Margaret Owen: Painted Devils

Kuka ei rakasta kultteja ja possessoituja nukkeja? Niitä on tarjolla Margaret Owenin Little Thieves -sarjaa jatkavassa Painted Devilsissä (2023). 

⁣Let me state one thing up front: I wasn't trying to start a cult.

I know that may be hard to buy. Especially given that I'm currently squinting into a tin mirror and painting stark red diamonds onto my face, robed head to toe in equally stark red, and hurrying to finish before the last dregs of sunset swirl drown the drain.   

⁣Vanjan tuulesta tempaama jumala osoittautuu huomattavasti todellisemmaksi kuin mitä sopisi ja ilmaantuu vaatimaan neitsytuhria. Ja ei, valituksi uhriksi ei suinkaan joudu Vanja, vaan Emeric. Mikä on tietysti aivan yhtä hankalaa. Ainekset tässä kakkososassa ovat mahtavat, ja kirja imaisee edeltäjäänsä vikkelämmin mukaansa.

⁣Seksi on aiheena vahvasti läsnä. Painted Devils käsittelee hellän kunnioittavalla otteella millaista on lähestyä aihetta teininä, jolle kaikki on uutta ja epävarmaa. Navigoidessaan rakkauden, heräävän seksuaalisuuden ja toistensa tarpeiden kanssa Vanja ja Emeric oppivat paljon niin itsestään kuin toisistaankin; mm. Vanjan nukkumistavoista.

"You," he says blearily, "are an unparalleled devil from hell in your sleep."

"What?"

Emeric rubs his eyes. "You stole all the blankets. And then you rolled up in them, like a, a crêpe, so they were stuck on your side. And then, when I tried to take one off the top, you turned over, looked me straight in the eye, and said - and I quote - 'I'll kill you.'"

"I never."

"You followed it up with 'It'll look like an accident.'"

Ennen kaikkea he oppivat, että se, millä on merkitystä, on mikä tuntuu heistä oikealta. Ei kenestäkään muusta. ⁣Kuten sitaateista näkyy, paljon on kuorrutettu huumorilla. Vetävä dialogi onkin yksi teoksen selkeitä vahvuuksia.

Vanjan vanhoihin haavoihin sattuu edelleen, ja tuleepahan osa niistä uudelleenavatuiksikin. Paranemista silti tapahtuu. Vanja on löytänyt suurimman tutkijansa Emericistä, ja sillä on merkitystä. He oikeasti puhuvat toistensa kanssa. Teoksessa on myös uusia hahmoja, jotka turvaavat hekin Vanjan selustaa. Jos minulla oli Little Thievesin kohdalla vielä jotain epäilyksiä, niin ne ovat kyllä nyt hälvenneet. Olen Vanjan puolella. 

Vanhoja hahmoja ei niinkään näy. Ragne on ilokseni loppupuolella mukana, mutta suurimmaksi osaksi hahmokaarti on tosiaan uusia tuttavuuksia. Yksi heistä on tosiaan vanhaan nukkeen ankkuroitu aave. 

Painted Devils on aikamoinen kiikutus. Se on hyvin tapahtumatäytteinen, nopea ja hauska. Kikattelen taas ääneen, ehkä enemmänkin kuin ensimmäisen osan kohdalla. Ja siis totta kai tälläkin kertaa tarinassa on pakko olla hevosia. Lukiessani hymisenkin sille, miten miellyttävää on lukea sarjaa. Hahmot ovat jo tuttuja, maailma on tuttu, ja saa vain nauttia heidän sanailustaan ja viittauksista aiempaan. Owen myös todella nojaa vitseissään aiempaan, mikä luo ihanaa tuttavallisuuden tunnetta hahmojen väleihin.

Loppua kohti asiat muuttuvat varsin kaaottisiksi ja olo on kuin raketin kyydissä. Hidastamisen mahdollisuutta ei ole. Joistakin jutuista en pidä niinkään, joistakin taas pidän. Sitten on myös niitä juttuja, joita en aivan tajua, mutta ei se mitään.

Teoksen cliffhanger on inhottava, varoituksen sanana. Kolmatta osaa saa vielä odotella.

Lainassa minulla on edelleen nämä Vehkan upeat Illumicrate-versiot, joten tässä teillekin ihailtaviksi tätä kansitaidetta: 

Elina Pitkäkangas: Sang

Nyt kun Elina Pitkäkankaan Naraka (2024) on ilmestynyt, on loistava tilaisuus tarttua Sangiin (2022), Topelius-palkinnon voittaneeseen sarjan ensimmäiseen osaan. Ja mikä helmi tämä onkaan! Ei tätä syyttä ole kehuttu.

Autoritaarisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa vuoristokylän kasvatti Kong Dawei ajautuu tapahtumiin, joiden jälkivyöryltä ei voi välttyä. ⁣Kaikilla Fusangin asukkailla on ranteessaan gerenit, rannekkeet, joihin varallisuus on talletettuna ja jotka ovat ainoa tapa käyttää rahaa. Niiden kautta myös valvotaan kansalaisia, ja kun Dawei saa omaansa ryöstörahat, on kiinnijäämisen vaara suuri. Pakomatka vie hänet Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemaan pääkaupunkiin, kauas kotiseudusta ja kauas hänen rakkaistaan. ⁣

16-vuotias Dawei on veljensä Qirenin tavoin bianfu, erilaista tavaraa salakuljettava ja kamppailua taitava Pohjoisen kuriiri, joka kiitää talojen katoilla. Kansalaisvelassa on lyhennettävää, ja Dawei lyhentää omansa lisäksi myös kasvattisisarustensa velkoja. Maksamattomasta velasta nimittäin joutuu pakkoleirille Narakaan 20 ikävuoden iässä. Äitinsä veljekset ovat menettäneet Dawein ollessa neljän vanha. Hänen puhumisensa on loppunut siihen. Dawei on sittemmin vannonut hiljaisuusvalan, anjingin, ja kommunikoi muiden kanssa viittomakielellä. Kotiseudulla sitä osataankin, mutta pääkaupungissa hiljaisuusvalaa ei suvaita. On ilahduttavaa lukea viittomakielestä, joka usein kirjallisuudessa jää marginaaliin. Sille annettu poliittinen aspekti on kiintoisa, sillä se on yksi tapa kyseenalaistaa hallitsijoiden auktoriteettia. 

