sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (コンビニ人間  2016 , suom. 2020) on lukemaan (tai ennemminkin kuuntelemaan) ryhtyessäni tuttu Instagramista, mutta vain kantensa perusteella. Itse teoksesta en tiedä etukäteen mitään, ja hyvä niin. Usein käsitykseni hyvästä kirjasta on, että siinä on sellaiset nelisensataa sivua, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Lähikaupan nainen onnistuu kuitenkin kertomaan 126 sivussa kaiken tarpeellisen. 

Teos imaisee mukaansa heti alussa. Lähikaupan nainen kertoo ympäristöstään poikkeavasta nuoresta nainesta, joka on japanilaisessa lähikaupassa, konbinissa, töissä. Keikolla ei ole aviomiestä, ei lapsia, eikä kokoaikatyöä. Hän on edelleen 36-vuotiaana osa-aikatyössä. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä kiinnosta seksi. Kaikki tämä on sen vastaista, mitä japanilainen yhteiskunta häneltä odottaa ja vaatii.

Taustalla on kuitenkin muutakin. Keikolla on vaikeuksia ymmärtää normeja ja toimia niiden mukaisesti. Koulussa hän on kalauttanut lapiolla tappelupukaria päähän, koska joku on pyytänyt lopettamaan tappelun. Tappelu on loppunut siihen, eikä Keiko ole voinut ymmärtää, mitä hän on tehnyt väärin. Vuosikymmeniä myöhemmin Keikon sisaren vauvan itku herättää Keikossa samankaltaisia ajatuksia. Miksei sisko vain lopeta itkua lyhyeen? 

Sulautuakseen yhteiskuntaan Keiko mm. kopioi työkaverinsa vaatetyylin, omii puhetavan parilta muulta ja pyrkii saamaan elämänsä vaikuttamaan muutenkin ulkoisesti normaalilta. Teos sisältääkin valtavaa yhteiskuntakritiikkiä yhteiskunnasta, jossa kaikkien on sovittava samaan muottiin.

Lähikaupan nainen tuo loistavasti esiin, miten jos olet outo, niin ihmiset ajattelevat heillä olevan oikeus tivata sinulta syitä siihen ja yrittää "ratkaista", miksi et sovi heidän muottiinsa. Sinulla ei saa olla salaisuuksia. Outouteesi on oltava syy, ja he haluavat saada sen selville.

Kun olin lapsena kolauttanut koulussa poikaa lapiolla päähän, aikuiset olettivat saman tien, että minussa oli jotain vialla, ja syyttivät perhettäni siitä. He vaikuttivat haluavan saada viipymättä tunnustuksen, että minua oli kohdeltu kaltoin kotona, koska silloin he olisivat ymmärtäneet syyn käytökseeni ja olisivat voineet tyynnyttää mielensä. Miten ärsyttävää. Miksi kaikki tavoittelivat niin kovasti mielenrauhaa?

Teemaa korostaa samassa konbinissa hetken aikaa työskentelvä Shiraha, joka on yhteiskunnan hylkiö ja joka paasaa tuon tuostakin siitä, miten maailma ei ole muuttunut sitten kivikauden: 

”Kylän kannalta hyödytön eliminoitiin. Mies, joka ei metsästä, nainen  joka ei synnytä. Nyky-yhteiskunnassa puhutaan individualismista, mutta jos ihminen ei sopeudu kyläyhteisöön, hänen elämäänsä sekaannutaan, häntä painostetaan ja lopulta hänet karkotetaan kylästä.”

Shiraha näkee saman käytännön kaikkialla ympärillään. Hän on sisäistänyt tuon ajatusmaailman niin hyvin, että kritisoi seuraavaan hengenvetoon Keikoa samanlaisella logiikalla. Lukijana koen Shirahan kaikista ikävimmäksi hahmoksi kaksoismoraaleineen. Siinä missä Keiko pyrkii selviämään itse, Shiraha on valmis myös häikäilettömästi hyväksikäyttämään muita.

Konbinista muodostuu Keikon identiteetin ydin. Hän on valtavan tyytyväinen löydettyään työnsä ja tuntee olonsa parhaaksi työvuorossaan. Konbinissa Keikolla on tietty rooli ja tarkoitus, säännöt ja käsikirjoitus, joita noudattaa. Myyjän vaatteet päällään Keiko on tasa-arvoisesti vain myyjä. Muut asiat menettävät merkityksensä. 

