Näytetään tekstit, joissa on tunniste petos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste petos. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Hafzah Faizal: A Tempest of Tea⁣


Niin siinä vain taas kävi, että luen Vehkan kirjoja. Kirja on siis tietenkin Hafzah Faizalin A Tempest of Tea (2024), joka on ollut lukulistallani ja kiilannut muiden ohi ihan siitä syystä, että sain sen suoraan käteeni. 


Vaihdossa annoin oman Barnes & Noblen erikoispainokseni Once Upon a Broken Heartista hänelle lainaan. Sekä siinä että tässä on kauniiden kansien lisäksi bonusmateriaalia lopussa. Vehka sanoi osuvasti, että "Erikoispainosten bonusepilogit on kyllä ylipäätään Asia, vähän kuin jokin teekutsujen salainen takahuone, jonne pääsee vaan harvat ja valitut." Ja näinhän se on. 


Mitä juuri siis luinkaan? Ensimmäinen ajatukseni loppuun päästyäni nimittäin on että wtf.


A Tempest of Tea on flirttiä, vihaa, uhkauksia ja suunnittelua. Paljon suunnittelua. Sellaiset 200 sivua sitä. Ja yllättävä määrä toimintaa loppua kohti. Petosta joka suunnalla. Monimuotoisuutta. Trooppeja. Paljon trooppeja.


Premissi? Teehuone päivällä, laiton verihuone yöllä. Vampyyreja varten, totta kai. Omistajina ovat valittu perhe -sisarukset Arthie ja Jin Casimir, rikolliset, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain pelastaakseen rakkaan teehuoneensa. Vaikka se sitten tarkoittaisi todella isoja ja uhkarohkeita toimia. Aina vain parempi, jos sillä saa oikeutta muutoinkin.


"Are you not having anything?" Laith was watching her as he piled two cubes of sugar into his cup and fed a third to his cat.  

 

"I have very refined tastes," Arthie said. 

 

"You're a snob, you mean."

 "Better a snob than someone mistaking sugar for flavor," she replied.

A slow smirk curled the side of his mouth, and he made sure she was looking when he added a third cube into his cup, stirring it thoroughly before meeting her eyes and dropping in a fourth. 

 

"Can't blame me for needing a way to work with something so bitter."


On kiehtovaa miten hahmovetoinen ja samalla ihan levällään oleva ja yhtäkkiä nopea ja silti h i d a s kirja voikaan olla. Mukana on todella suloinen kissa. Todella suloinen. Pidän kovasti sekä Matteosta ja Laithista. Molemmilla on mahtavat kemiat Arthien kanssa. Matteo on silti ykkönen. Matteo best. 


No entäs kirjan neitoset? Flick on enemmän mun tyyppinen hahmo, rakastaahan hän ihania mekkoja ja on rauhallisempi luonne kuin veitsenterävä todellinen FMC Arthie. Mutta. Flick jää vähän lässähtäneeksi. Hänen romanssinsakaan ei ole niin onnistunut. Arthie sen sijaan... no, sanotaanko, että Arthie ate in the end. 


It was hard not to watch Arthie Casimir. The way she worked and schemed, at times as still as stone, other times as restless as a bee. For the most part, Arthie obscured her femininity. She was, after all, a girl in a man’s world, but it snuck through every once in a while. When she turned a certain way. When she lit up at Jin’s words or countered Matteo’s provocations or slid a glance at Laith. When the waves of her hair caught the light, illuminating the copper of her skin and making her gaze come alive with mischief.


YA-aspekti on hivenen jännä tässä. Ihan tosissaniko minun olisi uskottava, että nämä nuoret henkilöt ovat pelättyjä roistoja, jotka saavat uhkailemalla aikaan vaikka mitä? Arthurin legendaan viittauksia on loppujenlopuksi varsin vähän.


