L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.

Mitä nimeen tulee, ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta – tiedättehän – joku Winthrop!

Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop. 

Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.

Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä. 

Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele, eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille liikaa.

Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään.  Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.

”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni, niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
      ”Sattuu – herääminen sattuu”, Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain jotakin, mistä olen uneksinut.”
      ”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana surullinen herääminen oli lähellä.

Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä  ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu. 

En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.

Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggettin Armonvuosi (The Grace Year 2019, suom. 2020) on lukupiirimme suurin vedenjakaja  tähän asti.

Minusta Armonvuosi on järisyttävän upea. Sen alku on suorastaan vangitseva. En malta keskeyttää lukemista. Tarina pitää tiiviisti otteessaan, eikä tunnu päästävän irti vielä kirjan loputtuakaan. Siitä on aikaa, kun olen lukenut jotakin näin hienoa. Olen innoissani myös siitä, että olen kerrankin onnistunut valitsemaan lukupiirikirjaksemme teoksen, josta itse pidän. Suuri osa valinnoistani ovat olleet aika huteja. Tästä aiempana poikkeuksena on ollut vain Rebekka.

Ehkä se alkaa juuri näin – sisälläni vaaniva taikavoima alkaa ottaa minusta vallan.
      Ja vaikka kukka olisi ollut todellinen, olisiko asialla ollut merkitystä?
      Kysehän oli lopulta vain kukasta.
      Ja minä olen vain yksi ainut tyttö.

Tierney Jamesin armonvuosi lähenee. Armonvuosi on asia, jonka jokainen nainen käy läpi, mutta josta ei ole lupa puhua. Silti jotkut tietävät huhuja ja ovat kuulleet kuiskailuja. Naiset lähetetään armonvuoteensa yksin. Heidän on selvittävä vuodesta omin avuinensa leirissä ja päästävä eroon taikavoimistaan, joita heille uskotaan tuossa iässä kehittyvän. Vasta sen jälkeen heidät on turvallista päästää takaisin yhteiskuntaan. 

Ennen armonvuotta on kuitenkin hunnutus. Vapaat miehet valitsevat armonvuoteen lähtevistä tytöistä itselleen vaimon. Hunnun saaminen on etuoikeus, sillä vaimon osa on varattu vain tietylle osalle tytöistä. Tierneylle vaimon osa merkitsee samaa kuin kuolema. Hän inhoaa vallitsevaa järjestelmää ja haluaa mieluummin olla vapaa. 

Kun käännyn katsomaan takanamme sulkeutuvaa porttia ja sisaria, tyttäriä, äitejä ja isoäitejä, jotka ovat kokoontuneet katsomaan siipirikkojaan, oivallan erään asian. Ehkä me olemme syy siihen, miksi armonvuodesta ei puhuta. Kuinka miehet kykenisivät elämään keskellämme, makaamaan kanssamme, luottamaan lapsensa huostaamme, jos he tietäisivät, millaisia hirmutekoja teemme toisillemme… kun olemme keskenämme… erämaassa… pimeydessä?

Lukupiiritapaamisemme on poikkeuksellisesti koronaturvallisesti etänä. Tapaamista on siirretty jo kerran. Sekä minulla että Nealla on vierähtänyt jo kuukausi siitä, kun olemme Armonvuoden lukeneet. Ellalle on todellinen yllätys, että Armonvuosi kolahti minuun niin täysin. Ella ei ole jaksanut Armonvuotta lukea ja kuuntelee epäuskoisena hehkutustani. Hänestä teos on vaikuttanut ennalta-arvattavalta ja tylsältä. Kirjassa on hänestä liikaa sitä, miten muut kuin Tierney ovat tyhmiä. Tämä on ollut hänelle ylitsepääsemätön este teoksen muiden asenteiden lisäksi. Lukeminen tyssäsi tyttöjen saavuttua leiriin. (Tässä mainittakoon, että Ella on myös ollut todella kiireinen, eikä lukeminen ole ollut se ykkösjuttu. Keskustelun edetessä Ellassa herää ajatus siitä, pitäisiköhän Armonvuosi sittenkin lukea vielä loppuun.)

Neasta teos ei ole ikimuistettava. Häntä häiritsee, miten Armonvuotta on mainostettu feministisenä kirjana. Lopputulos on hänestä pikemmin naisvihamielinen ja teos ongelmallinen. Tarinaa hän pitää kivana, mutta vanhentuneita ja kyseenalaisia stereotypioita toistavana. Hän toivoisi, ettei niitä enää käytettäisi. Neasta on ikävää, miten Armonvuosi toistaa mm. naiset naisia vastaan -teemaa. Teos toistaa myös konventiota, jossa Nean sanoin "kaikki muut naiset ovat ikäviä ja päähenkilö pitää poikien jutuista ja on siksi cool". Tämän Nea näkee perinteisenä tapana halventaa naisia, kun ns. naisten jutuista pitävät maalataan epämielenkiintoisiksi ja uncooleiksi. Vastaavien stereotypien toistuminen vaivaa Neaa, eikä hän näe teosta millään tasolla feministisenä.

Itse en tällaisia stereotypioita lukiessani edes pohtinut. Nautin vain täysin siemauksin tarinasta ja Liggettin käyttämästä kielestä ja kerrontatavasta, kaikesta. Annoin kerronnan vain viedä. Nealle tarinaan keskittyminen tuotti vaikeuksia, sillä hänen ajatuksensa pyörivät ideologioiden ja stereotypioiden ympärillä. ”Ei tämä ole feminististä nähnytkään”, Nea tokaisee. Neasta eettistä ongelmaa vain uudelleennäytetään. Lopputuloksena kirja ennemmin vain vahvistaa naisten väheksyntää ja antaa lisää syitä siihen. Häntä häiritsee myös, miten teos esittää annettuna, etteivät naiset voi tulla toimeen keskenään ja miten päähenkilö on nyt tästä sitten poikkeus ja erikoisyksilö.

Olen hyvin toisella näkökannalla. Tierney on minusta todella epäkypsä ja ennakkoluuloisesti kaikkiin suhtautuva hahmo, eikä niinkään ihailtava poikkeusyksilö. Huomaan jo aikaisessa vaiheessa, että tässä on nyt kyse nimenomaan ennakkoluuloista ja alan ennakoimaan näiden ennakkoluulojen vääräksi todistamista. Minusta osa teoksen ideaa juuri on, että Tierney ylimielisenä ja ennakkoluuloisena minäkertojana esittää muut tytöt tyhminä. Sellaisina hän heidät näkee. Kaikki, mitä lukijoina saamme Armonvuoden naisista tietää, välittyy Tierneyn kerronnan kautta, ja tämä on hyvä muistaa. Armonvuodessa ei ole kaikkitietävää kertojaa, vain Tierneyn subjektiivinen kokemus. Tarinan edetessä Tierneylle kyllä selviää, millaisessa maailmassa hän todella elää. 

Tierney joutuu kohtaamaan omat ennakkoluulonsa, mutta on totta, että hänen ongelmallisena nähdyn suhtautumisensa olen parempi kuin muut -puolta käsitellä lopuksi kovinkaan paljoa. Hänen nuiva suhtautumisensa muihin naisiin on perusteltu yhteiskunnassa, jossa hän elää. Siellä naiset on jatkuvasti asetettu toisiaan vastaan ja laitettu kilpailemaan etuuksista – armonvuonna jopa eloonjäämisestä. Tällainen ilmapiiri ei ruoki naisten välistä ystävyyttä tai luottamusta. Ja juuri tämä vastaavanlaisen yhteiskunnan tarkoitus onkin. Kun naiset ajetaan toisiaan vastaan, eivät he yhdistä voimiaan vallitsevaa patriarkaalista järjestelmää vastaan.

Olen eri mieltä myös teoksen feministisyydestä. Teos ei ole feministinen sillä tyypillisimmällä 2020-luvun ajattelutavalla, jota molemmat muut lukupiiriläiseni olisivat kovasti teokseen kaivanneet. Ellasta tällainen ”80-luvun feminismi” ei ole edes feminismiä. Minä näen puolestani feminismin todella moninaisena ideologiana, joka näyttäytyy eri konteksteissa erilaisena ja eri asteisena. Minusta ei ole olemassa yhtä ”oikeaa feminismiä”, minkä vuoksi koen tällaisen ajattelutavan vieraana. Itse näen Armonvuodessa kyllä feministisiä aspekteja. Koen, että Armonvuodessa on kyse naisia vapauttavasta narratiivista hyvin vanhoillisissa dystopiapuitteissa. Mitään radikaalia feminismiä teoksesta ei löydy, mutta jotenkin tykkäänkin juuri siitä. Kyse on alusta. Muutoksesta, joka alkaa hiljaa. 

