perjantai 24. toukokuuta 2024

Margaret Owen: Painted Devils

Kuka ei rakasta kultteja ja possessoituja nukkeja? Niitä on tarjolla Margaret Owenin Little Thieves -sarjaa jatkavassa Painted Devilsissä (2023). 

⁣Let me state one thing up front: I wasn't trying to start a cult.

I know that may be hard to buy. Especially given that I'm currently squinting into a tin mirror and painting stark red diamonds onto my face, robed head to toe in equally stark red, and hurrying to finish before the last dregs of sunset swirl drown the drain.   

⁣Vanjan tuulesta tempaama jumala osoittautuu huomattavasti todellisemmaksi kuin mitä sopisi ja ilmaantuu vaatimaan neitsytuhria. Ja ei, valituksi uhriksi ei suinkaan joudu Vanja, vaan Emeric. Mikä on tietysti aivan yhtä hankalaa. Ainekset tässä kakkososassa ovat mahtavat, ja kirja imaisee edeltäjäänsä vikkelämmin mukaansa.

⁣Seksi on aiheena vahvasti läsnä. Painted Devils käsittelee hellän kunnioittavalla otteella millaista on lähestyä aihetta teininä, jolle kaikki on uutta ja epävarmaa. Navigoidessaan rakkauden, heräävän seksuaalisuuden ja toistensa tarpeiden kanssa Vanja ja Emeric oppivat paljon niin itsestään kuin toisistaankin; mm. Vanjan nukkumistavoista.

"You," he says blearily, "are an unparalleled devil from hell in your sleep."

"What?"

Emeric rubs his eyes. "You stole all the blankets. And then you rolled up in them, like a, a crêpe, so they were stuck on your side. And then, when I tried to take one off the top, you turned over, looked me straight in the eye, and said - and I quote - 'I'll kill you.'"

"I never."

"You followed it up with 'It'll look like an accident.'"

Ennen kaikkea he oppivat, että se, millä on merkitystä, on mikä tuntuu heistä oikealta. Ei kenestäkään muusta. ⁣Kuten sitaateista näkyy, paljon on kuorrutettu huumorilla. Vetävä dialogi onkin yksi teoksen selkeitä vahvuuksia.

Vanjan vanhoihin haavoihin sattuu edelleen, ja tuleepahan osa niistä uudelleenavatuiksikin. Paranemista silti tapahtuu. Vanja on löytänyt suurimman tutkijansa Emericistä, ja sillä on merkitystä. He oikeasti puhuvat toistensa kanssa. Teoksessa on myös uusia hahmoja, jotka turvaavat hekin Vanjan selustaa. Jos minulla oli Little Thievesin kohdalla vielä jotain epäilyksiä, niin ne ovat kyllä nyt hälvenneet. Olen Vanjan puolella. 

Vanhoja hahmoja ei niinkään näy. Ragne on ilokseni loppupuolella mukana, mutta suurimmaksi osaksi hahmokaarti on tosiaan uusia tuttavuuksia. Yksi heistä on tosiaan vanhaan nukkeen ankkuroitu aave. 

Painted Devils on aikamoinen kiikutus. Se on hyvin tapahtumatäytteinen, nopea ja hauska. Kikattelen taas ääneen, ehkä enemmänkin kuin ensimmäisen osan kohdalla. Ja siis totta kai tälläkin kertaa tarinassa on pakko olla hevosia. Lukiessani hymisenkin sille, miten miellyttävää on lukea sarjaa. Hahmot ovat jo tuttuja, maailma on tuttu, ja saa vain nauttia heidän sanailustaan ja viittauksista aiempaan. Owen myös todella nojaa vitseissään aiempaan, mikä luo ihanaa tuttavallisuuden tunnetta hahmojen väleihin.