Kaiken tämän alla on vahva antikolonialistinen sävy. Teos käsittelee nin kolonialismia, imprerialismia kuin rasismiakin. Hahmokaarti edustaa laajalti eri etnisyyksiä. Ettenia on pitkälti niin kuin viktoriaanisen ajan Englanti kolonialistisine meininkeineen. Arthien kotimaa taas vertautuu Sri Lankaan. 


Juonen käänteet ovat aikamoisia, ja paria en osannut aavistaa. Hyvää eskapismia. Sain mitä halusin. Sanailu oli parasta. Samoin loppu, joka tietenkin on kunnon cliffhanger seuraavaa osaa varten.


Mutta palataanpa hetkeksi tähän painokseen. Nimittäin mikä upea painos tää onkaan! Ihana Fairyloot-versio. Siis kattokaa vaikka Matteota tossa sisäkannessa. (Hän on reunimmaisena vasemmalla molemmissa.) 




torstai 25. elokuuta 2022

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Émile Zola: The Rush for the Spoil (La Curée)

Saanen esitellä uuden kirjarakkaani, Émile Zolan La Curéen (1871), englanniksi The Rush for The Spoil (käännetty 1886). Kyseessä on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan toinen osa ja se teos, joka saa minut itse asiassa ensimmäistä kertaa tarttumaan Zolaan. Luen Ranskan toisen keisarikunnan ajan Pariisin mittavasta muokkaamisesta artikkelia, jossa siteerataan La Curéeta, ja minut valtaa ehdoton halu lukea tuo vainoavalla tavalla Pariisia kuvaava romaani. 

Ja todella, tämä on kirja Pariisista. Tämä on kirja Ranskan toisesta keisarikunnasta mitä allegorisimmassa merkityksessä.

Luen La Curéen poikkeuksellisesti e-kirjana, mutta solahdan siitä huolimatta täysin Zolan suurenmoisen maailmaan, 1860-luvun alkupuolen Pariisiin. Bois de Boulogneen ja Parc Monceaun laitamille, upeanupeaan uusrikkaiden loisteeseen. Pariisiin, joka feenikslinnun lailla nousee tuhkasta ja paroni Haussmannin hiestä. Sekä yhden jos toisenkin kiinteistökeplottelusta. Pariisi, jonka me tunnemme upeine bulevardeineen ja puistoineen, on syntymässä. 

Luvassa on seksiä, kiinteistökauppaa, upeita vaatteita ja interiöörejä. Astride Saccardilla on käynyt tuuri, kun hän on napannut itselleen kunnon myötäjäisinä varustetun edustusvaimon, itseään huomattavasti nuoremman Renéen, josta kehkeytyy Astriden menestyksen myötä oikea seurapiirikuningatar. Myös Renéellä on ollut tuuria, saahan hän mieheltään menoihinsa rahaa muutamia omaisuuteensa liittyviä allekirjoituksia vastaan. Sitä paitsi Maxime, Astriden seitsemän vuotta Renéeä nuorempi poika, on kerrassaan valloittava vaaleine kiharoineen ja kiinnostuksineen kaikkea naisellista kohtaan. Renéen ja Maximen välille kehittyy läheinen suhde, joka huipentuu rakasteluun Saccardien upean asumuksen trooppisten kasvien ympäröimässä kuumassa kasvihuoneessa.

Teoksen nimi, la curée, tarkoittaa saalista, joka teurastetaan ja joka heitetään lopuksi metsästyskoirille. Teos on käännetty englanniksi kahdella eri nimellä, josta luettavakseni päätyy se pidempinimisempi, The Rush for the Spoil. Toinen englanninkielinen nimi, The Kill, sen sijaan viittaa myös sijoitustermiin, jolla tarkoitetaan kiinteistöjen ostamista, talojen purkamista ja myymistä eteenpäin voitolla. Käännös liittyy keskeisesti romaanin miljööseen.

