Silvia Moreno-Garcia: Mexican Gothic

Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) on teos, jonka lukemista olen odottanut innolla. Päädyn valvomaan aamuviiteen saadakseni sen päätökseen. 

Mutta mitä siitä sanoisin? Teos on täynnä goottilaisten romaanien name droppingia ja intertekstuaalisia viittauksia genren sisällä. The Haunting of Hill House ja erityisesti The Yellow Wallpaper tulevat voimakkaimmin mieleen.

That night she dreamed that a golden flower sprouted from the walls in her room, only it wasn’t… she didn’t think it a flower. It had tendrils, yet it wasn’t a vine, and next to the not-flower rose a hundred other tiny golden forms.

Mushrooms, she thought, finally recognizing the bulbous shapes, and as she walked towards the wall, intrigued an attracted by the glow, she brushed her hands against these forms. The golden bulbs seemed to turn into smoke, bursting, rising, falling like dust upon the floor.

Mexican Gothicin sankaritar ei ole goottilaisen romaanin perinteinen pyörtyilevä avuton neito hädässä, ja tästä iloitsen suuresti. Ihanaa! Noemí on moderni sankaritar 50-luvun Meksikossa, nuori sosioliitti, joka lähtee isänsä pyynnöstä vanhaan, syrjäiseen englantilaistyyliseen kartanoon. Hänen tehtävänään on selvittää mikä on saanut hänen vastanaineen serkkunsa Catalinan kirjoittamaan niin kummallisen kirjeen ja syyttämään aviomiestään myrkyttämisensä yrittämisestä. Pidän siitä, miten Noemí tekee virheitä ja on kova olettamaan asioita ja napsahtamaan sitten muille saaden aikaan aikamoisen sotkun. Kun Noemín käytöksen seuraukset paljastetaan, tämä itkee. 

Noemí remembered what Virgil had said about men doing as she wanted. It bothered her to be thought of poorly. She wanted to be liked. Perhaps this explained the parties, the crystalline laughter, the well-coiffed hair, the rehearsed smile. She thought that men such as her father could be stern and men could be cold like Virgil, but women needed to be liked or they’d be in trouble. A woman who is not liked is a bitch, and a bitch can hardly do anything: all avenues are closed to her.

Noemí onkin päähenkilönä yllättävän mielenkiintoinen. Pinnan alta paljastuu miellyttämishaluinen nuori nainen, joka yrittää vain pärjätä. Mutta Noemílla on muitakin haluja. Haluja, jotka nousevat High Placen seinien sisällä eloon. Teos todella leikittelee ihmismielen pimeällä puolella, mikä istuu goottilaiseen teemaan kuin valettu.

Kirjan alkumetreillä ehdoton suosikkihahmoni on Virgil, ja olen suorastaan tuskissani siitä, ettei Noemí oikein lämpene tälle. Miksi, Noemí? Miksi? Virgilistä on vaikea sanoa paljoa spoilaamatta teosta, joten jätän hänen käsittelynsä tähän. Sanon vain vielä, että eniten petyin juuri Virgiliin liittyviin ratkaisuihin.

High Placen kartanon painostavaa, kummallista tunnelmaa luodaan sivuamalla eugeniikkaa ja kasvitiedettä. Yksi teoksen suosikkivertauksistani on seuraava orkideasitaatti:

”You don’t belong here, Noemí. But I do. What would I do outside?” he asked.

“Anything you want.”

“But that is a deceiving idea. You are right to think that I was grown like an orchid. Carefully manufactured, carefully reared. I am, yes, like an orchid. Accustomed to a certain climate, a certain amount of light and heat. I’ve been fashioned for a single end. A fish can’t breathe out of water. I belong with the family.”

Englantilaiskartanon lisäksi Mexican Gothicin miljööseen kuuluu tietysti hautausmaa, sumua, vuoristotie ja pikkuinen kylä. Ah, niin perinteistä, niin perinteistä. Ja niin toimivaa. 

Olisin halunnut ostaa romaanin ja lisätä sen kokoelmaani, sillä onhan se ihan mahtavaa, että uusi hyvä goottilainen romaani on julkaistu. Mutta en tule tätä tekemään.

Mexican Gothic on vetävä, jännittävä, hyvin tunnelmallisesti kirjoitettu ja aikamoinen gotiikan ilotulitus suoraan sanoen. Mutta se on myös ällöttävä, kuvottava ja hyvin häiritsevä. Ja mitä pidemmälle sitä lukee, sitä selvemmin sen huomaa. En myöskään ihan oikeasti pidä sienistä alun alkaenkaan. 

Ja kuitenkin – jos tälle saisi antaa aploodeja, niin minähän antaisin. Moreno-Garcia onnistuu hyvin tuodessaan goottilaisen romaanin lähemmäs nykyaikaa.

Joyce Carol Oates: Bellefleur

Joyce Carol Oatesin Bellefleur (Bellefleur 1980, suom. 1981) on 80-luvun maagista realismia, gotiikkaa, ihmeellisiä tarinoita, uhkarohkeutta ja uskomatonta (epä)onnea.

