Lucinda Riley: Kuun sisar

Skotlannin ylämaat, syrjäinen kartano, neljä kotiutettavaa metsäkissaa, salaperäinen valkoinen kauris ja villieläinten hoitajaksi palkatun Tiggyn vahva intuitio. Näistä pidän Seitsemän sisarta -sarjan viidennessä osassa Kuun sisar (The Moon Sister 2018, suom 2020). Ilmapiiri Skotlanti-osuudessa on sopivan mystinen. Ylämailla Tiggy myös kohtaa Chillyn, vanhan romanimiehen, joka tunnistaa Tiggyn oitis sukulaiselleen ja kertoo ennustuksesta, jonka mukaan hänen on määrä lähettää Tiggy takaisin kotiin.

Ihan kaikki Tiggyn työnantajan tiluksilla ei vaikuta olevan kohdillaan. Viimeistään laukaisu lumisessa metsässä tuo kunnon rikosromaanivibat. Hyvä! Vaihtelu on tässä todella virkistävää ja luontokuvaus hienoa. 

Kutsuin valkoista kaurista ääneti ja kahlasin hitaasti metsikköä kohti toivoen, että se tulisi näkyviin ja että voisin sen nähtyäni mennä kotiin nukkumaan, kun tietäisin, että se oli edelleen turvassa.

Eläin ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Oli mystinen näky, kun se kohotti päätään kuuta kohti, kääntyi ja katsoi minua syvänruskeilla silmillään. Se lähti tulemaan epäröivästi minua kohti, ja minä lähdin sitä kohti.

Onko kauris todellinen vai ei? Sen mystisyys välittyy lukijalle hienosti, samoin Tiggyn ja kauriin välinen yhteys.

Mutta sitten on se menneisyyteen sijoittuva osuus Espanjan Granadassa, jonka Sacromonten luolissa asuu romaneja. Ja eräs hyvin lahjakas flamencotanssija, jossa tulisuutta ja päättäväisyyttä riittää. Mutta kun äh. Espanja ei ole jotenkin koskaan sytyttänyt, eikä kuuluisuuteen nousevan Lucían diivatarina vedä. Ei edes, kun matka jatkuu Etelä-Amerikkaan ja sieltä New Yorkiin.

Eikä vedä tämän romaanin romanssitkaan. Jos Varjon sisaren kanssa tuntui, että romanttiset suhteet jäivät hieman keskeneräiseksi, niin tässä niin on vieläkin enemmän. Tästä jää nälkä.

Mihin Kuun sisar sitten keskittyy? Sanoisin, että hengellisyyteen. Tiggy on sarjan alusta lähtien esitetty sisarista hengellisimpänä, mutta omassa osassaan hän pääsee todella vauhtiin ja tutustuu omaan potentiaaliinsa. Granadassa Tiggy tapaa Angelinan, joka opettaa Tiggylle kaikenlaista. Mukaanlukien kirouksia.

”Luulin, että olemme parantajia”, sanoin. ”Miksi haluaisimme tehdä kenellekään pahaa?”

Angelina katsoi minua murheellisesti. ”Erizo, maailma on täynnä valoa ja pimeyttä. Ja elämän aikana olen nähnyt paljon pimeyttä.” Hän sulki silmänsä, ja tiesin hänen ajattelevan menneitä, jotka edelleen ahdistivat hänen mieltään ja tätä kaunista maata. ”Pimeinä aikoina on tehtävä mitä voi selviytyäkseen ja suojellakseen rakkaitaan ja itseään. Nyt mennään metsään, ja minä opetan sinulle kaikkein voimallisimman kirouksen sanat.”

Tuon kaikista voimallisimman kiroukset sanat ovat sanoja, joita ei koskaan saa lausua ääneen tai kirjoittaa mihinkään. Aika tyylikästä.

Angelinan opetusten myötä Tiggy alkaa myös kuuntelemaan itseään uudella tavalla.

”Ei, Tiggy, hän on sinun entinen työnantajasi!” sanoin päättäväisesti.

Haluat silti puhua hänen kanssaan, koska välität hänestä…

”Enkä välitä”, sanoin ääneen.

