ennemmin 1700-luvun ranskalaisen châteaun, mutta tuntisin vastaavassa paikassa varmasti myös kateuden piston. En ihmettele, että Tähti niin mielellään palaa High Wealdiin ensivierailunsa jälkeen.

Puutarhan lumoavuuden lisäksi mennyttä ja nykyistä High Wealdia yhdistää toinenkin paralleeli. High Weald nimittäin syö aikamoisen määrän omaisuutta. Floran rakas kotitalo myydään myötäjäisiä varten, joilla katetaan jo silloin vaikeuksissa olevan kartanon kunnostusta. Nykyajassa Orlandon kirjakauppaa uhkaa sama kohtalo, sillä kartano ei kunnosta itse itseään.

Romanttinen mieleni kaipaisi hieman enemmän romantiikkaa kuin mitä Lucinda Riley tarjoaa. Tässä(kin) olisi ainesta siihen vaikka kuinka. Rileyn tyyli tuntuu kuitenkin jäävän vahvasti vain vihjailun puolelle ja jättää kosolti auki. (Edessä hieman spoilausta teoksen romanttisista suhteista.) Asiaa vaikeuttaa, että Varjon sisaressa on kaksi hyvin varauksellisesti rakkauteen suhtautuvaa naista, joiden tunteiden heräämisestä lukijan olisi kuitenkin saatava kiinni. Etenkin Tähden kohdalla tehtävä osoittautuu haastavaksi, sillä peruskommunikaatiokin on Tähdelle vaikeaa ja itse romanssi tuntuu pakotetulta. Romanssi ei pääse kunnolla puhkeamaan kukkaan. Ei, vaikka rakkauden kohteena on oikea lordi. 

Julia Quinnin Vastustamattoman kiusauksen kohdalla kirjoitin romanttisen romaanin tylyistä miehistä ja siitä, miten sankarittaren ja lukijan täytyy tällöin osata tulkita kyseisen romanttisen sankarin käytös rakkaudeksi. Mutta apua miten vaikeaksi menee, kun myös sankaritar on tyly ja koko ajan vastahankaan. Floran kohdalla rakkaus on helpompi huomata kuin Tähden, mutta ei sekään aivan itsestäänselvää ole. Flora pistää Archielle kampoihin, eikä edes vain kerran tai kaksi. Sekä Archie että lukija ovat koetuksella. Eteenpäin kantaa lähinnä sarjan lupaus siitä, että romanttisia suhteita on vaikeuksista huolimatta synnyttävä. Flora-paralla tätä lupausta ei ole.

Kaikesta tästä romanttisesta luovimisesta huolimatta Varjon sisar on ihastuttava onnistuneine miljöineen ja sympaattisine hahmoineen. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 

Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

No niin, olen taas ainakin 2010-luvulla. Tai melkein, sillä olen ollut puoliksi 1920-luvun Pariisissa ja Rio de Janeirossa.

Lucinda Rileyn paljon puhuttu Seitsemän sisarta (The Seven Sisters 2014, suom. 2017) hujahtaa kuunnelluksi hetkessä.

Maia on yksi mysteerimies Papa Saltin adoptoimasta seitsemästä sisaresta, joka isänsä kuoltua saa vihjeen biologisesta perheestään syntyperäänsä liittyvien koordinaattien muodossa. Etsintäretki vie hänet Rioon, jossa hänellä on oppaana kätevä sinkkumies, jonka teoksen Maia on juuri kääntänyt ranskaksi ja joka on paitsi kuuluisa kirjailija, myös sattumoisin historioitsija. Mutta Maiasta viis. Häntä paljon kiinnostavampi on hänen isoäitinsä Izabela Bonifacion tarina, tämän Euroopan matka ystävättären perheen kanssa ja rakkaus ihanaan ranskalaistaiteilijaan sulhasen odottaessa kotona Riossa.

Erityisesti nautin menneisyyteen sijoittuvista osioista, joiden vuoksi kirjoittajakaverini onkin minulle tätä teosta suositellut, erityisesti Ranska-osiota silmälläpitäen. Romaani sijoittuu hieman myöhempään aikaan kuin mihin olen erityisesti keskittynyt, mutta olen silti haltioissani. Brasilia on minulle huomattavasti vieraampi, ja myös sinne sijoittuva miljöökuvaus on hienoa. Niin kuin kunnon historiallisesta romaanista, tästä tulee olo, että niin fiktiivinen kuin itse tarina onkin, on myös oppinut jotakin. Riley on tehnyt upeaa taustatyötä.

Huomaan, että vaikka olen nauttinut romaanista suuresti, en oikeastaan tiedä, mitä siitä sanoisin. Luulen sen liittyvän myös siihen, että olen kuunnellut tämän äänikirjana, eikä minulla siten ole puhelimeen tallennettuna kuvia kirjan puhuttelevimmista kohtauksista. Äänikirjaa ei tule pysähdyttyä samallalailla makustelemaan kuin fyysistä kirjaa. Tämä on myös tarina, joka yksinkertaisesti vie mennessään ja josta olen antanut itselleni luvan vain nauttia sen enempää hirveästi ajattelematta. Lukemista on ollut vaikea lopettaa.

Olen ymmärtänyt, että sarjan osat voi lukea myös itsenäisinä tarinoina, ja ettei järjestyksellä olisi niin väliä, mutta tässä on lopussa aikamoinen koukku seuraavaan osaan. Myös tämä on ollut yhtenä syynä sille, miksi teosta suositeltiin minulle. 

