Ruusun nimi

Ruusun nimi

tiistai 15. lokakuuta 2019

Sofi Oksanen: Norma


Sofi Oksanen on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjoja en ole halunnut lukea. Olen kokenut hänen käsittelemänsä aiheet liian raskaiksi. Kun Nea ehdotti lukupiirissämme Sofi Oksasen Normaa (2015), olin epävarma. Nea kuitenkin vakuutti alkua hieman lukeneena, ettei kyseessä ollut yhtä raju teos kuin Oksasen muu tuotanto.

Voin ylpeänä sanoa, että päätös lukea Norma oli erinomainenNorma imaisi hyvin mennessään, ja kaikki meistä sai sen luettua. Ella säesti tapaamisessamme, että teoksesta tuli ihan olo, ettei Sofi Oksasta turhaan suitsuteta. Kaikki kolme kirjapiirimme jäsentä tykkäsi kirjasta. Nea oli jopa heti tehnyt varauksen Sofi Oksasen uutuusromaaniin Koirapuisto (2019). Ellaakin jäi Oksasen kirjoitustyyli kiehtomaan, vaikka lukemista saattaa estää Oksasen luotaantyötävät aiheet. Samoilla linjoilla olen myös minä. Jyrkästä eistäni on tullut ehkä.

Teos kertoo Normasta, jonka äiti Anita on hypännyt junan alle ja jättänyt Norman yksin tavallista kasvuvauhtia huomattavasti nopeammin kasvavan tukkansa kanssa. Norman äiti on viettänyt koko elämänsä suojelemalla Norman salaisuutta. Miksi äiti on tappanut itsensä, sitä Norma ei voi ymmärtää. Asiat alkavat kuitenkin selvitä, kun Norma suostuu töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä oli töissä ennen kuolemaansa. Kampaamoa pitää äidin parhaan ystävän, "hullun Helenan" tytär. Marion Kampaamossa on kovassa huudossa ukrainalaiset hiustenpidennykset, jotka ovat parempaa tavaraa kuin mikään muu. Mutta niitä ei ole enää paljoa jäljellä, eikä Anita koskaan paljastanut lähdettään. Norma saa huomata, että Anita on sotkeutunut johonkin vakavaan.

Osa videoista oli kuvattu äidin kotona, osa hotellihuoneissa, jotka olisivat voineet olla mistä päin maailmaa tahansa. Pimennysverhot vilahtivat yhdessä pätkässä tummansinisten, sisustukseen sopivien uutimien takaa, toisessa pyöri kattotuuletin. Joskus kamera oli surrannut myöhään: henkilökunta oli ehtinyt taitella peiton yötä varten, asetella tyynylle iltakonvehdin, yöpöydälle vesipullon ja lattialle sängyn viereen valkoisen puuvillaliinan, sille tohvelit. Osa oli nauhoitettu aamulla: sänky oli nukuttu, äiti levitti päivävoidetta kasvoilleen ja puhui kameralle. Joissakin pätkissä hän hymyili jollekulle, vaikka oli varmasti huoneessa yksin, ja näytti aivan vieraalta ihmiseltä. 

Nea kiinnitti huomiota teoksessa siihen, miten tavallaan kosmopoliittisen miljöön Oksanen on teokseensa luonut. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Helsinkiin ja vielä tarkemmin Kallioon, mutta  Nea ei ollut tunnistaa Kalliota teoksen kuvauksista. Periaatteessa tapahtumat voisivat sijoittua minne vain, ja sitä tukee myös Oksasen henkilöhahmojen kansainväliset nimet. Miljöö jää teoksessa vain pieneen osaan. Pääpaino on juonessa.