Loppua kohti asiat muuttuvat varsin kaaottisiksi ja olo on kuin raketin kyydissä. Hidastamisen mahdollisuutta ei ole. Joistakin jutuista en pidä niinkään, joistakin taas pidän. Sitten on myös niitä juttuja, joita en aivan tajua, mutta ei se mitään.

Teoksen cliffhanger on inhottava, varoituksen sanana. Kolmatta osaa saa vielä odotella.

Lainassa minulla on edelleen nämä Vehkan upeat Illumicrate-versiot, joten tässä teillekin ihailtaviksi tätä kansitaidetta: 


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

Elina Pitkäkangas: Sang


Nyt kun Elina Pitkäkankaan Naraka (2024) on ilmestynyt, on loistava tilaisuus tarttua Sangiin (2022), Topelius-palkinnon voittaneeseen sarjan ensimmäiseen osaan. Ja mikä helmi tämä onkaan! Ei tätä syyttä ole kehuttu.

Autoritaarisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa vuoristokylän kasvatti Kong Dawei ajautuu tapahtumiin, joiden jälkivyöryltä ei voi välttyä. ⁣Kaikilla Fusangin asukkailla on ranteessaan gerenit, rannekkeet, joihin varallisuus on talletettuna ja jotka ovat ainoa tapa käyttää rahaa. Niiden kautta myös valvotaan kansalaisia, ja kun Dawei saa omaansa ryöstörahat, on kiinnijäämisen vaara suuri. Pakomatka vie hänet Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemaan pääkaupunkiin, kauas kotiseudusta ja kauas hänen rakkaistaan. ⁣

16-vuotias Dawei on veljensä Qirenin tavoin bianfu, erilaista tavaraa salakuljettava ja kamppailua taitava Pohjoisen kuriiri, joka kiitää talojen katoilla. Kansalaisvelassa on lyhennettävää, ja Dawei lyhentää omansa lisäksi myös kasvattisisarustensa velkoja. Maksamattomasta velasta nimittäin joutuu pakkoleirille Narakaan 20 ikävuoden iässä. Äitinsä veljekset ovat menettäneet Dawein ollessa neljän vanha. Hänen puhumisensa on loppunut siihen. Dawei on sittemmin vannonut hiljaisuusvalan, anjingin, ja kommunikoi muiden kanssa viittomakielellä. Kotiseudulla sitä osataankin, mutta pääkaupungissa hiljaisuusvalaa ei suvaita. On ilahduttavaa lukea viittomakielestä, joka usein kirjallisuudessa jää marginaaliin. Sille annettu poliittinen aspekti on kiintoisa, sillä se on yksi tapa kyseenalaistaa hallitsijoiden auktoriteettia. 

Anjing oli köyhien alueiden kannanotto sille, etteivät valtaklaanit kuulleet alamaistensa hätää. Tuntui järjenvastaiselta, että Sangin maakunnassa valan vannoneet oli pakotettu puhumaan. Entä miten kaikki muut viittomakieliset – kuurot tai huonokuuloiset – oli huomioitu? Pakotettiinko heidätkin käyttämään ääntään? Pelkkä ajatuskin hiljaisuusvalan rikkomisesta sai minut tuntemaan fyysistä kuvotusta.

Teos on uskomattoman vetävä niin hahmoiltaan kuin juoneltaankin. Silti en tiedä mitä sanoa Sangista. Rakastan siinä niin montaa asiaa. Ja samaan aikaan se on ollut vaikein lukukokemukseni. En ole ollut valmistautunut ihan tähän, en näin graafiseen väkivallan kuvaukseen. Kirjan raakuus ottaa sydämeeni. Mikä tietysti kertoo siitä, miten terävästi sen maailman julmuus on kuvattu, miten taitavasti minut on saatu välittämään sen hahmoista ja miten lähelle heidät on tuotu. Itken yhden yön lukiessani Sangia, kun en pysty lopettamaan lukemista. Hyvä että ehdin vetää henkeä. On saatava tietää, miten piinaava kauheus päättyy. ⁣Voin lukiessani pahoin.