Rikkaasta ja maineikkaasta Bellefleurin suvusta ja sen kirouksesta kertova sukuromaani Bellefleur tarjoilee pieniä herkullisia makupaloja kauhun estetiikasta nauttiville. Bellefleurin linna on päässyt rappeutumaan suvun varojen vähentyessä, mutta asukkaita riittää, niin eläviä kuin kuolleitakin. Romaani on hitaamman puoleinen lukea (siis okei, tähän meni joku 2 kk, mutta luin välissä muuta) ja kerronta poukkoilee suvun vesasta toiseen, mutta keskiöön nousee erityisesti pitkä, mutta ihmeellisen kaunis Leah. Eräänä myrskyisänä yönä Leah nousee aviovuoteestaan kuullessaan outoa mellastusta ulkoa ja päästää kolkuttajan sisälle linnan aulaan kokoontuneiden muiden Bellefleurien vastustuksesta huolimatta. Sisään ryntää vauhko, piskuinen ja rottamainen otus, josta kukaan ei oikein saa selville, mikä se oikeastaan on. Leah sulkee olennon syliinsä sen rimpuilusta huolimatta, ja otus repii Leahin ihon verille. Mutta Leah ei välitä. Olento saa jäädä, ja aamulla sen tilalla on ennennäkemätön ja mitä kaunein suurikokoinen kissa. Kissan tulon väitetään aloittaneen tapahtumaketjun, jonka huipentumaa en itse ainakaan arvaa ennalta.

Mikä Bellefleurin kirous oikeastaan on? Tähän kysymykseen tarjotaan jos jonkinlaista vastausta. Mielipiteitä ja näkökantoja on lukuisia, mutta yhtäkaikki kaikki ovat varmoja, että kirous on olemassa. Kirouksen piikkiin laitetaan onnettomuuksia ja kummallisia kohtaloita. Kukaan Bellefleurin miehistä ei kuole ihan normaalisti, ja jos kuolevatkin, niin heidän toiveissaan saattaa olla, että heidät pitää kuoleman jälkeen nylkeä ja että heidän nahastaan on tehtävä linnaan näytille pantava rumpu. 

Bellefleurin naiset, vaikkakin heitä itseäänkin vaivasi tämän mystisen energian vuoksi ja luode, pyrkivät vähättelemään ilmiötä sanomalla, että se oli mieliala, tuulenpuuska, oikku. ”Vai niin, olet taas sillä tuulella, vai mitä”, Leah saattoi sanoa kevyesti Gideonille tämän maatessa täysissä pukeissaan heidän vuoteellan, mutaiset ratsastussaappaat jalassaan, riiputtaen päätään sängyn laidan yli, kasvot mustanpuhuvina verestä ja vaikka hän saattoi maata halvaantuneena, tuskin henfittäen, tuntikausia – hän oli silti vain ’tuolla tuulella’ Leahin mielestä.

Teos on kerrassaan mainio. Kerronta on todella tiivistä ja dialogia on vähemmän kuin monessa muussa romaanissa. Osa luvuista on lyhyitä, toiset vähän pidempiä. Joistakin suvun jäsenistä kerrotaan enemmän kuin toisista. Gideon ja Leoh ovat varsinainen power couple, jonka tahdon alle taipuu yksi sun toinenkin. Itsevarma, kaunis ja niin ylväs Leah on kuin Bellefleurien kartanon valtiatar. Hän on täydellinen pari Gideonille, joka ratsastaa pelottomana albiinokilpahevosellaan Jupiterilla ja josta kuiskitaan kiihkeästi.

He tuijottivat Gideonia ja tunsivat sekä kateutta että pahaa mieltä tästä kateudesta ja kuitenkin samalla outoa hurjaa mielenliikutusta, sillä Gideon oli – hän ja Jupiter ja se ylpeys mitä he selvästi tunsivat toisistaan – jotenkin todellisempi, kiistattomammin todellisempi kuin toiset miehet ja heidän ratsunsa. Vaikka hän olisi hävinnytkin – eikä hän tietenkään hävinnyt – he olisivat katselleet häntä samalla kiinteällä, lumoutuneella tuijotuksella, ja jokin heissä huusi hänen puoleensa, kaipasi jälleentuntemuksen silmäystä häneltä, tuolta kopealta Bellefleurilta---

Merkittävässä osassa on myös Gideonin ja Leahin nuorimmainen lapsi, Germaine, jolla Leah vakaasti uskoo olevan yliluonnollisia kykyjä. Viimeistään Germainen syntymä saa kaiken muuttumaan, jos Bellefleurien elämä nyt koskaan kovin seesteistä on ollutkaan. Eräänä epätavallisen lämpimänä toukokuun päivänä Leah kokee valaistumisen ja alkaa toteuttaa ihmelapsensa tahtoa ja suunnitelmaa saada takaisin Bellefleurien menetetyt maat ja palauttaa syyttömän, murhasta elinkautiseen vangitun vanhan Jean-Pierre Bellefleur II:n kunnia. 

Muita mielenkiintoisia hahmoja on mm. Violet, jonka aviomies Raphael rakennuttaa hänelle mitä upeimman klavikordin. Soitinta yötäpäivää lopulta rakentanut unkarilaismies katoaa mystisesti, ja Violet lukkiutuu huoneeseen rakkaan soittimensa kanssa tuntikausiksi. Raphaelille jää omituinen tunne, että hänen vaimonsa pettää häntä lukitun oven takana. Huoneessa ei kuitenkaan koskaan ole ketään muuta, ei, vaikka Raphael voisi vannoa kuulleensa sieltä ääniä.