Anjing oli köyhien alueiden kannanotto sille, etteivät valtaklaanit kuulleet alamaistensa hätää. Tuntui järjenvastaiselta, että Sangin maakunnassa valan vannoneet oli pakotettu puhumaan. Entä miten kaikki muut viittomakieliset – kuurot tai huonokuuloiset – oli huomioitu? Pakotettiinko heidätkin käyttämään ääntään? Pelkkä ajatuskin hiljaisuusvalan rikkomisesta sai minut tuntemaan fyysistä kuvotusta.

Teos on uskomattoman vetävä niin hahmoiltaan kuin juoneltaankin. Silti en tiedä mitä sanoa Sangista. Rakastan siinä niin montaa asiaa. Ja samaan aikaan se on ollut vaikein lukukokemukseni. En ole ollut valmistautunut ihan tähän, en näin graafiseen väkivallan kuvaukseen. Kirjan raakuus ottaa sydämeeni. Mikä tietysti kertoo siitä, miten terävästi sen maailman julmuus on kuvattu, miten taitavasti minut on saatu välittämään sen hahmoista ja miten lähelle heidät on tuotu. Itken yhden yön lukiessani Sangia, kun en pysty lopettamaan lukemista. Hyvä että ehdin vetää henkeä. On saatava tietää, miten piinaava kauheus päättyy. ⁣Voin lukiessani pahoin.

Kirjoitan tästä tietysti luottoystävälleni Elviiralle. Kerron hänelle millaiseen tunnekuohuun olen joutunut. "Kirjallisesti tää on viiden tähden kirja. Näen sen kirkkaasti. Mutta uus suosikki tää ei noiden juttujen takia ole", kirjoitan yhdessä viesteistäni siitä huolimatta, että olen aina välttänyt tähtiluokituksia. Tässä tapauksessa se kuitenkin kuvaa hyvin kirjan korkeaa tasoa. "Okei, no onpa harmi sit erityisesti", hän vastaa. Jään miettimään kommenttia. En tunne harmia. En koe, että Sangin täytyisi välttämättä istua mukavuusalueelleni. Se on päässyt yllättämään minut, mutta en silti toivo siltä muuta. Joskus kirjan on oltava ravisuttava. Joskus sen on oltava raakakin, jotta se olisi sitä, mitä on. En usko, että Sang olisi näin vaikuttava ilman tätä kaikkea. Että se onnistuisi samalla lailla pureutumaan tunteisiini. Että se myöskään pääsisi yhtä syvälle mielivaltaisen vallankäytön kuvaamisessa, osoittaisi epäkohdat yhtä tehokkaasti. Sellainen Sang olisi hyvin eri kirja kuin tämä lukemani.

Vaan millainen kirja Sang siispä on?

Sang ei arvopohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiä kavahda tarkastellessaan valtaa ja vallankäyttöä. Sateenkaarevuus ja vähemmistöjen oikeudet (tai pikemminkin niiden puute) ovat vahvasti läsnä. Onnellisuutta määrittävät raha ja perhe. Rikkaille kaikki on mahdollista, kun taas köyhät elävät todella kurjissa oloissa, kituuttavat eteenpäin tai päätyvät pakkotyöhön. Kun vain kolmasosa Fusangin väestöstä kykenee maksamaan kansalaisvelkansa, on selvää, millaisella työvoimalla yhteiskunta pyörii.

En ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeasti koulutettuja virkamiehiä, keskushallinnossa työskenteleviä akateemikoita, saati että kukaan heistä olisi nyökännyt minulle. Jokainen Sandussa vieraillut virkamies oli kyräillyt minua kuin potentiaalista rikollista. Täällä, Tiikeripalatsissa, asiat tuntuivat olevan toisin. Minut nähtiin. Virkamiesten vanavedessä leijuva santelipuun tuoksu muistutti, kuinka syvällä vaurauden ytimessä olin.

Minulla oli luvaton olo. Niin kuin olisin ollut muuli rotuhevosten laumassa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin eroni huomattaisiin.

Teoksen maailma on vivahteikas ja kiehtova, huolella rakennettu ja täynnä niin historiaa kuin myyttejäkin. Eri alueilla on omat kulttuurinsa ja kielensä. Uppoan Sangin mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, janoan lisää. Vaikka paljon on ammennettu itäaasialaisesta kulttuuriperinnöstä, kyseessä on silti fantasiamaailma. Keskeisiä fantasiaelementtejä on qìn, elämän voiman, kultivointi sekä valtaklaanien erityispiirteet jumaluuksien jälkeläisinä. Paikallisuus taas on taitavasti ujutettuna mm. rakastamiini vuoristolaisuudesta kumpuaviin metaforiin, joilla minäkertoja Dawei asioita kuvaa. 

Teoksen ihmissuhteet kannattelevat sitä vääryyksien ja väkivallan keskellä. Suosikkihahmojani ovat varjelijoiden kouluttaja Houyi ja Tiikeriprinsessa Aisling. Ja tietysti Dawei, jonka rakkaus ja uskollisuus hänen veljeään kohtaan on hänen suurin motiivinsa. Siinä on päähenkilö, josta todella voi pitää. Dawein kasvutarina ja hänen rohkeutensa koskettavat. Hän on ihanan monikerroksinen. Herkkä, mutta vahva. 

Ihan erityisen mieleenpainuva on Dawein ja hänen haukkansa Qiun välinen yhteys, kahden sielun toimiminen yhteen ja omien voimien toiselle lainaaminen. Yhteydessä on voimaeläimen kaikua, ja Dawei itse kutsuu Qiuta sielukseen. Heidän suhteensa kuvaus on kaunista ja myös vaikuttavaa. 

Koko teoksen voisikin kiteyttää tuohon sanaan; vaikuttava. ⁣ ⁣

Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan. 

Silvia Moreno-Garcia: Mexican Gothic

Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) on teos, jonka lukemista olen odottanut innolla. Päädyn valvomaan aamuviiteen saadakseni sen päätökseen. 