Kirjoitan tästä tietysti luottoystävälleni Elviiralle. Kerron hänelle millaiseen tunnekuohuun olen joutunut. "Kirjallisesti tää on viiden tähden kirja. Näen sen kirkkaasti. Mutta uus suosikki tää ei noiden juttujen takia ole", kirjoitan yhdessä viesteistäni siitä huolimatta, että olen aina välttänyt tähtiluokituksia. Tässä tapauksessa se kuitenkin kuvaa hyvin kirjan korkeaa tasoa. "Okei, no onpa harmi sit erityisesti", hän vastaa. Jään miettimään kommenttia. En tunne harmia. En koe, että Sangin täytyisi välttämättä istua mukavuusalueelleni. Se on päässyt yllättämään minut, mutta en silti toivo siltä muuta. Joskus kirjan on oltava ravisuttava. Joskus sen on oltava raakakin, jotta se olisi sitä, mitä on. En usko, että Sang olisi näin vaikuttava ilman tätä kaikkea. Että se onnistuisi samalla lailla pureutumaan tunteisiini. Että se myöskään pääsisi yhtä syvälle mielivaltaisen vallankäytön kuvaamisessa, osoittaisi epäkohdat yhtä tehokkaasti. Sellainen Sang olisi hyvin eri kirja kuin tämä lukemani.

Vaan millainen kirja Sang siispä on?

Sang ei arvopohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiä kavahda tarkastellessaan valtaa ja vallankäyttöä. Sateenkaarevuus ja vähemmistöjen oikeudet (tai pikemminkin niiden puute) ovat vahvasti läsnä. Onnellisuutta määrittävät raha ja perhe. Rikkaille kaikki on mahdollista, kun taas köyhät elävät todella kurjissa oloissa, kituuttavat eteenpäin tai päätyvät pakkotyöhön. Kun vain kolmasosa Fusangin väestöstä kykenee maksamaan kansalaisvelkansa, on selvää, millaisella työvoimalla yhteiskunta pyörii.

En ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeasti koulutettuja virkamiehiä, keskushallinnossa työskenteleviä akateemikoita, saati että kukaan heistä olisi nyökännyt minulle. Jokainen Sandussa vieraillut virkamies oli kyräillyt minua kuin potentiaalista rikollista. Täällä, Tiikeripalatsissa, asiat tuntuivat olevan toisin. Minut nähtiin. Virkamiesten vanavedessä leijuva santelipuun tuoksu muistutti, kuinka syvällä vaurauden ytimessä olin.

Minulla oli luvaton olo. Niin kuin olisin ollut muuli rotuhevosten laumassa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin eroni huomattaisiin.

Teoksen maailma on vivahteikas ja kiehtova, huolella rakennettu ja täynnä niin historiaa kuin myyttejäkin. Eri alueilla on omat kulttuurinsa ja kielensä. Uppoan Sangin mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, janoan lisää. Vaikka paljon on ammennettu itäaasialaisesta kulttuuriperinnöstä, kyseessä on silti fantasiamaailma. Keskeisiä fantasiaelementtejä on qìn, elämän voiman, kultivointi sekä valtaklaanien erityispiirteet jumaluuksien jälkeläisinä. Paikallisuus taas on taitavasti ujutettuna mm. rakastamiini vuoristolaisuudesta kumpuaviin metaforiin, joilla minäkertoja Dawei asioita kuvaa. 

Teoksen ihmissuhteet kannattelevat sitä vääryyksien ja väkivallan keskellä. Suosikkihahmojani ovat varjelijoiden kouluttaja Houyi ja Tiikeriprinsessa Aisling. Ja tietysti Dawei, jonka rakkaus ja uskollisuus hänen veljeään kohtaan on hänen suurin motiivinsa. Siinä on päähenkilö, josta todella voi pitää. Dawein kasvutarina ja hänen rohkeutensa koskettavat. Hän on ihanan monikerroksinen. Herkkä, mutta vahva. 