Astride Saccardilla on suuria suunnitelma Pariisin rakentamisesta nettoamisen suhteen. Saccardien varat eivät ole aivan puhtain keinoin hankittuja, ja lainoilla pelataan paljon. Tiukempana kautena Renée ehdottaa miehelleen, eikö tämä voisi myydä jalokivikoruja, jotka on hänelle ostanut, mikä ei tietysti tule kysymykseenkään. Ei, muiden on ehdottomasti nähtävä Renéellä nuo jalokivet. Mitä muut ajattelisivatkaan hänestä, jos hänen vaimollaan ei niitä olisi! Tietämättään Renée pelaakin täysin miehensä pussiin kaikkea ylellistä palvoessaan.

Saccardit elävät sulassa sovussa hulppeassa kartanossaan sallien kaikki toisilleen vapauden tehdä mitä lystäävät. Sekä Maxime että Astride nauttivat naisista, toisinaan jopa samasta. Maxime kertoo Renéelle kaikki tuhmimmat juorut, joiden kuulemista Renée suorastaan janoaa. Kaikki on vallan riemukkaasti. Kunnes tapahtuu se, minkä lukija on jo varhain saattanutkin Maximen kuvauksesta päätellä. 

Maxime on varsinainen viettelijä, vaaleat kiharat ja solakka vartalo, feminiini ja ehdottoman kuriton, aina naiset mielessä. Maximesta naiset ovat hurmaavia, ja hän on mielellään ollut Réneen ja tämän ystävättärien seurassa, kiusoitellut noita nuoria naisia uskaliaisuudellaan, jolle naiset ovat vain nauraneet. 

The ladies were at home, they talked freely, and when they ensconced themselves around the room you would have thought that a flight of Lesbian nymphs had alighted on the divans of a Parisian drawing-room. Maxime, whom they put up with and even liked on account of his girlish air, was the only man admitted into the circle. He there tasted divine delight: he glided along the divans like a supple snake; he was discovered under a skirt, behind a bodice, or between two dresses, where he made himself as small as possible and kept very quiet, inhaling the perfumed warmth of his feminine neighbours.

Parinkymmenen vuoden iässä Maxime on edelleen hulluina naisiin, ja Renée on hänen uskottunsa. Ja niinhän sinä käy, että Renée ja Maxime päätyvät sänkyyn toistensa kanssa Renéen vaaleanpunaisen ja harmaan silkin ympäröimässä makuuhuoneessa. He antautuvat toisilleen, antautuvat himolle, joka polttaa yhtä kuumana ja kosteana kuin kasvihuone, jonka eksoottisten kasvien siimeksessä he tuntevat olevansa yhtä kaukana Pariisista ja Bois de Boulognesta kuin jos he olisivat intialaisessa viidakossa. 

The crisis was bound to be fatal, to come from herself, apart from those two beings, those comrades who were destined to deceive each other one fine evening, and to couple themselves, thinking they were merely exchanging a hand-shake. However, after this stupid fall, she returned to her dream of a nameless pleasure, and then she took Maxime in her arms again, inquisitive about him, inquisitive as to the cruel delights of a love which she regarded as a crime. Her volition accepted incest, required it, decided upon tasting it to the end, even to remorse should that ever come. She was active, and conscious of her doings. She loved with the fury of a great fashionable lady, with the nervous prejudices she possessed as an offspring of the middle classes, with all the struggles, joys, and disgusts of a woman who drowns herself in self-disdain.

Maxime ja Rénee käyvät jopa katsomassa Racinen näytelmää Phèdreä, jossa toistuu täsmälleen samanlainen asetelma kuin heidän suhteessaan. Vaikka he näin kohtaavat oman rikoksensa näyttämöllä, se ei tee heidän suhteestaan loppua. Rénee on nälkäinen, ja hänellä on vain yksi mies mielessään; Maxime. Maxime, joka on melkein kuin häntä varten tarkoitettu. Maxime, jolla hän on leikitellyt alusta alkaen. Maxime, joka tulee hänen luokseen joka ilta. 