Unettomina öinä ajattelin työpaikkaani: silläkin hetkellä elämää kuhisevaa, läpinäkyvää lasilaatikkoa. Akvaarion kaltainen myymälä toimi kuin mekaaninen lelu. Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Yllä olevan sitaatin viimeinen lause on surullinen ja kiteyttää hyvin Keikon kamppailun sen kanssa, ettei hän ole oikean tai toivotunlainen yhteiskunnan jäsen. Keiko vie tämän vielä astetta pidemmälle puhuessaan "oikeasta ihmisestä". 

Teosta on oikein mukava lukea, sillä viimeisin matkani on ollut nimenomaan teoksen miljööseen, Tokioon, ja tapahtumapaikat on siksi helppo kuvitella. Lähikaupan nainen herättää ajatuksia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Tunnistan ympärilläni ihmisten tarpeen selittää toisten poikkeava käytös itselleen ja tyynnyttää oma mielensä, vaikka suomalainen yhteiskunta normeineen onkin sallivampi kuin japanilainen. 

Pidän siitä, ettei teoksessa missään vaiheessa anneta Keikolle mitään diagnoosia, enkä lähde sellaisia tässäkään miettimään. Keiko vain on erilainen. Ja juuri tässä onkin mielestäni teoksen sanoma; sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, ettei erilaisuudelle välttämättä tarvita syytä. 

Aina ei tarvitse kysyä miksi. Riittää, että hyväksyy. 

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

Tykkään valtavasti menneisyyteen sijoittuvista romaaneista. Åsa Hellbergin Hotelli Flanagans (Välkommen till Flanagans 2019, suom. 2020) on kevyt ja mukaansatempaava romaani, jonka seurassa viihtyy hyvin. Mukaan mahtuu niin naisjohtajuutta kuin romanssi, ihana isoäiti ja ruotsalainen pikkukyläkin. Kuuntelin tämän äänikirjana.

Teoksen päähenkilö, Linda Lansing, on varttunut idyllisessä Fjällbackassa rakastavan isoäitinsä helmoissa hänen isänsä johtaessa hotellia Lontoossa. Isän kuolema vie Lindan Lontooseen, jossa hän ei ole käynyt ikuisuuteen. Ainoana perijänä hänestä tulee hotelli Flanagansin omistaja. Linda ei ole omistajuudesta innoissaan, eihän hän ole koskaan oikein halunnut kuulla isänsä puheita siitä, miten hotelli jonain päivänä siirtyisi hänelle. Linda saa kuitenkin pian huomata, että hotellilla on hänelle enemmän merkitystä kuin hän oli ajatellutkaan.

Hotellia hoitaneilla koppavilla serkuilla Laurencella ja Sebastianilla ei ole Lindan parhaat intressit mielessä. He mielivät saada hotellin itselleen – eihän nyt nainen voi sitä hoitaa! Linda on kuitenkin toista mieltä, eletäänhän kuitenkin vuotta 1949, eikä hän halua isänsä elämäntyön päätyvän serkkujensa käsiin. Hänen on keksittävä keino pelastaa hotelli Flanagans vararikolta, johon hänen serkkunsa yrittävät sitä ajaa. Avuksi tulee niin uusi ystävä Mary kuin Lindan isoäitikin. 

Lindan onnistuu saattaa hotelli uuteen loistoonsa ja tehdä siitä luksushotellin, jonka juhliin osallistuvat kaikki merkittävimmät henkilöt. Mutta serkkujen juonittelut eivät ole takanapäin. Romaanin toinen aikataso sijoittuu 60-luvulle, jossa Linda kohtaa uusia haasteita. 

Mukana on kivasti useita naishahmoja hotellin henkilökunnasta, eikä teos näin ollen jää pelkäksi raapaisuksi Lontoon yläluokkaan. Lindan tapa johtaa hotellia on pehmeä, ja hän on hyvin perillä alaistensa asioista. Lindan johtamassa hotellissa teoksen naiset saavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Suosikkihahmoni oli silti Mary, joka oli kerrassaan ihastuttava ideoineen. 

