Rebecca Ross: Ruthless Vows

Letters of Enchantment #2 eli Divine Rivalsin jatko-osa, Ruthless Vows, on varsin mukiinmenevä. Kyllä, mukiinmenevä. Se ei kosketa minua, ei inspiroi minua eikä tarjoa ajatuksenruokaa tai vangitse minua. Mutta mukiinmenevä se on. Se viihdyttää.

The magic still gathers, and the past is gilded; I see the beauty in what has been but only because I have tasted both sorrow and joy in equal measures.

Romanin ja Irisin välinen entinen läheisyys ja jännite puuttuvat. Tilalla on etäisyys. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Jos Divine Rivals oli sateenkaari, niin tämä jatko-osa on sade ilman mitään väriloistoa. (Pidän sateesta.) Muistinmenetystrooppi ei ole suosikkejani. Monella tapaa kaikki joudutaan aloittamaan alusta. Ja se turhauttaa. Se syö perustuksia.

Yleensä pidän pahiksista. Mutta Dacre ei säväytä sitten yhtään. Hän ei edes tunnu karismaattiselta, vaikka hänen on tarkoitus sitä olla. Hänelle annetaan niin paljon tilaa ja silti hän vaikuttaa... tyhjältä. En ole varma mitä hän pitää sisällään vai pitääkö mitään.

Rossin kieli on jälleen kaunista, ja tällä kertaa sukelletaan syvemmälle fantasiaelementteihin. Ikävä kyllä se tapahtuu romanssin kustannuksella, kun ensimmäinen kirja puolestaan toimi päinvastoin. Irisin veli Forest on mukavampi nyt, ja huomaan pitäväni hänestä. Sarah puolestaan on söpö.

Mizuki Tsujimura: Lonely Castle in the Mirror

Mizuki Tsujimuran Lonely Castle in the Mirror (かがみの孤城 2017, eng. 2021) on kirja, jonka olen jossakin kohti bongannut kirjagramista, laittanut varaukseen ja sitten täysin unohtanut. Mitään ennakkokäsitystä minulla ei tästä siis ole. Motivaationi nopeaan lukutahtiin on silti aikamoinen, sillä estääkseni itseäni ahmimasta loputkin Once Upon a Broken Heart -sarjasta, lupaan itselleni, etten lue A Curse for True Lovea ennen kuin tämä kirjastolaina on selätetty.

Teoksesta on olemassa myös vuosina 2019–2022 ilmestynyt manga sekä loppuvuonna 2022 julkaistu anime.

Mitä tapahtuu lapsille, jotka lopettavat koulunkäynnin? Yhtenä päivänä Kokoro Anzai, kiusatuksi tullut junior high schoolin oppilas, huomaa huoneensa peilin hohtavan. Peili toimii portaalina kummalliseen linnaan. Häntä tervehtii vaaleanpunaiseen pitsireunuksiseen mekkoon sommistautunut tyttö, jolla on suden naamio. The Wolf Queen. Linna on auki tiettyinä aukioloaikoina joka päivä. Sinne valituilla nuorilla on aikaa seuraavaan maaliskuuhun löytää linnaan piilotettu toiveavain. Avaimen löytäjä saa esittää yhden toiveen, joka tulee toteutumaan. Pelissä on tietysti sääntöjä. Ja kollektiivinen rangaistus, mikäli niitä rikotaan. Eikä rangaistus ole suinkaan mitään sen vähempää kuin suden suuhun joutuminen.

’Are you going to eat us?’

‘I’ll leave that to your imagination, but a huge wolf will indeed appear. A powerful force will punish you. And once it’s triggered, there’s nothing anyone can do to stop it. Not even me.’

Kuulostaa aika pahaenteiseltä, eikö? Aluksi omassa mielessäni pyörii, että tämä on joku kummallinen Squid Game -tyylinen kuvio, jokin karmea sekoitus saduista. Mutta ei suinkaan. 

Linna on Kokorolle turvapaikka, jossa hän alkaa muodostaa kaverisuhteita muiden nuorten kanssa. Hänelle selviää vähä vähältä, kuinka kukin heistä kantaa omia kipujaan ja murheitaan. Mielenterveysaiheet ja kiusaaminen ovat teoksessa vahvasti läsnä, ja niiden käsittely on varsin lempeää ja ansiokasta. Aikuisen merkitys kuuntelijana ja todestaottajana korostuu paitsi Kokoron omassa, myös muiden tarinoissa.

Kokoro hopelessly realized now that if she put the incident into words, it would boil down to something so lame. They might have come all the way here to pick a fight with her, but in the end, they didn’t. That’s how adults would react. And with that, they’d put it out of their minds.

Those girls didn’t wreck anything, or physically hurt her.

But Kokoro’s experience of the incident went way beyond that; it was something far more decisive and intense. What if she went to school again, defenceless?

Tämä on monen kiusatun pelko. Mitä jos aikuiset eivät pidäkään kiusaamista minään? Jos kiusaaminen ei ole fyysistä, otetaanko sitä tosissaan? Kokoron tapauksessa pelko on johtanut siihen, ettei hän uskalla edes puhua tapahtuneesta. Koulunkäynti jää, mutta Kokoro ei edelleenkään avaudu sen syistä. Kokoron äiti yrittää kovasti olla painostamasta Kokoroa kouluun edes silloin, kun on löytänyt tälle erityiskoulun. Tarinassa onkin ilahduttavasti mukana joitakin ihania, välittäviä aikuisia, jotka tuovat toivoa ja osoittavat, mitä nuorten tukemisella voi saada aikaan. Miten tärkeää on, ettei nuori jää yksin.