Mutta mitä siitä sanoisin? Teos on täynnä goottilaisten romaanien name droppingia ja intertekstuaalisia viittauksia genren sisällä. The Haunting of Hill House ja erityisesti The Yellow Wallpaper tulevat voimakkaimmin mieleen.

That night she dreamed that a golden flower sprouted from the walls in her room, only it wasn’t… she didn’t think it a flower. It had tendrils, yet it wasn’t a vine, and next to the not-flower rose a hundred other tiny golden forms.

Mushrooms, she thought, finally recognizing the bulbous shapes, and as she walked towards the wall, intrigued an attracted by the glow, she brushed her hands against these forms. The golden bulbs seemed to turn into smoke, bursting, rising, falling like dust upon the floor.

Mexican Gothicin sankaritar ei ole goottilaisen romaanin perinteinen pyörtyilevä avuton neito hädässä, ja tästä iloitsen suuresti. Ihanaa! Noemí on moderni sankaritar 50-luvun Meksikossa, nuori sosioliitti, joka lähtee isänsä pyynnöstä vanhaan, syrjäiseen englantilaistyyliseen kartanoon. Hänen tehtävänään on selvittää mikä on saanut hänen vastanaineen serkkunsa Catalinan kirjoittamaan niin kummallisen kirjeen ja syyttämään aviomiestään myrkyttämisensä yrittämisestä. Pidän siitä, miten Noemí tekee virheitä ja on kova olettamaan asioita ja napsahtamaan sitten muille saaden aikaan aikamoisen sotkun. Kun Noemín käytöksen seuraukset paljastetaan, tämä itkee. 

Noemí remembered what Virgil had said about men doing as she wanted. It bothered her to be thought of poorly. She wanted to be liked. Perhaps this explained the parties, the crystalline laughter, the well-coiffed hair, the rehearsed smile. She thought that men such as her father could be stern and men could be cold like Virgil, but women needed to be liked or they’d be in trouble. A woman who is not liked is a bitch, and a bitch can hardly do anything: all avenues are closed to her.

Noemí onkin päähenkilönä yllättävän mielenkiintoinen. Pinnan alta paljastuu miellyttämishaluinen nuori nainen, joka yrittää vain pärjätä. Mutta Noemílla on muitakin haluja. Haluja, jotka nousevat High Placen seinien sisällä eloon. Teos todella leikittelee ihmismielen pimeällä puolella, mikä istuu goottilaiseen teemaan kuin valettu.

Kirjan alkumetreillä ehdoton suosikkihahmoni on Virgil, ja olen suorastaan tuskissani siitä, ettei Noemí oikein lämpene tälle. Miksi, Noemí? Miksi? Virgilistä on vaikea sanoa paljoa spoilaamatta teosta, joten jätän hänen käsittelynsä tähän. Sanon vain vielä, että eniten petyin juuri Virgiliin liittyviin ratkaisuihin.

High Placen kartanon painostavaa, kummallista tunnelmaa luodaan sivuamalla eugeniikkaa ja kasvitiedettä. Yksi teoksen suosikkivertauksistani on seuraava orkideasitaatti:

”You don’t belong here, Noemí. But I do. What would I do outside?” he asked.

“Anything you want.”

“But that is a deceiving idea. You are right to think that I was grown like an orchid. Carefully manufactured, carefully reared. I am, yes, like an orchid. Accustomed to a certain climate, a certain amount of light and heat. I’ve been fashioned for a single end. A fish can’t breathe out of water. I belong with the family.”

Englantilaiskartanon lisäksi Mexican Gothicin miljööseen kuuluu tietysti hautausmaa, sumua, vuoristotie ja pikkuinen kylä. Ah, niin perinteistä, niin perinteistä. Ja niin toimivaa. 

Olisin halunnut ostaa romaanin ja lisätä sen kokoelmaani, sillä onhan se ihan mahtavaa, että uusi hyvä goottilainen romaani on julkaistu. Mutta en tule tätä tekemään.

Mexican Gothic on vetävä, jännittävä, hyvin tunnelmallisesti kirjoitettu ja aikamoinen gotiikan ilotulitus suoraan sanoen. Mutta se on myös ällöttävä, kuvottava ja hyvin häiritsevä. Ja mitä pidemmälle sitä lukee, sitä selvemmin sen huomaa. En myöskään ihan oikeasti pidä sienistä alun alkaenkaan. 

Ja kuitenkin – jos tälle saisi antaa aploodeja, niin minähän antaisin. Moreno-Garcia onnistuu hyvin tuodessaan goottilaisen romaanin lähemmäs nykyaikaa.

Julia Quinn: Bridgerton: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Toscanan tytöt (The Star-Crossed Sisters of Tuscany 2018, suom. 2020) kertoo Fontanan suvun sisaruksista. Tarinan mukaan eräs suvun vanhempi sisar kirosi mustasukkaisuudessaan nuoremman sisarensa ja kaikki suvun nuoremmat tytöt tämän jälkeen. Aikaa tästä on jo yli 200 vuotta. Eikä yksikään suvun nuoremmista tytöistä ole mennyt naimisiin sen jälkeen. Teoksen päähenkilö, nuorempi tytär Emilia, ei usko kiroukseen – tai ei ainakaan halua uskoa. 

Melkein kolmpikymppisen Emilian elämä muuttuu, kun hänen isotätinsä Poppy ottaa häneen yhteyttä ja pyytää hänet mukaansa synnyinmaahansa Italiaan. Poppy-täti on suvun musta lammas, jonka kanssa kirjeenvaihto on katkaistu Emilian ollessa pieni. Lumoava, itsenäinen nuorempi tytär Poppy säihkyy elämää ja on aivan toisenlainen kuin sisarensa, Emilian nuna. Jokin Poppyssa vastaa Emilian sisäiseen kaipuuseen ja saa hänet uskaltautumaan uhkaamaan isoäitiään, nonnaa, ja perhettään ja ilmoittamaan heille matkasta. Ehkä nuoremman tyttären osa voisi olla jotain muutakin. Poppy-täti on luvannut murtaa kirouksen, ja niinpä mukaan Italiaan lähtee myös vastahakoinen, mutta kirouksesta eroon haluava Emilian serkku Lucy. 