Tunnustan koukuttuneeni. 

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

Tykkään valtavasti menneisyyteen sijoittuvista romaaneista. Åsa Hellbergin Hotelli Flanagans (Välkommen till Flanagans 2019, suom. 2020) on kevyt ja mukaansatempaava romaani, jonka seurassa viihtyy hyvin. Mukaan mahtuu niin naisjohtajuutta kuin romanssi, ihana isoäiti ja ruotsalainen pikkukyläkin. Kuuntelin tämän äänikirjana.

Teoksen päähenkilö, Linda Lansing, on varttunut idyllisessä Fjällbackassa rakastavan isoäitinsä helmoissa hänen isänsä johtaessa hotellia Lontoossa. Isän kuolema vie Lindan Lontooseen, jossa hän ei ole käynyt ikuisuuteen. Ainoana perijänä hänestä tulee hotelli Flanagansin omistaja. Linda ei ole omistajuudesta innoissaan, eihän hän ole koskaan oikein halunnut kuulla isänsä puheita siitä, miten hotelli jonain päivänä siirtyisi hänelle. Linda saa kuitenkin pian huomata, että hotellilla on hänelle enemmän merkitystä kuin hän oli ajatellutkaan.

Hotellia hoitaneilla koppavilla serkuilla Laurencella ja Sebastianilla ei ole Lindan parhaat intressit mielessä. He mielivät saada hotellin itselleen – eihän nyt nainen voi sitä hoitaa! Linda on kuitenkin toista mieltä, eletäänhän kuitenkin vuotta 1949, eikä hän halua isänsä elämäntyön päätyvän serkkujensa käsiin. Hänen on keksittävä keino pelastaa hotelli Flanagans vararikolta, johon hänen serkkunsa yrittävät sitä ajaa. Avuksi tulee niin uusi ystävä Mary kuin Lindan isoäitikin. 

Lindan onnistuu saattaa hotelli uuteen loistoonsa ja tehdä siitä luksushotellin, jonka juhliin osallistuvat kaikki merkittävimmät henkilöt. Mutta serkkujen juonittelut eivät ole takanapäin. Romaanin toinen aikataso sijoittuu 60-luvulle, jossa Linda kohtaa uusia haasteita. 

Mukana on kivasti useita naishahmoja hotellin henkilökunnasta, eikä teos näin ollen jää pelkäksi raapaisuksi Lontoon yläluokkaan. Lindan tapa johtaa hotellia on pehmeä, ja hän on hyvin perillä alaistensa asioista. Lindan johtamassa hotellissa teoksen naiset saavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Suosikkihahmoni oli silti Mary, joka oli kerrassaan ihastuttava ideoineen. 

Joyce Carol Oates: Bellefleur

Joyce Carol Oatesin Bellefleur (Bellefleur 1980, suom. 1981) on 80-luvun maagista realismia, gotiikkaa, ihmeellisiä tarinoita, uhkarohkeutta ja uskomatonta (epä)onnea.

Rikkaasta ja maineikkaasta Bellefleurin suvusta ja sen kirouksesta kertova sukuromaani Bellefleur tarjoilee pieniä herkullisia makupaloja kauhun estetiikasta nauttiville. Bellefleurin linna on päässyt rappeutumaan suvun varojen vähentyessä, mutta asukkaita riittää, niin eläviä kuin kuolleitakin. Romaani on hitaamman puoleinen lukea (siis okei, tähän meni joku 2 kk, mutta luin välissä muuta) ja kerronta poukkoilee suvun vesasta toiseen, mutta keskiöön nousee erityisesti pitkä, mutta ihmeellisen kaunis Leah. Eräänä myrskyisänä yönä Leah nousee aviovuoteestaan kuullessaan outoa mellastusta ulkoa ja päästää kolkuttajan sisälle linnan aulaan kokoontuneiden muiden Bellefleurien vastustuksesta huolimatta. Sisään ryntää vauhko, piskuinen ja rottamainen otus, josta kukaan ei oikein saa selville, mikä se oikeastaan on. Leah sulkee olennon syliinsä sen rimpuilusta huolimatta, ja otus repii Leahin ihon verille. Mutta Leah ei välitä. Olento saa jäädä, ja aamulla sen tilalla on ennennäkemätön ja mitä kaunein suurikokoinen kissa. Kissan tulon väitetään aloittaneen tapahtumaketjun, jonka huipentumaa en itse ainakaan arvaa ennalta.

Mikä Bellefleurin kirous oikeastaan on? Tähän kysymykseen tarjotaan jos jonkinlaista vastausta. Mielipiteitä ja näkökantoja on lukuisia, mutta yhtäkaikki kaikki ovat varmoja, että kirous on olemassa. Kirouksen piikkiin laitetaan onnettomuuksia ja kummallisia kohtaloita. Kukaan Bellefleurin miehistä ei kuole ihan normaalisti, ja jos kuolevatkin, niin heidän toiveissaan saattaa olla, että heidät pitää kuoleman jälkeen nylkeä ja että heidän nahastaan on tehtävä linnaan näytille pantava rumpu. 

Bellefleurin naiset, vaikkakin heitä itseäänkin vaivasi tämän mystisen energian vuoksi ja luode, pyrkivät vähättelemään ilmiötä sanomalla, että se oli mieliala, tuulenpuuska, oikku. ”Vai niin, olet taas sillä tuulella, vai mitä”, Leah saattoi sanoa kevyesti Gideonille tämän maatessa täysissä pukeissaan heidän vuoteellan, mutaiset ratsastussaappaat jalassaan, riiputtaen päätään sängyn laidan yli, kasvot mustanpuhuvina verestä ja vaikka hän saattoi maata halvaantuneena, tuskin henfittäen, tuntikausia – hän oli silti vain ’tuolla tuulella’ Leahin mielestä.