Varoituksen sanana mainittakoon, että jo pelkällä massiivisella sivumäärällään (710 s) osan lukijoista karkottava Bellefleur sisältää runsaasti raakuutta ja väkivaltaa. Niin Bellefleureja kuin muitakin lahdataan tuon tuostakin. Mukaan mahtuu myös rotukysymyksiä ja riistoa. Ja eräs lakko, jonka jo päätyttyä (Bellefleurien eduksi, ainakin palkan suhteen) lakkolaiset tapetaan niille sijoilleen. En muista koska olisin viimeeksi lukenut yhtä väkivaltaisen teoksen. Eikä teoksesta kuitenkaan jää väkivalta päällimmäisenä mieleen, vaan teoksen erikoisuus ja sen outo lumo. Kovin kummallista väkeä nämä Bellefleurit. Ja miten kauniita yksittäisiä hetkien kuvauksia teos sisältääkään, millaisia tunnelmia. Bellefleur on teos, joka saa huokailemaan. 

Olenko koskaan maininnut, että rakastan gotiikkaa?

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi  (2019) on herkullinen yhdistelmä englantilaista yläluokkaa, suomalaista suorasukaisuutta, häitä, perhesalaisuuksia, romantiikan ajan kuolleita runoilijoita ja gotiikkaa.

Nora pitää tatuoinneista ja romantiikan ajan runoilijoista enemmän kuin kenestäkään elävästä. Hän pysyttelisi mieluummin kotona kuin lähtisi Englantiin sisarensa häihin. Hän ei halua pilata mielikuviensa Englantia. Eihän Englanti kuitenkaan voi olla yhtä fantastinen, se ei mitenkään voi vastata hänen mielikuvitustaan ja romanttisia kuvitelmiaan. Nora kuitenkin tietää, että Heli tulisi häntä vaikka hakemaan, jos hän ei suostuisi itse tulemaan.

Sumu verhosi näkymän harmaaksi ja elottomaksi. Poissa oli Turnerin auringonlaskujen impressionistinen hehku ja pukudraamojen ikuinen kevät. Tämä oli Englanti.

Minun Englantini oli hävinnyt suunnilleen sata vuotta sitten.

Helin sulhanen on Etonin käynyt aristokraatti, ”amerikanpsykomaisen komea” tuleva lordi. Nora majoitetaan Markin suvun upeaan kartanoon Gallow Houseen, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka hovimestari muistuttaa transilvanialaista vampyyria. Jo ensimmäisenä iltanaan kartanossa Nora onnistuu saamaan selville salaisuuden, josta Heli ei monen vuoden seurustelun aikana ole kuullut sanaakaan. Markilla on ollut veli, James. Yksi ruokasalin maalauksista vangitsee Noran täysin, eikä hän voi olla kysymättä sen maalaajasta. Maalaus on Jamesin, perheen kadonneen vanhemman pojan kädenjälkeä. Mutta Nora ei saa kunnollista vastausta Jamesiä koskeviin kysymyksiinsä. Kysymykset saavat hyytävän vastaanoton. James on ”poissa”. Vastaus ei tyydytä Noraa. 

Mark varoittaa Noraa kartanon päärakennuksesta: jos siellä alkaisi kuulla kuolleita, ei kohta kuulisi enää eläviä. Asiaa ei auta, että Nora muistelee Shelleyn yökuvauksia tämän varhaisissa goottilaisissa teksteissä. Tai että hän löytää Jamesin muistikirjan täynnä lovecraftmaisia muistiinpanoja:

Minä maalasin kauhua, ja se alkoi elää, se tuli lähemmäs ja lähemmäs ja kurtisti minua ja minä tiesin, että olisi pitänyt lopettaa maalaaminen, että se on jotain sellaista minkä ei kuulu päästä päivänvaloon, mutta minä en kyennyt lopettamaan, se ei lopettanut, se vain tuli ja tuli ja minä en ole koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiedä, mikä minut sai kuvittelemaan, että voisin ottaa vastaan kaiken sen inhon, vastenmielisyyden ja kauhun, hallita niitä ja saada ne pysymään kankaalla. Loihdin ne esiin eivätkä ne mene sovussa pois. Minä pelkään koskea siveltimiin, koska en tiedä mitä se haluaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Se tulee minun kauttani ja pelkään että vapautan maailmaan jotain sellaista, minkä ei kuulu olla olemassa.  Luoja minua auttakoon. Luoja meitä kaikkia auttakoon.

Englantilaisesta romanssista voi melkein kuulla historian havinan. Kuolleet kirjailijat, kirjallisuuden klassikkoteokset, menneet tapahtumat. Kansien sisään mahtuu valtava määrä nostalgiaa, joka herättää kaipuun vanhaan Englantiin. Miten voi kaivata jotakin, jota ei ole koskaan nähnyt? Kaivata aikakautta, jota ei ole koskaan elänyt? En tiedä, mutta niin teen. Ja niin tekee teoksen Norakin.

Minun oli turvallista rakastaa vain kuolleita. He eivät voisi satuttaa minua eivätkä tuottaa minulle pettymystä. Minä seisoisin Shelleyn kanssa purjeveneen keulassa ja katselisin ulos aavalle, joka veisi meidät lopulliseen tuhoon. Istuisin Keatsin vuoteen vierellä silmät kyynelistä kirkkaina ja kumartuisin suutelemaan hänen viimeisen, syvän henkäyksensä keuhkoihini.  Se oli anoa vaihtoehto, tai sitten survoisin sisäisen romantikkoni giljotiiniin ja katselisin, kuinka sen harhainen pikku pää kiersi pitkin toria.