Lukukokemus on sujuva. Huomaan kääntäväni sivua huomaamattani, lukevani aina vain eteenpäin. Kyse ei niinkään ole siitä, että tarina olisi niin vangitseva, vaan siitä, että siinä on sitä jotakin. Mietin lukiessani mikä juju linnassa oikein on. Täytyyhän siinä sellainen olla. 

Tarina punotaan yhteen varsin hyvin. Jotkin keskustelut ovat pitkähköjä, eivätkä vaikuta oikein vievän juonta eteenpäin, mutta pieniä vihjeitä loppuratkaisusta on esillä pitkin tarinaa. Parasta on teoksen loppu. Se on oikeasti hieno.

Luettuani tämän olen oikeastaan hieman yllättynyt. Luinko juuri kirjan ilman romantiikkaa? Kyllä. Pidinkö siitä? Kyllä vain. 

Rebecca Ross: Divine Rivals ⁣

Rebecca Rossin Divine Rivals (2023) on kaunis ja täynnä lämpöä. Kaksi nuorta kilpailee kolumnistin työstä sanomalehden toimituksessa. Iris Winnow on juuri ja juuri 18, köyhän ja alkoholismin kanssa taistelevan yksinhuoltajaäitin tytär. Hänen veljensä on liittynyt sotaa, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Roman Kitt puolestaan on hivenen vanhempi, rikkaasta perheestä ja ilmeisen snobi. Vastoin odotuksia maaginen yhteys tuo heidät lähemmäs toisiaan. Kirjeet ja kannustuksen sanat vaihtavat omistajaa ja salaisuuksia jaetaaan ja sujautetaan vaatekaappiin. Siis vaatekappiin. Sellaiseen, jonka kautta kirjeet päätyvät vastaanottajalleen. Mutta ainoastaan toinen heistä tietää nimettömän kirjeystävänsä identiteetin. 

Tämän YA-romantasian romanssi on pehmeä ja pörröinen. Heidän toisilleen antamasta tuesta ja lämmöstä on ilo lukea. On myös sanailua ja kilpailuhenkeä. Ja suloinen found family. Mutta Kitt? Hän on ihan paras. Romaanissa olisi voinut olla enemmän slow burnia ja jännitettä, mutta menee tämä näinkin.

Yksi ihanimmista jutuista tässä on haarniska, josta he puhuvat kirjeissään:

I think we all wear armor. I think those who don’t are fools, risking the pain of being wounded by the sharp edges of the world, over and over again. But if I’ve learned anything from those fools, it is that to be vulnerable is a strength most of us fear. It takes courage to let down your armor, to welcome people to see you as you are.

Ja tämä pätkä myös:

I don’t think you realize how strong you are, because sometimes strength isn’t swords and steel and fire, as we are so often made to believe. Sometimes it’s found in quiet, gentle places. The way you hold someone’s hand as they grieve. The way you listen to others. The way you show up, day after day, even when you are weary or afraid or simply uncertain. That is strength, and I see it in you.

Kirjeiden ja kahden eri näkökulmahahmon käyttö toimii oikein hyvin. Rakastan näitä kirjeitä, niissä tarjottua lohtua ja pehmeitä sanoja ja ihmisen paljautta. Mikä sitten ei toimi niin hyvin on teoksen taikuusjärjestelmä. Mistä taikuus on peräisin? Miten se toimii? Ei hajuakaan, vastausta tähän ei nimittäin esitetä. Maailmanrakennus ei ole Divine Rivalsin vahvuuksia. Eniten maailmaa valottavat vanhat jumalmyytit, mutta nekään eivät varsinaisesti vielä selitä paljoa.

Sitten on tosiaan tämä sota... mikä ei ole suosikkiaiheitani missään määrin. Sen vuoksi kahden jumalan väliseen sotaan sijoittuva kirja tuntuu minulle vieraalta. Ilman teoksen lämpöä ja aidontuntuisia hahmoja olisin varmaankin jättänyt tämän kesken. En ole tämän maailman lumoama, mutta näistä hahmoista pidän todella. Lukijana minun on helppo kannattaa heitä. 

Tälle olisi vielä jatko-osakin olemassa ja tämä tosiaan loppuu cliffhangeriin, mutta en silti ole aivan varma, jatkanko sarjan parissa vai en. Ehkä, ehkäpä en.

Emiko Jean: Tokion prinsessa

Jos haluaa lukea teiniangstia ja teinihöpötyksiä ihanalla Japani-kuorrutuksella, niin Tokion prinsessa (Tokio Ever After 2021, suom. 2021) tarjoaa sitä varmasti. Parasta tässä ihan oikeasti on Japani.

Lähtökohtana tässä YA-romaanissa on, että täysin tavistyttö saa viimeisenä lukiovuonnaan tietää olevansa itse asiassa japanilainen prinsessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Japanin suurlähettiläs tulee kylään ja toimittaa Izumille kruununprinssi Makotonomiya Toshihiton kutsun tulla hänen luokseen Japaniin. Elämä hovissa ja median vahtivan silmän alla ei ole aivan helppoa. Ei etenkään Yhdysvalloissa kasvaneelle prinsessalle, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä etiketistä. 