Teos on kerrassaan mainio. Kerronta on todella tiivistä ja dialogia on vähemmän kuin monessa muussa romaanissa. Osa luvuista on lyhyitä, toiset vähän pidempiä. Joistakin suvun jäsenistä kerrotaan enemmän kuin toisista. Gideon ja Leoh ovat varsinainen power couple, jonka tahdon alle taipuu yksi sun toinenkin. Itsevarma, kaunis ja niin ylväs Leah on kuin Bellefleurien kartanon valtiatar. Hän on täydellinen pari Gideonille, joka ratsastaa pelottomana albiinokilpahevosellaan Jupiterilla ja josta kuiskitaan kiihkeästi.

He tuijottivat Gideonia ja tunsivat sekä kateutta että pahaa mieltä tästä kateudesta ja kuitenkin samalla outoa hurjaa mielenliikutusta, sillä Gideon oli – hän ja Jupiter ja se ylpeys mitä he selvästi tunsivat toisistaan – jotenkin todellisempi, kiistattomammin todellisempi kuin toiset miehet ja heidän ratsunsa. Vaikka hän olisi hävinnytkin – eikä hän tietenkään hävinnyt – he olisivat katselleet häntä samalla kiinteällä, lumoutuneella tuijotuksella, ja jokin heissä huusi hänen puoleensa, kaipasi jälleentuntemuksen silmäystä häneltä, tuolta kopealta Bellefleurilta---

Merkittävässä osassa on myös Gideonin ja Leahin nuorimmainen lapsi, Germaine, jolla Leah vakaasti uskoo olevan yliluonnollisia kykyjä. Viimeistään Germainen syntymä saa kaiken muuttumaan, jos Bellefleurien elämä nyt koskaan kovin seesteistä on ollutkaan. Eräänä epätavallisen lämpimänä toukokuun päivänä Leah kokee valaistumisen ja alkaa toteuttaa ihmelapsensa tahtoa ja suunnitelmaa saada takaisin Bellefleurien menetetyt maat ja palauttaa syyttömän, murhasta elinkautiseen vangitun vanhan Jean-Pierre Bellefleur II:n kunnia. 

Muita mielenkiintoisia hahmoja on mm. Violet, jonka aviomies Raphael rakennuttaa hänelle mitä upeimman klavikordin. Soitinta yötäpäivää lopulta rakentanut unkarilaismies katoaa mystisesti, ja Violet lukkiutuu huoneeseen rakkaan soittimensa kanssa tuntikausiksi. Raphaelille jää omituinen tunne, että hänen vaimonsa pettää häntä lukitun oven takana. Huoneessa ei kuitenkaan koskaan ole ketään muuta, ei, vaikka Raphael voisi vannoa kuulleensa sieltä ääniä.

Varoituksen sanana mainittakoon, että jo pelkällä massiivisella sivumäärällään (710 s) osan lukijoista karkottava Bellefleur sisältää runsaasti raakuutta ja väkivaltaa. Niin Bellefleureja kuin muitakin lahdataan tuon tuostakin. Mukaan mahtuu myös rotukysymyksiä ja riistoa. Ja eräs lakko, jonka jo päätyttyä (Bellefleurien eduksi, ainakin palkan suhteen) lakkolaiset tapetaan niille sijoilleen. En muista koska olisin viimeeksi lukenut yhtä väkivaltaisen teoksen. Eikä teoksesta kuitenkaan jää väkivalta päällimmäisenä mieleen, vaan teoksen erikoisuus ja sen outo lumo. Kovin kummallista väkeä nämä Bellefleurit. Ja miten kauniita yksittäisiä hetkien kuvauksia teos sisältääkään, millaisia tunnelmia. Bellefleur on teos, joka saa huokailemaan. 

Olenko koskaan maininnut, että rakastan gotiikkaa?

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Terhi Tarkiainen on julkaissut uuden romaanin, jossa ei tällä kertaa ole vampyyrin vampyyria. Hänen esikoisromaanistaan Pure mua kirjoitin kaksi vuotta sitten. Kittyn kansi on pyörinyt Instagramissa ja teos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun sen äkkäsin. Ostan yleensä mielenkiintoiset kotimaiset uutuudet itselleni, mutta päätös kipaista kirjakauppaan lujittui, kun sain kirjallisuustieteen kurssilla kanssani aikoinaan istuneelta Romance & Revenge -blogin Veeralta yllättäen viestiä: "Ostin muuten Terhi Tarkiaisen uuden kirjan ja huomasin, että onnittelut paikallaan, kun sua oli lainattu Pure mua:n tiimoilta!" Hauska yllätys ja todelliset 10 pistettä Veeralle asian huomaamisesta, Tammi kun ei ole viitannut blogiini nimeltä, vaan pelkällä url-osoitteella. En tiedä moniko osaa yhdistää osoitteessa mainitut ruusunnuput blogiin/Instagram-tiliin Ruusun nimi. 