Ihan erityisen mieleenpainuva on Dawein ja hänen haukkansa Qiun välinen yhteys, kahden sielun toimiminen yhteen ja omien voimien toiselle lainaaminen. Yhteydessä on voimaeläimen kaikua, ja Dawei itse kutsuu Qiuta sielukseen. Heidän suhteensa kuvaus on kaunista ja myös vaikuttavaa. 

Koko teoksen voisikin kiteyttää tuohon sanaan; vaikuttava. ⁣ ⁣

keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea

The Girl Who Fell Beneath the Sea (2022) on jälleen teos, joka on valikoitunut luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Kyllä ulkomailla osataan vetäviä kansia tehdä. Näkisipä Suomessakin samanlaista panostusta kansiin. Järjerstelin juuri eilen kirjahyllyäni, jossa englanninkielinen kirjallisuus on vallannut alaa. Järjestellessäni sitä katselin, miten englanninkielisten selkämyksetkin taittoivat valoa ja kimmelsivät, kun taas jokainen kotimainen kirja oli täysin matta. ⁣⁣

Kyseessä on jälleen myytin uudelleenkerronta. Kyseessä on korealainen taru Shim Cheongista. Ja kyllä vain, tässäkin teoksessa on lohikäärmeitä ja kohtalon omiin käsiin ottamista. On hauska huomata, että viimeaikaiset kirjavalintani ovat noudattaneet jonkinlaista yhtenäistä tematiikkaa, vaikka valintaperusteena on ollut kauniit kannet. En ole tiennyt etukäteen kirjoista mitään. Parasta on, kun saa vain sukeltaa uuteen maailmaan ilman odotuksia.

Joka vuosi nuori ja kaunis neito heitetään mereen meren jumalan morsiammeksi. Näin varmistetaan, että kauheat myrskyt tyyntyvät ainakin seuraavaksi vuodeksi. Meren jumalan todellisen morsiamen uskotaan jonain päivänä lopettavan myrskyämisen lopullisesti. 16-vuotias Mina ei ole meren jumalan morsian. Mutta hänen veljensä rakastettu on. Eikä Mina pysty seuraamaan sivusta, miten hänelle tärkeä veli menettää rakkaansa Shim Cheongin, neidon, josta on aina ollut määrä tulla meren jumalan morsian. Niin Mina hyppää tyrskyihin Shim Cheongin puolesta ja jättää ällistyneen Shim Cheongin ja veljensä Joonin huutaman myrskyyn. Alku on erittäin lupaava.

In this moment, I don't feel beautiful. Nor do I feel very brave, my hands trembling. But there's a warmth in my chest that nothing and no one can take from me. This is the strength I call upon now, because even if I am afraid, I know I've chosen this.

I am the maker of my own destiny.

Minan päättäväisyydestä ja toimijuudesta huolimatta hän on päähenkilönä ärsyttävä. Minulle hän näyttäytyy lapsellisena ja naiivina, eikä mitenkään ihastuttavalla tavalla. Päädyttyään henkimaailmaan Mina alkaa uskoa, että hänen tehtävänsä on korjata kaikki. Onneksi Mina saa heti apua ja vaikuttaakin, että hänessä on jotakin erityistä, vaikka meren jumalan viralliseksi morsianuhriksi häntä ei kelpuutettukaan. Henkimaailmassa hän on meren jumalan morsian. Asema, josta on sekä haittaa että hyötyä.

“I was angry, but not at you. I was angry at the fate I’d been given. Because I realized that for you to have what you want, I’d have to lose the only thing I’d ever wanted.”