Kyllä välität…

Huokaisin. Angelinan minulle antaman viimeaikaisen opetuksen seurauksena sisäinen ääneni oli herännyt henkiin ja oli nyt kuin naispuolinen versio Disneyn Samu Sirkasta. Oikeastaan se ei sulkenut suutaan hetkeksikään ja pakotti minut tiedostamaan kaikki ne valheet, joita yritin itselleni syöttää.

Kätevää vai rasittavaa? Ohikulkijat pitänevät ehkä rasittavana, sillä Tiggy puhuu vahingossaa ääneen ja onnistuu kääntämään päitä.

Viimeisenä nostan vielä sitaatin hiljaisuudesta, sillä mielestäni siinä kiteytyy moni asia teoksen tematiikasta ja sisäänpäin kääntymisestä.

Oli kiinnostavaa, että useimmat tuntemani ihmiset pitivät hiljaisuutta mahdottomana. Se hukutettiin musiikkiin, television pauhuun tai rupatteluun. Minä puolestani rakastin hiljaisuutta, koska sen kuuli silloin kunnolla, eikä se ollut hiljaisuutta ollenkaan, vaan sekoitus luonnon ääniä: lintujen laulua, puiden lehtien kahinaa tuulessa, tuulen huminaa ja sateen ropinaa… Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalle kuin keijukaiset, jotka pyrkivät sisään…

Samaistun Tiggyyn. Myös minä rakastan hiljaisuutta. Inhoan telkkarin pauhua, taustaääniä. Voin kuunnella musiikkia, mutta harvemmin taustaäänenä, ellen sitten ole liikkumassa. Monelle itsensä kanssa kahden jääminen hiljaisuuteen tuntuu olevan se ongelma. Mitä jos silloin kuulisikin oman sisäisen äänensä? Joutuisikin kohtaamaan omat valheensa? Mitä jos silloin todella kuulisi, mitä elämältään haluaa? 

Itsensä kuuntelemiseen ei tarvita välttämättä Angelinaa oppaaksi, ei Samu Sirkkaa tai magiaa. Ainoastaan sen, että pysähtyy kuuntelemaan, eikä pakenekaan hiljaisuutta.

Kahden mystiikkaosan jälkeen on mielenkiinnoista nähdä, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. Jatkuuko mystiikka osana sitä vai jääkö se vain Tiggyn ja osittain myös CeCen jutuksi? Kuun sisar ei ole niin vauhdikasta menoa kuin sitä edeltänyt osa, eikä se jotenkin vedä vertoja muillekaan osille. Pidän silti Skotlanti-osuudesta ja Tiggystä itsestään. Kuun sisar jää... ohueksi? Hiljaisemmaksi? Ehkä siksi en olekaan heti hyppäämässä seuraavaan osaan. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

Evie Wyld: Me olemme susia

Me olemme susia (The Bass Rock 2020, suom. 2020) on teos, jonka meinaan jättää kesken. En saa siitä kiinni. Tunne säilyy, vaikka jatkan romaanin loppuun. On vaikea kirjoittaa teoksesta, josta on vaikea saada tarttumapintaa ja joka jää omassa mielessä hajanaiseksi ja hämmentäväksi.

Kun tulen talolle, seison jonkin aikaa pimeässä sen ulkopuolella. Kuulen, miten aallot lyövät rantaan ja tuuli rämisyttää ikkunoita. Käännyn katsomaan tähtiä ja näen, miten ne kehystävät Law’n ja miten kuu valaisee kauniit, kylmänvalkoiset valaanluut.

En sytytä valoja sisällä, nousen vain yläkertaan ja kömmin peiton alle rouva Hamiltonin sänkyyn ja olen todella tyytyväinen tuntiessani, miten raskas uupumus painaa selkääni kuin joku makaisi sen päällä. Jos näen unia, ne eivät kiusaa minua.