Nea näkee yhtenä teoksen ongelmakohdista sen, miten miehet pelastavat Tierneyn eri tilanteissa. Nea tuo esiin, miten Ryker esittää Tierneyn sisukkuuden syynä pelastaa tämän jäällä. Tähän sisältyy ajatus siitä, etteivät muut naiset ole pelastamisen arvoisia, kun eivät ole sisukkaita. Rykerillä on kuitenkin myös muita syitä auttaa Tierneyta. Tämän sisukkuus ei suinkaan ole pääsyy Rykerin teoille, vaan minusta pikemminkin jotakin, joka teki Rykeriin kyllä vaikutuksen. Armonvuodessa tehdään hyvin selväksi, miten saalistajat näkevät taikavoimia uhkuvat tytöt vaarallisina ja kuoleman ansaitsevina. Kun tytöt lähtökohtaisesti ovat heidän silmissään vaaraksi, tuntuu hassulta, että jonkun tytön sisukkuus olisi saalistajalle se todellinen motiivi auttaa tätä. 

Tierneyn selviytymistä ei myöskään ole jätetty vain miesten käsiin. Tierney tekee oman osansa ja saa arvokasta apua myös naispuolisilta henkilöiltä. Mielestäni avun saaminen miespuolisilta hahmoilta ei ole Armonvuodessa ongelmallista. Tierneyta ei kuitenkaan esitetä perinteisenä avuttomana neitona hädässä, vaan aktiivisena ja omatoimisena, kykenevänä naishahmona. Mielestäni feministisen otteen saavuttamiseen ei tarvita sitä, että naiset rämpisivät välttämättä täysin omine avuineen kaikista tilanteista.

Teoksia analysoitaessa oma vaikeutensa on, kun ei voi kerta kaikkiaan tietää, mitä kirjailija on itse teoksellaan ja sen eri aspekteilla tarkoittanut. Kirjoista on mahdollista tehdä tulkintoja, joita kirjailija ei ole lainkaan ajatellut. Mikä on oikeastaan aika upeaa. Mahdollisia tulkintoja on vähintään yhtä paljon kuin eri lukijoitakin, mikä näkyy lukupiiriläistemme hyvin erilaisissa näkemyksissä.

Armonvuoden upeinta antia on, ettei sen maailma jää mustavalkoiseksi. Teos opettaa, että asioilla on aina toinen puolensa. Armonvuoden tytöille saalistajat ovat epäinhimillisiä petoja, saalistajille taas armonvuoden tytöt vaarallisia petoja. Romaani on täynnä harmaan sävyjä. Sanomana myös on, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja että kuten sanonta kuuluu, luulo ei ole tiedon väärti. On todella helppoa ajatella asioita vain yhdestä näkökulmasta. Toisen saappaisiin astuminen vaatii sitä enemmän mitä kauempana toisen tilanne on omasta tilanteesta tai omista kokemuksista. Minulle tämä oli tarpeellinen muistutus siitä, miten päinvastaisina asiat voi toiselle näyttäytyä.

Kirjan young adult -luokittelusta haluan sanoa vielä sen verran, että minusta teos on ennen kaikkea dystopia. Kirjan alkua lukeneelle Ellalle YA näyttäytyy teoksen määrittelevimpänä genrenä. Myös Nea löytää teoksesta vahvoja YA-kirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä. YA-kirjoissa on usein kyse nuoren päähenkilön itsensä löytämisestä ja kasvusta. Tämä pätee myös Armonvuoteen. Suhtautuisin teoksen puskemiseen YA-genreen ja sen sinne unohtamiseen pelkkänä young adultina kuitenkin varauksellisesti. Teoksen päähenkilö on toki nuori, mutta hyvin erilaisista olosuhteista kuin nykymaailmamme teinit. Armonvuodella on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille, eikä sen sanomassa ole kyse nuoren kasvutarinasta, vaan tätä suuremmista teemoista.

Armonvuodessa on kaikki kohdallaan. Henkilöhahmot, kerronta, juoni, maailma. Tunnelma on ihan mieletön. Tykkään valtavasti myös siitä, miten eri kukkien merkitykset ja niiden sanoma on punottu mukaan tarinaan. Vahva suositus tälle teokselle minulta!

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Olen aiemmin lukenut Johanna Sinisalolta vain joitakin novelleja. Enkelten verta (2011) on ensimmäinen lukemani Sinisalon romaani. Pyrimme valitsemaan lukupiiriimme varsin lyhyitä teoksia, jotta kaikki jaksaisivat lukea ne, vaikka aihe tai tyyli ei olisikaan ihan omaan makuun. Niin myös tällä kertaa, kun luimme ehdotuksestani tämän.

Luettuani teoksesta noin kolmanneksen kysyin ryhmächatissämme, miksi valitsen niin tylsiä kirjoja. Olin valinnut Enkelten verta tietämättä teoksesta oikeastaan mitään muuta, kuin että se oli äidilläni hyllyssä. Paneutuminen itse sisältöön olisi ehkä kannattanut. Toisaalta Ella piti tästä, joten ei tämäkään mikään huti ollut. Minä olin meistä se, joka oli ehtinyt lukea koko teoksen. Kun sanon, että luin sen, tarkoitan siis sitä, että kuuntelin sen äänikirjana jaksamatta kuitenkaan keskittyä kunnolla. Osa asioista meni ohi. Nealla oli ollut niin paljon muuta, ettei hän ollut kuin hakenut kirjan kirjastosta. Ellalla oli puolestaan noin 50 sivua vielä jäljellä. Jotta lukupiirimme toimii ja pääsee kokoontumaan, emme ota liikaa stressiä luettavista kirjoistamme. Tärkeintä on, että näemme toisiamme, laitamme ja syömme hyvää ruokaa ja pääsemme keskustelemaan jotakin kirjoista.

Vergilius kirjoitti, että mehiläiset omasivat jumalallista järkeä.

Intialaisista jumalista Vishnusta, Krishnasta ja Indrasta käytettiin yhteistä nimitystä Madhava, eli medestä syntyneet. (Kyllä vain, sana ”mesi” on yksi suomen kielen vanhimmista ja juontanee juurensa sanskriitista asti – sanan hunaja, ”madhu”, etymologia ulottuu suomen sukukielten lisäksi Kreikkaan ja anglosaksiseen maailmaan asti, missä sana ”mead”, sima, tarkoittaa hunajasta valmistettua päihdyttävää juomaa.)

Enkelten verta rakentuu eläinten oikeudet -teeman ja mehiläisten katoamisen ympärille. Teoksen maailma kärsii niin kutsusta pesäkadosta. Mehiläiset katoavat pesistä jäljettömiin jättäen jälkeensä maailman, jossa kasvien pölytys käy yhä vaikeammaksi ja ruokatuotanto kärsii suuria tappioita. Teoksen päähenkilö on teurastusta paheksuva mehiläisiä tarhaava Orvo, jonka poika Eero on eläintenoikeusaktivisti ja isä taas teurastamon omistaja. Suhde eläimiin menee siis kolmessa polvessa. Romaani kerrotaan keskimmäisen miehen näkökulmasta. Hän on mehiläisten hoitajan lisäksi hautausurakoitsija, joka pyörittää mitä mainiointa hautausyritystä nimeltä Lähtösatama. Hautausurakoinnista kertovat kohdat olivat omia suosikkejani.

Eeron avulla ja neuvosta nettisivuillamme oli mahdollisuus myös valita arkut, hautakivet, uurnat ja kukkalaitteet, suunnitella muistotilaisuuden ruokalista, kuunnella ehdotuksia virsistä ja muusta musiikista (lienee sanomattakin selvää, että koska Eero auttoi, myös musiikkiehdotuksissamme oli runsaasti valinnanvaraa normaalin ”sua kohti Herrani” -materiaalin lisäksi – Celine Dionin ”My Heart Will  Go On” oli pitkään valtaisa hautajaishitti, samoin Sinatran ”My Way” ja Piafin ”Je ne regrette rien”, jopa Black Sabbathin ”Electric Funeral” soi useammissakin heavyhautajaisissa.