Lord Shin kannattelee koko teosta. Parhaat filosofiset pohdinnat tulevat häneltä. Parhaat kaikki, oikeastaan. Sivuhahmot ovat suloisia, ja kirjasta löytyy toimiva found family -trooppi. Ainoa vain, ettei hahmoissa ole oikein syvyyttä tai kehitystä. Romanssi olisi tarvinnut enemmän rakentamista ja no, ehkä sen, ettei päähenkilö olisi vain 16. Hänen rakkauden kohteensa kun on aikalailla vanhempi. 

Juonessa on useita aukkoja, ja niin viehättävästi kun teoksesta tuleekin Spirited Away mieleen, on sen maailmanrakennus varsin köykäistä. Näistä puutteista huolimatta, teos on nautittavaa luettavaa ja toimii sinä YA-kirjana, joksi se on kirjoitettu. Nautin ehdottomasti mytologiasta jälleen. Ja tässä oli kyllä enemmän syvyyttä kuin Six Crimson Cranesissa, edellisessä lukemassani kirjassa.

maanantai 13. toukokuuta 2024

Elizabeth Lim: Six Crimson Cranes

Villijoutsenet on yksi lapsuuden suosikkisatujani, ja Six Crimson Cranes (2021) on siitä onnistunut, tuore YA-uudelleenkerronta aasialaisella mytolologialla ja lohikäärmeillä kuorrutettuna. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen kaunis pastellisävyinen kansi olisi vaikuttanut lukupäätökseeni.

Six Crimson Cranes on unenomainen tarina Shiori'anmasta, Kiatan ainoasta prinsessasta, ja hänen kuudesta vanhemmasta veljestään. Valtakunnassa, jossa taikuus on kiellettyä, Shiori on kykenevä taikuuteen. Kaikki on hyvin, kunnes Shiori päättää mieluummin paeta juosten kuin kohdata kihlattunsa kihlausseremoniassa. Hänen eläväksi taiottu paperikurkensa Kiki on villiintynyt, ja rynnätessään sen perään Shiori juoksee suoraan järveen ja hukkuu. Hänet pelastaa lohikäärme, mistä seikkailu vasta alkaakin. Eikä Shiori osaa pysytellä ongelmista kaukana.

Kaukana perheestään maanpakoon joutunut Shiori kamppailee vapauttaakseen veljensä kirouksesta, joka on muuttanut heidät kurjiksi. Ikävä kyllä mutkana matkassa on Shiorin oma kirous. Yksikin sana hänen huuliltaan aiheuttaa yhden veljistä kuoleman. Onneksi Kiki on hänen seuranaan ja heidän välisensä telepatia toimii. 

“What are words but silly sounds that tire the tongue? You don’t need them to find your brothers. You have me, and you won’t be alone, not as long as we search together. No more tears until we find them, all right?”

Shiorin kihlattu Takkan, "the barbarian lord of the third rank", kuten Shiori häntä kutsuu, on sydäntälämmittävä enkeli. Hän on suloinen. Mutta hänen liittyy myös paljon suloisenkatkeruutta. Romanssi jää valitettavasti vajavaiseksi, eikä sitä rakenneta tarpeeksi. Tiedän, olen aina toivomassa lisää romanssia, mutta se todella jää hyvin ohueksi Six Crimson Cranesissa. 

Opin pitämään Shiorista, mutta tapa jolla hän on kohdellut Takkania ennen epäonneaan? Siis oikeasti. Ja ainut, mitä hänen piti tehdä julkisesti nöyryytettyään tämän oli kutoa (ruma) seinävaate tälle? Äh. Shiorin äitipuoli, Raikama, on puolestaan ehdottomasti teoksen kiinnostavin hahmo. Omasta äidistään Shiorilla ei ole kuin muutama muisto.

“Find the light that makes your lantern shine,” she used to say. “Hold on to it, even when the dark surrounds you. Not even the strongest wind will blow out the flame.”

