Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (コンビニ人間  2016 , suom. 2020) on lukemaan (tai ennemminkin kuuntelemaan) ryhtyessäni tuttu Instagramista, mutta vain kantensa perusteella. Itse teoksesta en tiedä etukäteen mitään, ja hyvä niin. Usein käsitykseni hyvästä kirjasta on, että siinä on sellaiset nelisensataa sivua, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Lähikaupan nainen onnistuu kuitenkin kertomaan 126 sivussa kaiken tarpeellisen. 

Teos imaisee mukaansa heti alussa. Lähikaupan nainen kertoo ympäristöstään poikkeavasta nuoresta nainesta, joka on japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, töissä. Keikolla ei ole aviomiestä, ei lapsia, eikä kokoaikatyöä. Hän on edelleen 36-vuotiaana osa-aikatyössä. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä kiinnosta seksi. Kaikki tämä on sen vastaista, mitä japanilainen yhteiskunta häneltä odottaa ja vaatii.

Taustalla on kuitenkin muutakin. Keikolla on vaikeuksia ymmärtää normeja ja toimia niiden mukaisesti. Koulussa hän on kalauttanut lapiolla tappelupukaria päähän, koska joku on pyytänyt lopettamaan tappelun. Tappelu on loppunut siihen, eikä Keiko ole voinut ymmärtää, mitä hän on tehnyt väärin. Vuosikymmeniä myöhemmin Keikon sisaren vauvan itku herättää Keikossa samankaltaisia ajatuksia. Miksei sisko vain lopeta itkua lyhyeen? 

Sulautuakseen yhteiskuntaan Keiko mm. kopioi työkaverinsa vaatetyylin, omii puhetavan parilta muulta ja pyrkii saamaan elämänsä vaikuttamaan muutenkin ulkoisesti normaalilta. Teos sisältääkin valtavaa yhteiskuntakritiikkiä yhteiskunnasta, jossa kaikkien on sovittava samaan muottiin.

Lähikaupan nainen tuo loistavasti esiin, miten jos olet outo, niin ihmiset ajattelevat heillä olevan oikeus tivata sinulta syitä siihen ja yrittää "ratkaista", miksi et sovi heidän muottiinsa. Sinulla ei saa olla salaisuuksia. Outouteesi on oltava syy, ja he haluavat saada sen selville.

Kun olin lapsena kolauttanut koulussa poikaa lapiolla päähän, aikuiset olettivat saman tien, että minussa oli jotain vialla, ja syyttivät perhettäni siitä. He vaikuttivat haluavan saada viipymättä tunnustuksen, että minua oli kohdeltu kaltoin kotona, koska silloin he olisivat ymmärtäneet syyn käytökseeni ja olisivat voineet tyynnyttää mielensä. Miten ärsyttävää. Miksi kaikki tavoittelivat niin kovasti mielenrauhaa?

Teemaa korostaa samassa konbinissa hetken aikaa työskentelvä Shiraha, joka on yhteiskunnan hylkiö ja joka paasaa tuon tuostakin siitä, miten maailma ei ole muuttunut sitten kivikauden: 

”Kylän kannalta hyödytön eliminoitiin. Mies, joka ei metsästä, nainen  joka ei synnytä. Nyky-yhteiskunnassa puhutaan individualismista, mutta jos ihminen ei sopeudu kyläyhteisöön, hänen elämäänsä sekaannutaan, häntä painostetaan ja lopulta hänet karkotetaan kylästä.”

Shiraha näkee saman käytännön kaikkialla ympärillään. Hän on sisäistänyt tuon ajatusmaailman niin hyvin, että kritisoi seuraavaan hengenvetoon Keikoa samanlaisella logiikalla. Lukijana koen Shirahan kaikista ikävimmäksi hahmoksi kaksoismoraaleineen. Siinä missä Keiko pyrkii selviämään itse, Shiraha on valmis myös häikäilettömästi hyväksikäyttämään muita.

Konbinista muodostuu Keikon identiteetin ydin. Hän on valtavan tyytyväinen löydettyään työnsä ja tuntee olonsa parhaaksi työvuorossaan. Konbinissa Keikolla on tietty rooli ja tarkoitus, säännöt ja käsikirjoitus, joita noudattaa. Myyjän vaatteet päällään Keiko on tasa-arvoisesti vain myyjä. Muut asiat menettävät merkityksensä. 