Mutta tämä oli vasta alkua.

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja aika paljon Sinisalon vuosikymmenen vaihteen tienoilla luomasta lähitulevaisuuden maailmasta vaikuttaa edelleen ihan uskottavalta. Teoksen päähenkilön poika Eero ammutaan kuoliaaksi, kun hän on tekemässä iskua isoisänsä teurastamoon. Isoisä on itse käräyttänyt iskun tekijät antaakseen pojanpojalleen kunnon näpäytyksen. Isoisä ei vain tajunnut, että taholla jolle hän iskusta kertoi, oli aika paljon hampaan kolossa ja kainalossa ase.

Enkelten verta avaa kolmen polven perhedynamiikkaa, esittelee Eeron vahvasti aktivistisia blogipostauksia ja kertoo päähenkilön mehiläisiä koskevista havainnoista ja tiedonkaivuusta, mehiläisten symboliikasta ja niihin liittyvästä mytologiasta. Eeron blogin kommentit ovat näin vuonna 2019 jo hieman vanhentuneita. Blogi on täynnä kärkeviä kommentteja, että esim. ei kukaan voi olla syömättä lihaa. Näitä on toki edelleen, mutta koimme, että tällaiset asenteet ovat kuitenkin jonkin verran vähentyneet sitten kirjan julkaisun. Vastapainoksi ei esitetä kommentteja siitä, ettei lihansyönti välttämättä ole tarpeellista. Tällaisten mielipiteiden määrä on kuitenkin huomattavasti kasvanut, ja esim. lehmän maitoa korvaavasta kauramaidosta on tullut ruokatavarakauppojen perusvalikoimaa. Vaihtoehtoisia tuotteita on nykyään huomattavasti paremmin saatavilla.

Teos ei ole niinkään juonipainotteinen, vaan tunnelma- ja asiapainotteinen. Enkelten verta sisältää valtavan määrän eläinten oikeuksien puolesta puhuvaa, hyvin perusteltua asiatietoa. Itse koin osan eläinten kohtelua kuvaavasta tekstistä hyvin ahdistavana. Kelasin näiden kohtien yli. Syynä tähän ei  siis ollut se, että olisin niin eri mieltä asiasta, päin vastoin. Ellalle nämä kohdat eivät tuottaneet ongelmia eli kyse lienee herkkyysasteesta.

Juoniromaaneja rakastavalle lukijalle kuten minulle Enkelten verta ei ole se paras lukuvalinta. Ella kuitenkin kovasti tykkäsi tästä teoksesta ja suosittelisi tätä luettavaksi. Erityisesti vihermielisille, mutta niillekin, joilla vihreä ajattelu vasta orastaa. Runsaiden faktatietojensa ansiosta Enkelten verta soveltuu hyvin myös valistavaksi teokseksi. Lukijalla on kuitenkin oltava hieman mielikuvitusta, sillä Sinisalon tyyliin myös Enkelten verta sisältää scifistisiä ja maagisia piirteitä.

Eniten tästä kirjasta oli saanut irti Ella, joka on lukenut paljon Sinisalon muuta tuotantoa ja tykännyt kaikista. Ella mainitsi, että jotkut lauserakenteet häiritsivät lukemista, mutta kun tarinan imuun pääsi mukaan, ei kielen kiireellisyys ja ajoittainen tekotaiteellisuus häirinnyt.

Kenelle? Johanna Sinisalosta pitäville, ympäristöstä ja mehiläisistä kiinnostuneille.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan romaani Professori ja taloudenhoitaja (博士の愛した数式 hakase no ai shita suushiki 2003, suom. 2016) avaa oven matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Matematiikkaa yli kaiken rakastava Professori on joutunut vuonna 1975 onnettomuuteen, jonka seurauksena hän muistaa kerrallaan vain 80 minuuttia. Häntä avustamaan palkataan romaanin minäkertoja, nimettömäksi jäävä  taloudenhoitaja, jolla on 10-vuotias poika. Professorin vaatimuksesta myös Taloudenhoitajan poika alkaa käydä hänen luonaan, ja he alkavat yhdessä ratkoa matemaattisia ongelmia. Poika saa nimen Juuri, sillä hänen päänsä muistuttaa Professoria neliöjuuresta. Juuresta tulee  Professorin silmäterä matematiikan ja baseballin rinnalle. Pysyäkseen kärryillä unohtamistaan asioista Professori kiinnittää pukuunsa erinäisiä muistilappuja.

Professori joutui aloittamaan joka ikisen päivänsä sen sisäistämisellä, kuinka hankala vamma häntä kalvoi. Joskus ihmettelin, kuinka hän siitä huolimatta kykeni miettimään samaa matemaattista ongelmaa niin pitkäjänteisesti. Mutta eihän Professori ennen vuotta 1975, jona sai vammansa, ollut muuta tehnytkään kuin tutkinut matematiikkaa. Siksi hän yhä uudelleen ajautui, kuin vaiston ohjaamana, työpöytänsä ääreen pohtimaan siellä odottavaa ongelmaa. Koko hänen eilisiltaan mennessä kasaamansa, nyt jo mielestä kadonnut tutkimustyö piti löytää uudelleen. Johtolankoina toimivat yksi vihko sekä paperinpaloille raapustetut muistiinpanot, jotka ympäröivät hänen kehoaan kuin kotelo hyönteistä.

Luimme tämän varsin tyypillisen japanilaisen teoksen lukupiirissämme Nean ehdotuksesta ja pidimme siitä kaikki. Teos on ensimmäinen, joka minulla ja Nealla oli vielä kesken kokoontuessamme, mutta jonka Ella oli ainoana lukenut kokonaan. Teos on tyylilajiltaan mono no awarea. Mono no aware on japanilainen elämän filosofia  ja kirjallinen tyylisuunta, joka kuvaa hetken katoavaisuutta ja elämän häilyväisyyttä. Professori ja taloudenhoitaja kuvaa henkilöhahmojen arkea ja pieniä yksittäisiä tapahtumia. Teos on luonteeltaan toteava. Se ei selittele liikoja, ja varsinkin Ella nautti, miten päärakennuksessa asuva leskirouva, Professorin käly ja tämän lähin omainen, jää arvoitukseksi. Hän näyttäytyy Ellan mukaan sellaisena, jollaisena ihmiset usein oikeastikin näyttäytyvät toisille: välähdyksinä, joista tietää vain pienen osan ja joista arvailee kaikenlaista. Nealla puolestaan on viharakkaussuhde tällaiseen slice of life'en. Japanilaiset tarinat ovat hänestä lähes aina sellaisia, että asiat menevät eteenpäin, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Professorissa ja taloudenhoitajassa juonenkaarta sentään on.

Teos olisi ollut sekä minun että  Nean mielestä mielenkiintoisempi, jos teoksen matematiikkajuttuihin olisi keskittynyt. Niistä tuli osasta "Aah, näinpä!" -fiilis. Kummallakaan meistä ei  kuitenkaan ollut aikaa keskittyä niihin. Teoksesta pääsee kyllä perille ilman matematiikan hienouteen keskittymistäkin, mutta antoisampaa lukeminen on, kun matemaattisille luvuille antautuu. Ellalle tuli välillä olo, että  matematiikka oli tietyissä kohdissa tarinaa irrallista, välillä taas ei. Nealle baseballista lukeminen oli tuskaisempaa kuin matematiikka. Molemmista kuitenkin on niin lyhyitä, sujuvia pätkiä, ettei kumpikaan paljoa vaivaa, vaan ne on helposti lukaistavissa.

Kaikissa tilanteissa Professori tahtoi suojella Juurta. Vaikka hänellä itsellään oli ollut miten vaikeaa, Professori uskoi, että Juuri tarvitsi aina enemmän apua kuin hän, ja että  hän oli velvollinen antamaan sitä. Ja tämän velvollisuuden täyttäminen oli hänen suurin ilonsa.

Professori ja taloudenhoitaja on ihmisrakas teos. Siinä on lämpöä, jota ei ihan äkkiä välttämättä odottaisi matematiikan ympärillä pyörivältä romaanilta. Professori rakastaa ei vain Juurta vaan kaikkia lapsia ja on valmis isoihinkin ponnistuksiin tämän vuoksi. Teos ei  ole sellainen, jonka olisin valinnut itsekseni luettavakseni, mutta lukukokemus oli miellyttävä.