Ranskan toinen keisarikunta näyttäytyy jälleen mätänä. Zolan inho suorastaan tihkuu läpi, ja se on ihanan tahmaista ja jollakin tapaa tuoreen oloista. Ihmistenväliset suhteet perustuvat kaikki hyötyyn, ja raha on kaikki kaikessa. Rakastajia ja rakastajattaria piisaa, kun Pariisi on kuin kuumeessa himosta, niin lihan kuin kullankin. Moraalisen ylemmyyden saavuttanut on tekopyhä kuin mikä. 

Teoksen kritiikki Ranskan toista keisarikuntaa ja sen moraalitonta, vauraudessa kierivää vulgaaria yläluokkaa kohtaan sijoittuu luonnollisesti siihen historialliseen kontekstiin, jossa se on se kirjoitettu. La Curée on julkaistu vain vuoden tuhoisan Ranskan-Preussin sodan jälkeen, keisarikunnan tultua päätökseen. Vuoden 1870 vallankaappaus oli ollut täysin veretön. Keisari Napoleon III:n ja Ranskan toisen keisarikunnan aika oli ohi. 

Esipuheessaan George Moore sanoo osuvasti, että Renée on Ranskan toinen keisarikunta, jonka leningintekijä on keisari, hänen pukunsa Pariisi kalliine uudistuksineen, joiden mittava lasku jäi Ranskan kolmannen tasavallan maksettavaksi niin kuin Renéen velat hänen isänsä kontille.

Mutta Renée on muutakin kuin vain allegoria. Renée on hahmona elävä. Hänen elämänsä on käynyt tylsäksi, sillä vaikka hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä voi, elämäniloa tai merkitystä Renée ei ole saanut. Hän kaipaa jotakin, joka rikkoisi hänen ylellisen elämänsä monotonisuuden. "Oh! I feel bored, I feel bored to death", valittaa Renée Maximelle heidän ajelullaan Bois de Boulognen läpi aivan kirjan alussa.

"Ah! do not be modest," resumed Maxime; "admit at once that you are one of the pillars of the Second Empire. Between ourselves, we can speak of these things. Everywhere, at the Tuileries, at the ministries, at the mansions of the mere millionaires, over the highest and the lowest, you reign with sovereign power. There is not a pleasure you have not partaken of, and if I dared, if the respect I owe you did not restrain me, I would say—"

He paused for a few seconds, laughing the while; then he cavalierly finished his sentence.

"I would say that you have tasted of every apple."

She did not wince.

"And yet you feel bored!" continued the young man with ludicrous vivacity. "But it's downright suicide! What is it you want? whatever is it you are dreaming of?"

Maximen kuvaus on erityisen mielenkiintoista. Maxime pukeutuu Renéen vaatteisiin esiintyäkseen tämän serkkuna, ja hänen feminiinisyyteensä tehdään useita viittauksia. Hän hengittää kaikenlaista feminiiniä sisäänsä kuin hienointa parfyymia, toimii Renéen muotikonsulttina ja kantaa taskussaan myskintuoksuista pitsiä. Eräs Renéen ystävistä mumisee, että Maximen olisi pitänyt olla tyttö. 

When Maxime went to the Bois de Boulogne, with his waist tightly compressed like a woman's, lightly dancing in the saddle on which he was swayed by the canter of his horse, he was the god of the age, with his strongly developed hips, his long slender hands, his sickly lascivious air, his correct elegance, and his slang learnt at petty theatres. At twenty years of age he placed himself above all surprises and all disgusts. He had certainly dreamt of the most unusual beastliness. But with him vice was not an abyss, as it is with certain old men, but a natural external bloom. It curled upon his fair hair, smiled upon his lips, and dressed him like his clothes. However his great characteristic was especially his eyes, two clear and smiling blue apertures, true mirrors for a coquette, but behind which one perceived all the emptiness of his brain. Those harlot eyes were never lowered; they courted pleasure, a pleasure without fatigue which one summons and receives.

La Curée on täynnä symboliikkaa, pitkiä, hitaan maalailevia kuvauksia ja merkityksiä. Maximen itserakkaus ja sokeus muiden tunteita kohtaan korostuu, kun hän esittää Narkissosta (ja Rénee Ekhoa) sarjassa tableaux vivants'eja. Maxime todella tavoittelee vain omaa nautintoaan, eikä hän välitä muusta.