Unettomina öinä ajattelin työpaikkaani: silläkin hetkellä elämää kuhisevaa, läpinäkyvää lasilaatikkoa. Akvaarion kaltainen myymälä toimi kuin mekaaninen lelu. Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Yllä olevan sitaatin viimeinen lause on surullinen ja kiteyttää hyvin Keikon kamppailun sen kanssa, ettei hän ole oikean tai toivotunlainen yhteiskunnan jäsen. Keiko vie tämän vielä astetta pidemmälle puhuessaan "oikeasta ihmisestä". 

Teosta on oikein mukava lukea, sillä viimeisin matkani on ollut nimenomaan teoksen miljööseen, Tokioon, ja tapahtumapaikat on siksi helppo kuvitella. Lähikaupan nainen herättää ajatuksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tunnistan ympärilläni ihmisten tarpeen selittää toisten poikkeava käytös itselleen ja tyynnyttää oma mielensä, vaikka suomalainen yhteiskunta normeineen onkin sallivampi kuin japanilainen. 

Pidän siitä, ettei teoksessa missään vaiheessa anneta Keikolle mitään diagnoosia, enkä lähde sellaisia tässäkään miettimään. Keiko vain on erilainen. Ja juuri tässä onkin mielestäni teoksen sanoma; sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, ettei erilaisuudelle välttämättä tarvita syytä. 

Aina ei tarvitse kysyä miksi. Riittää, että hyväksyy. 

L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Moni on varmaankin edes kerran elämässään käynyt paikassa, joka on tuntunut jotenkin maagiselta. Minulle tuollainen paikka on ollut Meiji Shrinea ympäröivä ikimetsä Tokion Harajukussa. Siellä ilma tuntui aivan toisenlaiselta ja olo oli kevyt. Harjukaupungin salakäytävissä (2010) kirjailija Kerttu Kara kirjoittaa maagista kaupunkiopasta, jossa esitellään maagisia paikkoja. Ajatus on mahtava. Sellaisiin paikkoihin minäkin haluaisin matkustaa.

Teoksessa esitellään myös Kerttu Karan aiempaa teosta, Elokuvallista elämänopasta. Aihe on vetävä. Kyse on jatkumohakuisuuden voittamisesta ja elokuvallisen elämäntavan opettelusta kuuluisten elokuvien ja niiden hahmojen avulla. Elämäänsä on uskallettava elää:

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon – itse asiassa koko elämän – mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Harjukaupungin salakäytävien Jyväskylä on pullollaan oppaan elämänfilosofiasta inspiroituneita ihmisiä, jotka ovat ottaneet jonkun elokuvan hahmon mallikseen ja pyrkivät imitoimaan näitä. On Grace Kellyksi pukeutuvia naisia ja elokuvarepliikkejä lauotaan keskustelussa kuin keskustelussa. Nämä kohtaukset ovat surrealistisia dramaattisuudessaan ja yliampuvuudessaan. Toisaalta halussa irrottautua arjen iestä on jotain samaistuttavaa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu näiden ihmisten minuudelle, mitä heidän omalle identiteetilleen. Jos kaikki tavoittelevat samaa elokuvallista tyyliä samoin asuvalinnoin ja käytösmallein, missä silloin on yksilöllisyys? Vai katoaako yksilöllisyys juuri jatkumohakuisuuteen? Olisiko mahdollista olla elokuvallinen, mutta silti oma persoonansa jäljitelmän sijaan?

Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluu lempikirjailijoihini. Ihailen hänen valtavaa, omaleimaista mielikuvitustaan ja taitoaan kertoa moniulotteisia tarinoita. Harjukaupungin salakäytävät on ollut Jääskeläisen romaaneista minulle vaikein lukea. Verkkainen alku ei imaissut mukaansa. Koin keski-iän kriisiä potevan, nuoruuden rakastetustaan uneksivan päähenkilön vastenmielisenä, mikä ei oikeastaan muuttunut koko lukukokemukseni aikana. Onneksi mukaan mahtuu maagista realismia ja hurjia käänteitä. Kuten yleensäkin Jääskeläisten romaanien kanssa, on Harjukaupungin salakäytävistä vaikea kertoa paljastamatta liikaa.