Kenelle? Japanilaisesta kirjallisuudesta ja hetkiin pysähtymisestä pitäville, matematiikkafaneille.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjoja en ole halunnut lukea. Olen kokenut hänen käsittelemänsä aiheet liian raskaiksi. Kun Nea ehdotti lukupiirissämme Sofi Oksasen Normaa (2015), olin epävarma. Nea kuitenkin vakuutti alkua hieman lukeneena, ettei kyseessä ollut yhtä raju teos kuin Oksasen muu tuotanto.

Voin ylpeänä sanoa, että päätös lukea Norma oli erinomainen. Norma imaisi hyvin mennessään, ja kaikki meistä sai sen luettua. Ella säesti tapaamisessamme, että teoksesta tuli ihan olo, ettei Sofi Oksasta turhaan suitsuteta. Kaikki kolme kirjapiirimme jäsentä tykkäsi kirjasta. Nea oli jopa heti tehnyt varauksen Sofi Oksasen uutuusromaaniin Koirapuisto (2019). Ellaakin jäi Oksasen kirjoitustyyli kiehtomaan, vaikka lukemista saattaa estää Oksasen luotaantyötävät aiheet. Samoilla linjoilla olen myös minä. Jyrkästä eistäni on tullut ehkä.

Teos kertoo Normasta, jonka äiti Anita on hypännyt junan alle ja jättänyt Norman yksin tavallista kasvuvauhtia huomattavasti nopeammin kasvavan tukkansa kanssa. Norman äiti on viettänyt koko elämänsä suojelemalla Norman salaisuutta. Miksi äiti on tappanut itsensä, sitä Norma ei voi ymmärtää. Asiat alkavat kuitenkin selvitä, kun Norma suostuu töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä oli töissä ennen kuolemaansa. Kampaamoa pitää äidin parhaan ystävän, "hullun Helenan" tytär. Marion Kampaamossa on kovassa huudossa ukrainalaiset hiustenpidennykset, jotka ovat parempaa tavaraa kuin mikään muu. Mutta niitä ei ole enää paljoa jäljellä, eikä Anita koskaan paljastanut lähdettään. Norma saa huomata, että Anita on sotkeutunut johonkin vakavaan.

Osa videoista oli kuvattu äidin kotona, osa hotellihuoneissa, jotka olisivat voineet olla mistä päin maailmaa tahansa. Pimennysverhot vilahtivat yhdessä pätkässä tummansinisten, sisustukseen sopivien uutimien takaa, toisessa pyöri kattotuuletin. Joskus kamera oli surrannut myöhään: henkilökunta oli ehtinyt taitella peiton yötä varten, asetella tyynylle iltakonvehdin, yöpöydälle vesipullon ja lattialle sängyn viereen valkoisen puuvillaliinan, sille tohvelit. Osa oli nauhoitettu aamulla: sänky oli nukuttu, äiti levitti päivävoidetta kasvoilleen ja puhui kameralle. Joissakin pätkissä hän hymyili jollekulle, vaikka oli varmasti huoneessa yksin, ja näytti aivan vieraalta ihmiseltä. 

Nea kiinnitti huomiota teoksessa siihen, miten tavallaan kosmopoliittisen miljöön Oksanen on teokseensa luonut. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja vielä tarkemmin Kallioon, mutta  Nea ei ollut tunnistaa Kalliota teoksen kuvauksista. Periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua minne vain, ja sitä tukee myös Oksasen henkilöhahmojen kansainväliset nimet. Miljöö jää teoksessa vain pieneen osaan. Pääpaino on juonessa.

Norma ei ole turhan raskas, mutta kantaaottava se on. Maaginen realismi toimii teoksen kerronnassa hienosti, ja ihmiskauppa- ja luonnonoikku-/sirkusfriikki-aihetta on etäännytetty sopivasti. Ihmiskauppaa ei kuvata lähemmin ja Norman maagiset hiukset luovat ongelman, jota kellään ei oikeasti ole. Vaikka sopassa on monta lusikkaa, ihmissuhteita, ihmiskauppaa, hiusten vaikeutta, mennyttä ja tätä hetkeä, on kaikki onnistuttu nitomaan soljuvasti yhteen. Asioita paljastetaan sopivaan tahtiin. Kertojat menevät osittain lomittain niin, että ihan peräkkäin saatetaan kertoa kahden hahmon näkökulmasta samasta tilanteesta. Mielenkiintoisen näistä eri näkökulmista teki se, että kirjan eri henkilöhahmoilla on kaikilla eri määrä tietoa, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin teoksen hahmot yksittäin.

Teoksesta lyö läpi myös feminismi, jota erityisesti Anita edustaa:

Miehet keräsivät hyödyn niin Sutherlandien kuin Elizabethinkin kutreista, ja siksi olen järkyttynyt kaikesta, mitä Marion on kertonut hiusalasta. Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. Sutherlandin siskokset elivät aikana, jolloin naisten toimivalta oli rajoitettu kotiin, he tarvitsivat menestyäkseen sirkus- ja viihdealaa pyörittäviä miehiä. Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti. 

Ellalle Normasta tuli mieleen viime vuonna lukemamme kanadalaiskirjailijan esikoisteos Not Even Bones, jossa yliluonnollisia kykyjä omaavia jahdataan hyötykäyttöön. Nea löysi yhtymäkohtaa myös siitä, ettei kummankaan teoksen henkilöhahmot ole miellyttäviä.

Norman loppu jakoi mielipiteitämme. En ala siitä tässä juonipaljastuksia tekemään, mutta etenkin Neaa jäi häiritsemään lopun monitulkintaisuus ja kirjailijan intentio. Ella ja minä olimme sitä mieltä, että teos sai sopivan ja tehokkaan lopetuksen. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muilta teoksen lukeneilta.

Kenelle? Sofi Oksaseen epäilevästi suhtautuville, maagisesta realismista ja rikosromaaneista pitäville.

Toni Morrison: Tervanukke

Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.

Tove Jansson: Kesäkirja

Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat ja muita novelleja

Ryūnosuke Akutagawa on yksi kuuluisimpia 1900-luvun alun klassisia japanilaisia kirjailijoita. Kaikki Japanissa tuntevat Akutagawan. Markus Mäkisen suomentamassa ja kokoamassa kymmenen novellin novellikokoelmassa Hammasrattaat ja muita novelleja esiintyvistä novelleista Seittilankaa ja Rashomonia luetaan japanilaisissa kouluissa niin, että niiden lukemiselta on vaikea välttyä. Tartuimme näihin klassikkokirjailijan novelleihin lukupiirimme voimin.

Akutagawan novelleissa on Taishō-kauden (1912–26) japanilaisen kirjallisuuden leimaa, vaikka Akutagawa hylkäsikin naturalismin ja huolen proletariaatista. Ajan kirjailijoilla oli omantyyppinen fiilistelykoulukuntansa, joka käsitteli tiettyjä teemoja ja elämän sekopäisyyttä. Taishō-kausi tunnetaan Meiji-kauden sensuurin ja Showa-kauden sorron välisenä todella progressiivisena ja liberalistisena aikana. Venäjän voittaneessa Japanissa otettiin edistysaskelia ja kirjallisuus kukoisti ennen Showa-kauden militaristisen kehityksen alkamista. Uusia keksintöjä kokoelman novelleissa on silti varsin vähän verrattuna monen muun ajan kirjailijan tuotoksiin. On sähkövaloja, junia, autoja ja joitakin länsimaalaisia vaatteita ja kampauksia. Moni novelleista sijoittuu silti ikään kuin välitilaan, kuvaamatta mitään tiettyä aikaa sinänsä. Pohdimme, mihin aikaan selvästi menneeseen aikaan sijoittuva Helvetinsermi voisi sijoittua. Nea oli sitä mieltä, että se voisi hyvinkin sijoittua 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa elettiin vielä feodaaliaikaa ja palvelusneitojen polttaminen oli sallittua toisin kuin Euroopassa.

Akutagawa punoo novellinsa ammentaen perinteisestä japanilaisesta kansanperinteestä yhdistäen siihen vaikutteita niin kiinalaisesta kuin länsimaisestakin kirjallisuudesta. Hänen novellinsa ovat satiirisia taideteoksia, joissa mennään tyyli edellä. Akutagawan merkityksestä kertoo, että hänen vuonna 1926 tekemänsä itsemurha määrittää monelle Taishō-kauten loppua, vaikka kauden keisari oli kuollut jo kuusi kuukautta aikaisemmin.