Izumi onnistuu töppäämään jo lentokentällä saaden osakseen The Tokyo Tattlerin piikikkäitä huomioita:

Hänen keisarillinen korkeutensa prinsessa Izumi (kuvassa) saapui Naritan kansainväliselle lentokentälle eilen iltapäivällä varsin huolettomassa asussa, yllään legginsit ja collegepusero. Keisarillinen bloggaaja Junko Inogashira oli paikan päällä. ”Vaatetus ei todellakaan ollut protokollan mukainen. Mikä vielä pahempaa, prinsessa ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota väkijoukkoon tai edes vilkuttanut sille. Moni oli odottanut prinsessaa tuntikausia ja joutui pettymään pahoin, kun tämä poistuikin paikalta välittömästi. Erään lentokentän työntekijän mukaan prinsessa kohteli myös keisarillista henkivartijaansa tylysti halutessaan poiketa naistenhuoneessa.”

Tarina on kuin Ökyrikkaat aasialaiset + Amerikan kuninkaalliset, tiedättehän, se kirja jossa kruununprinsessa rakastuu henkivartijaansa. Ja tietenkin Prinsessapäiväkirjat, mutta tarvitseeko sitä edes mainita? Tuttuja trooppeja riittää, eikä yllätyksiä paljon lukeneelle ole. Paitsi Izumin isän lämpimyys tiukasta kasvatuksesta ja hovietiketistä huolimatta, mikä yllättää positiivisesti. Hänellä on ihana suhtautuminen vastalöytyneeseen tyttäreensä, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. 

Teoksessa on muitakin suloisia sivuhahmoja kuin Izumin isä. Hänen assistenttinsa ja henkivartijansa ovat molemmat hahmoja, joista huomaan pitäväni. Izumin äidille en sen sijaan lämpene. Inhoan lähtökohtaisesti tällaista, että toisen vanhemman henkilöllisyys on pidetty salassa ja kaikki perustuu olettamukseen siitä, miten tämä toinen vanhempi olisi reagoinut, miten asiat olisivat menneet. Onneksi paljastuksen herättämiä tunteita käsitellään edes jonkin verran ja niihin olettamuksiinkin päästään pureutumaan.

”Olet oikeassa.” Äiti kääntää hellan pois päältä ja nostaa wokkipannun kuumalta liedeltä. Hän kurottautuu pöydän ylitse ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen sormensa ovat kylmät. ”Meillä on kuitenkin ollut hyvä elämä yhdessä, eikö olekin? En voi oikein sanoa muuta kuin että olen aina ajatellut sinun parastasi.”

Äidin tehtävä on kaiketi suojella lastaan. Raivoni ja hänen petoksensa jättävät kuitenkin hänen hyvät aikeensa varjoon – vaarallinen yhdistelmä. Sivallan takaisin: ”Ja omaasi.”

Teoksen kirjoitustyyli ei ole ihan mieleeni. Izumi on ärsyttävä toisinaan loputtoman tuntuisessa sisäisessä monologissaan. Izumi osaa olla aika...  no, cringe, eikä hänen huumorinsa mätsää omaani lainkaan. Tämä on tietysti aikuisen tulkinta teinihahmosta ja ymmärrän, että oikeaan nuoreen Izuminkin hahmo uppoaisi varmasti paremmin. Tokion prinsessassa on kuitenkin tarpeeksi hyvää, jotta kuuntelen sen hujauksessa. Tekeepä mieleni lukea jatko-osakin. Japaniin sijoittuvat osiot, mainitsemani sivuhahmot, kirjan romanssi ja Izumin kasvava rakkaus Japaniin kannattelevat teosta aivan riittämiin.

Ihan mukava välipala.

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

Luin viime syksynä suosikkeihini kuuluvan Humisevan harjun uudelleen. Olin haltioissani, sillä teos kolahti ihan uudella tavalla. Sain sen myötä suosituksen tämän kevään uutuuskirjaan Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa (Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop 2018, suom. 2023), jossa Humisevalla harjulla on osansa. Mikäpä siinä, tuumasin minä. Eiköhän oteta luettavaksi. 

“Joskus se mitä luulee haluavansa ja se mitä oikeasti tarvitsee ovat kaksi eri asiaa.” Nina haaveilee intohimoisesta Heathcliffistä, mutta löytää itsensä treffeiltä kiltin pukumiehen kanssa. Ja sitten toisilta. Mikä pahinta, Ninan treffeille vienyt Onnellisten kirjojen kirjakaupan talous(?)arviota tekevä Noah on tullut kouluaikoina Ninan veljen kiusaamaksi. Noah ei tunnista Ninaa, ja menneisyys selvästi vaivaa miestä, joten miksi muistuttaa? Totuuden ulossaaminen osoittautuu vaikeaksi. ⁣⁣

Ensimmäinen reaktioni kirjaan on yök, yök, yök. Lähtökohtana Heathcliffin pitäminen romanttisena sankarina on puistattava. Heathcliff kääntyisi suorastaan haudassaan. Nauraisi. Tiedättehän, sellaista paholaismaista, pilkallista naurua. Tällainen yhden lempikirjoistani väärintulkinta karmii, mutta saa myös kuuntelemaan eteenpäin. Mikä ihme tämän Ninan deal oikein on? Mistä hänen Heathcliff-etsinnöissään on kyse? ⁣⁣

Nina on ollut menossa alle kaksikymppisenä naimisiin, kun lukee veljensä maatessa onnettomuuden jäljiltä sairaalassa Humisevan harjun ja kaikki muuttuu. Nina saa kipinän haluun hallita omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä. Intohimon metsästys vie Ninan lukuttomille treffeille toinen toistaan surkeampien tyyppien kanssa ja työhön, joka on kiva, mutta ei hänen intohimonsa. ⁣⁣

Okei, kyllä tästä on edelleen vähän sellainen yök-olo, vaikka kirjan edetessä Ninan pakkomiellettä avataankin. Hahmot ovat mitäänsanomattomia, juoni tylsä ja kulunut. Tuntuu pahalta, että niin suuressa keskiössä on ihana Humiseva harjuni. Tällaisessa koomisessa arkisiirapissa! Hytisen ja päätän pysyä genrestä loitolla. Prinssejä, kiitos. Ja lisää siirappia, jos tällaista on kestettävä. ⁣

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Millaista olisi, jos voisit tsekata millainen elämäsi olisi, jos olisit saanut sen unelmatyösi tai jos paras ystäväsi ei olisikaan muuttanut ulkomaille tai jos olisitkin saanut marsun silloin, kun sitä kinusit vanhemmiltasi? Moni varmasti pohtii elämäänsä ja kaikkea sitä, mikä olisi voinut mennä toisin. Mitä olisi voinut tapahtua?