Tytöt ovat kuin yö ja päivä. Emilia on kirouksen varjolla tyytynyt osaansa ja luovuttanut. Hän ei ole panostanut sen enempää miessuhteisiin kuin ulkonäköönsäkään. Omien sanojensa mukaan Emilia ei kuitenkaan ole luovuttanut: "En minä olen lopettanut. Päätin olla pelaamatta. Ihan oikeasti, treffailu ei kiinnosta minua, olin sitten kirottu tai en." Elämäänsä hän viettää perheensä kynnysmattona. Emilia kiikuttaa kiitostakaan lausumattomalle sisarelleen leivonnaisia kirjapiiriin ja joutuukin sitten viettämään tuntikaupalla tämän tyttären läksyjen parissa ja tottelee nonnansa jokaista sanaa. 

Lucy puolestaan tekee kaikkensa murtaakseen kirouksen, osoittaakseen olevansa haluttu ja saadakseen janoamaansa rakkautta. Miehet eivät vain oikein tahdo pysyä Lucyn kanssa. Heidän matkansa Italiaan on täynnä hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja rakennuksia, mutta myös muutoksen tuulia. Sekä Emilia että Lucy joutuvat miettimään omaa elämäänsä ja omia valintojaan ja opettelemaan heittäytymään. 

Poppy kietaisee käsivarren meidän kummankin ympärille, ja veden rentouttava liplatus tuudittaa minua. Hengitän syvään kanavan tuoksua, joka on ainutlaatuinen sekoitus kosteaa, kalaisaa ja raikasta – kaikkea yhtä aikaa. Me alitamme vanhoja kivisiltoja jotka ovat niin matalia että tekee mieli kumartua, ja kellumme kauniiden, hienojen hotellien reunustamien kujien vierellä. Valurautaiseen parvekkeeseen on kiinnitetty punaisen, kullan, sinisen ja vihreän kirjavia lippuja, jotka hohtavat auringonvalossa. Gondoli ajautuu lähelle kanavamuuria, ja kuskimme käyttää melaansa työntääkseen meidät kauemmas. Lucy silmäilee häntä kuin mehukasta lihanpalaa.

Emilian tarinan rinnalla kulkee Poppy-tädin tarina, jota tämä kertoo vähä vähältä paljastaen asioita, joista Emilialla ei ole ollut aavistustakaan. Poppyn vuosien takainen rakkaustarina on romanttinen ja kyyneliin asti liikuttava, täynnä kipeitä aiheita ja sukusalaisuuksia. Kirouksen aiheuttama tuska on vaikuttanut sisarusten väleihin sukupolvesta toiseen ja saanut perheet kohtelemaan tyttäriään eriarvoisesti. 

Ajattelen määräilevää Carol-tätiä ja nonnaa, sitä kuinka tottelen hänen jokaista toivettaan ja unohdan omat tarpeeni miellyttääkseni häntä, aivan kuten Matt sanoi. Voiko Lucy olla oikeassa? Olemmeko kumpikin myyneet sielumme ja toivoneet turhaan, että voisimme voittaa puolellemme jonkun, jonka rakkauteen emme ole koskaan voineet täysin luottaa?

Toscanan tytöt on ihanan lämminhenkinen hyvän mielen kirja. Serkukset ovat kärjistettyjä, mutta 80 vuotta täyttävä Poppy-täti on suorastaan hurmaava ja ohjailee tyttöjään lempeästi, mutta suorasanaisesti. Tätä oli ihana kuunnella. Toscanan tytöt sopisi erinomaisesti kesäluettavaksi. Hassua muuten, että tän äänikirjan kannesta puuttuu kokonaan Lucy! Kovakantisessa tyttöjä nimittäin on kaksi.

Kenelle? Hyvänmielenkirjoja kaipaaville. 

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson on merkittävimpiä 1900-luvun kauhukirjailijoita ja kuuluisa mm. The Newyorkerissa julkaisemistaan novelleista. Hänen kuuluisin novellinsa on vuonna 1948 julkaistu "The Lottery", joka sai ennenkuulumattoman vastaanoton. Jackson sijoitti sen julmat tapahtumat omaan kyläänsä herätelläkseen ihmisiä ihmisten harjoittamaan järjettömään väkivaltaan.

Jackson on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, ja hänen teoksensa The Haunting of Hill House on juuri se teos, joka genreytti kummitustalon. Amerikan gotiikkaa edustava Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle 1962, suom. 2018) on ainut suomennettu Jacksonin teos, joten päättäessäni tutustua lähemmin tämän legendaarisen naiskirjailijan tuotantoon, aloitan luonnollisesti siitä. Teos on jäänyt Jacksonin viimeiseksi, ja sitä pidetään Jacksonin mestariteoksena. 

Linna on aina ollut kotimme sijoittuu nimettömään, tiivistunnelmaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Blackwoodien kartanon maat on täysin suljettu muilta. Läpikulku ei ole sallittua. Blackwoodit eivät halua olla tekemisissä muiden kanssa, ja muut ehkä vielä vähemmän heidän kanssaan. Blackwoodin tyttöjen nuorimmainen, romaanin minäkertoja Mary Katherine, tekee kuitenkin ostoksensa kylässä joka tiistai. Jokainen kylässä tuntee toisensa ja tunnistaa Blackwoodin tytön oitis. Hän on kuin pahanilmanlintu, yhteinen vihan ja pelon kohde, jota kaikkien silmät seuraavat. Selvitäkseen pelottavasta matkasta Mary Katherine pelaa mielessään peliä, jossa hän etenee kuin pelilaudalla. Tyttöä ei katsota kylällä hyvällä, onhan hän Blackwood. Ja Blackwoodeja vihaavat kaikki. Kyläläisten piinatessa Mary Katherinea tyttö kuvittelee heidät kuolleiksi ja toivoo heidän kuolemaansa.

Blackwoodit ovat rikkaita ja omistavat suuren osan maita. Vanhasta suvusta on enää kolme jäljellä: seikkailunhaluinen Mary Katherine, hänen agorafobiastaan kärsivä isosiskonsa Constance ja pyörätuolissa oleva Julian-setä. Jäljelle jääneet Blackwoodit ovat kolmisin linnoittautuneet kartanoonsa, eikä heistä käy ulkona kuin Mary Katherine. 

