Sissi Katz: Maxwell Sternin tutkimukset

Sissi Katz on helsinkiläinen silmälääkäri, jonka teoksessa Maxwell Sternin tutkimukset (2019) helsinkiläinen hammaslääkäri on poliisin kuulusteltavana. Hän kirjoittaa romaania yksityisetsivä Maxwell Sternistä, joka toisaalta selvittää mineraali- ja fossiiliviraston johtajan Trevor Blanchetin murhaa 50-luvun Pariisissa, toisaalta etsii Liz Londonia eräältä kaukaiselta saarelta. Romaanissa vilisee henkilöitä ja tapahtumia, jotka vastaavat romaania kirjoittavan Maxwell Sternin tutkimusten päähenkilön elämää.

Ylempi konstaapeli Trotski uskoo, että tekeillä olevaan romaaniin sisältyy tunnustus tai vähintäänkin ratkaisu hänen selvittämäänsä murhaan. Mutta kuka oikeastaan on murhattu ja mitä tekemistä hammaslääkärin romaanilla on asian kanssa?

- Teksti kätkee aina tunnustuksen. Syyllinen paljastuu hätäisesti kyhätyssä sivulauseessa, ohimennen heitetyssä huomiossa, jolla ensi katsomalla ei tunnu olevan painoarvoa. Murhaajan motiivit löytyvät tekstin täytesanoista ja hänen pahin virheensä on se, että hän haluaa kirjoittaa tapahtuneesta vaikkei halua paljastua.  Murhaaja on kuin pelokas itsensäpaljastaja. Ja peloissaan hänen on syytä ollakin, Trotski sanoi painokkaasti, - sillä minä löydän hänet. Kahlaan kirjaa nopeasti ja huolettomasti, nuolaisen etusormea, käännän sivuja ja murhaaja nuolaisee huuliaan, juoksee seuraavalle sivulle ja sitä seuraavalle, livahtaa tosielämään, jossa minä jo odotan häntä. Sinä puolestasi kerrot minulle joulukuun kuudennesta päivästä.

Samaan aikaan Trotski arvostelee epäiltynsä romaania, joka elää kuin omaa elämäänsä.

- Oletko koskaan kurkistanut kustannustoimittajan pöydän alle? Trotski kysyi äkkiä.

- En, kuinka niin?

- Siellä on tekstien helvetiksi nimetty suuri kori ja se täyttyy niin valtavalla vauhdilla, että intialainen siivooja joutuu tyhjentämään sen kolmesti päivässä. Kolmesti päivässä, Trotski toisti. – Tarinasi on juuri joutumaisillaan sinne, pidä varasi.

Yhtäältä teos on salapoliisiromaani, toisaalta siinä on kyse kirjan kirjoittamisesta. Monessa kohtaa ei voi kuin yhtyä Trotskin huomioihin. Tuntuu, että teksti suorastaan pakenee ymmärrystäni. En ole koskaan lukenut mitään näin sekavaa. Lauseet ovat järjettömiä, tapahtumat ovat  järjettömiä. Mikä on "totta", mikä romaania? Samannimiset hahmot seikkailevat romaanimaailman molemmin puolin ja siirtymät ovat välillä huomaamattomia. Missä ajassa ollaan? Missä kronologisuus? 

Maxwell Sternin tutkimukset on raskassoutuinen lukea. Olen luovuttamaisillani koko teoksen suhteen, mutta toivon loppuun asti, että teokseen tulisi jotakin järkeä. Niin ei kuitenkaan käy. En saa tarinasta mitenkään loogista, enkä ymmärrä tapahtunutta. Teos on liian postmoderni, kerronta liian symbolista ja kummallista. En saa otetta. Eikä mikään tunnu ratkeavan.

Suzu ei voinut olla tuo nainen, ei tässä galleriassa, ei yhdessäkään huoneistossa tai kahvilassa, ei kirkossa eikä synagogassa, ei tänään eikä kirsikkapuiden kukinnan aikaan. Maxwell irrottautui Suzun lonkeroista, mutta Suzulle kasvoi niitä aina vain lisää ja lopulta hänestä kuoriutui yönmusta mustekala, jolla oli tuhat lonkeroa ympärillään. Lonkerot hamusivat Maxwellia, joka väisteli niitä nopeasti suurten osmankäämivaasien taakse. Suzu-mustekala oli sekoittanut hetkessä miehen ja naisen viisikymmentälukulaiset roolit, niin kuin tinkimättömän taiteilijan kuuluukin tehdä. Suzu-mustekala oli seonnut hetkessä, niin kuin herkkä taiteilija sekoaa nähdessään komean ja saavuttamattoman Maxwell Sternin.

Kenelle? Postmodernista tajunnanvirrasta ja metafiktiosta pitäville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies (Se una notte d’inverno un viaggiatore 1979, suom. 1983) on metafiktiivinen romaani, joka vie lukijan sisään teoksen maailman heti alussa puhuttelemalla lukijaa. Se kuvaa kuinka olet juuri aloittamassa sen lukemista ja antaa neuvoja parhaasta asennosta ja paikasta, jossa sitä lukea ilman keskeytyksiä, ja jatkaa kuvaamalla mielenliikkeitäsi kun luet sen ensimmäisiä sivuja. Se ei tietenkään todellisuudessa kuvaa juuri sinua, mutta lukijana saat sen illuusion. Tästä illuusiosta alkaa Jos talviyönä matkamies.

Teos sitoo yleisönsä sen keskeisimpään hahmoon, Lukijaan. Matto vedetään lukijan alta tuon tuostakin kun kukin romaani alkaa ja tarina onkin aina eri. Fyysinen lukijakin alkaa pikkuhiljaa tajuta, että jatkoa ei ole tulossa. Myös tämä tarina on päättymässä kesken. Sisäistekijä yllyttää lukijaa ja usuttaa tämän etsintään Lukijan kanssa. Jos talviyönä matkamies muodostuu etsinnäksi kun Lukija erehtyy lukemaan painovirheen takia aivan toista tarinaa kuin mitä kirjan nimi lupasi. Kirjojen ja tarinoiden maailma imaisee heidät mukaansa aina uuden jatkon etsintään. Jatkoa ei kuitenkaan ole vaan Lukija törmää aina uuteen romaanin alkuun.

Aivan Jos talviyönä matkamiehen alussa tekijä sekoittaa elementtejä sekä alkavasta romaanista ja sen tarinasta että siitä konkreettisesta romaanista, jota Lukija lukee: ”Romaani alkaa rautatieasemalla, veturi puuskuttaa, mäntien huohotus peittää kappaleen alun, savupilvi kätkee osan ensimmäisestä rivistä” (s. 12). Sekoittamalla Lukijan lukeman tarinan savun tätä ympäröivään maailmaan ja saattamalla ne kosketuksiin toistensa kanssa Calvino luo vaikutelman, joka on voimakkaampi kuin kumpikaan yksistään. Hän viestittää, että myös hänen alkamaisillaan oleva romaaninsa on enemmän kuin pelkkä luettava maailma. Kuvaamalla asemaa tavalla, jossa lukijan on täydennettävä sitä omalla mielikuvituksellaan, hän pakottaa lukijan osallistumaan romaaniin.

Jos talviyönä matkamies on paitsi romaani lukemisesta nauttimisesta myös romaani kirjoittamisen vapaudesta ja siitä nauttimisesta. Se on ”l’art pour l’art” – taidetta taiteen vuoksi. Se on kirjailijan ja fyysisen lukijan yhteistä leikkiä ja iloitsemista. Se ei ole syvällinen psykologinen tutkielma ihmismielestä, ei tutkielma eri ympäristöistä eikä kulttuureista. Teoksesta pikemminkin uhkuu, ettei sitä pitäisi lukea liian analysoiden, mitä Lukijan ja Lubmillan yksinkertainen halu vain lukea korostaa. On kuin romaani sinänsä vastustaisi liika-analysointia, ja Calvino olisi päättänyt tarjota meille vain parhaat palat toinen toistaan jännittävämmistä kertomusten aluista.