Keskiyön kirjasto (The Midnight Library 2020, suom. 2020) kertoo juuri tästä. Siinä 35-vuotias Nora on kuolemaisillaan oman käden kautta, kun hän päätyy keskiyön kirjastoon, elämän ja kuoleman välille. Niin kauan kuin kirjastossa on keskiyö, Nooralla on aikaa seikkailla elämästä toiseen, kokeilla mikä tuntuisi hyvältä. Luonnollisestikin Nora aloittaa suurimmista katumuksen aiheistaan. Mutta mikään niistä elämistä ei tunnu hyvältä. Vähitellen Nora siirtyykin pienempiin muutoksiin, variaatioihin, jotka eivät ole tulleet hänelle ensimmäisenä mieleen.

Kaikki kirjat täällä koko kirjastossa – paitsi yksi – ovat eri versioita sinun elämästäsi. Koko kirjasto on sinun. Se on täällä sinua varten. Kaikkien ihmisten elämät olisivat voineet päätyä lukemattomiin eri suuntiin. Nämä hyllyillä olevat kirjat ovat kaikki sinun elämääsi, ja kaikilla on sama alkuhetki. Juuri nyt. Keskiyö. Tiistai, huhtikuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä. Mutta kaikki nämä keskiöiset mahdollisuudet eivät ole samanlaisia. Jotkut muistuttavat toisiaan, ja toiset ovat keskenään aivan erilaisia.

Tällainen ajatusleikkihän on tavallaan ihana.

Kirjastoa hoitava rouva Elm on tuttu Noran lapsuudesta. Hän käy keskusteluja Noran kanssa ja saa tämän punnitsemaan omia toiveitaan. Teos käy ennen pitkää itseään toistavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta kirjastonhoitajan kanssa käydyt keskustelut ovat Keskiyön kirjaston parasta antia. Toistuvasta uuteen elämään hyppäämisestä tulee vähän Päiväni murmelina -fiilis. Myös Nora itse väsyy jatkuvaan hyppelyyn elämästä toiseen ja alkaa kadottaa oman minuutensa.

Lukijana minua häiritsee, miten epäluuloisia muut romaanin henkilöhahmot ovat. He ovat heti epäilemässä Noraa, jos hän sanoo sellaistakin kuin että on onnellinen jonkun puolesta. Eikö ole ihan normaalia, että joskus pysähtyy miettimään, miten hyvin toisella onkaan asiat? Ei siinä tarvitse olla mitenkään muistiaan menettänyt. Käy tylsäksi, miten jokaisessa elämässään Nora tulee kyseenalaistetuksi. Eikö Nora voisi keksiä itselleen esim. muistinmenetystä edes jossakin niistä?

Keskiyön kirjasto on ihan kiva välipalakirja. Se, mitä itse nostaisin teoksesta tärkeänä, on sen tiedostaminen, että teemme jatkuvasti valintoja. Pieniä ja isoja. Näistä valinnoista koostuu meidän elämämme. Aina kun valitsemme jotakin, uhraamme jonkin toisen vaihtoehdon. Enkä tarkoita uhraamista välttämättä negatiivisena asiana, vaan ainoastaan sinä, ettei tuo toinen vaihtoehto koskaan valintamme myötä realisoidu. Tämä voi olla hyvin positiivinen asia. Valitsemalla, että emme esimerkiksi haekaan jotakin kivalta kuulostavaa työtä, voi olla, että säästymme vuosien kärsimykseltä huonossa työilmapiirissä. Koskaan ei voi tietää. 

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.

Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Sarah Morgan: Miracle on 5th Avenue (Joulutaikaa Manhattanilla)

Ajattelin, että näin ennen joulua olisi kiva lukea joku jouluinen romanssi. BookBeatista luettavakseni valikoitui Sarah Morganin Miracle on 5th Avenue (2016, suom. Joulutaikaa Manhattanilla 2017), jota en olisi malttanut lakata kuuntelemasta sen aloitettuani. Tarina imaisi minut täysin sisäänsä. Teos on osa kirjasarjaa From Manhattan with Love, mutta toimii täysin itsenäisenä tarinana. Sarjan muissa kirjoissa on eri päähenkilöt.

Eva Jordans on pitkäaikainen sinkku, jolla ei ole edes perhettä, jonka luokse mennä jouluksi. Mutta  ei se mitään, sillä Eva on saanut asiakkaaltaan tehtävänannon: hänen on koristeltava asiakkaansa lapsenlapsen, kuuluisan dekkarikirjailijan Lucas Bladen, asunto jouluksi. Eva suuntaa laukkuineen 5th Avenuelle täynnä joulumieltä. Portinvartija päästää hänet sisään hulppeaan kattohuoneistoon, jossa Evaa kuitenkin odottaa yllätys. Evan tarkkaillessa asuntoa pimeässä hänen kimppuunsa käydään.