Norassa on jotain todella sympaattista. Kuoren alta paljastuu petetty, yksinäinen tyttö. Suojakeinokseen hän on omaksunut pessimisti ei koskaan pety -asenteen. Pidän siitä, miten Noran herkkyys tulee pikkuhiljaa esiin romaanin edetessä. Romaanin alussa en vielä pitänyt Norasta yhtään. Voi ei, ajattelin, tällaisestako törpöstä joudun lukemaan. Nora on ensimmäisten sivujen perusteella viimeinen ihminen, joka sopisi aristokraattisuvun kartanoon vieraaksi – vaan ei ole. Noran aito taiteen arvostus ja kiinnostus englannin kirjallisuushistoriaan saa hänet sulautumaan ympäristöönsä paremmin kuin olisi osannut odottaa. Niina Mero on tehnyt tyylikkään valinnan luodessaan romanssilleen sankarittaren, joka poikkeaa ulkokuoreltaan näin kovasti tyypillisestä romanttisesta sankarittaresta. Norassa on paljon hyvin aitoa ja hyvin suomalaista. Aristokraatti ei kohtaa vain rahvasta, vaan englantilainen suomalaisen.

Pidin Englantilaisesta romanssista vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olin lukenut teoksesta etukäteen vain hyvin vähän, mutta tarpeeksi, että tiesin kyseessä olevan nimensä mukaisesti englantilainen romanssi ja että teos liittyi jotenkin gotiikkaan. Mutta tämähän käsittelee kaikkea, mitä englantilaisessa kirjallisuudessa rakastan! Vaikka erityisosaamiseni on ennemmin goottilaisen romaanin puolelta kuin kauhuromanttisen runouden, en voi olla imemättä itseeni jokaista sanaa romantiikan ajan runoilijoista. 1700-luvun alun hautausmaarunoilijat petasivat ajan goottilaiselle romaanille otolliseksi mystiikan ilmapiirillään, kuoleman ja kauneuden liitollaan. He kirjoittivat suosittua runoutta teemanaan kuolema, ruumiit ja pimeä. Hautausmaarunoilijoiden myöhempiin runoilijoihin lukeutuva, 1800-luvun puolella kirjoittanut John Keats nostetaan Englantilaisessa romanssissa todelliselle jalustalle.

Nora syyttää kartanon mailla puutarhatyöläisenä olevaa Beniä flirttailusta kuoleman kanssa, mutta mitä muuta Nora sitten itse tekee? Nora käytännössä palvoo Keatsia, kirjoittaa gradua romantikkojen kuolemakäsityksistä ja estetiikasta ja jahtaa Jamesin haamua.

Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge.

Eläydyn Noran kuolleiden romantikkojen intoiluun täysillä. Voin kuvitella, miten itselleni kävisi saman tyyppisessä kirjakaupassa ihan samoin. Romaanissa on niin monta ihanaa, oivaltavaa kohtausta, että niistä vain joidenkin valitseminen blogijuttuun tuntuu suorastaan raakuudelta. Onpa mukana myös pätkä yhtä kirjallisuushistorian suosikkitarinaani, tarinaa Genevejärven rannalla vietetystä kesästä 1816 ja myrskystä, jonka innoittamana Shelleyn pariskunta, Byron ja Polidori ryhtyivät kirjoittamaan kauhutarinoita, ja Frankenstein sai alkunsa. Laitan tähän kuitenkin vielä erään toisen sitaatin, josta pidän erityisesti.

Se oli Keatsin viimeisiä, keskeneräisiksi jääneitä runoja, ja Heli oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiset, kryptiset rivit pois, mutta sen viesti oli edelleen selkeä. Elämässä ja kuolemassa he olisivat yhtä. Hän lupasi Markille kätensä, elävänä ja lämpimänä samalla kun vannoi, että kurkottaisi haudastakin kuolleilla sormillaan miehensä takinlievettä eikä päästäisi tätä koskaan luotaan. Avioliitto oli heidän yhteinen vankilansa, johon he nyt astuisivat yhdessä tuumin.

Olin siskostani ylpeämpi kuin koskaan. Hän ei suostunut ottamaan miestään vastaan kainona, vaatimattomana morsiamena, vaan merkitsi tämän omakseen. Herttainen, enkelimäinen Heli oli kuin raivoisa leijona, joka tiesi paikkansa lauman huipulla.

Mielestäni yllättävää on, että kunnon radcliffeläisen goottilaisen romaanin ja Northanger Abbeyn tavoin myös Englantilaisen romanssin loppuratkaisuna on, että intohimo ja romanttiset kuvitelmat ovat pahasta tai ainakin johtavat harhaan.

Ostin Englantilaisen romaanin kuunneltuani sen äänikirjana, ja tein romaanin innoittamana varauksen Keatsin runokokoelmaan.

