Emiko Jean: Tokion prinsessa - Suuria unelmia

Tokion prinsessa - Suuria unelmia (Tokyo Dreaming 2022, suom. 2022) on jatko-osa Emiko Jeanin YA-romaanille lukiolaistytöstä, joka saa selville isänsä olevan Japanin kruununprinssi. Ja niin kuin jatko-osien laita toisinaan on, se sisältää tuhottoman paljon toistoa edellisen osan tapahtumista. Tylsää.

Fokuksessa on tällä kertaa Izumin yliopistovalinta ja hänen vanhempiensa uudelleen puhjennut romanssi. Sekä Izumin että tämän äidin tulisi sopeutua asemaansa hovissa ja voittaa suosio puolelleen. Izumi ottaa paljon vastuuta harteilleen, liiankin paljon. Painavan taakan alla Izumi ei kaiken lisäksi tiedä mitä haluaisi omalta tulevaisuudeltaan. Tulevaisuus saa kuitenkin uuden suunnan, kun hänen poikaystävänsä Akio jättää Izumin. 

Vuorossa on uusi upea poitsu, joka sattuu olemaan oikeanlaisella taustalla ja varallisuudella varustettu ja jonka tehtävänä on tuutoroida Izumia yliopiston vaativia pääsykokeita varten. Saadakseen vanhempiensa avioliitolle myötätuulen aikaan, Izumi on valmis valesuhteeseen kyseisen nuoren herran kanssa. Ja viehän tämä sopivasti ajatuksia pois Akiosta, joka kyllä kummittelee Izumin mielessä tasaisin väliajoin. 

Izumi ottaa tehtäväkseen parantaa omaa imagoaan muutenkin kuin muiden hyväksymällä poikaystävällä. Tässä osassa päästään mielestäni itse asiaan, vaateostoksille ja kunnon juhliin. Pisteitä ropisee myös valedeittailutroopista, joka on yleensä aina mieleeni. Izumin haparointi oman polkunsa löytämisen kanssa on myös toimivaa. Hän tekee virheitä ja myös maksaa niistä. 

Parasta teoksessa on Hohto-kaksoset, joiden esiintymisestä tarinassa nautin suuresti. Heidän suojelevaisesta suhteeestaan heidän tasapainottomaan äitiinsä on ilo lukea, ja heidän hahmonsa saavat muutenkin syvyyttä. Vihollisista ystäviksi on tehty tässä onnistuneesti. 

Kolmiodraamana teos on nihkeä. Teoksen loppu puolestaan on mielestäni inha ja juuri sitä, mitä pelkäsinkin. En fanita tämäntyyppisiä loppuja, mutta ollakseni spoilaamatta sitä, enpä sano siitä sen enempää. Kokonaisuutena tämä on kivan kevyttä lukemista ja raikas tuulahdus Japani-miljöineen. Kieli on edelleen mitäänsanomatonta, eikä erityisen osuvia sitaatteja tähän postaukseen löydy. Teos iskee varmasti paremmin itseäni nuorempiin lukijoihin, joilla samaistumispintaa teiniprinsessaan (tai ainakin teiniyteen) on epäilemättä enemmän. 

Lucinda Riley: Valo ikkunassa

Lucinda Rileyn Valo ikkunassa (The Light Behind The Window 2012, suom. 2023) on kirja, jonka sain mukaani viime syksyn kirjamessuilla, kun olin Bazar Kustannuksen järjestämällä aamiaisella Harry Whittakerin seurassa. Kohdennus oli mainio, sillä jokainen kutsuvierastilaisuudessa ollut oli jo valmiiksi jonkinlainen Lucinda Riley -fani. 

Pariisilaiselämää eläinlääkärinä viettävä Emilie de la Martinières perii suvun ainoana jälkeläisenä sukunsa kartanon Etelä-Ranskassa. Siis Etelä-Ranskassa! Äidin kuolema herättää Emiliessä ristiriitaisia tunteita, eikä kartanon kohtalokaan ole aivan selkeä. Onhan Emiliellä oma elämä Pariisissa.⁣⁣

Mistraalin mukana tulee mies, joka pyyhkäisee Emilien jaloiltaan. ⁣⁣

⁣⁣Kartanon kellarista löytyvän salainen huoneen myötä Emilie alkaa selvittää sukunsa historiaa. Toisessa aikatasossa Constance, nuori ranskalaisenglantilainen nainen, värvätään salaisen palvelun leipiin ja lähetetään miehitettyyn Ranskaan. On vuosi 1943. Vastarintaliikkeellä on vaikeuksia, eikä hänen kontaktinsa saavukaan paikalle. On turvauduttava suunnitelmaan C. Constance löytää itsensä rikkaan aatelismiehen oven takaa. Talo vain sattuu sinä iltana olemaan täynnä natsivieraita, joten hänen on pistettävä pystyyn elämänsä esitys. ⁣⁣