Lucas ei olekaan lähtenyt Vermontiin, vaan jäänyt yksin asuntoonsa salaa sukulaisiltaan ja ystäviltään. Ainoastaan Eva tietää hänen sulkeutuneen kattohuoneistoonsa. Jokin pari vuotta sitten vaimonsa menettäneen Lucasin ulkonäössä, pöydällä olevassa veitsessä ja kolkossa asunnossa saa hänet jäämään tämän luo kokkaamaan ja koristelemaan asuntoa Lucasin vastusteiluista huolimatta. Ulkona on valtava lumimyrsky. Myös Lucasin mieli muuttuu, kun hän huomaa ikkunasta lumipyryn. Evaa ei voisi päästää sen armoille.

Yltiöromanttinen Eva on luonteeltaan liiankin luottavainen. Lucas on hänen täysi vastakohtansa: hän epäilee kaikkia ja onnistuu saamaan myös Evan varpailleen. Romanttiseen romaaniin tuo mukavaa jännitettä, kun toisena päähenkilönä on synkkä dekkarikirjailija, joka jaksaa muistuttaa sarjamurhaajista tuon tuostakin.

Eva stared at him, unsettled by the image of the world he painted. It was as if someone had sprayed ugly graffiti over her clean vision of life. “You may look good on the outside, Mr. Blade, but inside you need a makeover. You have a dark, cynical, twisted mind.”

“Thank you.” The faintest of smiles touched the corners of his mouth. “The New York Times said the same thing when they reviewed my last book.”

“I didn’t intend it as a compliment, but I can see that maybe you need to be like that to be successful. Your job is to explore the dark side of humanity and that has twisted your thinking. Most people are simply what they seem,” she said firmly. “Take me as an example. Take a good, hard look at me. And now tell me, do I look like a murderer?”

Eva on kärjistetty hahmo, mutta jostain syystä se ei edes ärsytä minua. Eva on täydellinen monessa suhteessa. Hän on menestyksekäs yrittäjä, kaunis kurvikas blondi, joka laittaa jumalaista ruokaa, tanssii sensuellisti, laulaa ruokaa laittaessaan Broadwayn arvoisella äänellä ja käyttäytyy mitä herttaisimmin. Evassa ei ole pahantahtoisuutta, ei petosta, ei valheita. Pienikin yritys valehdella paistaa suoraan hänen kasvoiltaan. Ja ehkä tässä onkin se, miksi pidän Evasta. Moni lukemistani romanttisen romaanin ja chick litin sankarittarista käyttäytyy jollain tavoin epärehellisesti ja pilaa koko kirjan romanttisuuden sillä. Näin ei käy Miracle on 5th Avenuessa. Eva ei myöskään ole bimbo, eikä ulkokuoren alla kaikki ole ihan niin täydellistä kuin miltä näyttää.

Jokainen Miracle on 5th Avenuen uusi luku ilahduttaa humoristisella sitaatilla jostakin Evan ja tämän ystävien motosta. Suosikikseni valikoitui seuraava: "It's better to lead than follow. If you must follow, follow your instincts."

Jos haluat lukea oikeasti hauskan hyvänmielen jouluromanssin tai ihan vain romanttisen romaanin, niin lue tämä. Miracle on 5th Avenue ei jätä kylmäksi. Se on oivaltava, vitsikäs, sopivan jännittävä, romanttinen ja mukaansatempaava. Teos on toki kliseinen, mutta teoksen suurin ongelma yleisen kliseisyyden sijaan on mielestäni pikemminkin sen liian pitkälle menevä loppuratkaisu. Mutta sekään ei riitä pilaamaan Miracle on 5th Avenueta ja sen soljuvia dialogeja. Oman ripauksensa lukukokemukselle antoi tämän englanninkielisen äänikirjan loistava lukija, jonka riemastuttava eläytyminen teoksen rooleihin saa hahmot heräämään henkiin omanlaisine puhetapoineen. Suosittelen!

Kenelle? Kaikille romanttisen romaanin ystäville, joululukemista kaipaaville ja kevyttä lukemista halajaville.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.

Lucy Vine: Hot Mess

Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

Josie Silver: Ole minun

Laurie ja Sarah ovat parhaat ystävät ja kämppikset, läheiset kuin siskokset. Vaikka Sarah saa kaikkien miesten päät kääntymään ja on menestyksekäs, ei ystävysten välillä ole kateutta. Jouluruuhkassa Laurie näkee bussin ikkunasta bussipysäkillä maailman kauneimman miehen. Heidän katseensa kohtaavat yhtenä taianomaisena hetkenä, ja Laurie yrittää viestittää lasin läpi miehelle, että astuisi bussiin. Mies lähteekin liikkeelle, mutta liian myöhään. Bussi lähtee liikkeelle ja vie Laurien pois hänen elämänsä rakkauden luota. Hän viettää kokonaisen vuoden etsien bussipoikaa, mutta tuloksetta. Kun Sarah sitten eräänä päivänä esittelee Laurielle suuren rakkautensa Jackin, ei Laurie voi uskoa silmiään. Mies on hänen bussipoikansa. Näin alkaa Josie Silverin romaani Ole minun (One Day in December 2018).

Lähtöasetelma on mehukas. Rakkautta ensisilmäyksellä, parhaan ystävän rakastuminen samaan mieheen, totuuden paljastumisen kanssa kamppailu ja ystävyyden hinta. Tarina on koukeroinen ja seuraa romaanin kertojia Laurieta ja Jackia vuosikymmenen ajan. Romaanissa etsitään rakkautta ja sitä oikeaa. Elämä ei aina kuljeta kahta ihmistä samaan suuntaan, ja teoksen hahmot joutuvat vaikeiden valintojen eteen. Moni käännekohta sijoittuu jouluun, ja tätä olisikin varmasti ollut mukavaa lukea lumisina joulukuun iltoina vilttiin kääriytyneenä.