Kenelle? Romantiikasta ja kuolleista englantilaisista romantikoista pitäville, kuoleman estetiikasta, gotiikasta ja paljon intertekstuaalisuutta sisältävästä kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Ann Radcliffe: A Sicilian Romance

Työmatkani piteni, joten latasin BookBeatin puhelimeeni. Aloitin äänikirjataipaleeni Ann Radcliffen goottilaisen romaanin A Sicilian Romancen (1790) parissa. Vaikka aluksi harmittelinkin, ettei lukija ole englantilainen, tuntuu valinta oivalliselta. Tähän jos mihin sopii, että sen saa kuulla ikään kuin kerrottuna. A Sicilian Romance alkaa juuri niin kuin goottilaisen romaanin voi olettaakin alkavan. Matkaaja päätyy vanhan, upean linnan raunioille, ja kuulee vanhasta manuskriptista, joka paljastaa linnaa asuttaneen Mazzinin suvun salat. 

On the northern shore of Sicily are still to be seen the magnificent remains of a castle, which formerly belonged to the noble house of Mazzini. It stands in the centre of a small bay, and upon a gentle acclivity, which, on one side, slopes towards the sea, and on the other rises into  an eminence crowned by dark woods. The situation is admirably beautiful and picturesque, and the ruins have an air of an ancient grandeur, which, contrasted with the present solitude of the scene, impresses the traveller with awe and curiosity.

Tarina sijoittuu 1500-luvun loppupuolelle, Mazzinin linnan kukoistukseen. Tyrannimainen markiisi on ollut pitkään poissa, mutta palaa vaimoineen linnaan kahden tyttärensä ja heidän opettajattarensa Madame de Menonin luo. Lukijan annetaan ymmärtää jo alusta asti, että kreivitär on keinoja kaihtamaton elostelija. 

Julia ja Emilia ovat täydellisiä goottilaisen romaanin sankarittaria. Kauniita, viattomia ja tietenkin äidittömiä. Pyörtyileviä linnanneitoja parhaassa naimaiässä. Julia on erityisen tunteellinen ja herkkä, ja hänen tunteensa purkautuvat goottilaisen romaanin sankarittarelle tyypillisen voimakkaina; kyynelinä, sanattomuutena ja pyörtyilynä. Julian mielikuvitus lähtee laukkaamaan, kun linnan asumattomasta eteläsiivestä näkyy eräänä yönä kummallista valonkajoa ja epäselvä hahmo. Hahmo katoaa torniin, johon yksikään linnan avain ei käy. Linnan oudot tapahtumat, kummalliset valot ja äänet, saavat aikaan jännityksen ja pelon ilmapiirin, jonka rikkoo ainoastaan nuori rakkaus. Julia rakastuu nuoreen kreivi Hippolitus de Verezaan, kotiin palanneen veljensä Ferdinandin ystävään. Julian sydän takoo hänen rinnassaan, kun hän kuulee nuorukaisen öisen sonaatin, ja hän on jo varma, että on löytänyt onnensa.

An interval of silence followed, and the air was repeated; after which the music was heard no more. If before Julia believed that she was loved by Hippolitus, she was now confirmed in the sweet reality. But sleep at length fell upon her senses, and the airy forms of ideal bliss no longer fleeted before her imagination. Morning came, and she arose light and refreshed. How different were her present sensations from those of the preceding day. Her anxiety had now evaporated in joy, and she experienced that airy dance of spirits which accumulates delight from every object; and with a power like the touch of enchantment, can transform a gloomy desert into a smiling Eden.

Markiisi Mazzinilla on kuitenkin tyttärelleen muita suunnitelmia. Hän haluaa naittaa Julian tämän inhoamalle de Luovon herttualle, jonka luonne on kuin markiisin itsensä. Toisin kuin Hippolitus, herttua De Luovo tavoittelee Juliaa ns. vääristä syistä. Hänen motiivinsa Julian tavoittelulle ovat intohimon sytyttämiä, eivät rakkauden. Mutta markiisi ei halua kuulla typerän lapsen vastaväitteitä, ja on päätöksessään ehdoton. Välttääkseen kurjan kohtalonsa Julialla on vain yksi vaihtoehto: paeta. Hänen on jätettävä kotinsa, rakas siskonsa ja Madamensa, ja paettava oman kunniansa ja siveytensä uhalla.

Teoksen kieli on kaunista ja helisevää. Goottilaista tunnelmaa luodaan pitkin paikka- ja maisemakuvauksin. Sisilialaisia maisemia kuvaillaan niiden kaikessa upeudessaan ja ylevyydessään, tunteita niiden hienoimmissa vivahteissa mitä dramaattisemmin sanankääntein ja vertauksin. Teoksen runollisuus sai aikanaan Sir Walter Scottin kunnioituksen ja ihailun, ja hänen kerrotaan saaneen vaikutteita Radcliffen romaaneista. Harva asia ilmaistaan A Siclian Romancessa suoraan ja yksinkertaisesti. Teoksen kieli on kiertelevää ja maalailevaa, tiukasti ajan sovinnaisuussääntöjä noudattelevaa. Hyveitä ylistetään, ja intohimo esitetään turmeltuneena tunteena ylevän rakkauden rinnalla.

Ann Radcliffen roomanit tunnetaan niiden selitetyistä yliluonnollisista elementeistä. Gotiikkaa on kirjallisuudentutkimuksessa jaettu yliluonnollisen käsittelemistapojen mukaan kahteen alalajiin: horror ja terror gothiciin. Radcliffen edustamassa terror gothicissa yliluonnolliseen vihjataan, mutta tapahtumien tulkinta jää lukijan mielikuvituksen varaan. Romaanin lopussa kaikki saa selityksensä. A Sicilian Romancessa tätä ei onneksi tehdä niin koomisen epäuskottavasti kuin The Mysteries of Udolphossa. Tarina pitääkin hyvin otteessaan siitä huolimatta, että A Sicilian Romance on vasta toinen Radcliffen romaani, ja vasta sitä seuraavat romaanit nostivat Radcliffen pinnalle.