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Joanne M. Harris: Orfeia

Almost every fairy tale begins with the death of the parents. That is how it is meant to be. That is how it has always been. But Death is not the end of the tale; merely another verse of a song. And love is a bird that never dies, but soars through the sky, and sings the song it cannot keep from singing.

Fayn tytär on uneksinut miehestä, jota kutsuu Shadowless Maniksi. Kun Daisy putoaa maanrakoon ja häviää Fayn maailmasta, on Fay surun murtuma, kunnes hän näkee öisellä juoksulenkillään kumallisen näyn tyttärestään nukkumassa kissankellojen seassa. Ei kuolleena, vaan elossa. Fay aloittaa tyttärensä etsinnän, joka vie hänet toiseen maailmaan, World Beneathiin, kasvien valtaamaan toiseen Lontooseen, keijujen valtakuntaan ja Kuoleman maahan, jota hallitsee Hallowe'en King.

Joanne M. Harrisin Orfeia (2017) on täynnä tuoksuja ja värejä, valoja ja varjoja sekä erilaisia ötököitä. Niitä vilisee myös kirjan kuvituksessa, joka on täynnä etenkin perhosia. Mustavalkoinen kuvitus tuo kirjaan oman säväyksensä, joka vahvistaa mielleyhtymää Liisaan Ihmemaassa. Laululla on kirjan maailmassa mitä merkittävin rooli, sillä laulut ja tarinat ovat World Beneathin valuuttaa. Niillä on arvoa, mutta myös voimaa. Yrittäessään löytää tiensä Halowe'en Kingin kaappaaman tyttärensä luo Fayn on pidettävä kiinni muistoistaan. Jokainen asia, jonka hän ottaa vastaan tuossa toisessa maailmassa, saa hänet kuitenkin unohtamaan osan hänen elämästään, osan Daisysta. Oli se sitten käden puristus, neuvo tai laulu. "Fay hesitated. Where lay the harm? Surely a song could not be dangerous. And besides, she was eager to learn how the King had managed to board the Night Train."

Tarina ja todellisuus, todellisuus ja uni ja uni ja tarina kaikki sekoittuvat toisiinsa Orfeiassa. London Beneathissa ja World Beneathissa kaikki tuntevan Fayn, mutta eivät Fayna, vaan Queen Orfeiana, kadonneena kuningattarena. Mutta kuinka paljon tarinoista on totta? Kuka on Queen Orfeia? Ja kuka on King Orfeo?

Sanojen ja tarinoiden voima on aihe, joka on aina yhtä kutkuttava. Samoin ajatus siitä, miten jokainen vuorovaikutus toisen kanssa on antamista tai ottamista, miten kaikki nuo pienet päätökset muokkaavat ihmistä. Harma menettää muistojaan samoin kuin Fay, mutta kuten Orfeiassa sanotaan, tarinoissa on aina mukana myös pala totuutta. 

Orfeian sanaleikit ovat runsaita, arvoitukset toistuvia. Ennakoinnissakaan ei ole säästelty. Tarina on fantastisempi kuin mistä yleensä nautin, mutta se pitää lumouksessaan. Löyhästi Orfeuksen myyttiin perustuva tarina toimii. Lukiessani en malta odottaa, että Fay tapaisi vihdoin Hallowe'en Kingin. 

Teos on erilaisuudessaan raikas tuulahdus lukemistooni. On ihanaa taas lukea englanniksi luettuani nyt useammin kirjan putkeen suomeksi. Usein miettiessäni kauniita kieliä englanti pääsee kaikessa arkipäiväisyydessään unohtumaan. Mutta oi!  

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani  tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

lauantai 27. helmikuuta 2021

Joyce Carol Oates: Bellefleur

Joyce Carol Oatesin Bellefleur (Bellefleur 1980, suom. 1981) on 80-luvun maagista realismia, gotiikkaa, ihmeellisiä tarinoita, uhkarohkeutta ja uskomatonta (epä)onnea.