Norma ei ole turhan raskas, mutta kantaaottava se on. Maaginen realismi toimii teoksen kerronnassa hienosti, ja ihmiskauppa- ja luonnonoikku-/sirkusfriikki-aihetta on etäännytetty sopivasti. Ihmiskauppaa ei kuvata lähemmin ja Norman maagiset hiukset luovat ongelman, jota kellään ei oikeasti ole. Vaikka sopassa on monta lusikkaa, ihmissuhteita, ihmiskauppaa, hiusten vaikeutta, mennyttä ja tätä hetkeä, on kaikki onnistuttu nitomaan soljuvasti yhteen. Asioita paljastetaan sopivaan tahtiin. Kertojat menevät osittain lomittain niin, että ihan peräkkäin saatetaan kertoa kahden hahmon näkökulmasta samasta tilanteesta. Mielenkiintoisen näistä eri näkökulmista teki se, että kirjan eri henkilöhahmoilla on kaikilla eri määrä tietoa, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin teoksen hahmot yksittäin.

Teoksesta lyö läpi myös feminismi, jota erityisesti Anita edustaa:

Miehet keräsivät hyödyn niin Sutherlandien kuin Elizabethinkin kutreista, ja siksi olen järkyttynyt kaikesta, mitä Marion on kertonut hiusalasta. Evoluutio ei ole kehittänyt naisia ollenkaan. Sutherlandin siskokset elivät aikana, jolloin naisten toimivalta oli rajoitettu kotiin, he tarvitsivat menestyäkseen sirkus- ja viihdealaa pyörittäviä miehiä. Nyt naisilla on samat oikeudet, samat mahdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti. 

Ellalle Normasta tuli mieleen viime vuonna lukemamme kanadalaiskirjailijan esikoisteos Not Even Bones, jossa yliluonnollisia kykyjä omaavia jahdataan hyötykäyttöön. Nea löysi yhtymäkohtaa myös siitä, ettei kummankaan teoksen henkilöhahmot ole miellyttäviä.

Norman loppu jakoi mielipiteitämme. En ala siitä tässä juonipaljastuksia tekemään, mutta etenkin Neaa jäi häiritsemään lopun monitulkintaisuus ja kirjailijan intentio. Ella ja minä olimme sitä mieltä, että teos sai sopivan ja tehokkaan lopetuksen. Tästä olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitä muilta teoksen lukeneilta.

Kenelle? Sofi Oksaseen epäilevästi suhtautuville, maagisesta realismista ja rikosromaaneista pitäville.

lauantai 28. syyskuuta 2019

Saara Turunen: Sivuhenkilö


Tiedän erään naisen, joka päätti perustaa perheen nähtyään yksinäisen taideprofessorin kävelevän kadulla. Nainen oli katsonut professorin kuivia kasvoja, laihoja sormia ja tiukkoja suupieliä ja sinä hetkenä hän oli tehnyt valintansa. Pian hän oli etsinyt itselleen miehen, jonkun vain miekkosen, ja lisääntynyt tämän kanssa. Myöhemmin kuulin hänen kertovan, että päätös syntyi nimenomaan näystä, joka syöpyi hänen verkkokalvoillensa. Näyn nimi oli yksinäinen nainen. Kaiken jälkeen perheen valinnut nainen puhui kyynisin sanoin rakkaudesta. Hän ei tiennyt mitä rakkaus oli, mutta yksinkään hän ei halunnut olla, sen hän oli ymmärtänyt.

Näin kuuluu sitaatti, joka sai minut lukemaan Saara Turusen Sivuhenkilön (2018). Äitini siteerasi teosta minulle huvittuneena, ja juuri hänen suosituksestaan päätin antaa Sivuhenkilölle  mahdollisuuden. Hänestä  teos oli ollut mainio. Myöhemmin minulle selvisi, ettei kyseessä ollut ensimmäinen teoksesta kuulemani sitaatti, vaan ystäväni oli ehtinyt ensin. En tiedä toista kirjaa, jota minulle olisi siteerattu tällä tavoin. Jotakin tässä teoksessa siis täytyy olla, jotta se saa ihmiset puhumaan.

Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos Turusen esikoisromaanin ilmestymisestä ja sen Helsingin Sanomilta saadusta murska-arvostelusta, kirjailijan hapuilusta ja epävarmuudesta romaanin ilmestymisen jälkeen. Kirjailija on kuin tuuliajolla. Ensin kukaan ei tunnu pitävän hänen kirjaansa minään, eikä edes huomaavan sitä. Turunen kaipaisi kovasti hyväksyntää, ihan keltä tahansa. Ei vain kirjalleen, vaan myös itselleen. Hän haluaisi ohikulkijoiden pitävän hänestä.