Lukiessani tätä yömyöhään ajattelen, ettei ole ihanampaa ajankohtaa lukea kuin yöllä. Kun kaikki äänet ovat vaienneet ja voi vain uppoutua täysin kirjan maailmaan. ⁣⁣

Pidän tästä valtavasti, enemmän kuin yhdestäkään Seitsemän sisarta -sarjan kirjasta (ja niistä olen nauttinut kovasti). Tyyli on vähemmän satumainen, aikuisempi. Teoksessa on mukana aivan ihana sokea hahmo, yksi suosikeistani. Menneisyyteen sijoittuva romanssi on sopivan sykähdyttävä, eikä tarinasta puutu hengästyttäviä käänteitä. Se on sopivan traaginen, mutta myös lämmin. Kumpikin aikataso pysyy kiinnostavana, ja kytkökset niiden välillä ovat kutkuttavia. ⁣⁣En osannut etukäteen odottaa, että pitäisin osittain miehitettyyn Ranskaan sijoittuvasta romaanista näin paljon.

Eräs kirjan hahmoista on selvästi narsisti, mitä osaan epäillä jo hyvin alkuvaiheessa. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvaus on onnistunut. Jotkin muutkin käänteet ovat arvattavissa, mutta se ei haittaa yhtään.⁣⁣

Voih, saisinpa lukea tällaiseen miljööseen sijoittuvia kirjoja enemmänkin! ⁣Olen hurmaantunut. Tämän lukeminen tuntuu suorastaan hemmottelulta. Olen kohdannut todella paljon enemmän kirjoja, jotka sijoittuvat englantilaiseen kartanoon kuin ranskalaiseen. Eikö niitä ole vai eikö niitä vain käännetä, eikö niistä puhuta? Kiinnostavaa myös on, että tässä romaanissa ollaan molemmissa. Emilien perimässä châteaussa Ranskassa, mutta myös hänen aviomiehensä sukukartanossa Englannissa. 

Emilie kuljeskeli ympäri taloa pukeutuneena kahteen Sebastianin kalastajanvillapaitaan. Oli ilmeistä, että monia yläkerran huoneita ei ollut käytetty vuosikausiin. Etelä-Ranskassa sijaitsevan kartanon ikkunat oli rakennettu valtaviksi, niin että ne päästivät sisään mahdollisimman paljon valoa, mutta Blackmoor Hallissa oli pienet ja ahtaat ikkunat, joiden tarkoituksena oli pitää kylmyys ulkopuolella. Ankeat värit ja raskaat mahonkihuonekalut toivat mieleen edvardinaikaisen näytelmän lavastuksen.

Ensikuvaus Château de la Martinièresista (itse kartanosta):

Hän kääntyi katsomaan, kuinka kolmensadan metrin päässä kohoavan kartanon vaaleanpunertavat seinät, perinteisesti vaaleansinisiksi maalatut ikkunaluukut ja kummallakin puolella kasvavat sypressit sulautuivat alkavan iltaruskon hämyyn. Rakennus oli suunniteltu yksinkertaisen tyylikkäästi sopimaan maaseutuympäristöönsä, ja se kuvasti täydellisen hillitysti sekä omaa historiaansa että Emilien itsensä jaloa syntyperää. 

Ensikuvaus Blackmoor Hallista:

Lunta tuiskutti sakeasti, kun Sebastian maksoi taksinkuljettajalle ja otti Emilien matkalaukun auton tavaratilasta. Kääntyessään tarkastelemaan Blackmoor Hallia ensimmäistä kertaa Emilie näki synkän ja torjuvan punatiilestä rakennetun goottilaistyylisen kartanon. Ulko-oven holvikaaren yläpuolella kyyhötti uhkaavan näköinen kivinen sadevedensyöksijä, jonka hampaatonta hymyä luonnon elementit olivat jäytäneet ja jonka päälakea peitti lumihattu.

Rakastan gotiikkaa ja goottilainen arkkitehtuuri ja englantilaiset puutarhamaisemat kiehtovat, mutta asumuksena? Ero näiden välillä on aikamoinen, ja tiedän, kumman minä valitsisin asuinpaikakseni.

Sääolosuhteet ja ympäristö tukevat kerrontaa. Eroa näiden kartanoiden välillä kasvattaa entisestään kontrasti aurinkoisen luonnon kukoistuksen ja lumikinosten välillä. Toinen näistä on idyllinen, tuttu ja turvallinen. Toinen taas jylhän karu ja luotaantyötävä, ja ovella voisikin yhtähyvin riippua Et ole tervetullut -kyltti. Vaikutelman täytyy olla täysin tietoinen, onhan Englannissa oikeasti mukavannäköisiäkin kartanoja. Lumen keskellä Emilie on jumissa, mikä kuvastaa hänen tilannettaan muutenkin, kuten lukija tulee pian huomaamaan. 

*Kirja on saatu kustantajalta. 

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar