Madeline Miller: Akhilleen laulu

Kuvittele, että sinulle on hoettu koko elämäsi ajan, että olet paras, että olet mahtavin, ettei ole ketään vertaistasi. Kuvittele, että olet kreikkalainen prinssi, että äitisi on jumalatar, joka toivoo ainoastaan mainetta sinulle. Kuvittele, että maine on se, mitä kaikki odottavat sinulta. Sinua odottaa mahtava kohtalo.

Ei ole ihme, että Akhilleella on ongelmia priorisoinnissaan, että hänen egonsa on valtava ja haavoittuvainen. Kun maine ja kunnia on kaikki mitä on, miten muutoinkaan voisi olla? Akhilleus ei voi jäädä unohduksiin tai päästää kykyjään valumaan hukkaan.

Madeline Miller kertoo Akhilleen tarinan hänen kumppaninsa ja rakastajansa Patrokleen näkökulmasta. Kyseessä on yksi tunnetuimpia antiikin Kreikan sankareita, ja käsittelen tässä tekstissä Akhilleen tarinaa mahdollisesti hieman spoilaavasti. Patrokles on maanpakoon ajettu prinssi, jota Akhilleen äiti Thetis halveksii, mutta joka tuo Akhilleen parhaat puolet esiin. Mitättömältä vaikuttava Patrokles pääsee itse loistamaan vasta Troijan sodassa, jossa hänen lääkintätaitonsa ja hyvä sydämensä ovat hänelle kunniaksi. 

Akhilleen laulu (The Song of Achilles 2011, suom. 2013) on koskettava romaani, joka kuvaa Akhilleen valossa, joka saa hänet loistamaan. Hän on kultainen poika, todellinen sankari. Akhilleus on rehellinen, naivi ja pyrkii toimimaan oikein. Ainakin siihen asti, kunnes hänen maineensa on vaakalaudalla. Silloin Akhilleesta kuoriutuu kiukutteleva poika, diiva, joka vaatii osakseen kunnioitusta toimintansa seurauksista välittämättä.

Olen kuullut sanonnan, että käyttämätön lahja muuttuu kiroukseksi. Akhilleen kohdalla hänen jumalainen lahjansa sukupolvensa parhaimpana soturina tuntuu olevan kirous joka tapauksessa. "He eivät koskaan salli ihmisen olla kuuluisa ja onnellinen", Akhilleus sanoo Patrokleelle heidän ollessaan vielä nuoria ja vannoo aikovansa olla ensimmäinen. Mutta Akhilleus on oikeassa. Ennustuksen mukaan jumaluus Akhilleessa lakastuu käyttämättömänä, ellei hän lähde Troijaan. Ennustuksella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Maine ei tule Akhilleelle ilmaiseksi. Juuri pelko maineen menettämisestä, kuolemisesta tuntemattomana ja vähäpätöisenä saa Akhilleen liikkeelle. Sama motiivi pitää hänet liikkeessä, kun sotaa on jo takana vuosia.

Ahilleen suurin pelko on, ettei häntä muistettaisi. 

”Maineeni on koko elämäni”, hän sanoo. Hänen hengityksensä kuulostaa ohuelta. ”Se on kaikki mitä minulla on. En elä enää kauan. Voin toivoa vain pysyvää muistoa.” Hän nielaisee, vaivalloisesti. ”Tiedät tämän. Antaisitko Agamemnonin tuhota sen? Auttaisitko häntä riistämään sen minulta?”

”En”, minä vastaan. ”Mutta haluan, että muisto on miehen arvoinen. […]”

Patrokles on monella tapaa Akhilleen kaikukoppa. Hänen tehtävänsä on tukea Akhilleusta, saada tämä näyttämään hyvältä ja taata tämän onnistuminen. Heidän välisensä dynamiikkansa toimii, sillä Patrokles ei pyri kilpailemaan Akhilleen kanssa tai kärsi kateutta tämän upeudesta. Akhilleus saa loistaa rauhassa. Silloinkin, kun Patrokleen rakastettu sanoo maineensa olevan koko hänen elämänsä, Patrokles ei suinkaan suutu siitä, ettei hänelle ole Akhilleen puheissa sijaa. Hän ajattelee sitä, millaisen muiston haluaa Akhilleesta jäävän. 

Koko kirjan aikana Akhilleus ei kertaakaan sano Patrokleelle rakastavansa tätä. Heidän välisensä syvä yhteys ja heidän rakkautensa on silti luettavissa teoksen riveiltä. Akhilleus suhtautuu Patrokleeseen aivan toisin kuin kehenkään muuhun ja nostaa tämän erityisasemaan. Vaikka Akhilleus on monella tapaa maineensa sokaisema ja tuskin näkee ihmisiä ympärillään, aivan sokea hän ei Patrokleelle sentään ole. 

Patrokleen pyynnöstä Akhilleen sotasaaliiksi ottama Briseis on hahmona ihana, ja pidän hänestä kovasti. Briseis tuo kuitenkin Akhilleen ja Patrokleen väliin säröä ja toisaalta peilaa heidän suhdettaan. Pidellessään Briseitä käsivarsillaan Patrokles voi melkein kuvitella, millainen hänen elämänsä olisi voinut olla ilman Akhilleusta. 

Akhilleen tarina on minulle hyvin tuttu. Kun muille lapsille luettiin lasten kirjoja, minulle luettiin Homeroksen Odysseiaa. Myöhemmältä ajalta muistan Troijan laulun, josta erityisesti Ifigeneian uhraus on jäänyt traagisuudessaan mieleeni. Akhilleen laulussa Ifigeneian kohtalo ei mene tunteisiini samalla tavalla. Fokus on muualla. Se on Akhilleessa, mutta se on myös Patrokleessa. Ja silti. Kaikesta tuttuudestaan huolimatta Akhilleen laulu saa minut itkemään.

Margaret Atwood: Penelopeia

Antiikin Kreikan tarinoista muistetaan usein Odysseus, Herkules, Prometheus, Paris jne. Mutta missä ovat antiikin naiset? Missä heidän tarinansa? Toki heistäkin on kerrottu ja naisjumalia palvottu, mutta suurimmaksi osaksi antiikin Kreikan tarinat ovat miesvoittoisia. Sankareita ja päähenkilöitä ovat miehet, eivät naiset. Margaret Atwoodin teoksessa Penelopeia (Penelopiad 2005, suom. 2005)  tarkastellaan Homeroksen Odysseiasta tuttua Odysseuksen tarinaa Penelopen silmin. Mitä kertoo Penelope, tuon ovelan miehen uskollinen vaimo?

Spartan kuninkaalle Ikariukselle ja tämän najadivaimolle (veden nymfille) Periboealle syntynyt Penelope naitetaan jo 15-vuotiaana häntä vanhemmalle Odysseukselle, Ithakan kuninkaan pojalle. Vastoin ajan käytäntöä, jossa mies asettuu vaimonsa suvun luo asumaan, vaatii Odysseus Penelopea mukaansa Ithakaan. Penelope on sitkeä ja sisukas, ja hänen älynsä on hänelle eduksi uudessa kodissa. Varsinkin kun Odysseusta ei kuulu takaisin Troijan sodasta ja on selvittävä hänen taloonsa syömään ja juopottelemaan asettuvista kosijoista. Penelope ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Helena, mutta Penelope on oppinut selviytymään. Yrittihän hänen isänsä hukuttaa hänet jo pienenä.

Penelope kertoo tarinaansa manalasta, ja vertaa huvittuneena kertomuksessaan aikansa tapoja moderniin maailmaan. Välillä hän keskustelee serkkunsa Helenan kanssa, välillä Odysseuksen surmaaman kosijansa kanssa. Penelope vertaa keskenään eri tarinoita, eri versioita elämänsä vaiheista sekä Odysseuksen seikkailuista. Miten jotkin asiat oikeasti menivät, on Penelopellekin arvoitus. Manalassakaan ei ole kaikkia vastauksia, eivätkä henget puhu tahtomattaan.

Atwood hyödyntää taitavasti Homeroksen Odysseiasta poikkeavaa aineistoa; antiikin Kreikalle tyypillisiä tarinoiden eri versioita, joita kerrottiin omalla tavallaan eri alueilla. Tarinoiden vaihtelevuus näkyy paitsi Penelopen kuulemissa huhuissa, myös Penelopen itsensä kertomassa tarinassa, joka ei mene aivan niin kuin Odysseiassa.

Muut laivat toivat mukanaan huhuja. Odysseus ja hänen miehensä olivat juoneet itsensä humalaan heti ensimmäisessä satamassa, johon he olivat pysähtyneet, ja miehet olivat nousseet kapinaan, kertoivat jotkut; ei suinkaan, tiesivät toiset, vaan he olivat syöneet taikayrttiä ja menettäneet muistinsa, ja Odysseus oli pelastanut heidät sitomalla heidät köysin ja kantamalla heidät laivoihin. Odysseus oli joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa, väittivät jotkut; ei, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä, sanoivat toiset, ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kannibaalit olivat syöneet osan miehistä, kertoivat jotkut; ei, sanoivat toiset, se oli ollut vain tavallinen rähinä ---

Homeroksen henkilöllisyydestä ja historiallisuudesta ei oltu siitäkään varmoja edes antiikin aikaan. Toisin kuin eräässä Goodreadsissa törmänneessäni kommentissa luultiin, ei Homeros myöskään Odysseuksen tarinaa itse sepittänyt ja näin osoittanut valtavaa mielikuvitusta. Tuo länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, eeposten eepos, perustuu samaan tapaan paikallisiin lauluihin ja suulliseen kansanperinteeseen. Tarinoihin, jotka on valittu muiden joukosta.

Penelopeia on kirjoitettu kepeään sävyyn, vaikka se kritisoikin antiikin Kreikan kaksinaismoralismia ja on sävyltään varsin ironinen, paikoin vain toteava. Odysseus on tarinoiden mukaan viettänyt vuoden jumalattaren sängyssä ja useita öitä ties kenen muun kanssa, mutta Penelopen on naisena vaalittava siveyttään kuten myös talon piikojen olisi sopinut tehdä. Penelopeia kumoaa kaikki Penelopea vastaan esitetyt syytteet ja puhdistaa osittain myös kahdentoista surmatun piian maineen. Heidät Odysseus määräsi uskottomina hirtettäviksi kotiin palattuaan. Piikojen tarina kulkee Penelopen tarinan rinnalla moniäänisenä kuorona antiikin satiirien tyyliin.

Huhuu! Herra Nolla! Herra Nimetön! Herra Silmänkääntäjä! Herra Puliveivari, varkaiden ja valehtelijoiden perillinen!

Mekin olemme täällä, me nimettömät. Ne toiset nimettömät. Ne joihin muut ovat lyöneet häpeän leiman. Ne joita osoitellaan sormella ja käpälöidään.
Aputytöt, punaposkiset piiat, hemaisevat hihittäjät, nenäkkäät pyrstönpyörittäjät, nuoret verenpesijät.

Kaksitoista kaikkiaan. Kaksitoista kuunpyöreää pyllyä, kaksitoista maukasta suuta, kaksikymmentäneljä höyhenpatjatissiä, ja mikä parasta, kaksikymmentäneljä sätkivää jalkaa.

Oikeudenkäynnissä heidän terävä kielensä vasta pääseekin laulamaan. Teoksessa käytetään vahvoja feministisiä argumentteja, puhutaan jopa matriarkaalisuuden syrjäyttämisestä patriarkaalisuudella piikojen surman symbolisena taustana, ja kirjan loppupuolella esiintyvä moderni oikeudenkäynti Odysseusta vastaan tämän aiheuttaman verilöylyn vuoksi on mitä riemastuttavinta luettavaa. Arvellen tilaisuutensa tulleen myös surmatut piiat vaativat oikeutta.

Penelopeia on hurmaava lukukokemus, joka saa ajattelemaan Penelopen ja Odysseuksen myyttiä uudessa valossa. Ja tietenkin ajattelemaan niitä kirjallisuushistoriassa pitkälti unohdettua kahtatoista piikaa. Penelopeiaan voi tarttua pelotta, vaikkei olisi Odysseiaa koskaan lukenut. Teoksen nykyaikainen tyyli tekee Penelopen tarinasta helposti lähestyttävän, eikä taustatietoja välttämättä tarvitse, vaikka ne tuovatkin vertailukohtana teokseen syvyyttä. Teos on osa skotlantilainen kustantamon Canongate Booksin revisionistista myyttejä uudelleenkertovaa Canongate Myth Series -nimistä sarjaa.

Kenelle? Antiikin kirjallisuudesta ja myyttien uudelleenkirjoituksesta kiinnostuneille.

John Fowles: Jumalten naamiot

Luettuani Jumalat juhlivat öisin halusin lukea lisää Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta. John Fowlesin Jumalten naamiot (The Magus uudistettu painos 1977, suom. 1981) kertoo englantilaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee pienelle Kreikan saarelle englannin opettajaksi syrjäiseen englantilaiseen poikakouluun. Saarella ei ole juuri mitään tekemistä, eivätkä  saarelaiset ole kiinnostavaa seuraa, hädin tuskin puhuvat englantia tai edes ranskaa. Nicholas Urfe ajautuu saaren toiselle puolelle yksinäisillä vaelluksillaan, ja tutustuu vanhaan rikkaaseen erakkomieheen, Conchisiin. Mutta  Conchis ei ole erakko, hän vain haluaa saarelaisten uskovan niin. Hänen suureellisessa huvilassaan antiikin jumalatteret heräävät henkiin ja menneisyyden aaveet soittavat öisiä konsertteja.

Kun Välimeren valo vääjäämättömänä lankesi minua ympäröimään maailmaan, näin että se oli ylivertaisen kaunista valoa. Mutta kun se kosketti minua, tunsin että se oli vihamielinen. Aivan kuin se olisi syövyttänyt eikä puhdistanut. Kuin olisin ollut häikäisevän lampun alla kuulustelun alkaessa. Näin jo avoimesta ovesta pöydän ja nahkahihnat, vanha minäni alkoi jo aavistaa ettei se jaksaisi pitää pintaansa. Osittain se oli rakkauden paljaaksi riisuvaa kauhua. Sillä saapumisestani lähtien olin tuntenut rakastavani kreikkalaista maisemaa totaalisesti ja ikuisesti. Mutta rakkauden myötä tuli ristiriitainen, melkein ärsyttävä kyvyttömyyden ja alemmuuden tunne, aivan kuin Kreikka olisi niin väkevän aistillisesti houkutteleva nainen, että minun oli pakko rakastua fyysisesti ja epätoivoisesti, mutta samalla niin rauhallisen ylevä ja arvokas, etten koskaan kykenisi lähestymään häntä.

Teoksen Kreikka on juuri niin upea kuin millaiseksi koskaan Kreikassa käymättä olen sen aina kuvitellut. Kuvaukset ovat kauniita ja mahtipontisia. Osa enteileviäkin.

Nicholas joutuu keskelle jonkinlaista psykologista koetta, jossa  hänen uskonsa ja moraalinsa pistetään koetukselle. Mikä on totta ja mikä ei? Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Pharoxin saari on kuin oikea Temptation Island, ja Nicholas on kaiken keskiössä. On kuin häntä varten olisi lavastettu kokonainen näytelmä, johon hänen on vähintäänkin esitettävä uskovansa. Kuvankaunis ja ihana Lily kaksoissiskoineen vetää Nicholasta puoleensa ja saa hänet palaamaan Conchisin luo yhä uudelleen ja uudelleen. Kotopuoleen jäänyt Alison unohtuu pian. Mutta kuka Lily oikeastaan on? Entä Conchis?