Suosikkinovellini tästä novellikokoelmasta oli karmaiseva, mutta taidokas Helvetinsermi, kun taas Ellalle se oli kaikista vähiten mieluisa. Ilmeisesti tässä onkin mielipiteen jakajaa. Jos novellikokoelma on jäädäkseen kesken, tyssää se todennäköisimmin juuri Helvetinsermiin. 

Ehkäpä tämä riitti antamaan teille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mielipuolisen pahaa enteilevällä tavalla Yoshihide uppoutui työhönsä? Kerron teille kuitenkin vielä yhdestä hirvittävästä tapauksesta, jonka takia eräs vain noin kolmentoista ikäinen oppipoika oli vähällä päästä hengestään tuon Helvetinsermin tähden. Tuo oppipoika, luonnostaan naismainen ja vaaleahipiäinen nuorukainen, tuli eräänä iltana pahaa aavistamatta mestarin kutsusta tämän huoneeseen, missä mestari syötti öljylampun valossa kämmeneltään raa’alta haisevaa lihaa oudon näköiselle linnulle. Lintu oli jotakuinkin kissan kokoinen. Ja korvamaisesti törrötävine höyhentupsuineen ja suurine, meripihkan värisine silmineen se oli muutenkin jotenkin kissamainen.

Nealle novelleista jäi parhaiten mieleen juuri Helvetinsermi, Seittilanka ja Rashomon. Ellaa ilahdutti Nanjingin Kristus -novelli, joka on kestänyt hyvin aikaa ja jonka loppuratkaisu kuvaa eräänlaista win-win-tilannetta. Hapokkain novelli minulle oli yhteiskuntakritiikkiä hyvin alleviivaavasti esittävä Kappa, jonka jätin kesken. En saanut siitä kiinni, eivätkä kappat kiinnostaneet. Ella puolestaan rakasti myös Kappan loppua. Novellikokoelma istuikin erinomaisesti sekä minun maagisuutta rakastavaan kirjallisuusmakuuni että Ellan tunnelmoivaan kirjallisuusmakuun. Nea puolestaan nautti Itä-Aasian tutkimusta opiskelleena novellien japanilaisesta maailmasta ja japanilaiseen klassikkokirjailijaan lähemmin tutustumisesta. 

Kokoelman novellit eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta sisältävät tietynlaisen tunnelatauksen. Ne ovat maagisen synkkiä, makaabereja ja vahvatunnelmaisia. Kunnianhimo ja ahneus ovat toistuvia teemoja. Kokoelman novellit sisältävät japanilaisten kauhutarinoiden kuvastoa, mutta monessa on jokin opetus. Kauhun herättäminen ei ole novellien tarkoituksena. 

Kokoelman suomennos on erinomainen. Japaninkielinen あばばばば eli "Ababababa"-novelli  on nerokkaasti käännetty hilpeyttä herättävään muotoon Ät-tät-tät-tät-tää. Kieli on värikästä ja monipuolista, mistä on varmasti kiittäminen niin itse Akutagawaa kuin suomentajaakin. Tekstiin on jätetty japaninkielisiä sanoja, joita ei ole selitetty. Pidimme tätä kaikki hyvänä asiana, sillä näillä esineillä ei ollut tarinan kannalta niinkään väliä. Jokainen novelli aukesi kyllä, mutta etäisyys japanilaiseen kulttuuriin säilyi. 

Vastaavanlainen mutkattomuus näkyy myös itse novelleissa. Selityksiä ei ole. Kummallisia asioita tapahtuu, ja niistä saatetaan heittää joitakin arvailuja, mutta tapahtumia ei käydä tyhjentävästi läpi. Lukijalle jää itselleen pohdittavaksi mitä haluaa kustakin novellista uskoa. Synkkää parempia sanoja kuvaamaan Akutagawan novelleja olisivatkin Nean mielestä "yliluonnollinen" ja "selittämättömyys". Novellien tapahtumista moni on sellaisia, ettei niitä voi ymmärtää – eikä tarvitse. 

Silloin minua vastaan harppoi likinäköisen oloinen noin nelikymppinen ulkomaalainen. Hän oli paikkakunnalla asuva vainoharhaisuutta sairastava ruotsalainen. Hänen nimensä oli vieläpä Strindberg. Kun hän ohitti minut, tunsin kehossani jonkinlaisen ruumiillisen reaktion.

Novellikokoelman kruunaa sen postuumisti julkaistu viimeinen novelli Hammasrattaat. Akutagawa on sijoittanut itsensä novellin keskiöön, ja novellissa kiteytyy hänen elämänsä kurjuus. Novelli on kuin itsemurhaa hautovan viimeinen kirje ja enteilee Akutagawan itsemurhaa. Akutagawan hulluus ja päänsisäinen kaaos kulminoituvat Hammasrattaissa, kun kirjailijan mielenmaisema pääsee valloilleen. Tekstissä vilisee viittauksia muihin hulluksi tulleisiin kirjailijoihin. Nykylukijalle kuvauksesta tulee migreeni- ja psykoosikohtaukset mieleen, minulle Maupassant.  

Kenelle? Synkille tunnelmoijille, maailmankirjallisuuden klassikoita halajaville, selittämättömästä yliluonnollisesta kirjallisuudessa pitäville ja ihan vain erilaista luettavaa kaipaaville.

Daphne du Maurier: Rebekka

Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Lukupiirimme luki kevään viimeisenä kirjana Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmön nuoren sydämen (2018), jota saimme jonottaa kirjastosta melkein puoli vuotta. Nyt lukupiiri jää pienelle tauolle ja kokoontuu seuraavan kerran vasta kesäkuussa. Seuraava teos on toki valittuna, enkä itse malta odottaa sen lukemista. On nimittäin minun valintani vuoro, ja teos on tällä kertaa aivan erityinen.

Hän haluaa olla jälleen kevyt ja ihan järjettömän nuori, se koka pystyy tekemään spagaatin farkut jalassa. Se joka menee uimaan vaatteet päällä, joka seurustelee kolme päivää ja saa tarpeekseen, se joka nauraa niin paljon, että cokikset pursuavat nenästä. [Takakansi]

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että Hölmössä nuoressa sydämessä hämää, miten sen nimi ja takakansi yksyhteen tuntuvat myyvän teosta jonkinlaisena teiniprinsessaan keskittyvänä teiniraskauskirjana. Paljon suurempaan osaan teoksessa nousee äärioikeistolaisuus kuin teiniraskaus. Teos on ikään kuin yhdeksän kuukauden katsaus kahden 15-vuotiaan nuoren elämään. Mitä lapsen aluillepano saa aikaan nuorissa? Kiira kamppailee kasvavan vatsakumpunsa kanssa, ja päätös pitää lapsi ja itsenäistyä omasta lapsen roolistaan saa Myllypuron näyttäytymään uudessa valossa. Koulukiusatussa heiveröisessä Lennissä isäksi tulo herättää kovan tarpeen aikuistua. On tultava mieheksi, lakattava olemasta poika.

Miehenmallina Lennillä on äärioikeistolainen Janne, joka ei kestä ininää ja joka kaipailee vanhaa Suomea. Hänelle asiat ovat mustaa ja valkoista. Silti Janne on se, joka halaa Lenniä ja onnittelee tätä vauvasta, ottaa tämän mukaan treeneihin ja saunan ylälauteelle. Janne saa nuoremmat pojat jakamaan äärioikeistolaisia maahanmuuttovastaisia lentolehtisiä edes tajuamatta kunnolla missä ovat mukana ja katsomaan Fight Clubia yhä uudelleen ja uudelleen. Väkivallasta innostuneet pojat tekevät hurmoksissaan samoin kuin leffassa: käyvät toistensa kimppuun.

Lenni hyppii Mylden päällä, iskuja sataa, ja vähitellen kipu nousee myös Mylden päähän. Pojat alkavat hakata toisiaan riemastuneina, mitä kovempaa he lyövät, sitä enemmän heitä naurattaa. Kipu ei tunnu enää, veri maistuu makealta suussa.

Kiira jää äitytensä kanssa yksin, kun Lenni ajautuu maahanmuuttovastaisiin piireihin ja porukkaan, jota ei naisten jutut kiinnosta. Niinpä Kiira odottaa pinnasängyn kanssa Lenniä, joka ei tule. Kiiran turhautuminen on käsinkosketeltavaa. Kaverit, jotka aluksi kilvan lupailivat auttaa vauvan kanssa, etääntyvät etääntymistään. Kiira haluaisi paremman elämän, mutta miten nousta lähiöstä yksinhuoltajaäidin kasvattamana teiniäitinä, jonka kumppani on ryhtynyt skiniksi?

Loppumatkan Kiira on vaiti, kävelee huulia viivaksi puristaen, alaviistoon tuijottaen. Parempi olla puhumatta, haaveilematta ääneen. Aina tulee joku, joka sanoo miten asiat ovat, rikkoo ja pilkkaa, tyhmä tyhmä tyhmä tyttö, luulit olevasi jotain, etkä ollut mitään. Kiira ehtii ensin, hän haukkuu itseään, pilkkaa hiljaa haaveitaan, sitä että toivoi pääsevänsä pois, olevansa parempi kuin muut, jotenkin erilainen. Samanlainen hän on, pahimmasta päästä, paksunakin vielä. 

Hölmö nuori sydän on kirja, joka on täynnä epämiellyttäviä hahmoja. Huonoja äitejä, teiniprinsessoja ja tyhmiä valintoja. Kirjan sympaattisin hahmo on Abdi, josta välittyy vastuullisen aikuisen käytös. Hän on tasapainoinen (ehkä vähän liiankin tasapainoinen), reilu kaveri, jolla on vaimo ja lapsia. Naapurin maahanmuuttaja, joka on Lennin puolella, kun vaimo äkkää tämän jakamasta uusnatsiflyereita ja kun Lenni hakkaa toista maahanmuuttajaa. Ja silti Abdi on selvän geneerinen. Abdi on se maahanmuuttaja, jonka on oltava enemmän ja parempi pärjätäkseen. Tällainen henkilökuvaus vain alleviivaa entisestään tällaista stereotypiaa.

Suurin turhautumiseni teokseen liittyy sen uusnatsismia ja äärioikeistolaisuutta vähättelevään tyyliin sekä kirjan nimeen. Teoksen asenne tuntuu olevan, että nuoret ovat nuoria. Nuorten pitäminen vain "hölmöinä" päästää heidät vastuusta. Hölmössä nuoressa sydämessä nuoret eivät joudu vastuuseen teoistaan. Teoksessa riittää, kun sanoo "sori". Välttämättä sitäkään ei tarvitse sanoa, riittää kun pillahtaa itkuun. Sanoma on haitallinen ja vastuuton. Kyllä, nuoret tekevät kaikenlaista, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, etteikö teoilla olisi seurauksia. Kellekään tarinan keskeisistä hahmoista ei oikeastaan käy mitenkään. Pidän siitä, että teos tuo esiin, miten äärioikeistolaisiin piireihin on mahdollista ikään kuin ajautua. Ehkä satut asumaan tietyllä alueella, pyörit tietyssä porukassa tietyssä elämäntilanteessa. Mutta kun tätäkin olisi voinut käsitellä niin paljon paremmin ja otteella, joka ei köykäisyydessään olisi vienyt hälyttävältä tapahtumien kululta ja avoimelta rasismilta niiden vakavuutta.

Mietimme onko Hölmö nuori sydän nuorten kirja vai kirja nuorista. Nea oli lukenut sitä ennemmin kirjana nuorista, ja totesi monen itseään teoksessa häirinneen asian selittyvän sillä, jos Hölmö nuori sydän onkin tarkoitettu nuorten kirjaksi. Loppu vetää mutkia suoriksi, vaikka 205-sivuiseen romaaniin olisi voinut mahtua huolellisemminkin kehitelty lopetus. Mutta nuorten kirjalta ei ehkä sitä voi vaatia, ja noin 200 sivua on nuorten kirjalle juuri hyvä määrä. Suurempi sivumäärä saattaisi karkoittaa nuoria lukijoita. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään, kohtaukseen, jossa kaikki on saatu väkinäisesti järjestettyä jotakuinkin hyvin ennen esiriipun laskeutumista, ennen kuin kaikki langat hajoavat käsiin. Annetakoon se genrelle kuitenkin anteeksi.

Tällä kertaa edes Ella ei ollut innoissaan valitsemastaan kirjasta. Kirja meni, mutta se ei ollut mieleenpainuva, ja siinä oli selviä puutteita. Hölmö nuori sydän ei tosiaan ollut se teiniraskauskirja, joksi sitä luulin. Mietimme olisiko kirja iskenyt myöskään omiin teinivuosiimme, mutta ei. Koimme olleemme jo silloin liian keskiluokkaisia, liian kaukana teoksen kuvaamasta Itä-Helsingin lähiömeiningistä ja sosiaalisista ongelmista, jotta teoksessa olisi ollut meille kaikupohjaa. Ihan kaikista nuorimmille teineille Hölmö nuori sydän ei ole. Teos on elokuvamainen, ja siitä tehtyä elokuvaa näkemättä voisin kuvitella sen hyvin samanlaiseksi.

Kenelle? Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, itähelsinkiläisille, lähiöissä kasvaneille.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa on laulaja ja lauluntekijä, jonka ääntä en ole koskaan voinut sietää. Mutta ne taitavat lyriikat! En ole innoissani, kun lukupiiriläiskaverini ilmoittaa, että haluaisi ehdottaa seuraavaksi kirjaksi Maija Vilkkumaan romaania Nainen katolla (2013). Okei no, luetaan sitten. Tässä ei kuitenkaan ole Maijan ääntä, pelkästään Maijan sanat. Ja niistä sanoista minä olen pitänyt.

Teos sai sen ilmestymisvuonna näkyvyyttä aikalailla. Kun julkkis julkaisee kirjan, onhan siitä pidettävä meteliä. Ja kirja myy jo siksi, että kirjailija on valmiiksi kuuluisa. Ei sen tarvitse olla edes niin hyvä, ajattelen. Jo pelkkä nimi kirjan kannessa myy kuitenkin. Tai sitten ei. Kirja ei ole yltänyt vuoden 2013 myydyimpien kotimaisten kirjojen top 20 -listalle. Vaan millainen on Vilkkumaan tuotos?

Nainen on moniääninen teos, joka seuraa kolmea eri henkilöhahmoa. Keskiössä on jonkin suuren luomisesta haaveileva nelikymppinen Silja, joka on saanut sysätä unelmansa syrjään lapsiperheen arjen ja aina poissa olevan miehensä unelmien tieltä. Unelmiaan Silja elää vain sivupersoonansa Gwendolynin seikkailujen kautta. Maahanmuuttovastainen ja kärkeviä mielipiteitä omaava yhden lapsen isä Ville pitää luovan kirjoittamisen kurssia, jolle Silja on ilmoittautunut ja jolle Silja kirjoittelee Gwendolynista. Ville kamppailee oman perheensä kanssa: vaimo rakastaa enemmän viiniä kuin häntä. Juo tonkasta, kun ei halua joutua juomaan kokonaista pullollista kerralla. Ville epäilee, että viiniä menee näin sitäkin enemmän. Kolmantena on Linda, hahmoista nuorin ja vielä opiskelija, silti omaa stand up -koomikon uraansa aloitteleva ja undergroundlehteen kirjoitteleva räväkkä nainen. Linda onnistuu kirjoittamaan sen, minkä sanotuksi saamisesta Silja vain haaveilee.

Nea ei ollut saanut teosta luettua kunnolla. Ei ollut kiinnostanut, eikä epäkiinnostavan kirjan vuoksi stressaantuminen. Teoksessa oli ihan hyviä juttuja, mutta ei juuri nyt mennyt. Itse luin koko kirjan, vaikka jo alusta asti oli selvää, että tämä ei tule olemaan minun kirjani. Nainen katolla sisältää paljon ajatusvirtaa, hahmojen ajatusten suodattamatonta kuvausta useiden kappaleiden, jopa sivujen verran. Asiasta kuin asiasta valitetaan, jopa vaahdotaan. Joissakin sai nyökytellä päätään: niin, onhan se ärsyttävää. Minuun fennistinä osui parhaiten seuraava pätkä (Linda):

Natiivit sanoo ”seinäjokinen” eikä ”seinäjokelainen”, mitä vittua? Musta on ihan perheestä että jotkut vaan päättää että ”me sanotaan seinäjokinen”, ja sitten siihen ei ole muka kellään mitään sanomista. Tai että joku ryhmä voi päättää että ”me sanotaan viintä”, kun pitäis sanoa ”viiniä”, ja sit ne vaan häpeämättömästi sanoo niin vaikka se on väärin. Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että ”Satu” taipuu ”Sadun”, nii sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että ”mä haluun et se taipuu Satun”, missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että ”taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen.” MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin ”Perseen”? Hirveen kätevää, ite päätin!