Teos kuvaa kirjailijan elämää yhden vuoden ajalta. Kenenkään nimiä ei mainita, vaan kirjailijan siskotkin ovat vain ensimmäinen sisko ja toinen sisko. Sivuhenkilö on aluksi niin tylsä, että minun on vaikea saada sitä luettua. Ajoittain kuvaukset ihastuttavat nokkeluudellaan. Tekstistä välittyy, että vaikka tämä on tylsää, sen kirjoittajalla on lahjoja. Kuvaus päähenkilön siskon miesten metsäreissuista on mahtava. Se on kuitenkin  liian pitkä tässä siteerattavaksi, joten jokainen lukekoon sen itse. Teos pääsee vauhtiin, kun Turusen elämässä alkaa tapahtua. Hänen kirjansa voittaakin palkinnon. Päähenkilö myös innostuu analysoimaan naisten asemaa. Se sai ystäväni innostumaan niin, että hän siteerasi minulle pätkän, jossa Turunen pohtii naiskirjailijoiden asemaa.

Taideopiskelija kertoo olevansa kiireinen, koska heitä oli käsketty lukemaan kaikki maailmankirjallisuuden tärkeimmät klassikot lävitse tämän syksynaikana. Mitä ne ovat? minä kysyn. […] Myöhemmin saan listan sähköpostiini. Silmäilen sitä happamana. Taas edessäni ovat nuo samat nimet kuin radiotoimittajan listalla. Pelkkiä miehiä, seassa yksi nainen kotimaisen kirjallisuuden sarakkeessa. Taidekoulutus on mädäntynyttä, minä mietin. Miten tällaisia listoja voidaan jaella vielä tänäkin päivänä? Ehkä naiskirjailijoita ei ole aina ollut yhtä paljon kuin miehiä, mutta vaikuttaa siltä, etteivät naiset pääse näille listoille vielä silloinkaan, kun heidän kirjoituksiaan on alettu julkaista.


Teemoja, jotka nousevat esiin Sivuhenkilöstä ovat kritiikki ja sen vaikutus, naisen asema ja tasa-arvo, sinkkuus, itsensä löytäminen ja oman elämän haltuunotto. Toinen ystäväni kehui teoksessa juuri sitä, miten samaistuttavasti se kuvaa sinkkunaisen elämää ja sitä, miten pariutuneet ja perheelliset ystävät vain katoavat elämästä, ellei heihin ole itse aktiivisesti pitämässä yhteyttä. Hänkin oli sitä mieltä, ettei teos aluksi ollut kummoinen.

Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaista, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan. Kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. On normaalia vihata, jos ympäristön tärkein sanoma on se, että et kelpaa sellaisena kuin olet.

Sivuhenkilö ei ole mieleeni, mutta en näe sitä kirjana, jonka tarvitseekaan olla. Kyse on omaelämäkerrallisesta teoksesta, ei ihmisten miellyttämiseen pyrkivästä fiktiivisestä romaanista, jonka juonenkäänteet ja henkilöhahmojen piirteet voi täysin vapaasti valita. Käsittääkseni romaaniin on kyllä fiktiivisyyttä tullut, eikä teos kerro tapahtumia Turusen elämästä aivan suoraan. Pidän siiti teoksen osuvista ja topakoista naisen asemaa pohtivista kohtauksista. Pidän siitä, miten rehellinen vaikutelma Sivuhenkilöstä tulee ja miten siinä pohditaan naiskirjailijoita ja menestystä.