Romaanin heikoimpana kohtana pidän sitä, miten vähän lukijalle oikeastaan kerrotaan. Tärkeät tapahtumat hypätään yli ja pikakelataan. Suoraa kerrontaa on loppujen lopuksi aivan liian vähän ja hypyt liian suuria. Aivan kuin kirjailija olisi ollut liian kunnianhimoinen yrittäessään mahduttaa vuosikymmenen tapahtumat yksiin kansiin niin, että tarina vielä pysyisi kasassa.

Teos ei jättänyt minulle "Vau, olipa romanttista!" -fiilistä. Olisi kiva lukea myös sellaista chick litiä, jossa pitäisin pääparin molemmista osapuolista. Mitä pidemmälle romaanissa edettiin, sitä vähemmän pidin Jackistä. Hän oli välillä aikamoinen kusipää ja kohteli niin Sarahia kuin Laurietakin alhaisesti. Noin puolivälin jälkeen minun oli vaikea enää ymmärtää, mitä Laurie hänessä näki tai miten heidän välillään on muka mitään kemiaa. Mutta yksi teoksen tärkeimmistä teemoista onkin luja, kaiken kestävä ystävyys ja toisen tukeminen. Huononakaan aikana ystävälle ei käännetä selkää. Ja Jack on Laurien ystävä.

Kauneinta romaanissa on Laurien ja Saran välinen ystävyys. Ystävyys, jossa ei kilpailla, vaan jossa kukoistetaan yhdessä. Sen kuvauksesta todella pidin. Romaanista tulee jonkin verran mieleen Emily Giffinin Rakkaus lainassa, jossa paras kaveri myös vie nenän edestä päähenkilön suuren rakkauden, eikä päähenkilö saa sanaakaan sanottua. Onneksi tässä ystäväpari ei ole samaan tyyliin täysin epäsuhtainen ja mustasukkaisuuden ja manipuloinnin värittämä, vaan lämmin ja aito. Mikä tietenkin tekee kaikesta Laurielle vielä vaikeampaa. Hänellä ei ole Rachelin tapaan "Mutta niin Darcykin tekisi minulle" -oikeutusta tunteilleen. Sillä Sarah ei ikinä hakkailisi Laurien poikaystävää.

Pidin tästä enemmän kuin aiemmin kesäkuussa lukemastani Tähtiin kirjoitetusta, mutta vähemmän kuin esimerkiksi mainitsemastani Rakkaus lainassa -romaanista, josta tehty elokuva on muuten viihdyttävä.

Kenelle? Chick litistä ja kevyestä romanttisestä luettavasta pitäville, joululukemista tai muuten vain lomalukemista tai välipalakirjaa kaipaileville.

Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu

Olen aina pitänyt astrologian maailmaa kiehtovana. Kun luin, että Minnie Darken uutuusteoksessa Tähtiin kirjoitettu  (Star-Crossed 2019, suom. 2019) on paljon asiaa astrologiasta, kiinnostuin heti. Teos menee suoraan asiaan: se kuvaa, missä asennossa planeetat ja tähdet olivat Nick Jordanin ja Justine Carmichaelin syntyessä. Nick on vesimies, Justine jousimies. He syntyvät läheisille ystävyksille, jotka asuvat toistensa naapurissa. Heidän tiensä eroavat, kun Nickin perhe muuttaa pois.

Erästä pienessä hiprakassa rannalla teineinä vietettyä suudelmientäytteistä iltaa lukuunottamatta Justine ja Nick eivät tapaa vuosiin. Justine on varma, ettei ilta merkinnyt Nickille mitään. Vuosia myöhemmin Justine on Star-nimisessä aikakausilehdessä töissä, kun hän törmää jälleen Nickiin. Näyttelijän uraa luova Nick ei ole muuttunut laisinkaan. Hän saa Justinen miettimään, muistaako tämä ollenkaan tuota teinivuosien iltaa.

Justinen ylennys avaa hänelle oikean Pandoran lippaan: hän pääsee käsiksi kuuluisan astrologin Leo Thornburyn horoskooppipalstaan. Nick pitää Leo Thornburya todellisessa tietäjänä, jonka ennustukset käyvät aina toteen. Justine ei voi vastustaa kiusausta hieman muokata vesimiehen horoskooppia antaakseen Nickille sysäyksen oikeaan suuntaan. Eihän Nick voi jättää näyttelemistä! Leo Thornbury ei lue Staria, eikä saisi mitenkään tietää. "Leo Thornbury jos kuka saisi Nickin tarttumaan puhelimeen ja soittamaan Justinelle."

Justinen huijaamista ja suoranaista valehtelua on vaikea ymmärtää. Melody, horoskoopiltaan leijona, ei voi kuin ihmetellä Justinen ajattelemattomuutta. Vai voisiko sitä kutsua jopa typeryydeksi? Justinen petollisuudesta tulee kiusallista luettavaa romaanin edetessä. Yhtä valhetta seuraa toinen jos kolmaskin. Justine toimii täysin epäammattimaisesti. Ja vaikka Justine koittaakin vakuutella itselleen muokkaavansa vesimiehen horoskooppeja Nickin omaksi parhaaksi, on Justinella koko ajan oma lehmä ojassa. Hän haluaa Nickin itselleen. Nickin tyttöystävästä  Laurasta vain olisi päästävä jotenkin eroon, saada Nick tajuamaan, ettei tämä ole se oikea. Justine ei ole tainnut kuulla naisia tukevista naisista tai parisuhteessa olevan miehen rauhaan jättämisestä. Tällainen manipuloinnilla toiseen vaikuttamaan pyrkiminen on mielestäni vastenmielistä, enkä onnistu näkemään Justinen ja Nickin suhdetta tämän vuoksi kovinkaan romanttisena tai ihailtavana. Kyllä, he sopivat toisilleen, mutta onko heitä tarkoitettu yhteen, jos yhteen päätymiseen vaaditaan epärehellisyyttä ja manipulointia?