Päähenkilö Nicholas on varsin epämiellyttävä. Hän on itsekäs naistenhurmuri, jota ei huvita hoitaa edes opettajantyötään kunnolla. Hän eristää itsensä mielellään muista ja ylenkatsoo maailmaa. Kaikki Conchisin suunnitelmissa ei ole pelkkää taianomaista upeutta. Nicholasia sumutetaan, häntä nöyryytetään ja kiusoitellaan. Kunnon masokistin tavoin Nicholas, joka ei oikeastaan usko ansaitsevansa ketään, jatkaa silti mukana. Conchisin kutoma verkko on liian houkutteleva, liian taitavasti punottu.

Kuunnellessani tunsin voimakkaasti, etten sinä hetkenä halunnut olla missään muualla, että senhetkiset tuntemukseni olivat kaiken kokemani arvoisia, koska kaikki kokemani oli johtanut siihen, että nyt olin siinä. Conchis oli sanonut että tullessaan ensi kerran Bouraniin hän oli tavannut kohtalonsa, tuntenut elämänsä tasapainottuneen keskipisteeseensä. Koin paihaillaan mitä hän tarkoitti, uudenlaista itsensä hyväksymistä; ymmärsin että minun täytyi olla tämä sielu ja tämä ruumis kaikkine paheineen ja hyveineen ja ettei minulla ollut muuta tilaisuutta eikä vaihtoehtoa. 

Kirjassa on eräs osa, jonka lukemisen olisin mielelläni hypännyt yli. Siinä kerrotaan saaren sakslaismiehityksen ajasta ja saksalaisten hirmuteoista Phraoxilla liian yksityiskohtaisesti. Kritiikkinä sanottakoon myös, että teos on tulvillaan ranskaa, latinaa ja kreikkaa, eikä näitä vieraskielisiä kohtia ole käännetty, ehkä mysteerin tunnun lisäämiseksi. Ranskankieliset sitaatit de Saden tuotannosta osoittautuivat minulle erityisen hämmentäviksi pitkine monimutkaisine lauseineen. Jos Jumalten naamioiden mysteeriä haluaisi lähteä purkamaan, löytyisi teoksen intertekstuaalisista viittauksista varmasti monia vihjeitä lisää.

Teoksen jatkuvat juonenkäänteet, uudet temput ja hämäykset, alkavat jossain vaiheessa tuntua jopa raskailta, tuhauttavilta. Eikö jokin voisi jo olla sitä miltä näyttää? Silti kirjaa on vaikea laskea käsistään. On luettava eteenpäin. Lukukokemuksena Jumalten naamiot on koukuttava. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää lopulta hämmennys. Tuntuu, että tätä teosta voi joutua sulattelemaan jonkin aikaa. Jossakin kaikkien esitettyjen valheiden alla on myös hippusia totuudesta. Silti sanoma tuntuu olevan, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassa. Jumalten naamiot leikittelee muistoilla, valheellisilla ja oikeilla, sekä niiden välisillä yhteyksillä. Teema on mielenkiintoinen ja käy yksiin äskettäin Yleltä katsomani muistista kertovan dokumentin kanssa. (Dokumentti on vielä pari kuukautta katsottavissa Areenassa ja voin suositella sitä lämpimästi.) Sen mukaan noin puolet muistoistamme ovat vääriä. Alamme jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtuneesta muuttaa muistoamme siitä. Ensimmäisen muistelukerran jälkeen alkuperäinen muisto on jo pyyhkiytynyt pois, ja muistelemme tämän jälkeen aina edellistä muisteluamme. Luomme  muistostamme tarinan, jota toistelemme itsellemme ja muille, ja jonka kautta määrittelemme identiteettiämme. Emme siis kukaan kerro itsestämme täydellisiä tositarinoita. Emme edes rakennu niistä.

Kenelle? Mysteereistä, ihmismielestä ja psykologiasta kiinnostuneille, jännittävää luettavaa kaipaaville.