Hänen kannoillaan kuuluu rallatus

Hei Merricat, kysyi Connie, voinka teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Tämän oivasti käännetyn rallatuksen takana piilevä karmiva tarina lähtee avautumaan, kun Contancen jokaperjantainen teevieras tuokin kutsumatta ujon, mutta häpeilemättömän uteliaan rouva Wrightin mukanaan. Rouva Wright suolastaan palaa halusta kuulla talossa tapahtuneesta murhanäytelmästä, vaikka samaan aikaan vapiseekin lähes kauhusta, eikä uskalla koskeakaan teehensä. Julian-setä on täydessä elementissään kertoessaan tuon päivän tapahtumista innokkaalle kuulialleen, kirjoittaahan hän muistelmia tuosta kohtalokkaasta päivästä ja käy läpi yhä uudestaan ja uudestaan päivän eri vaiheita. Päivän, josta selvisivät ainoastaan he kolme.  

Muutos teki tuloaan, ja vain minä tiesin sen. Constance kenties aavisteli jotain: näin hänet silloin tällöin puutarhassaan, eikä hän katsonut hoitamiaan kasveja eikä kotiamme vaan pois kohti puita joiden takana aita piilotteli, ja joskus hän loi pitkän ja uteliaan katseen kohti kaartuvaa pihatietämme kuin miettien, miltä tuntuisi kävellä sitä pitkin portille.

Blackwoodien rauhallinen, omissa uomissaan kulkeva elämä muuttuu käynnin jälkeen. Lukija joutuu pohtimaan kuinka paljon Mary Katherinen kertomasta on totta. Tytön vilkas mielikuvitus on täynnä pelejä ja leikkejä, mutta myös paranoiaa, eivätkä kaikki kerrotut tapahtumatkaan ole välttämättä menneet aivan kerrotulla tavalla. Teoksen alussa 18-vuotias Mary Katherine vaikuttaa minusta vielä aikuiselta. Myöhemmin tämän lapsellisuus käy yhä selvemmäksi. 

Ikäeroa sisaruksilla onkin kymmenisen vuotta, ja Constance on tottunut pitämään huolta sisarestaan. Mary Katherine puolestaan kätkee suojaavia talismaaneja ympäri Blackwoodin maita ja keksii taikasanoja pitääkseen heidät turvassa. Mitä pidemmälle päästään, sitä enemmän Mary Katherinen neuroottiset päähänpinttymät alkavat muistuttaa pakko-oireista häiriötä (OCD). Samaan aikaan kun Constance hautaa tavaroita, hautaa Constance ruokaa.

Kaikki Blackwoodin naiset olivat korjanneet ruokaa maasta ja säilöneet sen, ja tummanpuhuvat hillot ja säilykkeet jap urkitetut vihannekset ja hedelmät, ruskeat ja meripihkan väriset ja syvän tummanvihreät, odottivat kellarissamme riveissä rinta rinnan, odottaisivat ikuisesti, ne olivat Blackwoodin naisten runo. Joka vuosi Constance ja minä söimme joitain Constancen tekemiä hilloja ja säilykkeitä ja pikkelssejä, mutta toisille kuuluviin emme koskaan koskeneet: Constance sanoi, että jos niitä söisimme niin kuolisimme.

Teos on omanlaisensa kummitustarina, mutta millainen, sitä en voi tässä paljastaa spoilaamatta kirjan juonta. Romaanin ilmapiiri on ahdistava ja pahaa enteilevä, mutta pelottavaan kauhuun asti se ei mielestäni yllä. Valonpilkahduksiakin on. Blackwoodien elämä kuvataan enimmäkseen ihastuttavan seesteisenä ja hurmaavien leivonnaisten ja auringonvalon täytteisenä. Kieli luo paikoin somia kuvauksia, kuten Mary Katherinen kuvatessa äitinsä ruusunpunaista astiastoa ja tämän salonkia.

Linna on aina ollut kotimme on tarina siitä, miten tarinat lähtevät kiertämään ja millainen voima niillä on ja mitä eristys tekee ihmiselle. Se on tarina toiseudesta, pelosta ja syyllisyydestä, ihmismielen pimeästä puolesta.

Jackson punoo tarinansa mestarillisesti. Sen henkilöhahmoista paljastuu uutta kuin kerros kerrokselta. Tarinan edetessä hahmot käyvät aina vain häiritsevämmiksi, ja tarina jää mietityttämään vielä senkin jälkeen, kun kirja on saanut päätöksensä. Mieleni tekee lähestulkoon lukea kirja heti uudelleen. 

Eräässä julkaisemattomassa esseessään Jackson kirjoitti kuvaavasti: "I used to think that no one had ever been so lonely as I was and I used to write about people all alone.... I thought I was insane and I would write about how the only sane people are the ones who are condemned as mad and how the whole world is cruel and foolish and afraid of people who are different.” (The New Yorker)

Olen vaikuttunut. Tässä on kaikki kohdillaan. Siis kaikki. 

Kenelle? Erityisesti gotiikasta ja kauhusta kiinnostuneille, mutta oikeasti kaikille.

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kuuntelen John Irvingin Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981) äänikirjana ja nautin lukijan eläytymisestä. Lukija on juuri sellainen, joka onnistuu värittämään tarinaa ja painottamaan joitakin repliikkejä ja sanoja juuri oikein. Eggin "Mitä?"-huudahdukset muiden suusta kuulostavat kaikuna aivan Eggiltä. 

Olen jutellut kaverini kanssa teoksesta ennen sen lukemista. Hän on  kertonut sen olevan lempiteoksensa. "Miksi?" kysyn minä. Kaverini miettii hetken ja sanoo, että pitää niin kovasti siitä, miten teoksessa kuvataan isoa perhettä. Hän on ainokainen, kuten minäkin. Jokin niin monessa sisaruksessa vetoaa häneen. Omaksi lempikirjakseni Kaikki isäni hotellit ei aivan yllä, mutta suurperhettä se kuvaa upeasti. 