Symbolisia tasoja ja viittauksia antiikin taruihin teoksessa riittää, ja ne ovat varsinaisia herkkupaloja intertekstuaalisuudesta nauttivalle. Zola on kuvauksessaan älyttömän terävä ja rakentaa hyvin eheän ja taidokkaan kokonaisuuden, joka toimii Nanaa huomattavasti paremmin. Oma mielipiteeni on, että La Curée on mestariteos. 

Aikakautta ja sen tanssiaisetikettiä tuntevana nauran erityisesti kotiljongin kuvauksille. Tanssin leikkimielisyyteen päästään kurkistamaan, kun halukasta tanssinjohtajaa etsitään ja kun kotiljongin kuvaus jatkuu taustalla siitä huolimatta, ettei Renée osallistu siihen. Monsieur Simpsonin tiedetään olevan erikoisin kotiljongin johtaja ikinä. Hänen suosikkikuvionsa kerrotaan olevan se, että kaikkien on kontattava ympäri huonetta, ja kerran hän pakottanut leidit hyppäämään tuolien yli. Vieraat eivät tunnu paljolta säästyvän, niin hullunkurisiin koitoksiin johtajaksi valittu monsieur de Saffré heidät määrää. 

Teosta ei ole valitettavasti suomennettu. Ehkä pitäisi itse hakeutua uudelleen opiskelemaan ja verestää ranskantaitoaan niin, että voisi itse ryhtyä Zolan kääntäjäksi. Tämä helmi ansaitsisi tulla käännetyksi!

Olen lumottu.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Siiri Enoranta: Kesämyrsky

Kesämyrsky on tunnelmallinen kesäromaani Summersuttonin huvilassa vietetystä kesästä. Eliittikoulua käyvä 12-vuotias Penelope Roy on ollut silminnäkijänä murhassa, mutta ei ole pystynyt tunnistamaan ketään. Andrew Appletonin psykologi-isä pitää Penelopelle istuntoja yrittäessään saada mieleltään järkkyneen tytön muistamaan. Andrew on tarttunut tilaisuuteen päästä kesäksi mukaan huvilalle, onhan paikalla myös Penelopen veli Josh, Andrewn ihastus ja Nokisiipien johtaja. Andrew ei ole vielä Nokisiipien jäsen, eikä hänen tulonsa herätä kaikissa ihastusta. 

Summersuttonin huvila sijaitsi kaksikymmentäviisi mailia Queensbridgestä etelään, meren rannalla Orlow’s Endin kylän tuntumassa. Valo oli keltaisempaa siellä, ilma oli kosteaa, tuulenviri höyryävä suudelma. Kolmen mailin säteellä ei ollut yhtäkään toista taloa, kaikki nämä maat kuuluivat Royn perheelle, metsät, pellot ja niityt, puronpätkä joka laski mereen, pieni kimmeltävä lampi sen kainalossa. Kaiken sen Andrew näki ylhäältä. Huvila oli kuin satukirjasta, pehmeän harmaata kiveä, kaksikerroksinen ja harjakattoinen, ja merenpuoleisella sivulla talon kyljessä kimmelsi lasikattoinen kuisti kuin jalokivi.

Hemmoteltu Penelope saa kaikkien huomion ja nautiskelee valokeilassa. Jokin on kuitenkin rikkoutunut tytön sisällä ja välillä tytön arvaamattomat päähänpistot saavat kaikki tolaltaan. Kaikki odottavat, että Penelope paljastaisi murhaajan, eikä sittenkään kukaan. Murhamysteeri häilyy jossakin taustalla. Tunnelma on lähes unenomainen. 