Muisto äidin ruokaa laittaessaan (siis miksi keisarin vaimo laittaisi ruokaa menee kyllä minulta ylitse, mutta...) laulamasta laulu auttaa Shioria kestämään haastavia tilanteita. Nokkosten poltellessa Shiori muistuttaa itseään, että pelko on vain peli. Sen voittaa pelaamalla. Ei hassumpi ohjenuora.

Juonessa on joitakin epäuskottavuuksia, joita tarinan satukehys antaa kuitenkin anteeksi. Nautin suuresti aasialaisesta miljööstä ja alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Mytologia on kiinnostavaa ja nousee suosikkiasiakseni tässä teoksessa. Herkkujen kuvailut ovat omaa luokkaansa (nam), ja hahmojen nimet ovat ihania. Zairena, Channari, Raikama, Takkan, Shiori... Itse kirja jää kuitenkin vain ihan kivaksi. 

Uumoilen kolmiodraamaa duologian seuraavaan osaan. Kunpa se vain nyt sitten oikeastikin sisältäisi enemmän romantiikkaa. Ja mielellään myös enemmän lohikäärmeitä! 

lauantai 11. toukokuuta 2024

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Kristen Ciccarelli: The Crimson Moth / Heartless Hunter

Okei, kuulkaahan tätä. Mies, joka osaa suunnitella ja valmistaa mitä kauneimpia mekkoja  mitä sitten, vaikka hän onkin noidanmetsästäjä ja sinä noita? Olen ihan myyty tässä kohtaa. Ehkä jo ommellun silkkiruusun kohdalla.

Tämän kevään uutuuskirjaan, The Crimson Mothiin (2024), on helppo uppoutua. (USA:ssa julkaistu nimellä Heartless Hunter, UK:ssa The Crimson Moth.) Rune Winters on rohkea nuori noita, joka teeskentelee olevansa tyhjäpäinen sosialiitti, joka emännöi juhlia ja juoruaa ystäviensä kanssa. Samaan aikaan hän salaa pelastaa noitia puhdistukselta. Uuden regiimin myötä noidista on tullut vihattuja, ja noituudesta rangaistaan kuolemassa. Gideon Sharpe on tunnettu noidanmetsäsätäjä, mutta myös Runen parhaan ystävän, Alexin, veli. Hänen tähtäimessään on Crimson Mothiksi kutsuttu noita. Napatakseen hänet Gideon on valmis kosiskelemaan Runea, tyttöä, jota on inhonnut heidän ensitapaamisestaan lähtien. Mutta jos Rune on Crimson Moth, on kaikki sen arvoista.

”I will never stop hunting you, Rune Winters. No matter where you go, I will come for you.”

Teos on pitkälti hahmolähtöinen, mutta ei siitä toimintaa ja jännitystäkään puutu. Hahmojen taustatarinoita valoitetaan sulavan nokkelasti, enkä voi olla rakastamatta, miten käsitykseni heistä muuttuu, kun heidän vikojaan ja kipujaan paljastetaan lukijalle. Enemies to lovers -trooppi on tässä oikeaa kultaa. Valeseurustelu yhdistettynä siihen on suorastaan herkullista luettavaa. Se tuo tilanteeseen ihan omanlaistaan haavoittuvuutta.

“You are everything I thought you were,” she told him.

“And you,” said Gideon, voice quiet, “are nothing at all like I imagined you’d be.”

Ja siis Alex. Alex on myös ihana, Alex on turvallinen. Samaan aikaan kun toivon Gideonin ja Runen päätyvän yhteen rukoilen, että Rune vain lähtisi Alexin kanssa pois. Rune on haukannut tietämättään vähän isomman palan, ja haluaisin hänet vain turvaan. 

Nautin kirjan miljööstä, seurapiireistä, kaupungista, meren läheisyydestä. Maailmanrakennuksesta, angstista. The Crimson Mothissa on paljon moraalista harmaata ja pohdintoja siitä mitä on tehtävä oikean aatteen eteen, mikä on pienempi paha. Pidän kovasti syvyydestä, jota tähän YA-romantasiaan on saatu. Ja toisaalta pidän myös aivan valtavasti ihanilla sen vaatteilla ja kauniilla maisemilla herkuttelusta. Kaikkea on sopivassa suhteessa.