John Berryllä on kaksi sisarta ja kaksi veljeä: omapäinen ja kaikkien ihailema Franny, Lilly, joka pinnistelyistään huolimatta ei kasva ja joka havaitsee enemmän kuin muut, Frank, joka tykkää pojista ja Egg, joka pelkää kääpiöitä ja jolla on huono kuulo. Tarinan minäkertoja John on puolestaan rakastunut sisareensa Frannyyn. Tästä tulee jonkin verran mieleeni Paul Austerin Näkymätön, jossa päähenkilön rakkaus sisareensa ei sekään ole täysin sisarellista. Ihailtavaa Berryn perheessä on, miten hyvin he pitävät yhtä ja puhaltavat yhteen hiileen. Berryn perhe on nimittäin Perhe isolla p:llä. Ketään ei jätetä. Tämä tarkoittaa tosin myös sitä, että kaikki ovat sekaantuneita toistensa asioihin. "Franny oli meidän johtajamme: jos hän hukkuisi me kaikki olisimme hukassa. Me kaipasimme hänen mielipidettään ennen kuin osasimme löydä suunnitelman lukkoon."

Perheen vanhempien Winslown ja Maryn tarina alkaa moottoripyörää ajavasta karhusta, State o'Mainesta, ja hotellista, jossa kumpainenkin on rahattomana töissä. Karhun omistaja on juutalainen Freud, erikoinen mies, jolla on näkemys siitä, mitä Winslown ja Maryn tulisi elämällään tehdä. Freudin visiota seurataan vielä vuosikausien jälkeenkin, kun kaikki lapset ovat jo koulussa. Karhusta tulee Winslown ensimmäinen karhu.

Toistuvia elementtejä tarinassa ovat perheen lemmikkikoira Suru, joka löytää aina uuden olomuodon ja jonka uutta ilmestymistä saa odottaa lähes kauhulla, karhu (hyvässä hotellissa on oltava karhu) sekä Hotelli New Hampshire. Ja tietysti jo mainitsemani Eggin kaiku. 

Kaikki isäni hotellit sisältää kirjavaa, hulvatonta dialogia, joka saa suupielet nousemaan. Teoksen huumori on mustaa ja tehokasta sellaista. Perheen eri persoonallisuudet tulevat esiin heille tyypillisinä puheenparsina ja aiheina, joista he mielellään puhuvat. Isä Winslow toistelee Herra Jeesusta, kun taas Franny haluaa kuulla seksistä ja keskeyttää vanhempiensa tarinan tuon tuostakin kommenteillaan. Seksi onkin teoksessa vahvasti läsnä. 

Romaanin tapahtumien aikahaarukka on iso ja hahmojen kehityssuuntia voi arvailla tarinan edetessä. Ehdottomaksi suosikikseni nousee Lilly, joka on pieni, mutta sitäkin tarkkanäköisempi. Lilly näkee yhtäläisyydet kirjallisuuden ja tosielämän välillä, ja Kultahatun loppu jää vaivaamaan häntä. Se on Lillystä lähes täydellinen ja siksi saavuttamaton. Tavoiteltu asia vain loittonee yhä kauemmas, pysyen aina saavuttamattomissa. Juuri Lillyn tarina myös koskettaa minua eniten. 

”Lillyllä on Weltschmerz”, sanoi Frank. ”Meillä muilla on ahdistus, Lillyllä maailmantuska. Me muut murehdimme, me muut vain kärsimme. Mutta Lillyllä”, Frank sanoi, ”Lillyllä on todellinen Weltschmerz sitä ei pitäisi kääntää ’elämään väsymiseksi’”, Frank luennoi, ”se on aivan liian laimea ilmaus Lillyn ahdistukselle. Lillyn Weltschmerz on maailmantuskaa”, Frank sanoi. ”Kirjaimellisesti. Welt tarkoittaa maailmaa ja schmerz tuskaa. Kipua, oikeaa jomotusta. Lilly on sairastunut maailmantuskaan”, Frank kiteytti.

Tapahtumia romaanista ei puutu. Ne ovat absurdeja ja uskomattomia. Myös julmia, todella karuja asioita tapahtuu. Silti Irving onnistuu kuvaamaan kaiken niin, että loppufiilis teoksesta on sydäntälämmittävä. Elämä on satua. Teos itse asiassa loppuu niin hienosti, että se ropauttaa teokselle lisäpisteitä minun silmissäni. 

Kenelle? Perheistä ja mustasta huumorista pitäville, hauskaa luettavaa kaipaaville.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville

Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Rakastan niiden pariin palaamista milloin vain haluan lukea jotakin oikeasti nautittavaa ja kevyttä. Odotukseni Masseyn uutta, 1920-luvun Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania kohtaan olivat luonnollisestikin suuret. En ole koskaan ollut kiinnostunut Intiasta, toisin kuin Japanista. Luottoni kirjailijaan on silti kova, ja ehdotan Murhaa Bombayssa (The Widows of Malabar Hill, 2018, suom. 2019) lukupiirimme luettavaksi. Loppujen lopuksi olen ainut, joka saa teoksen luettua. Yksi tekee ajatusvirheen ja palauttaa kirjan häthätää takaisin kirjastoon ennen niiden sulkeutumista, toinen ei vain ehdi tahtiini. Sääli, sillä tästä romaanista olisi riittänyt keskusteltavaa. Teos on juuri niin runsas kuin mitä sen kansi ja siitä ottamani kuva antavat ymmärtää.

Perveen Mistry on parsi ja Bombayn ainut naispuolinen lakimies. Hän on töissä isänsä lakitoimistossa, mutta ei saa esiintyä oikeudessa. Perveenin harteille lankeaa jos jonkinlaiset paperityöt. Perveen saa selvitettäväkseen perinnönjakotapauksen, jossa kolme vaimoa on jäänyt leskeksi.  Edesmennyt aviomies, Omar Farid, on ollut Perveenin isän vakioasiakkaita. Vaimojen allekirjoituksissa on Perveenin mielestä kuitenkin tulkinnanvaraa. Lesket elävät täysin eristyksissä, eikä heitä ole mahdollista puhutella. Perheen edunvalvoja herra Mukri myös vahtii leskiä kuin haukka. Perveenillä on kuitenkin merkittävä etulyöntiasema muihin lakimiehiin nähden. Hänen on naisena mahdollista puhutella leskiä ja varmistaa heidän tahtonsa heiltä itseltään.