Rikkaasta ja maineikkaasta Bellefleurin suvusta ja sen kirouksesta kertova sukuromaani Bellefleur tarjoilee pieniä herkullisia makupaloja kauhun estetiikasta nauttiville. Bellefleurin linna on päässyt rappeutumaan suvun varojen vähentyessä, mutta asukkaita riittää, niin eläviä kuin kuolleitakin. Romaani on hitaamman puoleinen lukea (siis okei, tähän meni joku 2 kk, mutta luin välissä muuta) ja kerronta poukkoilee suvun vesasta toiseen, mutta keskiöön nousee erityisesti pitkä, mutta ihmeellisen kaunis Leah. Eräänä myrskyisänä yönä Leah nousee aviovuoteestaan kuullessaan outoa mellastusta ulkoa ja päästää kolkuttajan sisälle linnan aulaan kokoontuneiden muiden Bellefleurien vastustuksesta huolimatta. Sisään ryntää vauhko, piskuinen ja rottamainen otus, josta kukaan ei oikein saa selville, mikä se oikeastaan on. Leah sulkee olennon syliinsä sen rimpuilusta huolimatta, ja otus repii Leahin ihon verille. Mutta Leah ei välitä. Olento saa jäädä, ja aamulla sen tilalla on ennennäkemätön ja mitä kaunein suurikokoinen kissa. Kissan tulon väitetään aloittaneen tapahtumaketjun, jonka huipentumaa en itse ainakaan arvaa ennalta.

Mikä Bellefleurin kirous oikeastaan on? Tähän kysymykseen tarjotaan jos jonkinlaista vastausta. Mielipiteitä ja näkökantoja on lukuisia, mutta yhtäkaikki kaikki ovat varmoja, että kirous on olemassa. Kirouksen piikkiin laitetaan onnettomuuksia ja kummallisia kohtaloita. Kukaan Bellefleurin miehistä ei kuole ihan normaalisti, ja jos kuolevatkin, niin heidän toiveissaan saattaa olla, että heidät pitää kuoleman jälkeen nylkeä ja että heidän nahastaan on tehtävä linnaan näytille pantava rumpu. 

Bellefleurin naiset, vaikkakin heitä itseäänkin vaivasi tämän mystisen energian vuoksi ja luode, pyrkivät vähättelemään ilmiötä sanomalla, että se oli mieliala, tuulenpuuska, oikku. ”Vai niin, olet taas sillä tuulella, vai mitä”, Leah saattoi sanoa kevyesti Gideonille tämän maatessa täysissä pukeissaan heidän vuoteellan, mutaiset ratsastussaappaat jalassaan, riiputtaen päätään sängyn laidan yli, kasvot mustanpuhuvina verestä ja vaikka hän saattoi maata halvaantuneena, tuskin henfittäen, tuntikausia – hän oli silti vain ’tuolla tuulella’ Leahin mielestä.

Teos on kerrassaan mainio. Kerronta on todella tiivistä ja dialogia on vähemmän kuin monessa muussa romaanissa. Osa luvuista on lyhyitä, toiset vähän pidempiä. Joistakin suvun jäsenistä kerrotaan enemmän kuin toisista. Gideon ja Leoh ovat varsinainen power couple, jonka tahdon alle taipuu yksi sun toinenkin. Itsevarma, kaunis ja niin ylväs Leah on kuin Bellefleurien kartanon valtiatar. Hän on täydellinen pari Gideonille, joka ratsastaa pelottomana albiinokilpahevosellaan Jupiterilla ja josta kuiskitaan kiihkeästi.

He tuijottivat Gideonia ja tunsivat sekä kateutta että pahaa mieltä tästä kateudesta ja kuitenkin samalla outoa hurjaa mielenliikutusta, sillä Gideon oli – hän ja Jupiter ja se ylpeys mitä he selvästi tunsivat toisistaan – jotenkin todellisempi, kiistattomammin todellisempi kuin toiset miehet ja heidän ratsunsa. Vaikka hän olisi hävinnytkin – eikä hän tietenkään hävinnyt – he olisivat katselleet häntä samalla kiinteällä, lumoutuneella tuijotuksella, ja jokin heissä huusi hänen puoleensa, kaipasi jälleentuntemuksen silmäystä häneltä, tuolta kopealta Bellefleurilta---

Merkittävässä osassa on myös Gideonin ja Leahin nuorimmainen lapsi, Germaine, jolla Leah vakaasti uskoo olevan yliluonnollisia kykyjä. Viimeistään Germainen syntymä saa kaiken muuttumaan, jos Bellefleurien elämä nyt koskaan kovin seesteistä on ollutkaan. Eräänä epätavallisen lämpimänä toukokuun päivänä Leah kokee valaistumisen ja alkaa toteuttaa ihmelapsensa tahtoa ja suunnitelmaa saada takaisin Bellefleurien menetetyt maat ja palauttaa syyttömän, murhasta elinkautiseen vangitun vanhan Jean-Pierre Bellefleur II:n kunnia. 