On kuitenkin yksi asia, josta en ole niin innoissani. Nimittäin viiltelyn romantisointi. Ymmärrän, että veritaikuuteen perustuvassa taikuusjärjestelmässä noidat tarvitsevat verta. Että he vuodattavat sitä viiltämällä itseään. Mutta olisiko aihe voitu jättää siihen? Oliko tarpeen tuoda mukaan näiden viiltelyarpien ihannointia ja sitä, miten ne ovat taidetta? Kyseessä on YA-kirja, minkä vuoksi olen sitäkin nihkeämpi tämän suhteen.

Kirjassa käsitellään raskaampiakin aiheita kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vaikka suru ja trauma ovat punottuina tarinaan, ei The Crimson Moth ole mikään raskas kirja lukea. Jos sitä pitäisi kuvata parilla sanalla, vertaisin sitä tuoreeseen merituuleen.

tiistai 23. huhtikuuta 2024

Oona Pohjolainen: Äkkimakea

Oona Pohjolaisen esikoiskirja Äkkimakea (2024) on mulle hauska hyppäys ihan muuhun genreen fantasian keskeltä. Ja tämähän imaisee mukaansa hyvin! Saa vain kuunnella ja antaa tarinan viedä. Voin hyvällä omatunnolla sanoa nauttineeni tästä hänen kirjastaan.

Mio on ison luokan superstara. Suosiota on silti kasvatettava, ehkäistävä sen lasku. Ajatus pr-suhteesta ei Mioa innosta, etenkään kun hänen tiiminsä valitsema Adam tuntuu vihaavan häntä, mutta se on menoa se. ⁣

Kirja yllättää positiivisesti monella tosi hienolla pohdinnalla sen lisäksi että viihdyttää. Tykkään Adamista ja Miosta, ja heidän suhteeseensa olisi voinut sukeltaa syvemmällekin. Mion ja Adamin yölliset hengailut ovat ihan parasta. Heidän kohtaamisissaan on paljon paljautta, sellaista, jota vain yöllä on. Kärsin itse insomniasta aika ajoin, mutta myös rakastan yöaikaa ja sille ominaista tunnelmaa. Se on mielestäni saatu hyvin vangittua tähän. Samoin kahden ihmisen kohtaaminen, vähäeläisyys ja heidän välilleen syntyvä omalaatuinen side. ⁣

”Valvotko sä aina näin myöhään?” Mio kysyi luoden katseen ylös Adamiin. Veden kuvajainen heitti tämän poskipäille sinertävän hehkun.

”Melkein aina”, Adam vastasi pitäen katseensa ohjelmassa. ”Pystyn keskittymään työhön paremmin yöaikaan. On helpompi ottaa etäisyyttä muiden odotuksiin ja paineisiin, kun muu maailma nukkuu ja on yksin hereillä.”

Odotin jotakin vähän imelämpää, mutta pidän siitä, mitä sain. Julkkiselämän varjopuolet ja sokeria synkemmät sävyt, dissosiaatio ja oman minuuden hälveneminen taustalle ovat kiinnostavia aiheita. Mion ahdistus välittyy hyvin. On kuvaavaa, ettei Mio ole kirjan aikana paljoakaan kotona. Hän on aina menossa, aina maailmalla jossakin hotellissa, ei kenenkään kodissa. Miten siinä edes voisi pitää itsestään kiinni? Mihin tarttua? ⁣

Ei ollut kioskikamaa. ⁣Jos siis pelästyit Helsingin sanomien tökeröä arvostelua, niin kannustan kyllä tarttumaan tähän ja antamaan Äkkimakealle mahdollisuuden.