Murha Bombayssa on vetävä teos. Rei Shimuran tavoin myös Perveen onnistuu olemaan siellä,  missä tapahtuu. Vierailu leskien luona saa aikaan tapahtumaketjun, joka saattaa myös Perveenin tukalaan tilanteeseen.

Romaani sukeltaa Intian eri yhteiskuntaluokkien ja eri etnisyyksien välisiin eroihin ja tapakulttuureihin. Uskomuksista sinänsä ei romaanissa puhuta. Uskonto näkyy lähinnä erilaisina lakeina eri uskontokunnille. Murha Bombayssa valottaa zarahustralaisten eli parsien asemaa historiallisessa Intiassa. Kyse on aina 600-luvun arabivalloitukseen asti Persiaa asuttaneesta valtauskonnosta. Intiaa asuttaneet parsit ovat Perveenin tavoin olleet monin tavoin edelläkävijöitä ja toimineet välikäsinä intialaisten ja eurooppalaisten valloittajien välillä.

Britit ovat 1920-luvun Intiassa tietysti kaiken yläpuolella, eikä Kalkutaan palannutta Perveenin parasta ystävää Alicea katsota hyvällä. Alice on tuttu Perveenin Oxfordin ajoilta, ja hänen isänsä on kuvernöörin leivissä. Jakautuneessa yhteiskunnassa briteistä ja hallituksen kanssa veljeilystä ei pidetä. Kuvaavaa on, miten Perveenin käly mm. ihmettelee, aikooko Perveen tosiaan mennä englantilaisen kanssa elokuviin: "Teatterissahan on erikseen englantilaisille varatut istumapaikat". Rajoitukset eivät yllä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin, vaan Alicen yläluokkainen elämä on rajoitettua sekin. Osaksi edellisen kaltaisten sääntöjen vuoksi ja osaksi naisen kehnon aseman vuoksi.

Naisten oikeudet nousevatkin teoksessa esiin monelta eri kantilta.

Perveen hätkähti tajutessaan, että oli ollut naiivia kuvitella vaimojen olevan läheisiä. Kateus ja kauna olivat tärkeimmät teemat tässä naisten taloudessa. ”Razia-begum, minusta vaikuttaa siltä, että sinut on kahlittu sellaisiin ihmisiin ja suureen vanhaan taloon, josta et voi aidosti iloita.”

       Razia katsoi varuillaan takaisin. ”Eikö se ole perheen merkitys?”

Haluavatko lesket todella elää suljettua elämää nyt, kun he miehensä kuoleman jälkeen voivat valita myös toisin? Onko kyse valinnasta vai ei?  Takaumissa Perveenin lakiopinnot Intiassa etenevät jatkuvan kiusaamisen lomassa. Miespuoliset opiskelijat sen enempää kuin opettajatkaan eivät voi hyväksyä naista luentosalissa. Entä miten on parsien omien perinteisten tapojen laita? Perveen tulee huomaamaan, etteivät nekään ole aina naisen puolella.

Teoksessa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, vuodessa 1921 ja vuodessa 1917, jolloin Perveen on vielä opiskelijana ja tapaa viehättävän ja komean nuorukaisen, Cyrus Sodawallan. Jako ei aivan toimi. Vaikka takaumat kertovatkin Perveenin taustasta ja liittyvät konseptiin naisten oikeuksista, eivät ne sovi saumattomasti yhteen käsillä olevan murhamysteerin kanssa.

Sulhasesta huolimatta Murha Bombayssa ei ole romanttinen. Rei Shimura -sarjassa oli aina jonkinlainen romanssi mukana, mutta Massey on ottanut uudessa sarjassaan uuden linjan. Ja sitähän tämä selvästi on; uusi sarja. Sen jatko-osa Satapurin jalokivi on tämän kevään uutuuksia. Laitoin heti tämän luettuani lahjakorttini vinkumaan ja tilasin seuraavan osan itselleni. Kiitos vain ihanat työkaverit!

Myös Murha Bombayssa löytyy omasta hyllystäni.

Kenelle?  Kevyistä rikosromaaneista pitäville, Intiasta ja erilaisista kulttuureista kiinnostuneille  sekä kevyttä luettavaa kaipaaville.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Lucy Vine: Hot Mess

Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

Kevin Kwan: China Rich Girlfriend

Monelle Crazy Rich Asians on tullut nyt vasta tutuksi sen keväällä ilmestyneen suomennoksen Ökyrikkaat aasialaiset jälkeen. Olen taas askelta edellä, ja luin Crazy Rich Asiansin jatko-osan China Rich Girlfriendin. Jos sinulta on vielä sarjan ensimmäinen osa lukematta ja haluat sen lukea, etene varoen, sillä tämä teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut jo pari vuotta. Eleanor Young ei ole kuullut pojastaan mitään. Astrid Leong on yhä naimisissa miehensä kanssa, jonka yritys on lähtenyt huikeaan nousuun Michaelin saatua ensimmäisen yrityksensä myytyä. Eddie saa tehtäväkseen hoitaa Lontoossa sattuneen auto-onnettomuuden peittelemisen. Yksi tyttö on kuollut, ja toinen halvaantunut, mutta julkisuuteen ja autoa ajaneen rikkaan kiinalaisen pojan isän korviin ei saa kantautua sanaakaan auton kolmannesta matkustajasta. China Rich Girlfriend kiertelee aluksi Rachelia ja Nickiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Rachelin isän etsintä ei ole tuottanut tulosta ennen kuin häitä edeltävänä iltana, kun Rachel ja Nick lennätetään tätä tapaamaan. Rachel ja Nick saavat häiden jälkeen myös kutsun Shanghaihin Rachelin ökyrikkaan isän ja tämän perheen luokse. Mutta jokin ei ole ihan kohdallaan. Viimehetken muutoksena Rachel ja Nick majoittautuvatkin hotelliin eivätkä Rachelin isän luo, eikä Rachelin isä ehdi kiireiltään juuri tytärtään tapaamaan. Isän vaimoa ei näy senkään vertaa, mutta Rachelin veli Carlton osoittautuu suurenmoiseksi seuranpitäjäksi. Carltonin seurassa heidän tiensä käy yksiin valtavan suositun muotibloggaajan Coletten kanssa, jonka kanssa Carltonilla vaikuttaa olevan jotain meneillään. Colette johdattaa heidät avokätisesti parhaisiin ravintoloihin, yöklubeihin ja tapahtumiin, jotka saavat Rachelin pään pyörälleen.