Muita mielenkiintoisia hahmoja on mm. Violet, jonka aviomies Raphael rakennuttaa hänelle mitä upeimman klavikordin. Soitinta yötäpäivää lopulta rakentanut unkarilaismies katoaa mystisesti, ja Violet lukkiutuu huoneeseen rakkaan soittimensa kanssa tuntikausiksi. Raphaelille jää omituinen tunne, että hänen vaimonsa pettää häntä lukitun oven takana. Huoneessa ei kuitenkaan koskaan ole ketään muuta, ei, vaikka Raphael voisi vannoa kuulleensa sieltä ääniä.

Varoituksen sanana mainittakoon, että jo pelkällä massiivisella sivumäärällään (710 s) osan lukijoista karkottava Bellefleur sisältää runsaasti raakuutta ja väkivaltaa. Niin Bellefleureja kuin muitakin lahdataan tuon tuostakin. Mukaan mahtuu myös rotukysymyksiä ja riistoa. Ja eräs lakko, jonka jo päätyttyä (Bellefleurien eduksi, ainakin palkan suhteen) lakkolaiset tapetaan niille sijoilleen. En muista koska olisin viimeeksi lukenut yhtä väkivaltaisen teoksen. Eikä teoksesta kuitenkaan jää väkivalta päällimmäisenä mieleen, vaan teoksen erikoisuus ja sen outo lumo. Kovin kummallista väkeä nämä Bellefleurit. Ja miten kauniita yksittäisiä hetkien kuvauksia teos sisältääkään, millaisia tunnelmia. Bellefleur on teos, joka saa huokailemaan. 

Olenko koskaan maininnut, että rakastan gotiikkaa?

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Julia Quinn: Salainen sopimus

Hehkutin koko tammikuun Bridgerton-kirjasarjan ensimmäistä osaa, Salaista sopimusta (The Duke and I 2000, suom. 2020). Lukeminen onkin kestänyt, sillä tästä kirjasta olen halunnut nautiskella. Äänikirjasta on vielä parikymmentä prosenttia jäljellä, kun päätän hakea Suomalaisesta oman fyysisen kappaleeni. Teoksen alkuperäinen nimi on siitä hassu, ettei teoksessa ole minäkertojaa, johon minusta tällainen minämuotoinen nimi paremmin istuisi. Sen sijaan teoksessa on kaikkitietävä kertoja, ja fokalisaatio vaihtelee kahden päähenkilön välillä.

Olitteko lady Danburyn tanssiaisissa eilisiltana? Jos ette, niin teitte tuhmasti. Jäitte paitsi seurapiirikauden merkittävimmästä siirrosta. Kaikille juhlijoille ja etenkin kynäilijällenne oli selvää, että neiti Daphne Bridgerton on herättänyt vasta Englantiin palanneen Hastingsin herttuan kiinnostuksen.

Regency-aikakauden (1811–1820) Lontoon seurapiireissä kuhisee. Lady Whistledown kirjoittelee tapahtumista kärkevään Gossip Girl -tyyliseen sävyyn, eikä kukaan ole turvassa hänen kommenteiltaan. Daphne Bridgertonilla ei ole sopivia kosijoita, kun taas Hastingsin herttualla Simon Bassetilla on riittämiin tyttöjä tyrkyllä. Simon on päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai jatka sukua. Hän ei tulisi pelastamaan isänsä arvonimeä. Isä on hylännyt änkyttävän poikansa tämän ollessa lapsi. Vaikka Simon ei enää änkytä, mikä onkin vaatinut vuosin työn, viha ja katkeruus isää kohtaan kytee yhä. Yhteisellä sopimuksella Simon ja Daphne lyöttäytyvät yhteen tarkoituksenaan saada hengitystaukoa ja Daphnelle lisää kosijoita. Sillä kukapa ei kiinnostuisi neitosesta, jota herttua liehittelee.

