Ruusun nimi

Ruusun nimi

tiistai 22. tammikuuta 2019

Risto Isomäki: Herääminen


Nyt kun jonkinlaista heräämistä ilmastonmuutokseen on tapahtunut, on hyvä lukea ilmastonmuutosaiheista kirjallisuutta. Lukupiirimme luki Risto Isomäen Heräämisen (2000). Teoksessa tosin on kyse vähän toisenlaisesta heräämisestä, sillä ilmastonmuutoksen yltyessä metaanipurkauksiksi ihmiskunta herää siihen tosiasiaan, ettemme ole yksin. (Tämä kirjoitus saattaa sisältää hieman tavallista enemmän juonipaljastuksia.)

Kirja oli lukupiiriläistemme mielestä suorastaan suunnattoman ärsyttävä siinä, miten alistavasti siinä  puhutaan naisista. Fedor, jonka kanssa Irina tekee töitä, ahdistelee Irinaa minkä ehtii ja katselee tämän vartalon kaaria. Kaikki tämä kuvataan "flirttailuna" ja "ihailuna". Irina myös kuvataan tarpeettomasti istuvan alastomana sängyllään yms. Teokseen on yritetty rakentaa mihinkään liittymätön seksuaalinen viba mukaan. Väistämättä tulee mieleen, että tämä on sitä miehen miehille kirjoittamaa kirjallisuutta. Me too -kampanjan jälkeen tällainen teksti pöyristyttää.

Pääidea Heräämisessä on hyvä, mutta sen ihmiskuvaukset ovat hädintuskin edes pintaraapaisuja. Enemmän Isomäkeä lukenut lukupiiriläinen totesi, että Isomäellä tuntuu olevan aina näitä ohuita hahmoja, joista ei jää mitään mieleen ja jotka voisivat vaikka ihan hyvin olla samat kaikissa hänen  kirjoissaan. Henkilöhahmot tuntuvat Heräämisessä epäuskottavilta ja tyhjiltä. Välillä teoksessa kuvataan satunnaisen kalastajan päivää, johon hypätään hetkeksi ennen hyppäystä kokonaan toisiin hahmoihin. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset ja satunnaiset henkilöhahmot, jotka vain käväisevät tarinassa, tuntuivat elokuvamaisilta. Kohtauksesta toiseen siirrytään kömpelösti töksähtäen, ilman mitään varoitusta ja välillä ilman pidempää riviväliä tai muuta merkitsijää. Seuraavalta sivulta vain yllättäen alkaa kohtaus kokonaan toisista hahmoista.

Teoksen ärsyttävimpiä piirteitä ovat sen jatkuvat cliffhangerit. Henkilöt jäävät kummastelemaan ja päivittelemään jotakin asiaa kauhuissaan ilman, että saavat sanotuksi mistä on kyse ennen kuin  kohtaus jo vaihtuu. Alien-sanaa vältetään turhautumiseen asti. Lukija on tajunnut jo, mistä on kyse, mutta kerronta polkee paikallaan ja välttelee sinnikkäästi asioista niiden oikeilla nimillä puhumista. Efekti on lähes koominen.

Irina tajusi, mitä Kauko ajoi takaa, ja kalpeni.
- Voi hyvä jumala, hengähti Irina. - Se ei voi olla totta. Se olisi aivan liian kauheaa ollakseen totta.

Yhtä lukupiiriläistämme häiritsi teoksen liiat tieteelliset selittelyt ja yksityiskohdat ja tiedolla brassailu, kun taas loput meistä olivat tykänneet selityksistä. Herääminen sijoittuu selvästi niiden scifien joukkoon, jotka perustuvat pitkälti juuri tieteeseen ja sen hyödyntämiseen spekulatiivisessa fiktiossa. Jossain kohdissa teosta tietoa tulee kieltämättä pitkissä monologeissa, eikä sitä ole yhdistetty kovin hyvin itse tarinaan. Osa näistä kohtauksista tuntuu opetustuokioilta.

Muutenkaan emme pitäneet Isomäkeä hyvänä tarinankertojana. Mieleen Isomäen tyylistä tulee lähinnä Dan Brown, jolla Isomäen tavoin on vaikka mitä ideoita, mutta joiden toteutus jää todella geneeriseksi. Herääminen on liian jokamiehenkirja. Teoriassa teos on ihan mielenkiintoinen, mutta loppujen lopuksi se ei vaadi lukijaltaan mitään. Luettuaan sen unohtaa.

Erityisesti Maapallolle sijoittuvan scifin ongelmana on, että se vanhenee nopeasti. Tämä näkyy Heräämisessä, jonka julkaisuajankohtana ilmastonmuutoksesta  ei oltu vielä yhtä tietoisia kuin nyt. Teos alleviivaa, miten tosissaan aiemmat varoitukset olisi otettava ja miten myöhemmin voi olla liian myöhäistä. Tänä päivänä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tehdään varmasti enemmän kuin 18 vuotta sitten. Vuonna 2000 ajatus näköpuhelusta on ollut ilmeisen hurja, mutta nykyään näköpuhelut ovat teknologiana arkipäivää, joskaan eivät kaikkien käytössä niin kuin Heräämisessä. Ajatus siitä, että joku vastaisi näköpuheluun lähes alastomana on outo. Eikö näköyhteyttä todellakaan saisi kytkettyä pois? Ja miten kukaan ei ole ostanut ilmalämpöpumppua kotiinsa? Vielä vuonna 2000 ilmalämpöpumput eivät tainneet olla mikään juttu, mutta nykyään omakotitaloissakin alkaa monessa olla ilmalämpöpumppuja. Heräämisessä ilmastoinnin sijaan kärsitään läkähdyttävästä kuumuudesta ihan kaikkialla.

Maa on Heräämisessä eräänlainen museoplaneetta; planeetan kokoinen luonnonsuojelualue, kosminen eläintarha, jossa primitiivisen sivilisaation annetaan temmeltää. Vieras supersivilisaation ei kuitenkaan jää vain tarkkailevaan asemaan, vaan pyrkii säilyttämään Maapallon elämän ja pelastamaan sen karanneelta kasvihuoneilmiöltä. Tilanne, jossa vain Maan ulkopuolinen sivilisaatio kykenee pelastamaan planeettamme ilmastonmuutoksen aiheuttamalta tuholta on surullinen.

Itse pidin siitä, ettei Heräämisessä esiintyvä supersivilisaatio ole vihamielinen. Vihamieliset sivilisaatiot ovat usein varsin lyhytikäisiä, minkä vuoksi skenaariot kohtaamisista vihamielisten alieneiden kanssa kallistuvat epäuskottavan puolelle. Sivilisaation, joka kykenisi tulemaan Maapallolle ja ottamaan meihin yhteyttä olisi oltava todella pitkälle edennyt ja vanha. Koska sivilisaatioiden kehitykselle on ominaista oppiminen, olisi tällainen supersivilisaatio todennäköisesti myös meitä "sivistyneempi" niin moraaliltaan kuin kosmiselta ymmärtämiseltään. Pelkästään tuhottavakseen muita sivilisaatioita etsivä supersivilisaatio on ajatuksena lähes naurettava. Elintilan laajentaminen ja resurssien kahmiminen ovat kuitenkin sellaisia syitä, joiden takia ihmissivilisaatiotkin ovat kautta aikojen olleet valmiita sotimaan.

Heräämistä oli erään lukupiiriläisen mukaan kiva lukea kylvyssä. Teos on sellainen, ettei haittaa, vaikka se putoaisikin kylpyammeeseen. "Kukaan ei kärsisi siitä, jos kirja olisi oma. Tai jos se olisi kaverin niin kaveristakaan ei tulisi onnetonta. Tän tyyppinen kirja." Lausahdus kiteyttää hyvin myös oman mielipiteeni teoksesta.

Kenelle? Miespuolisille lukijoille, niille, joita kiinnostavat asiat ihmisten sijaan,  ilmastonmuutoskirjallisuutta janoaville sekä tietysti niille, jotka kaipaavat ihan vain kylpylukemista.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Keigo Higashino: The Devotion of Suspect X


The Devotion of Suspect X (Yōgisha X no Kenshin/容疑者Xの献身 2005, engl. 2011) ei ole ihan tavallinen dekkari. Sillä millainen on dekkari, joka paljastaa heti aluksi murhaajan ja murhan tekotavan? Yasuko Hanaoka on lounasta myyvässä liikkeessä työskentelevä yksinhuoltajaäiti, joka on jo vuosia pakoillut entistä aviomiestään. Mies on väkivaltainen juoppo, joka aika ajoin on etsinyt Yasukon käsiinsä saadakseen tältä rahaa. Togashia ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Yasuko on muuttanut uuteen asuntoon ja saanut uuden työpaikan. Jotenkin tämä kuitenkin löytää Yasukon ja ilmaantuu tämän työpaikalle Benten-teihin. Yasukon ei auta kuin sopia tapaaminen tämän kanssa töidensä jälkeen.

’How about I come over there now,’ Ishigami said, his voice hushed over the phone. ’Would that be okay?’
’What? No, I don’t think – no, that would not be okay.’ Yasuko stammered, her body breaking out in a cold sweat.
’Ms Hanaoka’, Ishigami went on. ’It’s very  difficult to dispose of a body. A woman can’t do it by herself.’

Joesta löytyy ruumis, jonka murhaa etsivä Kusanagi selvittää apunaan ystävänsä fysiikkanero Manabu Yukawa. Yhdessä he pohtivat käsillä olevaa tapausta. Kusanagi tulee maininneeksi uhrin entisen vaimon, Yasuko Hanaokan, naapurissa asuvan matematiikan opettajan, jonka Yukawa tunnistaa oitis entiseksi koulukaverikseen. Ishigami oli kouluaikoinaan legenda, josta puhuttiin kunnioittavasti Buddha Ishigamina. Mutta miten ihmeessä sellainen nero on päätynyt opettamaan lukion matematiikkaa yliopiston professuurin sijaan?

Murhaa lähestytään sekä Kusanagin etsivän intuition että Yukawan tiedemiehen älyn ja havoinnointikyvyn kautta. Kusanagi, joka on tottunut luottamaan ystävänsä apuun, kokee kuitenkin yllätyksen.

’Hey, wait –’ Kusanagi called to his back.
Yukawa stopped and peered back over his shoulder. ’Now it’s my turn to be frank. I’m afraid I can’t give you my full cooperation with this case. I’m looking into it for personal reasons. So don’t expect me to be of much  help.’

Teos etenee hyvää vauhtia, ja sen matemaattiset ongelmanratkaisuhuomiot ovat mielenkiintoisia. Luin tämän Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegian suosituksesta nykyaista Japania edustavana japanilaisena dekkarina. Japanilaista kulttuuria teoksessa on kuitenkin varsin vähän, mihin petyin hieman. Dialogeilla on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa, eikä ympäristöä niinkään kuvata. Teos keskittyy tiukasti itse murhaan. Myöskään etsivän elämästä ei kerrota oikeastaan mitään. Parhaimman katsauksen lukija saa Yasukon elämään tämän luoviessa poliisitutkinnan läpi.

The Devotion of Suspect X ei ole, mikään vertahyytävä dekkari  vaikka teos on saanut myös thrillerin luokituksen. Hyvä niin, sillä mitään kovin raakaa en halua lukea. Rikoksen julmuudeltaan ja jännitysasteeltaan The Devotion of Suspect X oli juuri minulle sopiva. Ja kyllä, näinkin alkava dekkari voi tosiaan olla jännittävä. Teoksen erikoisen näkökulman vuoksi The Devotion of Suspect X käsittelee murhaa hyvin toisella tapaa kuin dekkarit yleensä. Murhatutkinnan etenemisen ja murhatun elämän pohtimisen sijaan keskiössä on itse murhaaja. Pitääkö Yasukon ja hänen tyttärensä alibi? Miten kouluikäinen Misato kestää poliisien kyselyjä ja syyllisyyden taakkaa? Entä Yasuko itse? Voiko parhainkin suunnitelma pettää jonkin yllättävän sattuman vuoksi vai voiko murhasta selvitä täysin kuiville?

Lukijana sympatiani olivat Yasukon ja Misaton puolella, mikä varmaan oli teoksen näkökulman valinnan tarkoituskin. Ex-miehen murha ei ole jännittävä tai erikoinen sinänsä, vaan teoksen jännitys tulee nimenomaan siitä, että lukija jännittää Yasukon ja tämän tyttären puolesta, ja sisältääpä teos lopputwistinkin. Teos haastaa pohtimaan olisiko joskus oikein, että murhaaja ei joutuisi teostaan tilille. Mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjassa komisario Adamsberg on joskus ollut tietyssä tilanteessa tätä mieltä.

Kenelle? Japanilaista kirjallisuutta mielellään lukeville, dekkareista pitäville lukijoille, joita ei haittaa lukea englanniksi.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Piia Leino: Taivas


Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).

Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä, kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.

Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat  kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.

Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.

Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.

Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta  kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä  laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.

Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.

Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.

Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.

Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.

Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Kevin Kwan: Crazy Rich Asians


Kevin Kwanin Crazy Rich Asians (2013) päästää tirkistelyn makuun. Millaista on niiden aasialaisten elämä, jotka ovat järkyttävän rikkaita? Nicholas Young on niin rikkaasta perheestä, että hänet on kasvatettu olemaan edes ajattelematta rahaa. Kun newyorkilaisessa yliopistossa opettava Nick päättää kutsua tyttöystävänsä Rachel Chun mukanaan parhaan ystävänsä häihin ja kesäksi Singaporeen, yrittää Nickin serkku Astrid varoitella Nickiä. Hänen pitäisi jotenkin valmistella Rachelia Nickin perheen varalta. Nick vain ei ymmärrä mitä valmistelemisen aihetta hänen perheessään on. Rachel ei ole kuullut juuri mitään Nickin perheestä, mutta Rachel kyllä näkisi sitten ja sulautuisi joukkoon. Tulevat häät nyt vain sattuvat olemaan koko Aasian kohutuimmat häät, mikä sekin selviää Rachelille vasta Singaporessa.

Teoksesta on nyt kohuttu, kun tänä vuonna elokuvateattereihin tullut Crazy Rich Asiansista tehty elokuva pääsi Golden Globe Awards -ehdokkaaksi. Odotukseni olivat korkealla teoksen suhteen, sillä en ole koskaan nähnyt näin paljon vaivaa jonkun kirjan metsästämiseen. Lukupiirimme päätti kuun alussa, että lukisimme seuraavaksi Crazy Rich Asiansin. Katsoimme, että Oodi aukeaisi sopivasti seuraavana päivänä ja siellä näyttäisi olevan pokkarihyllyssä 9 kappaletta kyseistä kirjaa. Seuraava päivä ja avajaiset tulivat, mutta pokkarihyllyä ei ollut. Seuraavana maanantaina pokkarihyllystä ei ollut tietoakaan. Kuin onnen kaupalla saimme viimeiset 3 kappaletta luettavaksemme saman viikon torstaina, kun pokkarit olivat ilmestyneet Oodiin pöydille pinottuina.

Vaivannäkö palkittiin, ja lukupiirimme otti Crazy Rich Asiansin vastaan positiivisesti. Kaikki olivat tykänneet. Erityistä kiitosta sai miten teoksen henkilöhahmoja kuvattiin kepeällä, hyväntahtoisella huumorilla. Hahmot elävät todella kuplassa ja käyttäytyvät naurettavasti, mutta heille kaikki on normaalia. Carolin saadessa hepulin ja hänen hätiin kutsuman Sisar Gracien tuhotessa vanhoja historiallisia esineitä, ovat Carolin ystävät huolissaan siitä että Carol nyt tuhoaa omaisuuttaan ja tulee vielä katumaan, eivät niinkään siitä, että tässä nyt on arvokkaista kulttuuriperintöesineistä ja niiden tuhoamisesta kyse. Ja Astrid ostaa hetken mielijohteesta puolen miljoonan korvakorut, joista ei edes oikeastaan pidä. Suhde rahaan on etäistä, kun sitä todella on.

Kirjan alussa fokalisoija vaihtui meistä kaikista liikaa. Nickin randomit sukulaiset eivät vielä siinä vaiheessa kiinnostaneet, mutta luvut olivat onneksi lyhyitä ja tarinassa päästiin eteenpäin. Olimme hieman eri mieltä siitä, oliko eri hahmojen näkökulmia loppujen lopuksi liikaa vai ei. Olisin mielelläni halunnut lukea hieman enemmän pääparista, ja mielestäni muut henkilöhahmot veivät heidän kuvaukseltaan liikaa tilaa. Tai ehkä Nickille ja Rachelille varattu tila olisi vain voinut tulla käytetyksi hieman toisin, sillä pidin kyllä myös Nickin sukulaisten tarinoista. Muut olivat yksiselitteisen tyytyväisempiä siihen, että teos kuvasi Singaporen kermaa laajemmin ja ettei teos nimenomaan keskittynyt vain Racheliin ja Nickiin. He näkivät Rachelin ja Nickin tarinan ennemmin ikkunana rikkaiden singaporelaisten maailmaan kuin tarinan tärkeinä päähenkilöinä. Heidän tarinansa oli lukupiiriläisistä jopa vähän tylsä ja ehdottomasti kliseinen. Kliseinen se totta kai olikin. Olisin silti kaivannut enemmän valoa mm. Nickin käytöksen Rachelissa herättämiin tunteisiin.

Nickin hahmon näimmekin ongelmallisimpana. Pidimme epäuskottavana, ettei Nick olisi todella tajunnut sukulaistensa olevan niin ylenpalttisen rikkaita ja ettei tämä siksi tajuaisi paljastaa Rachelille etukäteen miteen tai edes varoittaa tätä perheestään. Nickin on täytynyt olla tietoinen perheensä maailmasta, sillä on kuitenkin halunnut irrottautua siitä ja pysytellä New Yorkissa, kaukana Singaporesta. Nick ei pidä perhettään erityisen rikkaana, vaikka hänen isoäidillään on kartano mielettömän kokoisella tontilla keskellä Singaporea, jossa kaikki rakennetaan tiiviisti ja ylöspäin. Lienee aika vaikeaa olla näissä puitteissa tajuamatta, että rahaa suvussa taitaa olla aika runsaastikin.

Nickille rahalla ei tunnu olevan väliä, ja selitykseksi kirjassa annetaankin, ettei Nickille tule mieleen, että raha pitäisi mainita tai siitä pitäisi puhua. Toisaalta Nick ei ole aiemmin joutunut vastakkain sukulaistensa kanssa, ja uskoo isoäitinsä haluavan hänen olevan onnellinen ja siten hyväksyvän Nickilleen tyttöystävän kuin tyttöystävän. Varsinkin kun Nickin serkku Alistair on tuonut Colinin häihin kunnon golddiggerin, taiwanilaisen saippuasarjanäyttelijätyttöystävänsä Kittyn Pongin. Tämän rinnalla Rachel näyttää lähestulkoon pyhimykseltä mitättömine (ja varsin epäilyttävine, kuten myöhemmin selviää) taustoineen.

Moni teoksen hahmo jää ohueksi. Crazy Rich Asians tarjoaa eräänlaisen poikkileikkauksen huippurikkaiden singaporelaisten elämään, mutta ei mene oikeastaan pintaa syvemmälle. Rachel on persoonaton ja hänen ympärillään vain tapahtuu. Hänen reaktionsa tapahtumiin ovat vähäisiä. Myös Nickiltä puuttuu persoonallisuutta – hän on vain nuori, komea ja rikas. Syvimmälle päästään Nickin serkun Astridin ja tämän miehen Michaelin tarinassa. Uskottavimmaksi hahmoksi puolestaan julistimme yksimielisesti Eddien, joka pakkomielteisesti haluaa perheensä edustavan parhaiten pukeutuneena ja joka on hajoamispisteessä, kun hänen lapsensa läikyttää vahingossa Fantaa hänen päälleen juuri ennen häitä. 

Teos vilisee merkkinimiä, joilla pyritään osoittamaan miten mm. Louis Vuitton on köyhän miehen luksusmerkki ja miten paljon rikkaampia Nickin Guccin uusrikkaiden kiinalaisturistien jonoa paheksuvat sukulaiset ovat. Heille ei kelpaa mikä vain, eikä heidän tarvitse uusrikkaiden tavoin olla näkyvästi törsäämässä rahaansa kaikkeen. Vaatteiden ja laukkujen kuvailu ei silti ole liian pikkutarkkaa, eikä Rachelin kohtaamaa yltäkylläisyyttäkään kuvata niin vuolaasti kuin vastaavassa chick litissä varmasti kuvattaisiin. Vain muutama kohtaus todella keskittyy ympäristöön.

”This is my mother’s re-creation of the Hall of Mirrors at Versailles. Get ready”, she warned. Rachel ascended the steps and entered the room, her eyes widening a little. Aside from the red velvet brocade sofas, every single object in the cavernous formal living room appeared to be made of gold. The vaulted ceiling was composed of layers upon layers of gold leaf. The baroque console tables were gilt gold. The Venetian mirrors and candelabra lining the walls were gold. The elaborate tassels on the gold damask curtains were yet a deeper shade of gold. Even the tchotchkes scattered around every available surface were golden. Rachel was completely dumbstruck.

Oma suosikkikohtaukseni Crazy Rich Asiansista on kohtaus, jossa eräs Aramintan polttarivieraista tuskailee rakkauttaan johonkin vähemmän rikkaaseen mieheen. Muut polttarivieraat selittävät hänelle, miten hän ei todellakaan voi jatkaa suhdetta kyseiseen mieheen, sillä hänellähän menee rahaa siihen ja siihen ja tähän ja tähän:

Let’s be generous and assume that Simon is making a measly eight hundred thousand a year. After taxes and CPF, his take-home is only about half a million. Where are you going to live on that kind of money? Think about it – you have to factor a million dollars per bedroom, and you need at least three bedrooms, so you are talking three mil for an apartment in Bukit Timah. That’s hunded and fifty thousand a year in mortgage and property taxes. Then say you have two kids, and you want to send them to proper schools […] Servants and nannies – two Indonesian or Sri Lankan maids  […] Now, what are you going to do about your own upkeep? At the very least, you’ll need ten new outfits per season, so you won’t be ashamed to be seen in public. […] I’ll throw in another twenty thousand for one good handbag and a few pairs of news shoes every season. And then there is your basic maintenance – hair, facials, mani, pedi, brazilian wax, eyebrow wax, massage, chiro, acupuncture, Pilates, yoga, core fusion, personal trainer. […] How are you going to put food on the table and clothe your babies with that? How will you ever get to an Aman resort twice a year? [...] Don’t you see? It’s impossible for you to marry Simon.

Kohtaus kuvaa osuvasti megarikkaiden paineita ja statuksen ylläpitoa. Uusia vaatteita on ostettava joka välissä, ja olemista säätelee odotukset siitä, mitä kaikkea on oltava ja missä määrin. Luonnollisestikin tällöin on oltava tarkkana siitä kehen rakastuu ja kenen kanssa menee naimisiin.

Teoksen konsepti kiinnosti siinä määrin, että saattaisin jopa lukea jatkoakin. Jatko-osat China Rich Girlfriend ja Rich People Problems ovat nekin kirjastossa saatavilla. Elokuva on ikävä kyllä jo poistunut elokuvateattereista, joten en pääse valkokankaalla tätä kaikkea ihailemaan.

Kenelle? Aasialaisesta kulttuurista ja Singaporesta kiinnostuneille, viihteellisestä kirjallisuudesta pitäville.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Maya Rodale: Lady Bridget's Diary


Ihana joululukemiseni ja joululomani pelastus Lady Bridget's Diary (2016) on reilusti romantisoitu ja viihteellistetty sekoitus Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja Bridget Jonesin päiväkirjaa. Ja mikä parasta, se on ensimmäinen osa supersuositun amerikkalaisen Maya Rodalen Keeping Up With The Cavendishes -sarjaa. Kirja on siis sarjan nimen mukaisesti saanut vaikutteita Kardashianeista. Ja tämä on tietysti juuri se, miksi tähän kirjaan tartuin. En itse asiassa lukemista aloittaessani edes tiennyt, että kyseessä oli Jane Austen -adaptaatio.

It was a truth universally acknowledged that the ton liked to gossip, particularly if the subject contained a lord, a lady and some hint of scandal. So much better if it included a man who never provided fodder for gossip, a lady who was already an object of interest, a dash of impropriety, elements of seduction, hints of a love triangle, and something too outrageous to be believed. The sight of Darcy and Bridget clinging to each other in a lake at a garden party, satisfied all requirements.

Ei, ihan näin Lady Bridget's Diary ei sentään ala, vaikka legendaarinen Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslause kirjasta löytyykin. Cavendishien perhe, 3 sisarta ja yllättäen herttuan arvonimen saanut veli, matkustavat Amerikasta isänsä synnyinmaahan Englantiin kokeilemaan aateliselämää esiliinanaan Durhamin herttuatar Josephine Cavendish, sisarusten täti. Cavendisheille perhe on kaikki kaikessa, ja heidän on pysyteltävä yhdessä, ihan niin kuin Kardashianit. Sisarusten jakautuminen kahdelle eri mantereelle ei tule kysymykseenkään, minkä vuoksi koetuksella on yhtälailla kaikkien heidän sopeutumisensa. Cavendishien sisarien käytös nousee kuitenkin skandaaliksi jo heidän debyyttitanssiaisissaan, kun Lady Bridget kaatuu selälleen tanssilattialle. Nuoret ja komeat veljekset Rupert ja Lord Darcy (tai Looord Darcy, kuten Bridget häntä myöhemmin tulee kutsumaan) auttavat Bridgetin ylös. Eikä kukaan ole heitä esittelemässä!

Lord Darcy on Lady Bridgetin vastakohta. Hän on kaikkea sitä mitä englantilaisen herrasmiehen kuuluukin olla, säätytietoinen, kohtelias, hyvätapainen. Eikä amerikkalainen Bridget osaa edes puhutella ihmisiä oikein. Hän on elinvoimainen, tunteikas ja täysin uusi Lontoon seurapiireissä. Darcy on myös veljensä vastakohta, sillä Rupert on hurmaava ja ystävällinen, kun taas Darcy on tuima ja tuntuu vihaavan Bridgetiä. Hän saa  Bridgetin päiväkirjassa nimen Dreadful Darcy ja perään listan kaikista niistä asioista, joita Bridget hänessä vihaa. Rupertista (jonkinlainen sekoitus herra Bingleya ja herra Wickhamia [?!]) kehkeytyy sen sijaan oitis Bridgetin hyvä ystävä ja sulhaskandidaatti.

Lady Bridgetissä yhdistyy Kardashianien skandaalit ja Bridget Jonesin sosiaalinen kömpelyys ja huonot esittelytaidot. Cavendishit ovat jatkuvasti juorupalstojen aiheena, eikä heitä parhaansa mukaan välttelevä Lord Darcy -parka pääse heitä pakoon.

By Friday, Darcy had had enough.
The Americans had thoroughly invaded England, the haute ton, and his life, even though Darcy had done his best to avoid them. They were in attendance at nearby every soiree. He saw the ladies at the opera and he frequently saw the duke riding in Hyde Park during  the early morning hour […]
There were endless mentions of them in the newspapers that his butler ironed each morning and placed at the breakfast table.
One American in particular plagued him especially: Lady Bridget. And it was through no fault of her own.

Lady Bridget's Diary on älyttömän mukaansatempaava ja hauska! Se on täynnä ihastuttavaa sarkasmia ja viihdyttävän humoristisia kohtauksia. Fokalisaatio vaihtelee herkullisesti Bridgetin ja Lord Darcyn välillä valottaen Lord Darcyn karkailevia ajatuksia ja tuskaista kamppailua Lady Bridgetin herättämän kaipuun kanssa. Lord Darcy ei nimittäin haluaisi mitään enemmän kuin suudella Bridgetiä, mikä ei tietenkään olisi millään lailla sopivaa. Lord Darcy on jo pitkään suunnitellut avioliittoa Lady Francescan kanssa, eikä juorupalstojen keskiössä jatkuvasti oleva Lady Bridget ole mitenkään sopiva kreivittäreksi. Ja eihän hän voisi tehdä niin veljelleen. Vai voisiko?

It was impossible not to glance at him [Darcy], quickly, though, so he would not catch her looking. She saw that he had developed a sudden fascination with a silver spoon. It so happened that hers was quite interesting as well. She would have to compliment her hostess on her silverware. 

Teoksen kieli ja tyyli on nykyaikaista, mikä helpottaa historialliseen Lontooseen sukeltamista. Amerikkalaiset sisarukset tuovat siihen myös tuoreen tuulahduksen – he pitävät monia yhteisön sääntöjä yhtä hullunkurisina kuin moderni lukijakin. Claire Cavendish on montaa miestä älykkäämpi ja nauttii älyllisistä haasteista. Englannissa naisen ei kuitenkaan sovi olla älykäs, mistä häntä muistuttaa erityisesti James Cavendishin perijä sovinististakin sovinistisempi herra Collins, joka ei lähestulkoon usko naisten ajattelevan ollenkaan.

It was another evening and another ball. Another day spent paying calls, practicing the pianoforte, learning more phrases in French (J’ai faim, je suis fatigue, je wish to stay in bed and read fashion periodicals). Hours were spent preparing – hair was curled and styled, dresses prepared, corsets tightened, cheeks pinched.

Cavendishin sisarusten on navigoitava yhä uusien tanssiaisten lomassa ja yritettävä välttää skandaaleja. Ja Lady Bridget kirjoittaa kaikesta päiväkirjaansa listaten syötyjen (tai syömättä jääneiden) kakkujen määrän Bridget Jonesin tapaan. Viittaus Bridget Jonesin päiväkirjaan ei jää pelkkään hauskojen ja purevien päiväkirjamerkintöjen kikkailuun, vaan Lady Bridgetin päiväkirjalla on teoksessa oma tapahtumia jouduttava osansa.

Adaptoitujen seikkojen listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta ainakin itse nautin kovasti näiden intertekstuaalisten viittausten tunnistamisesta ilman, että kukaan olisi niitä minulle osoittanut. Tässä piileekin yksi adaptaatioiden suosion salaisuus: ne haastavat lukijan aivot raksuttamaan ja vertaamaan adaptaatiota sen emotekstiin/-teksteihin.

Myös muita intertekstuaalisia viittauksia löytyy: Lontoon seurapiirikaunottaret mm. pukeutuvat keskiviikkoisin vain vaaleanpunaiseen kuten Mean Girls -elokuvassa.

Kenelle? Romanttisista romaaneista nauttiville, Jane Austen -adaptaatioista kiinnostuneille ja viihteellistä kevyttä luettavaa halajaville.

tiistai 25. joulukuuta 2018

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia


Seurasin yhdessä vaiheessa miten hulluna opiskelukaverini oli Jojo Moyesin kirjoihin. "Okei sori, tää vielä... Koitan seuraavaks lukee jotain muuta ku Moyesia", kaverini pahoitteli lukiessaan jo useampaa Moyesia putkeen. Pitäisiköhän sitä kokeilla ja lukea joku Jojo Moyesin teos? Onhan Jojo Moyes kuitenkin bestseller. Valintani osui sattumoisin kirjastossa paikalla olleeseen Moyesin teokseen Parillisia ja parittomia (The One Plus One 2014, suom. 2017), joka pääsi joululomaluettavakseni.

Teos kertoo erilaisesta Jessistä, joka on 17-vuotiaana saanut tyttärensä Tanzen. Elämä ei ole ollut helppoa, ja Tanzen jälkeen Jess on saanut holhottavakseen myös miehensä lapsen Nickyn. Miehen lähdettyä Nicky on jäänyt.

"Ei siinä sen kummempaa [...] Nicky on minulle kuin oma lapsi. Hän on ollut luonani kahdenvuotiaasta. Hän katsoo Tanzien perään. Sitä paitsi perheitä on nykyään monenlaisia. Muitakin kuin normiperheitä, joissa on äiti, isä ja kaksi pilkku neljä lasta."

Jessin on painettava töitä niin siivoojana kuin tarjoilijanakin. Aikaa lapsille jää vähän, ja ripsiväriä ja silmänrajauksia käyttävää Nickyä kiusataan. Skotlannissa asti järjestettävät matematiikan olympialaiset (Tanzen on osallistuttava!) saavat Jessin pakkaamaan perheensä kuolaavine koirineen miehensä rämäautoon ja lähtemään tien päälle. Matka tyssää lyhyeen, kun poliisi huomaa heidät. Paikalle saapuu herra Ed Nicholls, jonka luona Jess siivoaa ja jonka hän on joutunut auttamaan kotiin baristaan umpikännissä. Herra Nicholls tekee odottamattoman ehdotuksen viedä heidät perille. Matka kestää päiväkausia, koska Tanze ei kestä yli kuudenkympin vauhtia. Herra Nichollsin motiiviksi annetaan, että hän yrittää pakoilla omaa sisäpiirikauppojen romuttamaa elämäänsä entisenä pelifirman johtajana. Jotakin on tehtävä oikein. Hän on sitäpaitsi joka tapauksessa menossa siihen suuntaan sairasta isäänsä katsomaan.

Lukiessa tulee mieleen, että tämä on vähän niin kuin kanavasurffaillessa jäisi katsomaan jotakin satunnaista elokuvaa, joka ei oikeastaan kiinnosta mitenkään erityisesti, mutta joka menee silti paremman puutteessa. Kirjan juoni on kömpelön epäuskottava. Toisaalta moni tosielämän tapahtuma kuulostaa kerrottaessa ihan uskomattomalta. Silti jo kirjan lähtökohta vieraasta miehestä kyyditsemässä epämääräistä ja vähintäänkin vaativaa perhettä on aika cringe. Onneksi kerronta on sujuvaa, ja kirjassa on joitakin oikeasti ihan hellyyttäviäkin juttuja. Niiden liioiteltujen ongelmien seassa.

Jojo Moyes ei itse pidä naisten kirjoittaman kirjallisuuden määrittelemisestä liian usein chick litin alle. Hänestä se rajaa liikaa ja saattaa pitää loitolla lukijoita, jotka muuten saattaisivat lukea näitä laajoja ja tärkeitäkin asioita käsitteleviä kirjoja. Olen samaa mieltä, ja vaikka Moyes luokitellaan usein juuri chick litiksi, ei ainakaan Parillisia ja parittomia vastannut omaa käsitystäni chick litistä. Mutta ehkä tässä onkin kyse juuri siitä mistä Moyeskin puhuu BBC:n haastattelussaan. Chick litin alle mahtuu vaikka mitä.

En oikein tiedä. En sanoisi että Parillisia ja parittomia oli huonokaan. Sanoisin ennemmin, ettei se ollut minun makuuni ja sisälsi liikaa oksentelua ja piereskelyä. Aika omituista huumoria minusta. Nyt olen ainakin lukenut yhden Jojo Moyesin, ja siihen olen tyytyväinen. Toivottavasti muiden joululoman lukuvalinnat ovat osuneet enemmän kohdilleen. Ihanaa joulua kaikille!

Kenelle? Jojo Moyesista ja perhekuvauksista pitäville, helppoa arkista luettavaa kaipaaville.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Terhi Tarkiainen: Pure mua


Huvila seisoi hänen edessään yhtä vanhana ja puisena ja vaaleana kuin se oli aina ollut. Paitsi että se näytti saaneen kevyen punertavan hohteen, kuin pari tippaa punaista valkoisen maalin seassa. Tietysti se saattoi olla vain illan tuomaa väritystä: Meri kurkki kaistaleina puiden välistä talon takana, ja aurinko oli painumassa horisonttia rikkovien pikkusaarten taakse. Mutta ajatus veren tahrimasta talosta kuulosti dramaattisemmalta ja sopi siten paremmin hänen päiväänsä, josta oli muodostumassa ehdottomasti ja epäilyksettä maailmanhistorian surkein syntymäpäivä. 
“En halua lukea mitään 2012 ilmestynyttä”, muistan julistaneeni erään kirjallisuustieteen kurssin jälkeen. Kurssiin oli sisältynyt kattava katsaus vuoden 2012 kotimaisiin kirjauutuuksiin, jotka kaikki tuntuivat toitottavan joko sisällissotaa tai Lapin sotaa. Sisällissotaa en onnistu välttämään. Terhi Tarkiaisen tuoreessa esikoisromaanissa ja uudessa suomalaisessa vampyyrikirjassa Pure mua (2018) päähenkilö Anna Björksund kirjoittaa sisällissodasta gradua. Hänen asuttamassaan suvun huvilassa on ollut vuonna 1918 pitkälti historiasta pyyhitty verilöyly, kun joukko punaisia valtasi huvilan ja teurasti talon väen. 

Populaarikulttuurissa vampyyrit kuvataan usein ihmisiä alistavina ja jopa heitä veripusseiksi orjuuttavina. Pure mua lähtee aivan päinvastaisesta lähtökohdasta. Miltä tuntuisi saada yllättäen syntymäpäivälahjaksi seksikäs nahkahousuinen vampyyri, joka kutsuu sinua emännäksi ja on täysin sinun vallassasi, koska voit antaa sille kipua tuottavia piikkejä koska tahansa? Kuvittele vielä olevasi 30-vuotias vegaani, joka on jonkin aikaa pitänyt miessukupuoleen etäisyyttä, ja jolla on meneillään kapina suomenruotsalaisia bättre folk -vanhempiaan vastaan. Nyt nämä elämääsi sanelleet vanhemmat hankkivat sinulle elävän seksilelun, koska tarvitset "harjoitusta". Palautusohjeita Kenneliin ei ole, vain Omistajan opas.
Yksi vampyyriväitettä puoltava tekijä oli, että mies oli aivan naurettavan komea. Anna oli varma, että jos vampyyreja kerran oli olemassa, joskus oli täytynyt kuolla ja herätä henkiin myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, joilla oli purentavikoja ja aknearpia, keskivartalolihavuutta ja kaljuja kohtia. Silti häkissä istuvan miehen ulkomuoto sopi populaarikulttuurin kuvaan vampyyrista viimeistä sulkakynänpiirtoa myöten: huolella veistetyt poskipäät, aristokraattinen suora nenä ja siniharmaat silmät saivat tämän näyttämään romanttiselta sankarilta, joka oli repäisty suoraan pehmeäkantisen kirjan kannesta. Sellaisen, joita jäi tahtomattaankin tuijottamaan kaupan kassajonossa, juuri siinä suklaapatukoiden vieressä, mutta joita ei kuitenkaan kehdannut ostaa, vaan joutui tyytymään suklaapatukkaan.
 