Toisin kuin edellisen teoksen Nickin singaporelaiset sukulaiset, kiinalaiset osaavat todella törsätä rahaa ja haluavat, että se myös näkyy. Mutta kuten rikkaat naimakaupat tehnyt Kitty Pong -parka joutuu toteamaan, ei pelkällä rahalla pääse hongkongilaisissa piireissä mihinkään. Rikkaiden eliittiyhteisöä säätelee aivan omat sääntönsä, ja toisen varpaille astumisella voi saada useita ovia sulkeutumaan. Rikkaan kiinalaisen eliitin monimutkaiset kuviot avautuvat lukijalle Kittyn palkkaaman Corinnan neuvojen myötä nerokkaalla tavalla. Imago on kaikki kaikessa, ja sen eteen Kittyn on entisenä porno- ja saippuasarjatähtenä tehtävä töitä. Kitty saa Corinnalta kaiken kattavan listan asioista, joissa hänen on noudatettava tietynlaisia ohjeita ulkonäöstä luettaviin kirjoihin.

WARDROBE

I know you have been working with a top Hollywood fashion stylist who introduced you to couture and gave you an avant-garde look. Well, that look achieved its goals – you were noticed. But one of my most urgent goals is to purge you from the photo sections of all the magazines. As I have mentioned to you more than once, the sort of people you are now striving to cultivate prize invisibility more than anything. […] There has been far too much conversation about and coverage on your clothes, and you are more overexposed than the Venus de Milo. It’s now time to evolve into your next persona: Mrs. Bernard Tai – dedicated mother and humanitarian on the rise.

Mukaan kuuluu tietenkin kiinalaisten shoppaajien stereotyyppinen kokonaisten hyllyjen tyhjennys. Rikkaiden elämäntyylin kuvaus ei onneksi jää vain täysin kevyelle satiiritasolle. Rahankulutusta ja sen merkitystä pohditaan myös toiselta kantilta. Rachelia ihmetyttää, miten rikkaat maksavat couture-puvuistaan enemmän kuin mitä kylällisen lapsia rokottaminen maksaisi. Peik Lin tuo asiaan kuitenkin perspektiiviä:

Peik Lin gave Rachel a thoughtful look. ”Isn’t it all relative though? To someone living in a mud hut somewhere, isn’t the §200 you paid those Rag & Bone jeans you’re wearing considered obscene? The woman  buying that couture dress could argue it took a team of twelve seamstresses three months to create the garment, and they are all supporting their families by doing this. My mother wanted an exact re-creation on her bedroom ceiling of Baroque fresco she saw at some palace in Germany. It cost her half a million dollars, but two artists from the Czech Republic worked on it every day for three months. One guy was able to buy and furnish a new house in Prague, while the other one sent his kid to Penn State. We all choose to spend our money in different ways, but at least we get to make that choice. Just think – twenty years ago, these girls you went to Paris with would only have two choices: Do you want your Mao jacket in shit brown or shit gray?”

China Rich Girlfriend pyyhkäisee minut täysin mukaansa. Ökyrikkaiden aasialaisten kohdalla minua häiritsi miten paljon eri hahmoja ja perspektiivejä oli. Tämän romaanin kanssa kaikki tuntuu hallitummalta. Jokainen henkilö on mielenkiintoinen (okei, ei ehkä Eddie tai Eleanor, mutta he eivät pääosaa tässä saakaan) ja seuraan jokaista juonenpätkää jännittyneenä. Kiinnostavimpina hahmoina pidän Kittya ja Astridia. Tällä kertaa Rachel ja Nick saivat minun puolesta jäädäkin välillä sivuun. Teos on loistava. Se on viihdyttävä, hauska ja monipuolinen. Jokaisella hahmolla on roolinsa tarinan kokonaiskuvassa, ja eri kerrontamuotoja käytetään kekseliäästi. On viestittelyä, päiväkirjaa, lehtiartikkelia ja ohjekirjaa.

Ihastusta herätti myös, että eräs suosikkini korealaisista draamoista (My Love from the Star) tulee mainituksi teoksessa, kun toimittaja erehtyy luulemaan Nickiä draaman päähenkilöä näytelleeksi näyttelijäksi ja saa pettymyksekseen kuulla tämän olevan vain historian opettaja New Yorkista. Nickin näennäisellä merkityksettömyydellä pilaillaankin useaan otteeseen. Yksittäisenä liikuttavana yksityiskohtana myös on, miten valtavan innoissaan Rachel on jokaisesta näkemästään ylellisestä kylpyhuoneesta. Tai miten Kittylla menee pasmat sekaisin, kun häntä puhutellaan uudessa eliittikirkossa.

                       ”Well then, welcome to Stratosphere. Which church do you normally attend?”

Kitty tried to think of all the churches she passed every single day on the way down from her apartment on The Peak, but her mind went temporarily blank. ”Er, the Church of Volturi”, she blurted out, picturing the church-like space from the Twilight movies where those scary old vampires sat on thrones.

”Oh, I don’t know that one. Is it over on the Kowloon side?”

Aina jatko-osat eivät osu nappiin, mutta onneksi China Rich Girlfriend kuuluu niihin jatko-osiin, jotka lunastavat lupauksensa ja enemmänkin. Muistan lukupiirikeskusteluistamme kun luimme  Ökyrikkaat aasialaiset, että varsinkin Neaa mietitytti Rachelin isäkuvion mukaantuomisen kiinnostavuus. Voin vakuuttaa, ettei isän etsimistä ja isätytärsuhdetta ole vedetty överiksi. China Rich Girlfriendiin sisältyy niin paljon muuta. Paljastavaa myös on, että Rachelin rikkaaksi paljastuva isä tuo Nickin ja Eleanorin yhteen. Isäkuvion mukaanottaminen lieneekin keino hakea Rachelille paikkaa Nickin maailmassa ja samalla valottaa Manner-Kiinan ökyrikasta eliittiä.

Kenelle? Ökyrikkaista aasialaisista pitäneille, chick litin ja Aasian ystäville