Nainen katolla on yhden sukupolven teos. Vähän nuoremmasta Lindasta huolimatta teos pyörii 70-luvulla syntyneiden maailmankuvan ja sukupolvimuistojen ympärillä. Osa jutuista on sellaisia, että ne muistaa itsekin omasta 90-luvun lapsuudestaan. Niin kuin Hansonit. Ne resonoivat ja yhtymäkohtia löytyy, mutta muistot esim. kylmästä sodasta ovat puolestaan vieraita. En ole joutunut kokemaan ydinsodan uhkaa, en Neuvostoliittoa. Välillä tuntuu, että olen liian nuori tälle kirjalle.

Kuten edellisestä voi jo päätellä, ei Nainen katolla ole juonikirja. Tapahtumia toki on ja kehitystä tapahtuu, mutta pääosassa ovat sen henkilökuvaukset, pätkät henkilöhahmojen elämästä ja ajatuksista. Jokaiselle on pyritty antamaan oma äänensä, oma tapansa kertoa. Tyyli vaihtelee eri hahmoista kertovien lukujen välillä, mutta tasaantuu loppua kohti.

Vertasin tätä lukiessani Riikka Pulkkisen Lasten planeetan (lue sitä käsittelevä juttu täältä) lapsikuvauksiin. Nainen katolla kuvaa kotonaan itsensä vangiksi tuntevaa äitiä, Siljaa, jolle lasten hoitaminen on välttämätön urakka. Hän antaa Iidan nukkua pidempään, koska ei jaksa herättää tätä. Seurauksena Iida myöhästyy askartelutunnilta. Syyllisyys omasta kyvyttömyydestä jaksaa vaivaa ja usein.

Kotona hän kirjoittaa Facebookiin ”Kiitos onnitteluista! Olipa ihana ilta eilen, täynnä tanssia ja ystäviä!” ja sitten hän lyyhistyy lattialle Eemelin viereen ja ajattelee että on yksinäinen, yksinäisempi kuin kukaan on koskaan missään ollut. Ja hän miettii, onko näyttänyt juhlineelta rappioäidiltä päiväkodin eteisessä. Varmasti on. Lastensuojelu tulee ehkä ovelle jo tänään. […] Hän katselee Eemeliä ja häntä itkettää ja hän itkee. ”Ei äidillä oo hätää, äiti on vaan väsynyt”, hän sanoo. Eemeli naureskelee ja ottaa häntä lujaa kiinni poskesta, se sattuu.

Lasten planeetassakaan ei aina ole helppoa, etenkään kun eron jälkeen on muutettava lapsen kanssa kahdestaan ja opeteltava pärjäämään, mutta päällimäisenä siitä välittyy lämpö ja rakkaus, halu antaa lapselle kaikki mahdollinen. Siljakin yrittää, yrittää kovasti lastensa eteen, mutta tekstistä puuttuu lämpöä. Lapset ovat tiellä. Silja on liian väsynyt, mikä tekee romaanin lapsikuvauksista raskaampaa luettavaa. Tästä huolimatta Nainen katolla onnistuu pitämään kiinni humoristisesta otteestaan.

Pohdimme yhdessä kirjan nimeä ja sitä, että mistä se tulee. Päädyimme siihen, että nimi viittaa siihen, miten hukassa kirjan henkilöhahmot, mutta etenkin Silja on. Katolla olevalla naisella on kaikkea muuta kuin elämä hallinnassa. Reunan yli suistuminen olisi helppoa, jopa houkuttelevaa. Silti suurin osa katoille kiipeilevistä ei koskaan hyppää. Katolla olon voi nähdä eräänlaisena olotilana, painotteluna hajoamisen ja kasassa pysymisen välillä. Velvollisuuden ja irti päästämisen välillä.

Kuten arvasin, teoksen valinnut Ella oli tykännyt siitä kovasti. Neakin piti osittain ja sanoi sitä, miten joskus kirjat eivät vain osu oikeaan kohtaan elämässä. Tämä ei nyt tällä kertaa onnistunut siinä. Keskustelustamme kävi ilmi, että molemmat heistä nauttivat itse asiassa kovasti ninemomaan henkilökuvauksiin keskittyvistä kirjoista. Itse olen vähän toista maata, sillä rakastan hyvää tarinaa, hyvin kehitellyillä hahmoilla varustettuna.

Kenelle? 70-luvulla tai niihin aikoihin syntyneille, nostalgista Suomi-kuvausta kaipaaville, henkilökuvista pitäville, parisuhdekiemuroista ja vanhemmuudesta kiinnostuneille.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Lukupiirimme toisena klassikkoteoksena tartuimme Virginia Woolfin tuotantoon. Luimme hänen Lontooseen sijoittuvan yhdenpäivänromaaninsa Mrs. Dallowayn (1925, suom. 1956). Teoksen nimi on siinä mielessä hieman hämäävä, ettei romaani suinkaan kerro pelkästään rouva Dallowaysta, vaan myös muista eri tavoin hänen päiväänsä liittyvistä henkilöhahmoista. Kerronta poukkoilee hahmojen tajunnanvirtojen välillä, ja lukijalle avautuu heidän sielunmaisemansa: heidän muistonta ja nykyisyytensä. Tuo päivä, jona Clarissa Dalloway järjestää tapansa mukaan kutsut ja jona hänen nuoruudenystävänsä Peter Walsh tupsahtaa Intiasta hänen luokseen kylään.

Omituista kyllä, Clarissa oli eräs perinpohjaisimpia skeptikkoja mitä hän ikinä oli tavannut, ja ehkäpä (tämä oli Peterin teoria, jonka hän oli muodostanut selvitelläkseen Clarissan olemusta, joka oli toisaalta läpinäkyvä ja toisaalta selittämätön), ehkäpä hän sanoi itselleen: koska kerran olemme perikatoon tuomittu rotu, uppoavassa laivassa […], koska koko juttu on ilkeää pilaa, tehkäämme joka tapauksessa parhaamme, helpottakaamme vankitovereittemme […] kärsimyksiä, koristakaamme heidän koppinsa pieluksin ja kukkasin, olkaamme mahdollisimman moitteettomia; jumalat, nuo hirviöt, eivät päästä meitä niin vähällä---

Olen nyt lukenut hitaasti viime aikoina. Koska kuitenkin luen omaksi ilokseni enkä vain täyttääkseni blogiani, ei se mitään. Tässäkin kesti, ja Mrs. Dalloway olisi varmaan jäänyt kesken ellei se olisi ollut lukupiirikirjana. Romaaniin oli aluksi vaikea päästä sisään ja se tuntui sekavalta, jopa kuolettavan tylsältä ja todella keskittymistä vaativalta. Onneksi se ei jäänyt tylsäksi. Ystäväni, joka oli meille tämän lukupiirikirjan valinnut, oli teoksesta aivan innoissaan. Olemme lukeneet lähinnä viihdekirjallisuutta ja ero tähän teokseen oli huikea. Teos oli selvästi vaativampaa luettavaa, mutta myös selvästi laadukas. Sen tarkoituksena ei ole kategorisesta viihdyttää. Mrs. Dallowayn kieli on ihailtavan moninaista ja henkilöhahmot todentuntuisia monimutkaisuudessaan ja oikullisuudessaan.

Mrs. Dallowayssa on ajattomuuden tuntua, ja sitä oli siksi lukiessa vaikea sijoittaa johonkin ajanjaksoon sotaviittauksista huolimatta. Romaani kuitenkin sijoittuu 1920-luvulle, jolla se on kirjoitettu. Teoksen henkilöhahmot kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja kaikki on yhtä ohikiitävää hetkeä. Teksti on modernia ja käsittelee niin homoutta, naisen asemaa yksityisen piirissä, psykoosia kuin itsemurhaakin arkisen kepeällä otteella. Mihinkään ei jäädä jumiin, sillä hahmojen mielenliikkeet liikkuvat jo pian muihin asioihin, ja päivä kulkee eteenpäin omalla vauhdillaan.

En ihastunut teokseen niin että välttämättä ainakaan ihan heti tarttuisin uudestaan Virginia Woolfiin. Olen pitänyt Virginia Woolfia jonkinlaisena hifistelynä, mutta olen iloinen, että nyt tuli luettua edes yksi hänen romaaneistaan. Se oikeastaan kutakuinkin lunasti lupauksensa.