Radcliffen suosiosta kertoo, että hänen myöhemmin vuonna 1794 ilmestynyt teoksensa The Mysteries of Udolpho (suom. nimellä Udolpho 2014) oli tuolloin myydyin kirja koskaan Raamatun jälkeen. Se oli ensimmäinen bestseller, eikä teos ollut edes halpa (puhumattakaan siitä, että se olisi ollut lyhyt). Radcliffea on kutsuttu "kokonaisen sukupolven lumoojattareksi", eikä syyttä. Goottilaisesta romaanista tuli aikansa populaarikirjallisuutta, mille mm. Jane Austen on irvaillut romaanissaan Northanger Abbey (Neito vanhassa linnassa). Jos on Austenin ajan kirjallisuudesta ja Northanger Abbeyn taustalla vaikuttaneista teoksista kiinnostunut, kannattaa Radcliffen tuotantoon tutustua. Jotkut tutkijat ovat olleet sitäkin mieltä, että Austen itse asiassa ihaili Radcliffea.

Ann Radcliffe tunnetaan goottilaisen romaanin, mutta erityisesti naisten gotiikan pioneerina. Naisten gotiikka on termi naisten kirjoittamalle gotiikalle, joka kuvaa naisten itsenäisyyttä. Se ilmaisee fantasian, jossa nainen pakenee perinteistä asemaansa. Sankaritar saa kuitenkin huomata painajaismaisen pakoreissunsa päätteeksi, että paras paikka hänelle on patriarkaalisen järjestelmän naiselle määräämä paikka aviomiehen rinnalla ja tämän suojeluksessa. Asemansa jättävää naista ei suojele muu kuin hyvä onni. Hän on täysin muiden hyväntahtoisuuden ja avunannon varassa. Goottilainen romanssi on toisin sanoen kasvutarina, jossa nuoren naisen on löydettävä oma paikkansa yhteiskunnassa. Olemalla taipumatta isänsä tai isähahmonsa tahtoon sokeasti sankaritar vastustaa miesvaltaa. Sankarittaren sopimaton käytös silottuu, kun hän kuitenkin löytää onnensa konservatiivisesta asetelmasta ja palaa velvollisuuksiensa pariin. Patriarkaalinen järjestys palautuu ja tulee sankarittaren hyväksymäksi.

Usein menneeseen aikaan sijoittuva goottilainen romaani kuvastaa omaa aikaansa ja on sidoksissa romanttisen romaanin nousuun. 1780-luvun jälkeen rakkausavioliitoista oli tullut uusi normi. Tätä uutta normia ihaillaan ja puolustetaan goottilaisessa romanssissa, jossa sankaritar lopulta saa rakastamansa miehen. Sankarittaren on helpompi hyväksyä asemansa naisena rakastamansa miehen rinnalla kuin tyrannin määräämässä pakkoavioliitossa. Goottilaisen romaanin tarjoama fantasia voidaankin nähdä keinona sopeutua patriarkaaliseen maailmaan. Feministinen gotiikan tutkimus näkee tämän status quon puolelle asettumisen ongelmallisena, uutena patriarkaalisena loukkuna.

Goottilainen romaani on Suomessa vähän tunnettu genre, jonka ikonisimpia teoksia on vasta tällä vuosikymmenellä suomennettu. Savukeitaan Kauhuklassikot -sarjasta löytyy niin Ann Radcliffen Udolpho kuin Matthew Gregory Lewsin Munkkikin, sekä Sheridan le Fanun legendaarisen Carmillan sisältämä Carmilla ja muita kertomuksia. Myös kaiken aloittanut Horace Walpolen Otranton linna on saatavilla suomeksi. A Sicilian Romancea ei valitettavasti ole suomennettu.

Kenelle? Gotiikasta ja romanttisesta kirjallisuudesta pitäville, naiskuvauksesta ja populaarikirjallisuuden synnystä kiinnostuneille sekä Jane Austenin Northanger Abbeysta tykänneille.

Horace Walpole: Otranton linna

Otranton linna (The Castle of Otranto 1764, suom. 2014) on kirjallisuuudentutkijalle aikamoinen pähkinä purtavaksi. Sen suomennos on varustettu ensimmäisen painoksen esipuheella, jossa tekstin kerrotaan olevan William Marshallin käännös vanhasta 1520-luvun italialaisesta manuskriptista. Itse tarinan kerrotaan olevan ristiretkien ajalta. Tällä esipuheella varustetun teoksen Walpole antoi ystävilleen lahjaksi joulun ja uudenvuoden välissä vuonna 1764. Kirjan ensipainos nousi suosioon, ja Walpole päätti sittenkin astua julkisuuteen sen kirjoittajana. Hän kirjoitti toisen, itse allekirjoittamansa esipuheen teoksen toiseen painokseen ja myönsi keksineensä tarinan. Esipuhe löytyy suomennoksen lopusta. Lisäksi mukana on eri selityksiä kirjan tarinan alkuperästä. Mikä todella innoitti Walpolen kirjoittamaan tämän yleviä tunteita ja yliluonnollisuutta uhkuvan teoksen, joka tunnetaan ensimmäisenä goottilaisena romaanina? Siihen ei ole varmaa vastausta. Katsoi teosta sitten historian tai kirjallisuustieteen kautta, on teos eriskummallinen.