Teoksen päähenkilö Olli Suominen on perheellinen kustantaja, jonka kustantamolla menee huonosti. Hän onnistuu saamaan Facebookista löytämänsä entisen heilansa Kerttu Karan valitsemaan Kirjatornin seuraavaksi kustantamokseen. Kerttu on julkaissut mielettömän menestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan, ja Olli toivoo seuraavasta teoksesta samanmoista myyntimenestystä. Kirjasta on tulossa maaginen  kaupunkiopas tai oikeammin kaupunkioppaiden sarja. Ensimmäinen osa tulee käsittelemään Jyväskylää, Kertun kotikaupunkia. Ajatus tuntuu aluksi Ollista kehnolta, mutta toisaalta teoksen Jyväskylä-yhteys on juuri se, joka saa Kertun vaihtamaan hänet kustantajakseen.

Romaanin edetessä Olli hukkaa suuren määrän sateenvarjoja, näkee levottomia unia ja muistelee lapsuuttaan. Hän on viettänyt lapsuutensa kesät Jyväskylän Tourulassa ystäväporukassa, jota kutsuu Tourulan Viisikoksi. Porukkaan  kuului sisarukset Riku, Anne ja Leo, heidän serkkunsa Karri sekä Olli. Yhdessä he tekivät tutkimusmatkoja Jyväskylän salakäytäviin, maanalaisiin tunneleihin, joista  on vaikea muistaa jälkeenpäin enää mitään.

Salakäytävissä kuitenkin pätee yksi totuus, jota ei saa unohtaa hetkeksikään. Heidän on aina muistutettava toisiaan: täytyy pysyä liikkeellä, ryömiä eteenpäin, muuten pimeys tulee ja nielaisee. Se haluaa syliinsä ja omakseen kaiken, mikä tänne alas tulee. Valoon palaaminen vaatii voimaa vastustaa sitä.

Kuten Jyväskylän maagiset paikat, ovat tunnelit täynnä merkityksellisyyshiukkasia. Kerttu Karan Maaginen kaupunkiopas muistuttaa jatkuvasti, että vaikka salakäytävien suuaukkoja sattuisi löytämäänkin, on niihin hyvin vaarallista mennä.

Eräänä aamuna Ollin perhe katoaa. Saadakseen heidät takaisin Ollin on tehtävä kuten käsketään. Käskyt tulevat Anne Bloomrosilta, joka vuosikymmenten  jälkeen on päättänyt haluta oikaista vuosien takaisen vääryyden. Viimeistään tässä vaiheessa teos alkaa todella rullaamaan. Ennen tätä on voinut nautiskella pätkillä Kerttu Karan teoksista. Vahvinta Jääskeläistä Harjukaupungin salakäytävät ei ole, mutta mielikuvituksellinen lukukokemus on tämänkin kohdalla taattu.

Harjukaupungin salakäytävissä on sellainen hauska juttu, että sillä on kaksi eri loppua. Kumpaakin on painettu teoksen painoksiin. Koska meikäläinen ei onnistunut löytämään Atenan sivuilta Blanc-loppua, kysäisin asiaa aina yhtä avualiaalta Jääskeläiseltä Twitterissä. Pidin enemmän Blancista, mutta koska omassa kappaleessani oli Rouge, on se jäänyt enemmän mieleeni.

Kenelle? Maagisesta realismista ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä pitäville, seikkailunhaluisille lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjoja en ole halunnut lukea. Olen kokenut hänen käsittelemänsä aiheet liian raskaiksi. Kun Nea ehdotti lukupiirissämme Sofi Oksasen Normaa (2015), olin epävarma. Nea kuitenkin vakuutti alkua hieman lukeneena, ettei kyseessä ollut yhtä raju teos kuin Oksasen muu tuotanto.

Voin ylpeänä sanoa, että päätös lukea Norma oli erinomainen. Norma imaisi hyvin mennessään, ja kaikki meistä sai sen luettua. Ella säesti tapaamisessamme, että teoksesta tuli ihan olo, ettei Sofi Oksasta turhaan suitsuteta. Kaikki kolme kirjapiirimme jäsentä tykkäsi kirjasta. Nea oli jopa heti tehnyt varauksen Sofi Oksasen uutuusromaaniin Koirapuisto (2019). Ellaakin jäi Oksasen kirjoitustyyli kiehtomaan, vaikka lukemista saattaa estää Oksasen luotaantyötävät aiheet. Samoilla linjoilla olen myös minä. Jyrkästä eistäni on tullut ehkä.