Kenelle? Klassikoita mielellään lukeville, tajunnanvirrasta ja feministisestä kirjallisuudesta pitäville, modernismin ystäville.

Risto Isomäki: Herääminen

Nyt kun jonkinlaista heräämistä ilmastonmuutokseen on tapahtunut, on hyvä lukea ilmastonmuutosaiheista kirjallisuutta. Lukupiirimme luki Risto Isomäen Heräämisen (2000). Teoksessa tosin on kyse vähän toisenlaisesta heräämisestä, sillä ilmastonmuutoksen yltyessä metaanipurkauksiksi ihmiskunta herää siihen tosiasiaan, ettemme ole yksin. (Tämä kirjoitus saattaa sisältää hieman tavallista enemmän juonipaljastuksia.)

Kirja oli lukupiiriläistemme mielestä suorastaan suunnattoman ärsyttävä siinä, miten alistavasti siinä  puhutaan naisista. Fedor, jonka kanssa Irina tekee töitä, ahdistelee Irinaa minkä ehtii ja katselee tämän vartalon kaaria. Kaikki tämä kuvataan "flirttailuna" ja "ihailuna". Irina myös kuvataan tarpeettomasti istuvan alastomana sängyllään yms. Teokseen on yritetty rakentaa mihinkään liittymätön seksuaalinen viba mukaan. Väistämättä tulee mieleen, että tämä on sitä miehen miehille kirjoittamaa kirjallisuutta. Me too -kampanjan jälkeen tällainen teksti pöyristyttää.

Pääidea Heräämisessä on hyvä, mutta sen ihmiskuvaukset ovat hädintuskin edes pintaraapaisuja. Enemmän Isomäkeä lukenut lukupiiriläinen totesi, että Isomäellä tuntuu olevan aina näitä ohuita hahmoja, joista ei jää mitään mieleen ja jotka voisivat vaikka ihan hyvin olla samat kaikissa hänen  kirjoissaan. Henkilöhahmot tuntuvat Heräämisessä epäuskottavilta ja tyhjiltä. Välillä teoksessa kuvataan satunnaisen kalastajan päivää, johon hypätään hetkeksi ennen hyppäystä kokonaan toisiin hahmoihin. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset ja satunnaiset henkilöhahmot, jotka vain käväisevät tarinassa, tuntuivat elokuvamaisilta. Kohtauksesta toiseen siirrytään kömpelösti töksähtäen, ilman mitään varoitusta ja välillä ilman pidempää riviväliä tai muuta merkitsijää. Seuraavalta sivulta vain yllättäen alkaa kohtaus kokonaan toisista hahmoista.

Teoksen ärsyttävimpiä piirteitä ovat sen jatkuvat cliffhangerit. Henkilöt jäävät kummastelemaan ja päivittelemään jotakin asiaa kauhuissaan ilman, että saavat sanotuksi mistä on kyse ennen kuin  kohtaus jo vaihtuu. Alien-sanaa vältetään turhautumiseen asti. Lukija on tajunnut jo, mistä on kyse, mutta kerronta polkee paikallaan ja välttelee sinnikkäästi asioista niiden oikeilla nimillä puhumista. Efekti on lähes koominen.

Irina tajusi, mitä Kauko ajoi takaa, ja kalpeni.

- Voi hyvä jumala, hengähti Irina. - Se ei voi olla totta. Se olisi aivan liian kauheaa ollakseen totta.

Yhtä lukupiiriläistämme häiritsi teoksen liiat tieteelliset selittelyt ja yksityiskohdat ja tiedolla brassailu, kun taas loput meistä olivat tykänneet selityksistä. Herääminen sijoittuu selvästi niiden scifien joukkoon, jotka perustuvat pitkälti juuri tieteeseen ja sen hyödyntämiseen spekulatiivisessa fiktiossa. Jossain kohdissa teosta tietoa tulee kieltämättä pitkissä monologeissa, eikä sitä ole yhdistetty kovin hyvin itse tarinaan. Osa näistä kohtauksista tuntuu opetustuokioilta.

Muutenkaan emme pitäneet Isomäkeä hyvänä tarinankertojana. Mieleen Isomäen tyylistä tulee lähinnä Dan Brown, jolla Isomäen tavoin on vaikka mitä ideoita, mutta joiden toteutus jää todella geneeriseksi. Herääminen on liian jokamiehenkirja. Teoriassa teos on ihan mielenkiintoinen, mutta loppujen lopuksi se ei vaadi lukijaltaan mitään. Luettuaan sen unohtaa.

Erityisesti Maapallolle sijoittuvan scifin ongelmana on, että se vanhenee nopeasti. Tämä näkyy Heräämisessä, jonka julkaisuajankohtana ilmastonmuutoksesta  ei oltu vielä yhtä tietoisia kuin nyt. Teos alleviivaa, miten tosissaan aiemmat varoitukset olisi otettava ja miten myöhemmin voi olla liian myöhäistä. Tänä päivänä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tehdään varmasti enemmän kuin 18 vuotta sitten. Vuonna 2000 ajatus näköpuhelusta on ollut ilmeisen hurja, mutta nykyään näköpuhelut ovat teknologiana arkipäivää, joskaan eivät kaikkien käytössä niin kuin Heräämisessä. Ajatus siitä, että joku vastaisi näköpuheluun lähes alastomana on outo. Eikö näköyhteyttä todellakaan saisi kytkettyä pois? Ja miten kukaan ei ole ostanut ilmalämpöpumppua kotiinsa? Vielä vuonna 2000 ilmalämpöpumput eivät tainneet olla mikään juttu, mutta nykyään omakotitaloissakin alkaa monessa olla ilmalämpöpumppuja. Heräämisessä ilmastoinnin sijaan kärsitään läkähdyttävästä kuumuudesta –ihan kaikkialla.

Maa on Heräämisessä eräänlainen museoplaneetta; planeetan kokoinen luonnonsuojelualue, kosminen eläintarha, jossa primitiivisen sivilisaation annetaan temmeltää. Vieras supersivilisaation ei kuitenkaan jää vain tarkkailevaan asemaan, vaan pyrkii säilyttämään Maapallon elämän ja pelastamaan sen karanneelta kasvihuoneilmiöltä. Tilanne, jossa vain Maan ulkopuolinen sivilisaatio kykenee pelastamaan planeettamme ilmastonmuutoksen aiheuttamalta tuholta on surullinen.

Itse pidin siitä, ettei Heräämisessä esiintyvä supersivilisaatio ole vihamielinen. Vihamieliset sivilisaatiot ovat usein varsin lyhytikäisiä, minkä vuoksi skenaariot kohtaamisista vihamielisten alieneiden kanssa kallistuvat epäuskottavan puolelle. Sivilisaation, joka kykenisi tulemaan Maapallolle ja ottamaan meihin yhteyttä olisi oltava todella pitkälle edennyt ja vanha. Koska sivilisaatioiden kehitykselle on ominaista oppiminen, olisi tällainen supersivilisaatio todennäköisesti myös meitä "sivistyneempi" niin moraaliltaan kuin kosmiselta ymmärtämiseltään. Pelkästään tuhottavakseen muita sivilisaatioita etsivä supersivilisaatio on ajatuksena lähes naurettava. Elintilan laajentaminen ja resurssien kahmiminen ovat kuitenkin sellaisia syitä, joiden takia ihmissivilisaatiotkin ovat kautta aikojen olleet valmiita sotimaan.

Heräämistä oli erään lukupiiriläisen mukaan kiva lukea kylvyssä. Teos on sellainen, ettei haittaa, vaikka se putoaisikin kylpyammeeseen. "Kukaan ei kärsisi siitä, jos kirja olisi oma. Tai jos se olisi kaverin niin kaveristakaan ei tulisi onnetonta. Tän tyyppinen kirja." Lausahdus kiteyttää hyvin myös oman mielipiteeni teoksesta.

Lukupiiristämme myös Nea on kirjoittanut tästä blogissaan Lukuhaaste 2019. Käy lukemassa se täältä mikäli kiinnostuit.

Kenelle? Miespuolisille lukijoille, niille, joita kiinnostavat asiat ihmisten sijaan,  ilmastonmuutoskirjallisuutta janoaville sekä tietysti niille, jotka kaipaavat ihan vain kylpylukemista.