Onhan tässä aineksia. On kummitustaloa, on eri aikatasoja ja eri sukupolvia. Maggien puheenvuorot naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttavat. Ja se kaikkien teoksen kolmen naisen tarinoissa onkin yhteistä. Väkivalta, jota naiset ovat historian saatossa kokeneet. Väkivalta, jota he edelleen saavat kokea. Se, mihin Me olemme susia herättelee, on tuon väkivallan systemaattisuus. Maggie esittelee Vivianille Itä-Lothianin kartan, johon on piirretty pieniä rukseja jokaista murhattua naista kohti sen vuoden tammikuusta lähtien ja sanoo, että kyseessä on sarjamurhat. Vivian on ymmällään. 

”Poliisin mukaan jokainen murha on yksittäistapaus, joka ei aiheuta yleistä vaaraa”, Maggie sanoo taas.

”Niin, mutta – jos naisen tappoi poikaystävä, kundi istuu varmaan linnassa ja rikos liittyy pelkästään niiden suhteeseen.”

Maggie katsoo minua. ”Ja se suhde on se, että toinen on nainen ja toinen mies.”

Maggie esittää ajatuksia herättävän kysymyksen: "Missä vaiheessa kauheista, tuskallisista kuolemista tulee mukavia ja harmittomia? Milloin niistä tulee hauskoja? Noidista. Viiltäjä-Jackista. Sodista. Vuodesta 1977."

Voimakkaimmin mieleeni piirtyy kohtaus, jossa mies leikkaa nimettömän tytön korsetin auki niin, että sakset leikkaavat tämän ihoa. Nuoren tytön ei auta kuin olla inahtamattakaan. Hänet suljetaan rangaistuksena kaappiin, jossa on hänelle varattu tuoli. Vaikka mies lähtee usean päivän asioille, ei tyttö uskalla tulla kaapista ulos lisäkurituksen pelossa. 

Mutta tämä kaikki ei riitä. Yksittäiset oivallukset, synkkä tunnelma. Teoksesta tuntuu puuttuvan jotakin. Me olemme susia vaatisi ehkä enemmän pysähtymistä ja pohdiskelua sen äärellä. Tätä kirjoittaessani ajatukseni teoksesta kuitenkin kiteytyvät. Yllätyn siitä, millaisen vaikutuksen teos on minuun tehnyt siitä huolimatta, että läpi teoksen päällimmäisin tunteeni on ollut hämmennys. Uskallan väittää, että hämmennys tulee osittain juuri siitä, että Me olemme susia pakottaa lukijan kohtaamaan oikeasti epämukavia, raakoja asioita. Asioita, jotka ovat totta. Asioita, joita tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä ja jotka eivät ole vain fiktiota. Kun jokin on hyvin todellista, siitä tulee häiritsevää ja hämmentävää. Sitä haluaisi katsoa pois, olla tiedostamatta. Oloni on Me olemme susia jäljeltä epämukava. Mutta huomaan olevani vaikuttunut. 

1900-luvun puoliväliin sijoittuvalla Ruthin tarinalla on kohokohtansa ja paikkansa romaanissa, mutta suurimmaksi osaksi se on minulle tämän teoksen pakkopullaa. Sen sijaan 1700-luvulla noidaksi syytetyn Sarahin tarina sekä nykypäivän Vivianin tarina vetävät. 

En muista koska olen viimeeksi ollut näin hämmentynyt jostain teoksesta. 

Niinpä. En ymmärrä itsekään, en osaa pukea tätä sanoiksi. Aina kun kohtaan niitä kuolemia, tulee sellainen olo, että jotenkin ne pitäisi huomioida. Että mun pitäisi huomioida ne, koska olen itse elossa eikä ne naiset eroa mitenkään meistä kahdesta tai sun äidistä tai siitä kahvilan naisesta. Me liihotellaan vaaran vyöhykkeellä. Kahlataan kuoleman vesissä. Joskus sen haistaa miehestä, joskus sen vain tietää – jos jäisi yksin sen kanssa ja sillä olisi kivi… Kun tulee se tunne, sen vain tietää. Niin kuin sen vainuaisi. Yritän huomata ne kuolemat, koska en mahda muuta, voin vain todistaa, voin vain muistaa. Katsoa rikospaikkakuvia ja nähdä omin silmin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan ja mitä tulee tapahtumaan jatkossakin. Ne tahrat, ne haavat. Ja lapset.