Pure mua on otteeltaan tuore ja leikittelee konventoituneilla vampyyrikäsityksillä ravistaen hieman pakkaa. Osa kirjan huomioista on suorastaan poskettomia. Annalla on hylly täynnä paranormaalia romanssia ja tietää yhtä sun toista eri vampyyrimytologioista. Lemmikkivampyyri, jonka nimeksi paljastuu Vlad, ei häntä ilahduta. Toisaalta Anna on tyytyväinen, etteivät hänen vanhempansa hankkineet hänelle zombia. Anna myös miettii tekeekö ruumiin haluaminen hänestä nekrofiilin ja epäilee vampyyrinsa uneksivan autereisesta hautuumaasta ja anteliaaseen kaula-aukkoon sonnustautuneesta neitsyestä.

Vampyyri on perinteisesti ollut kirjallisuudessa ihmissutta kiinteämpi hahmo. Mutta onko vampyyrikuvastoonkin jätettävä oma jälkensä? Kaikki muistavat Twilight-saagan glittervampyyrit, joilla oli lisäksi erityistä vampyyrimyrkkyä. True Bloodista tai sen kirjasarjaversiosta Sookie Stackhousesta muistetaan vampyyrien veren parantava vaikutus ja keinotekoinen veri, true blood. Pure mua -romaanin vampyyreilta puolestaan puuttuu se, mikä on vampyyreille ehkä tunnusomaisinta veren juonnin lisäksi  nimittäin torahampaat.

”Nehän on… ihan vain hampaat?”
”Kyllä, ne ovat ihan vain hampaat. Ihminen on lihansyöjä ja me vampyyritkin aloitimme ihmisinä.” Mies kuulosti loukkaantuneelta, mutta Anna näki vinon hymyn välähtävän tämän kasvoilla.
”Ja  noilla – noilla ihan tavallisilla hampailla sä sitten hotkit kauloja?”
”Iho on ohut, ei sen rikkomiseen niin paljon vaadita. Vaikka meillä onkin hieman enemmän fyysistä  voimaa.”

Muutoin teoksen vampyyrit noudattelevat ominaisuuksiltaan pitkälti tuttua kaavaa. Ne ovat ylitsepursuavalla seksikkyydellä ja ihmistä voimakkaammalla vietillä varustettuja, auringonvaloa kaihtavia verenimijöitä. Ne kykenevät Pure mua -spesiaalina haistamaan lajitoverinsa jo kaukaa ja päättelemään tämän suvun. Tälle kyvylle olisi Twilight-saagassakin ollut käyttöä. Ei olisi tarvinnut ihmetellä kuka niitä uusia vampyyreja oikein luo. Vladin (siis Vlad niin kuin Vladislav, ei niin kuin Vlad Seivästäjä) venäläistausta tuntuu tyylikkäältä vedolta kun miettii, miten paljon paremmin vampyyrit sopivat venäläistarinoihin kuin suomalaiseen kansanperinteeseen. Kirjahyllystäni taitaa edelleen löytyä lapsuuteni Tsaarintyttären merkki -niminen satukirja, joka sisälsi venäläisiä vampyyritarinoita.
Yllättävintä tässä kaikessa on, ettei Pure mua ole sitä genreä, joksi sitä ajattelin. Erotiikkaa uhkuvasta eksoottisesta vampyyrilemmikistä huolimatta Pure mua ei ole paranormaali romanssi. Teoksen vampyyrit ovat vähemmän nössöjä kuin Veren vankien Louis tai Vampyyripäiväkirjojen Stefan, joita ohjaa jonkinlainen moraalinen kompassi. Vlad ei ole romanttinen sankari eikä ihan ihmisiä sympatisoiva sympaattinen vampyyrikaan. Vladin aristokraattiset piirteetkin viittaavat ennemmin byronilaiseen vampyyriperintöön kuin pehmovampyyreihin. "Yksilön yhteys lajitovereihinsa on vahva. Se onkin suositeltavaa pitää erossa muista, kunnes kotiutuminen on kunnolla tapahtunut", varoittaa Omistajan opas.

Teos on vetävä ja osuvilla kielikuvilla varustettu. Se tekee mitä pitääkin: viihdyttää. Puolessa välissä alan jo miettiä että ei kai tämä nyt kohta lopu. Pure mua ei ehkä ole loppuratkaisultaan vahvin, mutta joka tapauksessa vaikuttava ja originaali esikoisteos. Ottaen huomioon miten realismipainotteista kotimainen kirjallisuus pitkälti on, on Pure mua sitäkin virkistävämpi tuulahdus jotakin uutta. Tällaista lisää, kiitos.

Kenelle? Vampyyreista ja urbaanista fantasiasta kiinnostuneille huumorintajuisille lukijoille ja niille, jotka haluavat lukea vähän erilaista kotimaista kirjallisuutta.