Kenelle? Kirjan julkaisemista pohtiville, henkilökuvista pitäville, kirjailijoiden elämästä kiinnostuneille.

perjantai 13. syyskuuta 2019

Toni Morrison: Tervanukke


Ensimmäistä kertaa lukupiirimme kokoontui niin, ettei meistä kukaan ollut lukenut kirjaa loppuun. Minulla oli noin 50 sivua jäljellä, muilla pari sataa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 saanut Toni Morrison kuoli hiljattain. Olin valinnut lukupiirikirjaksi hänen kunniakseen hänen tuotannostaan Tervanuken (Tar Baby 1977, suom. 1982), joka ei kuitenkaan imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisin odottanut. Rakastan Morrisonin  teoksia Minun kansani, minun  rakkaani ja Sula. Se, että Tervanukke oli aluksi varsin hapokasta luettavaa, tuli yllätyksenä. Ellalle ja Nealle Toni Morrison ei ollut ennestään tuttu. Toisen kohdalla lukeminen tyssäsi ajanpuutteeseen, toisella itse teokseen.

Tervanukke alkaa sillä, että tuntematon mies ui meressä, pelastautuu laivaan, joka mantereen sijaan suuntaakin merelle päin ja ankkuroituu erään Karibian saaren rantaan. Saarella seurataan makeistehtaan omistajan poikaa, eläköitynyttä ja saarelle kasvihuonettaan hoitamaan vetäytynyttä  Valeriania ja hänen talouttaan. Talouteen kuuluu hänen hermoheikko vaimonsa Margaret, entinen Miss Maine, josta kukaan ei tunnu pitävän. Omistajaparin lisäksi talouteen kuuluu musta palvelija-aviopari Ondine ja Sydney. Heidän orvoksi jäänyt  kasvattinsa ja verisukulaisensa, isäntäväen kouluttama Jadine, pitkälle pötkinyt maailmaa nähnyt malli ja varsinainen kaunotar, saapuu kylään. Paikalle odotetaan myös Valerianin ja Margaretin poikaa Michaelia jouluksi. Mutta Michael ei ole tullut koskaan ennenkään.

Ruokaa katoaa talosta vähin äänin, mutta kun Margaret tulee alakertaan kauhistuneena huutaen, että hänen vaatekaapissaan on musta mies, ei  kukaan ole uskoakseen häntä. Sydney olisi valmis ampumaan kuulan miehen kalloon, mutta isäntäpä istuttaa "vieraansa" pöytään. Muiden ei auta kuin ihmetellä, kuinka Son saa jäädä taloon ja saa parempaa kohtelua kuin talon mustat palvelijat.

Monesta kuvauksesta saa lukea vain pinnallisen ja valkoisten kouluja käyneen Jadinen ja mustaakin mustemmassa Eloessa kasvaneen Sonin välille kehkeytyvästä romanssista, mutta Tervanukkeen mahtuu paljon muutakin! Mikään suuri kahdesta eri yhteiskuntaluokasta tulevian romanssi Tervanukke ei ole. Romaani ei ole edes romanttinen. Pohjimmiltaan kyse on mielestäni hahmojen ja tapahtumien pyörittelystä sen ympärillä, mitä tarkoittaa olla afroamerikkalainen. Sonille se tarkoittaa monen asian halveksimista ja vanhan vaalimista, Ondinelle ja Sydneylle asemansa hyväksymistä ja valkoisten palvelemista, ja Jadinelle eteenpäin pyrkimistä, vanhan hylkäämistä.  Eri käsitykset törmäävät, ja yhteistä pintaa on vaikea löytää. Ondine ja Sydney ovat antaneet kaikkensa Sydneyn veljentyttärelle Jadinelle, mutta modernin maailman Jadinella on ihan oma elämänsä ja kosmopoliitit haaveensa, jotka eivät sovi yhteen kahden mustan vanhuksen hyvinvoinnista huolehtimisen kanssa.

”Sydney, älä ole tuommoinen.”
”Ja minähän olen tämmöinen. Tyttö ei kohdellut meitä hyvin, Ondine.”
”Hän on nuori. Kyllä hän siitä asettuu.”
”Ei sillä iän kanssa ole mitään tekemistä.”
”Ei Jadine ole mikään säästötili, Sydney.  Ei hän kasva korkoa.”
”Pitäisi kasvaa.”

Mutta Jadinea kuin omaa lastaan kohdellut Ondinekin tietää, ettei tyttö ole ollut heille hyvä. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa heidän välillään.

”Sitten minä otan toisen sydämelleni, sinun veljesi tyttölapsen. Eikä hänkään ole peräisin minun kohdustani, ja minä seison jaloillani kolmekymmentä vuotta ettei hänen tarvitsisi. Ja venytin penniä ettei hänen tarvitsisi. Eikä tyttö keksi parempaa kuin ostaa minulle kengät joita en voi pitää, ja puvun jota minun ei sopisi pitää, ja karata pois ensimmäisen kaksipunttisen kanssa joka ovesta astuu. Selitäpä se.”

Teos paranee loppua kohti. Tervanuken parhaimpiin puoliin kuuluu sen vahvatunnelmaisuus ja soljuva dialogi, jota aidomman oloista harvoin näkee. Fokalisaatio vaihtuu henkilöhahmosta toiseen. Välillä mennään hieman taaksepäin jonkun toisen hahmon näkökulmaan, jotta selviää, mitä oikeastaan tapahtui. Kuten kaikissa Morrisonin romaaneissa, jotka olen lukenut, myös Tervanukessa on mukana Morrisonille tyypillinen shokeeraava äiti, joka poikkeaa yleisesti hyväksytystä  käytöksestä. Erilaiset äidit ovat muutenkin teoksessa läsnä. Mukana on myös kuolleiden henkiä, mustia naisia ja äitejä, jotka piinaavat öisin Jadinea, joka haluaa olla kaikkea muuta kuin he. Myös saarella, jolle Valerin on asuttunut asumaan, on omat henkensä. Teoksen hengissä on kyse fastistisesta välineenä kulttuurisen murrosvaiheen kuvauksessa. Afrikkalainen uskonnollinen, perinteitä kunniottava perinne ja länsimainen elämänkatsomus törmäävät yhteen, ja sitä ilmennetään afrikkalaisia perinteitä ja afroamerikkalaisuutta edustavien henkien avulla. Jadine ei halua ajatella menneisyyttään tai juuriaan, mutta hänen perintönsä seuraa häntä minne hän meneekään.

Yönaiset eivät olleet vain häntä vastaan (ja yksin häntä – ei Sonia), eivät vain katsoneet halveksivasti riippurintojensa ja makkaramahojensa yli, he näyttivät olevan jotenkin yksimielisiä hänen suhteensa, aikovan ottaa hänet kiinni, sitoa hänet, köyttää hänet. Siepata sen ihmisen joksi hän kovalla työllä oli tullut ja tukahduttaa sen veltoilla lötkötisseillään.

Morrison on avannut teoksen nimeä Tar Baby Karin Luisa Badtille (joka on kirjoittanut upean artikkelin 'The Roots of the Body in Toni Morrison: A Mater of "Ancient Properties"', joka kannattaa lukaista, jos Morrisonin teosten henkimaailma kiinnostaa) vuoden 1995 haastattelussaan seuraavalla selityksellä:

Tar Baby is also a name [...] that white people call black children, black girls, as I recall. At one time, a tar pit was a holy place, at least an important place, because tar was used to build things. It held together things like Moses' little boat and the pyramids. For me, the tar baby came to mean the black woman who can hold things together.

Tervanukke ei ole sitä parasta Toni Morrisonia, mutta jos siihen jaksaa paneutua ja on kiinnostunut  Morrisonin kirjoista ja afroamerikkalaisuudesta, on teos lukemisen arvoinen. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä, en ehkä olisi lukenut toista taikka sitten kolmatta Morrisoniani. Mitään suurta intoa kirja ei herättänyt muissakaan. Nea epäili, lukeeko teosta loppuun, mutta Ella oli sitä mieltä, että häntä kyllä teos kiinnostaa. Mielestäni teos kuitenkin aukeaa kunnolla vasta ihan lopussa, minkä vuoksi tämä kyllä kannattaa lukea loppuun, jos Tervanuken on aloittanut.

Kenelle? Karibia-fiilistelijöille, Toni Morrisonista pitäville, henkilökuvauksista nauttiville, afroamerikkalaisuudesta kiinnostuneille.

lauantai 24. elokuuta 2019

Äänikirjasovellukset testissä


Aloitin toukokuussa äänikirjataipaleeni. Työmatkani piteni, mutta liikennevälineen vaihtojen kanssa fyysisen kirjan lukeminen olisi matkalla ollut hankalaa. Koska äänikirjojen tarjoajia on useita, en suinkaan tyytynyt heti ensimmäiseen ja jatkanut tilaustani, vaan päätin saman tien kokeilla useampaa sovellusta. Kaikista kokeilemistani sovelluksista oli tarjolla kahden viikon kokeilujakso. Käyn tässä postauksessa hieman läpi havaintojani eri sovellusten hyvistä ja huonoisto puolista ja kerron muutenkin äänikirjakokemuksistani.

BookBeat, 16,90 €/kk

+ prosenttimäärät luetuista kirjoista
+ hyvin uutuuksia
+ uutuudet heti luettavissa
+ paras käyttöliittymä
+ paljon e-kirjoja
- osa kiinnostavista teoksista ei äänikirjoina, ainoastaan e-kirjoina

Nextory, 16,99 €/kk 

+ kirjakategorioita hyvin
+ paljon Pasi Ilmari Jääskeläistä
- ei prosenttimääriä
- kirjan kuuntelunäyttö ruma
- kirjan kantta ei saa näyttöön yksinään
- englanninkielisiä vaikeampi löytää
- omaan makuuni tylsät valikoimat
- kirja pitää ladata laitteeseen

Storytel, 16,99 €/kk

+ kivan näköinen liittymä
+ uutuuksiakin saatavilla
+ yksinoikeudella joidenkin kirjailijoiden äänikirjasarjoja (mm. Pasi Ilmari Jääskeläisen äänikirjasarja Rakastavaiset joita ei ollut)
- ei 15 sekunnin kelausta
- kömpelö käyttää

Näiden sovellusten jälkeen äänikirjojen kuunteluni tyssäsi. Latasin puhelimeeni vielä Ellibsin, jolla pääsee käsiksi ainakin Helsingin kaupungin kirjaston kokoelmiin, mutta myös monen muun eri palveluntarjoajan kokoelmiin. En ole lainannut vielä ainuttakaan äänikirjaa, sillä valikoima on suppea, eivätkä ne uusimmat ja suosituimmat kirjat tietenkään ole vapaina. Äänikirjoillakin on rajattu määrä käyttöoikeuksia, joten kaikki eivät voi samaan aikaan kuunnella samaa kirjastosta lainattua ääänikirjaa. Plääh. Kärsivällisyyteni ei riitä siihen, että jonottaisin vielä äänikirjojakin. Teen sitä jo fyysisten kirjojen kanssa, ja se riittää  minulle. Yksi äänikirjojen must have -ominaisuus minulle onkin se, että niiden on oltava helposti saatavilla.

Mainitsemistani sovelluksista ainoastaan kaksi on lähestynyt minua sähköpostitse ja tehnyt varteenotettavan tarjouksen. Nextory tarjosi välittömästi kuukauden kuunteluoikeutta eurolla, jos palaisin asiakkaaksi rajoitetun ajan sisällä. BookBeatilta puolestaan tuli viestiä 4.8. Aloitin sovelluksen käytön jo toukokuun puolella eli aikaa on vierähtänyt jo tovi. BookBeatin tarjouksena oli, että saisin ensimmäisen kuukauden hintaan 9,90 €.

Miltä äänikirjojen kuuntelu sitten on tuntunut? Olen huomannut, että illalla äänikirjan kuunteleminen on melkeinpä rentouttavampaa kuin fyysisen kirjan lukeminen. Silmät voi sulkea, eikä kirjaa tarvitse pidellä käsissään, vaan käsien voi antaa rauhassa levätä. Minulle luettiin paljon, kun olin pieni. Äänikirjojen kuuntelu tuntuu edelleen rauhoittavalta. Kun äänikirjoihin tottuu, voi niitä huoletta kuunnella kaksinkertaisellakin nopeudella. Korva harjaantuu, eikä nopeutettu tahti kuulosta edes oudolta.

Osa kavereistani on kertonut, että heille äänikirjoina erityisesti romaanien kuunteleminen tuottaa vaikeuksia. Huomio herpaantuu niin nopeasti, ja ellei ehdi painaa paussia, menettää osan tarinaa. Minulle tämä ei ole ollut ongelma. Jos huomaan, että ajatukseni ovat karanneet, kelaan hieman taaksepäin. Vaikeammalta minusta tuntuu kuunnella faktapitoista tietokirjallisuutta, jossa taas puolestaan minusta tuntuu, että viidessätoista sekunnissakin saatan tippua kärryiltä.

Ehdoton äänikirjasovelluskokeilun voittaja oli BookBeat. Sitä kokeilisin uudestaankin, mutta en aivan vielä. Olen nyt tehnyt etänä töitä, eikä tarve äänikirjoille ole ollut yhtä suuri ilman jokapäiväisiä työmatkoja. Vähän on kyllä jo ikävä äänikirjoijen helppoutta! Suosittelisin kaikkia ainakin kokeilemaan, etenkin jos ei muuten meinaa ehtiä lukemaan. Äänikirjat ovat helppo tapa lukea ja tehdä siinä samalla muutakin. Minulle myös kynnys erilaisten kirjojen valitsemiseen on äänikirjoissa pienempi, kun "turhaan lainattu" kirja ei jää kotiini pyörimään, vaan saan sen heti lukulistaltani pois, jos teos ei miellytä.

lauantai 17. elokuuta 2019

Lucy Vine: Hot Mess


Hot mess = "a person or thing that is spectacularly unsuccessful or disordered, especially one that is a source of peculiar fascination". 

Lucy Vinen esikoisromaanin Hot Messin  (2017) päähenkilö Eleanor Knight on kaikkea tätä. Hän on 29-vuotias, hänellä on kauhea kämppä Lontoossa, kusipääkämppis ja työ, jota hän inhoaa. Ihanaakin ihanamman poikaystävänsä Ellie on heittänyt menemään missäpä muuallakaan kuin äitinsä hautajaisissa. Sinkkuna olo on ihanaa, varsinkin kun vertailukohtana on Ellien paras ystävä, joka on lapsen saatuaan joutunut äidin roolin vangiksi. Ainoa vain, ettei kukaan Ellien ympärillä tunnu ajattelevan samoin. Päinvastoin. Kaikilla on sama tavoite: saada Ellie taas seurustelemaan. Paine sopia yhteiskunnan käsityksiin siitä, mitä naisen pitää olla (seurustelusuhteessa, jollei jo naimisissa, äidiksi haluava, jollei jo äiti) on kova.

Seurauksena on lukemattomia Tinder-treffejä, joista suurin osa on lähinnä surkuhupaisia. Ellien haaveena ei ole hääkakku, eikä Ellie ota rakkautta turhan tosissaan. Yhden yön jutut kelpaavat ja huonoista treffeistä saa hauskaa kerrottavaa, jos ei muuta. Hän on Tinderissä vain ystäviensä Sophien ja Thomasin pakottamana. Thomas on myös sinkku, mutta toisin kuin Ellien parisuhdestatus, Thomasin tilanne ei tule koskaan esiin. Sosiaalista painetta parisuhteessa oloon käsitelläänkin monelta kantilta. Teoksen keskeisimmät henkilöt voidaan määritellä seuraavasti:

Ellie, joka on sinkku, jonka ei ole ok olla sinkku, mutta joka haluaa olla sinkku.
Thomas, joka on sinkku, mutta jonka on ok olla sinkku. 
Sophie, joka on naimisissa ja haluaa olla naimisissa ja äiti, mutta joka samalla kamppailee vauvan myötä tulleen uuden elämän tuomien muutosten kanssa ja kaipaa vanhaa.
Ellien sisko Jen, joka on naimisissa ja äiti, mutta todella kireä, eikä kovin onnellinen.
Ellien isä Alan, joka on jäänyt leskeksi, mutta joka haluaisi löytää jonkun uuden.

Jokainen hahmoista tuo jotakin näkökulmaa sinkkuuteen. Hot Mess on monin paikoin kursailematon ja vaikuttaa todella kevyeltä luettavalta. Teoksen aiheissa on kuitenkin itua. Teos on osin oivaltava ja samaistuttava, monelta osin taas ei yhtään.