Ja herttuahan todella mielellään liehittelisi Daphnea, ellei tämä sattuisi olemaan hänen kouluaikaisen parhaan ystävänsä sisar. Ystävän sisariin ei ole lupa koskea. Bridgertonien lämminhenkinen ja tiivis perhe ihastuttaa Simonia, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään vastaavaa. Daphnen veljet ovat puuttumassa sisarensa asioihin tuon tuostakin ja ovat valmiita jopa kaksintaisteluun sisarensa kunnian puolesta. Daphnen vanhin veli Athony ei nimittäin ole lainkaan innoissaan naistenmiehenä tuntemansa ystävänsä osoittamasta kiinnostuksesta sisartaan kohtaan.

Rakastan historialliseen aikaan sijoittuvia romaaneja (ja leffoja ja tv-sarjoja), joten olen teoksesta todella innoissani. Olen jo valmis sanomaan, että tässäpä aika täydellinen romanttinen romaani minun makuuni, kun jäljellä on vielä epilogi. Ja kirjan loppuhan lässähtää siihen. En voi olla miettimättä miksi jotkut kirjailijat haluavat väenväkisin vääntää rautalangasta lukijalle, että mitä tapahtuu vuosien päästä ja miten se arki sujuu. Ei kuulkaa kiinnosta. Pidän mieluummin pilvilinnani ja romanttiset loppuni. Osaan itsekin kuvitella, mitä viimeisen luvun viimeisten sanojen jälkeen ehkä voisi tapahtua. 

Pelkkää hattaraa Salainen sopimus ei ole, vaan mukana on lapsettomuuden pohdintaa ja jäytävän vihan käsittelyä. Sekä eräs raiskauskohtaus, joka on herättänyt paljon närkästystä. Mielenkiintoista tässä on, että raiskauksen kohteena on mies ja raiskaajana nainen. Tapahtumaa ei oikeastaan koskaan käsitellä paljoa tapahtumahetkeä enempää. Teoksen loppuosa keskittyy sen sijaan Simonin valheeseen. 

Mutta tuleeko kaikki oikeastikaan aina käsiteltyä? Onko kaiken mentävä kirjallisuudessa "oikein" ja "vastuullisesti", kun ei näin tapahdu välttämättä oikeastikaan? Vaadimmeko helposti kirjallisuudelta jotain, mikä korjaisi tosielämän vääryydet, mutta joka ei ole todellista? Pitäisikö kirjallisuuden esittää vain korjausesityksiä reaalimaailmasta? Salaisessa sopimuksessa raiskaus ohitetaan ilman, että sitä tuomittaisiin rankasti tai sen (etenkään vahingollisia) seurauksia pohdittaisiin pidemmälle. Mutta kuinka vastuullista kirjallisuuden on oltava? Onko siltä vaadittava, että kaikki käsitellään? 

Tällaista pohtiessa on hyvä muistaa, ettei ole olemassa yhtä tietynlaista raiskaustarinaa, vaan niitä on yhtä monta kuin raiskauksiakin. Pieleen mennään myös siinä, jos vain tiettyyn muottiin sopiva raiskauskokemus nähdään validina. Ihmiset reagoivat eri tavoin, eikä yleistys ole hyvästä oikein missään asiassa. 

En aio katsoa paljon hehkutettua tv-sarjaa. Haluan pitää omat mielikuvani näistä hahmoista. Kirjasarjaakin on ilmeisesti olemassa kahdeksan osaa, joissa pääosissa on Daphnen sisarukset. Vaikka nautin tästä kirjasta kovasti, en tiedä kiinnostaako minua lukea sarjaa pidemmälle, sillä tykästyin nimenomaan teoksen päähenkilöihin. Jos kahdeksanlapsisen perheen jokainen lapsi löytää omalla vuorollaan suuren rakkautensa, voi moinen tuntua jo liiallisuudelta. Voi olla että annan Bridgerton-sarjan muille osille kuitenkin vielä mahdollisuuden, onhan tämä kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu. Aivan erityisesti nautin dialogin sulavuudesta ja hahmojen tunteiden kuvailusta.