No entäs sitten se Kitty, eli kuinka mies tuhotaan? Tällä raflaavalla nimellä varustetulla teoksella on upea kansi. Hentoon ja viehkeään kukkaornamenttiin yhdistyy särmää tuova musta väri ja kukkien keskelle kätkeytyvä käärme, mikä sopii oivallisesti itse romaaniin. 1740-luvun historialliseen Lontooseen sijoittuvan romaanin keskiössä on apteekkarin tytär Kitty Blackstone, joka vaanii kostoa. Kitty on tullut raiskatuksi öisen Lontoon kaduilla. Puolustautuessaan hän on raapaissut miehen poskeen veriset jäljet. 

Jäljet palaavat kummittelemaan Kittyn avioitumisen myötä. Mieluiten hän hoitaisi vain isänsä apteekkia, eikä avioliitto ole hänelle mieleen. Kitty on kekseliäs nainen ja onnistuu välttämään aviovuoteen, kun hänet naitetaan itseään vanhemmalle porvarimiehelle. Joshua Goodwin on kuitenkin kiltti, hyvin toimeentuleva mies ja tämän talo hieno. Kitty saa pian huomata, että hänen uudella reviirillään on myös tunkeilija. Kittyn aviomiehen tuttaviin kuuluu kuparihiuksinen herra Heath, jonka poskea koristavat pahaenteiset neljä arpea. 

Hän oli puhuessaan kääntynyt hieman, niin että näin nyt ensimmäistä kertaa myös kasvojen arpisen puolen. Viivoja oli tosiaan neljä, tasaisin välein toisistaan ja yllättävän suorassa ottaen huomioon, millaisen tunnekuohun vallassa olin ne tehnyt. Muistin kyllä, miten olin jälkeenpäin kaivanut jotain pehmeää ja veristä kynsieni alta, mutta en ollut ymmärtänyt raapaisseeni niin syvään, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki. Silti katsellessani nyt noita neljää rosoista arpea tiesin ehdottomalla varmuudella, että vieressäni istui palavapäinen mies.

Haluaisin pitää teoksesta enemmän kuin lopulta pidän. Teoksen alkupuoli kyllästyttää, kun tarina ei ole ottaa heti tuulta alleen, eivätkä trigger warningeilla rummutetut kidutusfantasiakohtaukset yllä niihin sfääreihin, että hätkähtäisin. Odotin jotakin vaikuttavampaa, jotakin raaempaa, jotakin enemmän. Tässä tulen taas siihen, miksi inhoan kirjoista etukäteen lukemista. Toisinaan onnistun vain pilaamaan lukukokemukseni suurilla odotuksillani. Luulen, että tähän vaikutti osaltaan myös se, miten säväyttävän erilainen, rohkea teos Pure mua on lähtökohdaltaan. (Siis oikeasti, kuka antaa vampyyrin tyttärelleen synttärilahjaksi?) Kitty on kuitenkin selvästi aikuisempaan makuun. Eikä sekään ihan tavanomaisista aineksista koostu.

Huono Kitty, eli kuinka mies tuhotaan ei ole. Ja oikeasti tämän romaanin hienoushan piilee nimenomaan Kittyn unissa, joita juuri äskeisessä kappaleessa moitin. Ne eivät ole sitä mitä odotin. Kitty palaa yö toisensa jälkeen isänsä apteekin takahuoneeseen, jonne hän on sulkenut herra Heathin. Herra Heath on täysin Kittyn armoilla ja satutettavana tämän mielen mukaan. Ajan kuluessa unet muuttuvat ja saavat piirteitä, jotka kielivät Kittyn psyykeestä ja tässä tapahtuvasta kehityksestä. Samaan aikaan myös herra Heathillä on jotain meneillään. Unien ja todellisuuden välinen raja hämärtyy kiehtovalla tavalla. 

Oli hämmentävää nähdä hänet sillä lailla pystyssä ja vailla kahleita. Vaatteetkin hänellä oli yllään, vaikkei hänen varsinaisesti voinut sanoa olevan säädyllisesti pukeutunut. Harmaaksi pinttyneen pellavapaidan päälle oli hätäisesti heitetty pelkkä takki, ja ilman liiviä hänen paitansa repsotti rumasti housunkauluksen yli, mikä sai laadukkaan mutta tahraisen samettitakin näyttämään varastetulta. Takkuisine hiuksineen tämä huohottava Heath muistutti erehdyttävästi unieni miestä, paitsi ettei hänen katseessaan ollut pelkoa vaan pikemminkin jotain pelottavaa.

Lopulta makaan iltamyöhään kirja käsissäni ja luen eteenpäin tarinaa, jonka etenemistä en malta odottaa seuraavaan päivään. Pidän Kittyn suorasukaisuudesta ja tavasta ryhtyä tuumasta toimeen ja löytää keinot patriarkaalisessa yhteiskunnassa luovimiseen. Saadakseen selville, mistä oikeastaan jää leskenä paitsi, Kitty päätyy luovaan ratkaisuun ja lähestyy lakeijaansa Thomasia:

”Tarkoitus olisi, että Thomas harjoittaisi haureutta kanssani, jos se vain Thomasille sopii.”
      Sekään selvennys ei näyttänyt laukaisevan tilannetta. Päätin laskea kolmeen, ja jollei Thomas siihen mennessä osoittaisi elonmerkkejä, kaappaisin vaatteeni lattialta ja pakenisin Ranskaan, missä perinteisesti ymmärrettiin huorintekemistä ja yleistä irstailua, jopa kannustettiin siihen.