Teos kertoo Normasta, jonka äiti Anita on hypännyt junan alle ja jättänyt Norman yksin tavallista kasvuvauhtia huomattavasti nopeammin kasvavan tukkansa kanssa. Norman äiti on viettänyt koko elämänsä suojelemalla Norman salaisuutta. Miksi äiti on tappanut itsensä, sitä Norma ei voi ymmärtää. Asiat alkavat kuitenkin selvitä, kun Norma suostuu töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä oli töissä ennen kuolemaansa. Kampaamoa pitää äidin parhaan ystävän, "hullun Helenan" tytär. Marion Kampaamossa on kovassa huudossa ukrainalaiset hiustenpidennykset, jotka ovat parempaa tavaraa kuin mikään muu. Mutta niitä ei ole enää paljoa jäljellä, eikä Anita koskaan paljastanut lähdettään. Norma saa huomata, että Anita on sotkeutunut johonkin vakavaan.

Osa videoista oli kuvattu äidin kotona, osa hotellihuoneissa, jotka olisivat voineet olla mistä päin maailmaa tahansa. Pimennysverhot vilahtivat yhdessä pätkässä tummansinisten, sisustukseen sopivien uutimien takaa, toisessa pyöri kattotuuletin. Joskus kamera oli surrannut myöhään: henkilökunta oli ehtinyt taitella peiton yötä varten, asetella tyynylle iltakonvehdin, yöpöydälle vesipullon ja lattialle sängyn viereen valkoisen puuvillaliinan, sille tohvelit. Osa oli nauhoitettu aamulla: sänky oli nukuttu, äiti levitti päivävoidetta kasvoilleen ja puhui kameralle. Joissakin pätkissä hän hymyili jollekulle, vaikka oli varmasti huoneessa yksin, ja näytti aivan vieraalta ihmiseltä. 

Nea kiinnitti huomiota teoksessa siihen, miten tavallaan kosmopoliittisen miljöön Oksanen on teokseensa luonut. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja vielä tarkemmin Kallioon, mutta  Nea ei ollut tunnistaa Kalliota teoksen kuvauksista. Periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua minne vain, ja sitä tukee myös Oksasen henkilöhahmojen kansainväliset nimet. Miljöö jää teoksessa vain pieneen osaan. Pääpaino on juonessa.

Norma ei ole turhan raskas, mutta kantaaottava se on. Maaginen realismi toimii teoksen kerronnassa hienosti, ja ihmiskauppa- ja luonnonoikku-/sirkusfriikki-aihetta on etäännytetty sopivasti. Ihmiskauppaa ei kuvata lähemmin ja Norman maagiset hiukset luovat ongelman, jota kellään ei oikeasti ole. Vaikka sopassa on monta lusikkaa, ihmissuhteita, ihmiskauppaa, hiusten vaikeutta, mennyttä ja tätä hetkeä, on kaikki onnistuttu nitomaan soljuvasti yhteen. Asioita paljastetaan sopivaan tahtiin. Kertojat menevät osittain lomittain niin, että ihan peräkkäin saatetaan kertoa kahden hahmon näkökulmasta samasta tilanteesta. Mielenkiintoisen näistä eri näkökulmista teki se, että kirjan eri henkilöhahmoilla on kaikilla eri määrä tietoa, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin teoksen hahmot yksittäin.

Teoksesta lyö läpi myös feminismi, jota erityisesti Anita edustaa:

Miehet keräsivät hyödyn niin Sutherlandien kuin Elizabethinkin kutreista, ja siksi olen järkyttynyt kaikesta, mitä Marion on kertonut hiusalasta. Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. Sutherlandin siskokset elivät aikana, jolloin naisten toimivalta oli rajoitettu kotiin, he tarvitsivat menestyäkseen sirkus- ja viihdealaa pyörittäviä miehiä. Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti. 

Ellalle Normasta tuli mieleen viime vuonna lukemamme kanadalaiskirjailijan esikoisteos Not Even Bones, jossa yliluonnollisia kykyjä omaavia jahdataan hyötykäyttöön. Nea löysi yhtymäkohtaa myös siitä, ettei kummankaan teoksen henkilöhahmot ole miellyttäviä.

Norman loppu jakoi mielipiteitämme. En ala siitä tässä juonipaljastuksia tekemään, mutta etenkin Neaa jäi häiritsemään lopun monitulkintaisuus ja kirjailijan intentio. Ella ja minä olimme sitä mieltä, että teos sai sopivan ja tehokkaan lopetuksen. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muilta teoksen lukeneilta.

Kenelle? Sofi Oksaseen epäilevästi suhtautuville, maagisesta realismista ja rikosromaaneista pitäville.