Summersuttonissa kaikki lukivat. Lawrence lausui Amandalle runoja ranskaksi, kun Amanda makasi divaanilla jalat miehensä sylissä, käsivarsi silmien yli heitettynä, ja Andrew mietti, oliko kuvaelma heitä itseään varten vai muita, saattoiko sellainen olla totta? Keveitä, toisiinsa sulautuvia tavuja, pehmeitä naukaisuja, r-kirjainten hiekkainen ropina. Amanda nauroi ja kutitti varpaillaan Lawrencen kainaloita, tai kohotti kätensä ja sanoi: ”Tauko!” Pysähtyi maistelemaan kuulemaansa. ”Jatka.” Hänen helmansa valuivan divaanin reunan yli matolle.

Juuri nämä pysähtyneet hetket ovat romaanin parasta antia.

Kesämyrsky on ennemmin ihmissuhderomaani kuin murhamysteeri, kun huvilalla majailevat nuoret selvittelevät välejään. Nuorien julmuus, kuohahtelevat tunteet ja sanomattomat sanat nousevat pintaan. Aikuiset elävät omassa maailmassaan. Lawrence Roylla ei ole hajuakaan lastensa todellisesta luonteesta ja Amanda Roy esittää jatkuvaa kepeää rooliaan. 

Luen yleensä harvoin YA-kirjoja, mutta Kesämyrsky nousi Instagram-feedissäni ja kiinnosti jo lupaavan nimensä puolesta. Kesämyrsky. Mikä ihana nimi romaanille! Romaani tarjoaakin lumoavaa kieltä omaleimaisen kerronnan kuorrutteena. Erikoinen ratkaisu teoksessa on, että heti alussa kerrotaan dramaattisesti, mitä romaanissa tulee tapahtumaan. "Tällä lailla se tapahtui", alkaa Kesämyrsky. Alku toimii uteliaisuuden herättelijänä ja säilyttää vielä edessä olevat salaisuudet juonen pääpiirteiden auki julistamisesta huolimatta. Sama tehokeino toistuu romaanin eri osien alussa. Mitä oikeastaan on tapahtunut? Totuus tulee vähitellen kerros kerrokselta esiin eri fokalisoijien avulla. 

Kesämyrskyn maailma on steampunk-henkinen vaihtoehtoinen Englanti, jossa on ilmalaivoja ja salaperäinen patentoitu energianlähde nimeltä indigo. Sen edistynein kaupunki on lentoajoväyliä täynnä oleva Queensbridge. Jostain syystä en ollut hoksannut IG-arvioista, ettei teos ole realismia, joten olin aluksi hieman yllättynyt. Mutta mikäs siinä, sopii minulle. En yleensäkään lue lukulistalleni päätyvistä teoksista kovinkaan tyhjentävästi, jotta en spoilaantuisi liikaa. Ihan odotuksieni mukaista huvilakesä-/murhamysteerijännitystä Kesämyrskyssä ei ole, sillä kerronta palaa tuon tuostakin aiempiin tapahtumiin ja kahden nuorisojengin välisiin kiistoihin. Jännitys uupuu ja tunnelma on ennemmin outo kuin jännittävä. Kaupunkitakaumia enemmän minua kiinnostavat huvilan tapahtumat, hetkien pysähtyneisyys ja kerronnan viipyilevyys, henkilöhahmojen eri persoonallisuudet ja mielenliikkeet. 

Kesämyrsky ei kiehtovista henkilöhahmoistaan, omaperäisyydestään ja taidokkaan soljuvasta tarinankerronnastaan huolimatta ole teos, joka kolahtaisi minuun. En ole romaanin kohderyhmää, enkä saa siitä itselleni sen kummempaa ajatuksenruokaa. Henkilöhahmot tuntuvat kovin pikkuvanhoilta, mutta kuitenkin niin nuorilta, etteivät puhuttele. Enorannan kirjallisista lahjoista tulee silti sellainen olo, että haluaisin lukea lisää. Kirjoitustyyliä ei voi olla ihailematta. Ehkä perehdyn Enorannan muuhun tuotantoon vielä. 

Kenelle? YA-kirjallisuutta ja sateenkaarirakkautta kaipaaville, tunnelmoiville kotimaisen kirjallisuuden ystäville.