Kitty on kertojana värikäs ja aikalaisekseen kovin uskalias. Tarkiainen loistaa jälleen räikeällä ja omaperäisellä kielellä. Voi olla, että teos sen kun vain paranisi toisella lukukerralla, kun osaisin ottaa sen vastaan sellaisenaan. Ei odotuksiin vastaavana, vaan humoristisena tarinana synkästä ajasta (1700-luku oli subjektiivisen mielipiteeni mukaan synkkä, ja sen aikainen Lontoo vielä synkempi ja likaisempi) ja reseptistä, jonka lopputulos ei ole ihan sitä mitä toivoi. Miehen tuhoamisen tielle kun voi tulla kompastuskivi jos toinenkin, oli sekoittajana sitten apteekkarin tytär tai ei. 

Kenelle? 1700-luvun likaisuudesta ja kostotarinoista pitäville, humoristista luettavaa kaipaaville.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Rakastan tiivistunnelmaisia romaaneja. Satapurin jalokivessä (The Satapur Moonstone 2019, suom. 2020). Perveen matkustaa yksin syrjäiselle maaseudulle ja majoittautuu Satapurin asiamiehen vierastaloon yöksi. Hän on matkalla Satapurin palatsiin hoitamaan maharanin ja tämän anopin välistä kiistaa nuoren maharadžan koulutuksesta. Matka palatsiin on pitkä ja vaarallinen. Perveenin on taitettava matka pelkässä kantotuolissa. Nykyisen maharadžan vanhempi veli on saanut surmansa samaisessa metsässä kissapedon kynsissä vain vuotta aiemmin.

Satapurin jalokivi jatkaa Perveen Mistry tutkii -sarjaa. Se on ensimmäistä osaa huomattavasti parempi. Se on myös enemmän Masseyn tyyliä ja ehkä juuri siksi niin paljon sujuvampi. Takaumia ei ole.

Kuka hullu haluaisi intialaiseksi ruhtinattareksi? Kun menet Satapurin palatsiin, näet miten suljettua elämää edesmenneen maharadžan äiti ja leski joutuvat viettämään. He elävät zenanan suojissa siitä päivästä asti, kun saapuvat palatsiin morsiamena, aina kuolemaansa asti. Kyllä, maharani saa koruja, mutta mitä iloa niiden kantamisesta saa, kun on aina kotona? Maharadža taas saa matkustaa minne ikinä haluaa.

Varsinkin nuorempi maharan Mirabai on erityisen kiinnostava hahmo. Hän ratsastaa päivittäin purdahista välittämättä, pitää Gandhin kuvaa lastensa luokkahuoneen seinällä ja haaveilee paremmasta koulutuksesta lapsilleen.

Satapurin palatsi ei ole niin loistokas kuin mistä Perveenin käly Gulnaz on etukäteen haaveillut. Palvelijoita on karsittu kuolemantapausten jälkeen, eikä juhlia ole järjestetty pitkään aikaan. Maharanit kiistelevät asiasta kuin asiasta ja Mirabai pelkää myrkytetyksi tulemista. Palatsin henki on kaikkea muuta kuin lämmin. Edes sähkövalot eivät toimi kuin osan iltaa, ja Perveen tunteekin olonsa palatsissa turvattomammaksi ja yksinäisemmäksi kuin vartioimattomassa vierastalossa miesten keskellä.

Palatsi on silti ihan toista luokkaa kuin mihin Perveen on tottunut. Etenkin palatsin puutarhojen kuvaukset ovat ihastuttavia:

Ruokailuhuoneen toisella laidalla oli kaksi korkeaa kaariovea, jotka johtivat hurmaavaan geometriseen kukkapuutarhaan. Suorakulmaiset kukkapenkit suorastaan pursuilivat punaisia ruusuja, oransseja kehäkukkia ja valkoisia, nupullaan olevia hullurohonkukkia. Istutusten välissä kulkevilla hiekkapoluilla köpötteli riikinkukkoja. Pyöreä lampi oli täpötäynnä lootuksia. Näkymä oli ihastuttava ja romanttinen.

Perveenin omat ongelmat ja ihmissuhteet jäävät Satapurin jalokivessä merkityksettömiksi, vaikka pientä romanttista jännitettä viritetään. Hahmona Perveen on ohut. Tarinan muut hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja heihin myös keskitytään enemmän. Perveen on romaanissa lähinnä tarkkailijana. Hän toimii lakimiehenä ja olisi aina valmis pistämään väliin sanan naisten oikeuksista. Onneksi Perveen osaa purra kieltään, eikä päästele suustaan mitä tahansa ihan missä tahansa. Perveen onnistuu kuitenkin varomattomilla sanoillaan loukkaamaan ylhäistä isäntäperhettään useaan otteeseen.

Murha Bombayssa tavoin Satapurin jalokivi keskittyy Intian naisten lisäksi mielivaltaisen ja kankean brittihallinnon kritisoimiseen. Kuvaavaa on, että Satapurin palatsin lähettyvillä on brittisotilaiden sotilasasema, mutta he eivät edes hätätilanteessa voi toimia ilman brittien käskyä. Käskyä varten on puolestaan lähetettävä kirje tai matkustettava läheiseen Punen kaupunkiin.

En aivan ymmärrä, miksi teoksen nimi on Satapurin jalokivi. Romaanissa ei ole kyse jalokivistä, vaikka niitä ruhtinasperheellä tietysti on. Perveen vie lahjana vanhemmalle maharanille kuukiven, josta nousee hämminkiä. Jalokiven nostaminen kirjan nimeen tuntuu silti oudolta. Mutta kuulostaahan se toki hienolta.

Satapurin jalokiven värikäs kansi tiikereineen on yksi suosikkikansistani ikinä. Jään innoissani odottamaan jatkoa.

Kenelle? Kevyistä rikosromaaneista, tiiviistä tunnelmasta ja Intiasta pitäville, kulttuuriseikkailuun mielellään sukeltaville.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Rakastan niiden pariin palaamista milloin vain haluan lukea jotakin oikeasti nautittavaa ja kevyttä. Odotukseni Masseyn uutta, 1920-luvun Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania kohtaan olivat luonnollisestikin suuret. En ole koskaan ollut kiinnostunut Intiasta, toisin kuin Japanista. Luottoni kirjailijaan on silti kova, ja ehdotan Murhaa Bombayssa (The Widows of Malabar Hill, 2018, suom. 2019) lukupiirimme luettavaksi. Loppujen lopuksi olen ainut, joka saa teoksen luettua. Yksi tekee ajatusvirheen ja palauttaa kirjan häthätää takaisin kirjastoon ennen niiden sulkeutumista, toinen ei vain ehdi tahtiini. Sääli, sillä tästä romaanista olisi riittänyt keskusteltavaa. Teos on juuri niin runsas kuin mitä sen kansi ja siitä ottamani kuva antavat ymmärtää.

Perveen Mistry on parsi ja Bombayn ainut naispuolinen lakimies. Hän on töissä isänsä lakitoimistossa, mutta ei saa esiintyä oikeudessa. Perveenin harteille lankeaa jos jonkinlaiset paperityöt. Perveen saa selvitettäväkseen perinnönjakotapauksen, jossa kolme vaimoa on jäänyt leskeksi.  Edesmennyt aviomies, Omar Farid, on ollut Perveenin isän vakioasiakkaita. Vaimojen allekirjoituksissa on Perveenin mielestä kuitenkin tulkinnanvaraa. Lesket elävät täysin eristyksissä, eikä heitä ole mahdollista puhutella. Perheen edunvalvoja herra Mukri myös vahtii leskiä kuin haukka. Perveenillä on kuitenkin merkittävä etulyöntiasema muihin lakimiehiin nähden. Hänen on naisena mahdollista puhutella leskiä ja varmistaa heidän tahtonsa heiltä itseltään.

Murha Bombayssa on vetävä teos. Rei Shimuran tavoin myös Perveen onnistuu olemaan siellä,  missä tapahtuu. Vierailu leskien luona saa aikaan tapahtumaketjun, joka saattaa myös Perveenin tukalaan tilanteeseen.

Romaani sukeltaa Intian eri yhteiskuntaluokkien ja eri etnisyyksien välisiin eroihin ja tapakulttuureihin. Uskomuksista sinänsä ei romaanissa puhuta. Uskonto näkyy lähinnä erilaisina lakeina eri uskontokunnille. Murha Bombayssa valottaa zarahustralaisten eli parsien asemaa historiallisessa Intiassa. Kyse on aina 600-luvun arabivalloitukseen asti Persiaa asuttaneesta valtauskonnosta. Intiaa asuttaneet parsit ovat Perveenin tavoin olleet monin tavoin edelläkävijöitä ja toimineet välikäsinä intialaisten ja eurooppalaisten valloittajien välillä.

Britit ovat 1920-luvun Intiassa tietysti kaiken yläpuolella, eikä Kalkutaan palannutta Perveenin parasta ystävää Alicea katsota hyvällä. Alice on tuttu Perveenin Oxfordin ajoilta, ja hänen isänsä on kuvernöörin leivissä. Jakautuneessa yhteiskunnassa briteistä ja hallituksen kanssa veljeilystä ei pidetä. Kuvaavaa on, miten Perveenin käly mm. ihmettelee, aikooko Perveen tosiaan mennä englantilaisen kanssa elokuviin: "Teatterissahan on erikseen englantilaisille varatut istumapaikat". Rajoitukset eivät yllä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin, vaan Alicen yläluokkainen elämä on rajoitettua sekin. Osaksi edellisen kaltaisten sääntöjen vuoksi ja osaksi naisen kehnon aseman vuoksi.

Naisten oikeudet nousevatkin teoksessa esiin monelta eri kantilta.

Perveen hätkähti tajutessaan, että oli ollut naiivia kuvitella vaimojen olevan läheisiä. Kateus ja kauna olivat tärkeimmät teemat tässä naisten taloudessa. ”Razia-begum, minusta vaikuttaa siltä, että sinut on kahlittu sellaisiin ihmisiin ja suureen vanhaan taloon, josta et voi aidosti iloita.”

       Razia katsoi varuillaan takaisin. ”Eikö se ole perheen merkitys?”

Haluavatko lesket todella elää suljettua elämää nyt, kun he miehensä kuoleman jälkeen voivat valita myös toisin? Onko kyse valinnasta vai ei?  Takaumissa Perveenin lakiopinnot Intiassa etenevät jatkuvan kiusaamisen lomassa. Miespuoliset opiskelijat sen enempää kuin opettajatkaan eivät voi hyväksyä naista luentosalissa. Entä miten on parsien omien perinteisten tapojen laita? Perveen tulee huomaamaan, etteivät nekään ole aina naisen puolella.

Teoksessa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, vuodessa 1921 ja vuodessa 1917, jolloin Perveen on vielä opiskelijana ja tapaa viehättävän ja komean nuorukaisen, Cyrus Sodawallan. Jako ei aivan toimi. Vaikka takaumat kertovatkin Perveenin taustasta ja liittyvät konseptiin naisten oikeuksista, eivät ne sovi saumattomasti yhteen käsillä olevan murhamysteerin kanssa.

Sulhasesta huolimatta Murha Bombayssa ei ole romanttinen. Rei Shimura -sarjassa oli aina jonkinlainen romanssi mukana, mutta Massey on ottanut uudessa sarjassaan uuden linjan. Ja sitähän tämä selvästi on; uusi sarja. Sen jatko-osa Satapurin jalokivi on tämän kevään uutuuksia. Laitoin heti tämän luettuani lahjakorttini vinkumaan ja tilasin seuraavan osan itselleni. Kiitos vain ihanat työkaverit!

Myös Murha Bombayssa löytyy omasta hyllystäni.

Kenelle?  Kevyistä rikosromaaneista pitäville, Intiasta ja erilaisista kulttuureista kiinnostuneille  sekä kevyttä luettavaa kaipaaville.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.

Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.

Piirros oli muita yksityiskohtaisempi ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita. 

Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan  nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?

Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.

Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.

Kynnyksellä seisoi Edwardin morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”

Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.

Vaan  kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.

Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?

En halua päästä vapaaksi. Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.

Olen jokainen kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.

Olen jokainen naula.

Olen lampun sydän, koukku, johon takit ripustetaan.

[...]

Olen jokaisen huoneen ilma.

Olen kellon osoittimet ja niiden välinen tila.

Olen ääni, joka kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.

Olen ikkunasta loistava valo, jota ei voi olla olemassa.

Olen yksinäisyyden keskellä pimeässä loistavat tähdet.

Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.

Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.

Birchwood Manor oli sellainen paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.

Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.

Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Päätin elokuussa muutaman ystäväni kanssa perustaa lukipiirin. Halusimme lukea mukavuusalueemme ulkopuolelta ja tutustua kirjoihin, joita emme välttämättä muuten tulisi lukeneeksi. Ensimmäiseksi valitsimme luettavaksemme lyhyehkön klassikkoteoksen, joka mielellään olisi saatavissa myös e-kirjana. Valintanamme oli Charles Dickensin Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities 1858, suom. 1903). Kaksi kaupunkia on Dickensin 12. romaani, ja se ilmestyi viikottaisissa osissa. Sitä pidetään yhtenä maailman luetuimmista kirjoista. Minulle se on ensimmäinen Dickensini.

Yllätyksekseni Helsingin kaupungin kirjastolla ei ollut kokoelmissaan tästä klassikosta kuin muutama kappale – kaikki lainassa. Blogiani varten valitsin sen painoksen, jonka ajattelin tulevan nopeammin saataville. Valinta ei ollut paras mahdollinen, sillä vanha 60-luvun painos haisi ummehtuneelta ja aiheutti silmien kutinaa.

1700-luvun loppuun sijoittuva Kaksi kaupunkia kertoo Ranskan suuresta vallankumouksesta, köyhyydestä, turhautumisesta, yläluokan asenteista, epäoikeudenmukaisuudesta, kostosta, mielivallasta, sukupolvista, uhrautumisesta ja tietenkin rakkaudesta. Nuoren Lucie Manetten isä palautetaan elämään pitkän ja epäoikeudenmukaisen vankituomion jälkeen. Lucie on luullut isänsä kuolleen, mutta Tellsonin pankki johdattaa hänet Lontoosta Pariisiin matkalle, jonka on määrä muuttaa hänen elämänsä. Kanssamatkustajanaan Luciella on Tellsonin pankin liikemies herra Lorry, joka tuon tuostakin muistuttaa nuorta naista siitä, ettei tässä nyt ole tunteilulle sijaa, sillä kyseessähän on liikeasia. "Rohkeutta, hyvä neiti! Rohkeutta! Liikeasia! Pahin on ohi muutamassa minuutissa." Herra Manette on kuitenkin surkeassa kunnossa. Hän sietää tuskin valoa,  hänen katseensa harhailee, kun hänelle puhuu, keskittyminen läsnäoleviin on lähes mahdotonta, ja hänen omituisena pakkomielteenään on tehdä kenkiä. Hänet on saatava pikaisesti pois maasta ja Lontooseen, jossa Lucien on autettava isäänsä saamaan elämästä jälleen kiinni.

Viisi vuotta myöhemmin Lucie ja hänen isänsä ovat oikeuden istunnossa todistajina. Ranskalaissyntyistä herra Darnaya syytetään maanpetturiksi, mutta tämä vapautuu syytöksistään osittain Lucien suuren mielenliikutuksen ansiosta. Syytetty on tullut Englantiin samalla laivalla kuin he aiemmin, eikä nuorukainen ole tuolloin osoittanut muuta kuin ystävällisyyttä heitä kohtaan. Lucie tekee kauneudellaan ja vankia kohtaan tuntemallaan myötätunnolla suuren vaikutuksen niin herra Darnayyn kuin myös herra Cartoniin, Darnayn asianajajan lakimiesystävään, jonka yhdennäköisyydellä vangitun kanssa on oikeudenkäynnin kulussa merkittävä osa.

Paitsi että ”oppineen ystävän” ulkoasu oli huolimaton, melkeinpä ränsistynyt, he olivat siinä määrin toistensa näköiset, että se herätti hämmästystä ei vain todistajassa vaan jokaisessa läsnäolijassa. Kun tuomari kehoitti oppinutta ystävää poistamaan peruukkinsa, yhtäläisyys kävi entistä huomattavammaksi. Tuomari kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajajalta), oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) valtiopetoksesta?