Justinen muokkaukset saavat humoristisuutta, kun muut vesimiehet alkavat sokeasti toteuttaa hänen neuvojaan. Seuraa joitakin hullunkurisia tilanteita. Teoksesta tulee mieleen Love Actually -elokuva, romanttinen komedia, jossa eri ihmiset löytävät toisensa erilaisten kommellusten kautta. Tähtiin kirjoitettu sopisikin hyvin elokuvaksi sen runsaiden näkökulmanvaihdosten vuoksi.

Teoksen idea käsitellä horoskooppeja ja ihmisten uskoa niihin on sinänsä hyvä, mutta tarina karkaa hieman käsistä. Kuuntelen Tähtiin kirjoitetun parissa päivässä, sillä vauhdikkaat tapahtumat ja jännitys Justinen puolesta vetävät hyvin imuunsa. Teoksessa on loppujen lopuksi vähemmän astrologiaa kuin olisin toivonut. Ja vielä vähemmän romantiikkaa, ainakin päähenkilöiden välillä.

Justine käy välillä järkensä kanssa keskusteluja, joissa hän purkaa tunteitaan ja miettii, miten toimisi. Keskustelut esitetään vuoropuheluina, ja vaikka ne avaavatkin Justinen tuntemuksia, en pidä tällaisesta ratkaisusta tyylikeinona. Vielä enemmän kuin Justinen ja järjen keskustelut, minua kuitenkin vaivaa Brown Houdinin fokalisaatio-osuudet. Brown Houdini on nimittäin koira. Koira kyllä nivotaan mukaan tarinaan, mutta Brown Houdinin pään sisään kurkistamisen ja koiran personifikoinnin olisi voinut hyvin jättää pois. Ehkä koko koiran.

Hauskaa teoksessa on, että se sijoittuu Australiaan.

Jäin pohtimaan, pitivätkö Leo Thornburyn aidot vesimiesennustukset yhtään paikkaansa. Vai muuttiko Justinen muokkaukset asioiden kulkua toiseen suuntaan ja kumosivat tähtien ennustukset?  Olisi mielenkiintoista tietää, kiinnittikö kukaan muu tähän huomiota.

Kenelle? Love Actually -tyylisistä romanttisista juonista ja kevyestä luettavasta pitäville, chicklitin ystäville ja niille, joista voisi olla hauskaa lukea eläinradan merkeistä kirjallisuudessa.

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Lukupiirimme luki kevään viimeisenä kirjana Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmön nuoren sydämen (2018), jota saimme jonottaa kirjastosta melkein puoli vuotta. Nyt lukupiiri jää pienelle tauolle ja kokoontuu seuraavan kerran vasta kesäkuussa. Seuraava teos on toki valittuna, enkä itse malta odottaa sen lukemista. On nimittäin minun valintani vuoro, ja teos on tällä kertaa aivan erityinen.

Hän haluaa olla jälleen kevyt ja ihan järjettömän nuori, se koka pystyy tekemään spagaatin farkut jalassa. Se joka menee uimaan vaatteet päällä, joka seurustelee kolme päivää ja saa tarpeekseen, se joka nauraa niin paljon, että cokikset pursuavat nenästä. [Takakansi]

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että Hölmössä nuoressa sydämessä hämää, miten sen nimi ja takakansi yksyhteen tuntuvat myyvän teosta jonkinlaisena teiniprinsessaan keskittyvänä teiniraskauskirjana. Paljon suurempaan osaan teoksessa nousee äärioikeistolaisuus kuin teiniraskaus. Teos on ikään kuin yhdeksän kuukauden katsaus kahden 15-vuotiaan nuoren elämään. Mitä lapsen aluillepano saa aikaan nuorissa? Kiira kamppailee kasvavan vatsakumpunsa kanssa, ja päätös pitää lapsi ja itsenäistyä omasta lapsen roolistaan saa Myllypuron näyttäytymään uudessa valossa. Koulukiusatussa heiveröisessä Lennissä isäksi tulo herättää kovan tarpeen aikuistua. On tultava mieheksi, lakattava olemasta poika.

Miehenmallina Lennillä on äärioikeistolainen Janne, joka ei kestä ininää ja joka kaipailee vanhaa Suomea. Hänelle asiat ovat mustaa ja valkoista. Silti Janne on se, joka halaa Lenniä ja onnittelee tätä vauvasta, ottaa tämän mukaan treeneihin ja saunan ylälauteelle. Janne saa nuoremmat pojat jakamaan äärioikeistolaisia maahanmuuttovastaisia lentolehtisiä edes tajuamatta kunnolla missä ovat mukana ja katsomaan Fight Clubia yhä uudelleen ja uudelleen. Väkivallasta innostuneet pojat tekevät hurmoksissaan samoin kuin leffassa: käyvät toistensa kimppuun.