Just when I start to give up hope for this event, a large group of eight or so bland-looking men arrive, stopping at the door to regard the room with disapproval. There’s one woman with them, mid-forties I’d guess, dark blue trouser suit, and taller than all of them. She’s frowning too, but in a sort-of-amused way as she surveys the scene. She seems relaxed, like she’s used to being  the only lonely smurfette in the group at events like these, and I get a sudden rush of feeling that I want to be her when I grow up. She’s got that that kind of gravitas – that pull some people are just born with. […] I want to be the kind of person who can walk into a room full of strangers and not feel like I’m pretending to belong. Imagine that.

Suosikkihahmoni on Elizabeth, taidegallerian avaamista suunnitteleva itsevarmuutta huokuva menestykäs ja tyylikäs uranainen, joka ei juhlissa edes yritä sopeutua joukkoon, mutta joka on myös todella mukava ja oikeastaan kaikkea sitä, mitä itsekin haluaisin olla. En voi kuin kompata Ellien ajatuksia. Harmikseni hänen roolinsa jää teoksessa mitättömän pieneksi. Liian suurta tilaa saa sen sijaan Ellien kuusikymppinen isä ja tämän kirjoittama huonosti kirjoitettu, korni jatkokertomus. Kertomus on epäilemättä tarkoitettu hauskaksi, mutta en jaksa muutaman osan jälkeen enää edes lukea Ellien isän lähettämiä uusia osia läpi.

Ellien perhe on lämmin ja rakastava. Jopa Jen, joka tekee parhaansa työntääkseen kaikki luotaan, osoittaa omalla tavallaan välittävänsä. Ellien reissu Los Angelesiin tyttöjen äidin kuoleman jälkeen Yhdysvaltoihin karanneen siskon luokse onkin yksi teoksen lempiosuuksiani. Teoksessa käsitellään Ellien ongelmia suuremmassakin kaavassa kuin vain parisuhdekaavan kautta. Suuressa osassa on Ellien ystävät Sophie ja Thomas, joista hän on ollut erottamaton kouluajoista lähtien. Ystävyys rakoilee muuttuneiden olosuhteiden myötä, ja Ellien on mietittävä omia toimintatapojaan ja valintojaan elämässään. Seisooko hän itse oman onnensa tiellä? Jälleen päästään siihen, miksi Hot Messissä on paljon lupausta. Se pureutuu tiettyihin käyttäytymistapoihin, pohtii muuttuvia ihmissuhteita ja nostaa kissan pöydälle. 

”When you’re little […] you have all these idea of how your life will turn out. As a girl, everyone assumes you will aspire to the only approved fairytale – marriage and babies. That you will be planning and dreaming of your wedding  day from the age of five, but trust me, Ellie, there is so much more to life. And, for me, especially as a woman, there was always too much self-sacrifice associated with getting married. Self-sacrifice I never wanted to make. I didn’t want to give my life up to someone else. I wanted to be happy, and  that meant being on my own. Go be happy, Ellie, choose your own path.”

Moni chick lit on pelkkää miesjahtia. Hot Mess ei sitä ole. Teoksen sanomana on, että on ihan OK olla sinkku. Elämässä on muutakin, mutta elämässä on uskallettava mennä eteenpäin. Kirja ei noussut lempikirjojeni joukkoon, mutta siinä oli ehdottomasti enemmän sisältöä kuin missään muussa lukemassani chick litissä. (Ei sillä, ei chick litissä välttämättä tarvitse ollakaan.) Yllätys oli positiivinen.

Teoksesta on kirjoittanut myös Romance & Revenge -blogin Veera, joka suositteli teosta minulle koukuttavana chick litinä ja joka kuvailee teosta "millenniaalien Bridget Jonesina". Kiitos tästä suosituksesta Veera!

Kenelle? Millenniaaleille, chick litistä pitäville, kevyttä (kesä)lukemista kaipaaville.

torstai 8. elokuuta 2019

Osamu Dazai: Ei enää ihminen


Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”
”Koska en ole totellut isääni.”
”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”
Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Tove Jansson: Kesäkirja


Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.
Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.