Otranton linnan tapauksessa on mielenkiintoista pohtia kirjailijan motiiveja. Mistä idea Otranton linnaan tuli? Yleisin käsitys on, että Walpolen näkemä uni innoitti hänet kirjoittamaan teoksen. Walpole oli kuitenkin myös innokas historian harrastaja. Tarinan henkilöillä ja tapahtumapaikalla on yhteyksiä  todelliseen Italiassa sijaitsevaan Otranton kaupunkiin, jota jotakuinkin kirjan tapahtumien aikaan todella hallitsi Manfred-niminen vallananastaja, ja jonka oikeutetun perillisen Frederikin ajateltiin menehtyneen Palestiinassa. Myös oikeaa Otrantoa on suojellut suojeluspyhimys Nikolaus. (Lisää aiheesta Eino Railon Haamulinnassa.)

Oma kirjallisuuden opettajani kutsui luennoillaan Otranton linnaa "parodiaksi genrestä, jota ei ole olemassa" (tai ei ainakaan ollut ennen Otranton linnaa). Suunnaton kypärä tippuu taivaalta ja murskaa linnan perillisen:"[Kypärä] oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet. Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys tapahtumien kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi." Nykylukijalle tämä on kielttämättä huvittava aloitus, mutta aikalaisille ei niinkään.

Otranton linna muistuttaa tyyliltään Shakespearen teoksia, jotka Walpole mainitseekin innoittajinaan. Se on sekoitus suuria tunteita ja komediaa, ja täynnä shakespearemaisia pitkiä ja teatraalisia monologeja. Mieleen tulee väistämättä Hamlet, jossa Otranton linnan tavoin aaveet paljastavat totuuden. Hamletin aavetta vastaa myös miten Otranton ruhtinas Manfred näkee seinällä olevan muotokuvan liikkuvan ja palvelijat raportoivat liikkuvasta jättimäisestä haarniskasta linnassa.

Linnan alle oli kaivettu lukuisia sokkeloisia holvikäytäviä, eikä hädissään olevan ollut helppo löytää luolaan johtavaa ovea. Kauhistuttava hiljaisuus vallitsi noissa maanalaisissa paikoissa, lukuun ottamatta ajoittaisia tuulenpuuskia, jotka heiluttivat ovia neidon takana. Ruosteisten saranoiden narina kaikui läpi pimeyden laajan labyrintin. Jokainen ääni syvensi Isabellan kauhua – mutta vielä enemmän hän pelkäsi kuulevansa Manfredin vihaisen äänen komentamassa palvelijoita hänen peräänsä.

Teoksen sankaritar on goottilaisen sankarittaren perikuva nuori ja kaunis Isabella. Orvoksi jäänyt Isabella on luvattu Otrannon linnan perijälle Konradille morsiameksi, mutta nuorukaisen äkillinen kuolema suistaa asiat raiteiltaan. Isabella joutuu pakenemaan sulhasensa isää ruhtinas Manfredia, jonka kieroon suunnitelmaan kuuluu kihlauksestaan vapautuneen Isabellan omiminen hänelle itselleen.

Manfredin kaunis ja hurskas tytär Matilda on käytännössä kuin Isabellan sisar. Pitkään Otranton linnassa asunut Isabella myös pitää Matildan vanhempia ominaan. Manfredin himo saada Isabella uudeksi vaimokseen vastoin sopivaisuussääntöjä rinnastuu Hamletin äidin ja sedän väliseen avioliittoon. Matildan ja Isabellan välinen samankaltaisuus kuvastaa toisaalta gotiikalle tyypillistä doppelgänger- eli kaksoisolentoteemaa. He ovat asemassaan ja kauneudessaan samanveroisia, ja heitä erehdytään luulemaan toisikseen useaan otteeseen. Doppelgänger-tulkinnan valossa Manfredin suunnitelmat näyttäytyvät vieläkin kierompina.

Otranton linna on historiallisen merkityksensä ja erikoisen ilmestymistarinansa vuoksi mieltä kutkuttava. Gotiikkaa tuntevan on helppo tunnistaa teoksesta goottilaisiksi troopeiksi nousseita elementtejä kuten yllä siteeratun katkelman maanalainen labyrintti ja pakeneva neito. Vertasin lukiessani teosta mielessäni mm. Matthew Gregory Lewisin goottilaiseen romaaniin The Monk (1796), jossa näitä trooppeja taidokkaasti hyödynnetään.

Kenelle? Gotiikasta, keskiaikaisista romansseista ja Shakespearesta pitäville.

Jane Austen: Northanger Abbey

Jane Austenilla on ollut hauskaa. Nuoren naisen esikoisromaanista Northanger Abbeysta (1818) tulee väistämättä mieleen kuva Anne Hathawaysta Jane Austenina elokuvassa Jane Austenin jalanjäljillä kirjoittamassa kieli poskessa, mutta samaan aikaan kärkkään kriittisenä.