Lenni hyppii Mylden päällä, iskuja sataa, ja vähitellen kipu nousee myös Mylden päähän. Pojat alkavat hakata toisiaan riemastuneina, mitä kovempaa he lyövät, sitä enemmän heitä naurattaa. Kipu ei tunnu enää, veri maistuu makealta suussa.

Kiira jää äitytensä kanssa yksin, kun Lenni ajautuu maahanmuuttovastaisiin piireihin ja porukkaan, jota ei naisten jutut kiinnosta. Niinpä Kiira odottaa pinnasängyn kanssa Lenniä, joka ei tule. Kiiran turhautuminen on käsinkosketeltavaa. Kaverit, jotka aluksi kilvan lupailivat auttaa vauvan kanssa, etääntyvät etääntymistään. Kiira haluaisi paremman elämän, mutta miten nousta lähiöstä yksinhuoltajaäidin kasvattamana teiniäitinä, jonka kumppani on ryhtynyt skiniksi?

Loppumatkan Kiira on vaiti, kävelee huulia viivaksi puristaen, alaviistoon tuijottaen. Parempi olla puhumatta, haaveilematta ääneen. Aina tulee joku, joka sanoo miten asiat ovat, rikkoo ja pilkkaa, tyhmä tyhmä tyhmä tyttö, luulit olevasi jotain, etkä ollut mitään. Kiira ehtii ensin, hän haukkuu itseään, pilkkaa hiljaa haaveitaan, sitä että toivoi pääsevänsä pois, olevansa parempi kuin muut, jotenkin erilainen. Samanlainen hän on, pahimmasta päästä, paksunakin vielä. 

Hölmö nuori sydän on kirja, joka on täynnä epämiellyttäviä hahmoja. Huonoja äitejä, teiniprinsessoja ja tyhmiä valintoja. Kirjan sympaattisin hahmo on Abdi, josta välittyy vastuullisen aikuisen käytös. Hän on tasapainoinen (ehkä vähän liiankin tasapainoinen), reilu kaveri, jolla on vaimo ja lapsia. Naapurin maahanmuuttaja, joka on Lennin puolella, kun vaimo äkkää tämän jakamasta uusnatsiflyereita ja kun Lenni hakkaa toista maahanmuuttajaa. Ja silti Abdi on selvän geneerinen. Abdi on se maahanmuuttaja, jonka on oltava enemmän ja parempi pärjätäkseen. Tällainen henkilökuvaus vain alleviivaa entisestään tällaista stereotypiaa.

Suurin turhautumiseni teokseen liittyy sen uusnatsismia ja äärioikeistolaisuutta vähättelevään tyyliin sekä kirjan nimeen. Teoksen asenne tuntuu olevan, että nuoret ovat nuoria. Nuorten pitäminen vain "hölmöinä" päästää heidät vastuusta. Hölmössä nuoressa sydämessä nuoret eivät joudu vastuuseen teoistaan. Teoksessa riittää, kun sanoo "sori". Välttämättä sitäkään ei tarvitse sanoa, riittää kun pillahtaa itkuun. Sanoma on haitallinen ja vastuuton. Kyllä, nuoret tekevät kaikenlaista, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, etteikö teoilla olisi seurauksia. Kellekään tarinan keskeisistä hahmoista ei oikeastaan käy mitenkään. Pidän siitä, että teos tuo esiin, miten äärioikeistolaisiin piireihin on mahdollista ikään kuin ajautua. Ehkä satut asumaan tietyllä alueella, pyörit tietyssä porukassa tietyssä elämäntilanteessa. Mutta kun tätäkin olisi voinut käsitellä niin paljon paremmin ja otteella, joka ei köykäisyydessään olisi vienyt hälyttävältä tapahtumien kululta ja avoimelta rasismilta niiden vakavuutta.

Mietimme onko Hölmö nuori sydän nuorten kirja vai kirja nuorista. Nea oli lukenut sitä ennemmin kirjana nuorista, ja totesi monen itseään teoksessa häirinneen asian selittyvän sillä, jos Hölmö nuori sydän onkin tarkoitettu nuorten kirjaksi. Loppu vetää mutkia suoriksi, vaikka 205-sivuiseen romaaniin olisi voinut mahtua huolellisemminkin kehitelty lopetus. Mutta nuorten kirjalta ei ehkä sitä voi vaatia, ja noin 200 sivua on nuorten kirjalle juuri hyvä määrä. Suurempi sivumäärä saattaisi karkoittaa nuoria lukijoita. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään, kohtaukseen, jossa kaikki on saatu väkinäisesti järjestettyä jotakuinkin hyvin ennen esiriipun laskeutumista, ennen kuin kaikki langat hajoavat käsiin. Annetakoon se genrelle kuitenkin anteeksi.

Tällä kertaa edes Ella ei ollut innoissaan valitsemastaan kirjasta. Kirja meni, mutta se ei ollut mieleenpainuva, ja siinä oli selviä puutteita. Hölmö nuori sydän ei tosiaan ollut se teiniraskauskirja, joksi sitä luulin. Mietimme olisiko kirja iskenyt myöskään omiin teinivuosiimme, mutta ei. Koimme olleemme jo silloin liian keskiluokkaisia, liian kaukana teoksen kuvaamasta Itä-Helsingin lähiömeiningistä ja sosiaalisista ongelmista, jotta teoksessa olisi ollut meille kaikupohjaa. Ihan kaikista nuorimmille teineille Hölmö nuori sydän ei ole. Teos on elokuvamainen, ja siitä tehtyä elokuvaa näkemättä voisin kuvitella sen hyvin samanlaiseksi.

Kenelle? Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, itähelsinkiläisille, lähiöissä kasvaneille.