Sydney Carton on Charles Darnayn kaksoisolento, doppelgänger. Molemmat miehet rakastuvat ihastuttavaan Lucieen, mutta vain toinen heistä voi saada hänet. Siinä missä herra Darnay on kaikin puolin kunniallinen ja nuhteeton, on herra Carton paheellinen ja vastuuton. Hän on masentunut ja syrjäytynyt juoppo, kun taas Darnay on mitä onnellisin ja aikeiltaan jaloin. Darnay edustaa kaikkea sitä, mitä Carton voisi olla. He ovat kuin kolikon kaksi puolta, joiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ylhäiselle syntyperälleen ja maalleen selkänsä kääntänyt Darnay pitää sukujuuriaan salaisuutenaan. Tohtori Manettella on siitä jotain epäilyjä, ja hän vannottaakin nuoren miehen pitämään salaisuutensa häihin asti ja silloinkin olemaan kertomatta Lucielle. Teos vie lukijan suoraan keskelle Ranskan vallankumousta ja Darnayn salaisuuksien ratkeamista, kun Darnay saa kirjeen entiseltä palvelijaltaan, joka on syytettynä hänen auttamisestaan. Darnay lähtee oitis matkaan voimatta antaa uskollisen palvelijansa kärsiä hänen tähtensä, jolloin Lucienin ja tohtori Manetten on lähdettävä hänen peräänsä. Tämä Ranskaan sijoittava osuus on kirjan mielenkintoisin osa. Vanhapiika neiti Pross on pyhittänyt elämänsä hoidokkinsa Lucien hoitamiseen. Hän ei puhu ennen kaikkea periaatteen vuoksi sanaakaan ranskaa, mutta hoitaa silti sujuvasti tinkien perheen ostokset Pariisissa. Hän on omanarvontuntoinen ja ylpeä englantilaisuudestaan, jäykkä, mutta sittenkin huumorintajuinen. Ehdoton suosikkini.

Kaksi kaupunkia ei ehkä ollut se helpoin aloitus lukipiirillemme. Kukaan meistä ei erityisemmin lämmennyt sille. Fokalisointi vaihtelee välillä vähäpätöisiltä tuntuviin eikä kovinkaan kiinnostaviin hahmoihin kuten Jerryyn, viestinviejään ja palvelijaan, joka avustaa herra Lorrya. Kirjan kuvaukset Ranskan vallankumouksesta olivat raskasta luettavaa. Kurjuutta ja väkivaltaa kuvataan paljon ja tarkkaan. Usein Ranskan suuresta vallankumouksesta kerrotaan hyvin idealistiseen sävyyn, olihan sen lopputulos kuningasvallan kukistaminen ja tasaveroisemman Ranskan alku. Sen raakuus ja hirmutyöt, vallankumouksen aatteen kasvaminen vallankumouksellisten mielessä ja sen mielipuoliset seuraukset jätetään usein sivuun. Kahdessa kaupungissa Ranskan vallankumouksen julmuus ei jää epäselväksi. Mielipuoliset syytökset, vielä mielipuolisemmat oikeudenkäynnit ja kansan ailahteleva mieli tulevat teoksessa selviksi.

Tällä hirvittävällä tuomioistuimella ei ollut mitään oikeudenkäyntijärjestystä, joka olisi taannut syytetylle, että järkisyyt otettiin huomioon. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, ellei kaikkia lakeja, asetuksia ja tapoja olisi ensiksi niin hirvittävästi väärinkäytetty, että koko vallankumouksen itsemurhakosto tarkoitti niiden repimistä maahan. […] Koko valamiehistö oli kuin koiralauma, joka oli asetettu tuomitsemaan kaurista.

Dickens ei kuitenkaan tunnu asettuvan teoksessaan kummankaan puolelle, ei valtaansa surutta väärinkäyttävien ja ahnaiden aristokraattien, eikä ylhäistä verta himoavien vallankumouksellisten, jotka saattavat koska tahansa kääntyä ketä tahansa vastaan. Kumpikin puoli saa osakseen raadollisen kuvauksen, josta mairittelu on kaukana.

Mikä tästä romaanista sitten tekee klassikon? Mitään yhtä syytä ei varmastikaan ole. Dickens oli valtavan suosittu jo elinaikanaan, ja pelkkä hänen nimensä kirjan kannessa kertoo jo jotain teoksen arvosta. Silti Dickens kuuluu niihin klassikkokirjailijoihin, joita ei ainakaan oman kokemukseni mukaan Suomessa niin paljoa lueta. Kaksi kaupunkia kuvaa sellaisia suuria ihmiskohtaloita ja suuria tunteita, jotka ovat monelle kirjallisuuden klassikolle tyypillisiä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta loppuvaikutelma on vaikuttava. Vai ajattelenko niin vain siksi, että kirjallisuuden tuntemukseni ohjaa minua ajattelemaan, että näin kuuluu ajatella? Klassikoita (ja toisaalta supersuosittuja populaarikirjallisuuden teoksia, sillä niistäkin usein on tietty "yleinen käsitys") lukiessa ennakkokäsitykset vaikuttavat väistämättä lukukokemukseen, mikä toisaalta luo teokselle kontekstia, toisaalta ehkä vähentää sen antia sellaisenaan.

Kenelle? Klassikoista ja Ranskan suuresta vallankumouksesta kiinnostuneille, 1800-luvun romaaneista nauttiville.