Northanger Abbey on 1700-luvun lopun namedroppingia. Tuohon aikaan suuressa suosiossa olleiden goottilaisten romaanien kirjoittajien ja heidän teostensa nimet, erityisesti Ann Radcliffen Udolphon mysteeri sekä The Italian, vilahtelevat henkilöiden keskusteluissa kuin twitterin tagit. Viittaukset ovat nautittavia ja herättävät hilpeyttä erityisesti niissä, jotka genreä yhtään tuntevat. Catherine on suuri gotiikan fani ja innokas näkemään asiat näiden romaanien kaltaisten dramaattisten tapahtumien värittäminä.

Northanger Abbey noudattelee kuuliaisesti goottilaisen romaanin kaavaa, mutta osoittaa samaan aikaan, kuinka Catherine nyt ainakaan ei ole sellainen romaanin sankaritar, jolle voisi tapahtua mitään. Hän ei ole kaunis eikä sensitiivinen. Catherine on täysin keskinkertainen, ja hänen taitamattomuuttaan korostetaan erityisesti romaanin alussa.

Kohtaus, jossa Catherine on matkalla Northanger Abbeyyn ja herra Tilney valmistelee häntä tulevaan kertomalla hänellä kauhutarinan, on mitä nautittavin. Austenilla olisi ollut osaamista goottilaisten romaanien kirjoittamiseen, mikäli olisi siihen ryhtynyt. Vaikka herra Tilneyn kertomus on kerrottu vain piloilla, se saa lukijan odottamaan jotakin tapahtuvan. Jännite kulkee läpi romaanin ja Catherinenkin mielikuvitus laukkaa Abbeyssa. Lukija ei voi olla varma, onko kaikki vain parodiaa vai onko jotakin yllättävää tulossa.

Austen yhdistää goottilaisen romaanin antityypit ja goottilaisen romaanin jännitteen, sen uteliaisuuden ja epäilyksen. Salaisen käsikirjoituksen paikalla on kuitenkin pesulista, eikä Northanger Abbey ole se goottilaisen romaanin vanha linna, joksi Catherine sitä kuvittelee. Northanger Abbeyn parodisuus perustuukin Catherinen koomiseen erehdykseen luulla goottilaisten romaanien ruokkiman mielensä kuvitelmia todeksi. Abbeyn mysteeri on olemassa vain Catherinen mielikuvituksessa. Austen pilkkaa aiheettomia pelkoja ja näyttää maailman rationaalisena, järkevänä paikkana, jossa todellista vaaraa ei ole.

Ironisesti Ann Radcliffe, Austenin suurin parodian kohde, pyrki romaaneissaan samaan. Radcliffe selittää kaiken yliluonnollisen aina luonnollisena, oli se sitten verisiä vahanukkeja tai jotain muuta. Austen vie kuitenkin tämänkin astetta pidemmälle.

Romaani on tehokas luodessaan mysteerin tuntua. Jopa Tilneyden erityinen huomaavaisuus ja kiinnostus Catherinea kohtaan herättää epäilyksiä. Miksi he poimivat yksittäisen, hieman naiivin ja keskinkertaisen tytön ja vievät tämän linnaansa?

Intertekstuaalinen linkki on helppo huomata, ja Austenin ajan lukijoille Northanger Abbeyn viittaukset ovat olleet sitäkin selkeämpiä. Kaiken lisäksi kenraali Tilneyllä tuntuu olevan rajaton valta ja hänen lapsensa vaikuttavat hieman säikyiltä. Omituisten löydösten ja havaintojen ketju saa Catherinen epäilemään herra Tilneyn hyväluontoisuutta ja rouva Tilney vaikuttaa kuolleen hämärissä olosuhteissa.

Parodioidakseen mielestään sopimatonta ja turmelevaa kirjallisuuden genreä Austenin oli siis rakennettava goottilaisen romaanin puitteet. Austen on esikoisromaanissaan yllättävän terävä ja ajankohtainen aikaansa nähden, vaikka juoni ja kerrontatekniikka on monella tapaa kömpelöä. Don Quijoten tavoin Northanger Abbey käsittelee fiktion vaikutusta, sen luomaa illuusiota ja siihen uskomista. Romaani on vahva realistisen romaanin puolestapuhuja ja Austen tekee kyllä lukijalle selväksi kantansa vallitsevaan goottilaisen romaanin villitykseen.

Saatuaan ensin nauttia kirjan jännitteestä lukijaa odottaa pettymys kun herra Tilneyn tunteita ei eritellä eikä Catherinen tunteita ja reaktioita kuvailla samalla laajuudella kuin koko romaanin alun. Jane Austenmaiseen tyyliin pitkien jaarittelujen jälkeen merkityksellisimmät tapahtumat kerrotaan yhteenvetona kirjan lopussa ilman sen kummempia yksityiskohtia.

Austenin tiedetään työstäneen Northanger Abbeya koko kirjoituskautensa ajan, mutta hän ei koskaan saanut sitä valmiiksi. Romaani julkaistiin postuumisti kirjailijan kuoleman jälkeen 1817 yhteispainoksessa Persuasionin eli Viisastelevan sydämen kanssa.

Northanger Abbeyn Catherine on typerä ja naiivi, mutta ehdottomasti henkilöhahmo, josta ei kuitenkaan voi olla pitämättä. Austenin huumorintajua osoittaa, että Catherine tekee kutakin asiaa aina puoli tuntia.

Kirja on suomennettu myös nimellä Neito vanhassa linnassa. Kuvassa englanninkielinen vintage-versio vuodelta 2008.