maanantai 5. syyskuuta 2022

Lucinda Riley: Kuun sisar

Skotlannin ylämaat, syrjäinen kartano, neljä kotiutettavaa metsäkissaa, salaperäinen valkoinen kauris ja villieläinten hoitajaksi palkatun Tiggyn vahva intuitio. Näistä pidän Seitsemän sisarta -sarjan viidennessä osassa Kuun sisar (The Moon Sister 2018, suom 2020). Ilmapiiri Skotlanti-osuudessa on sopivan mystinen. Ylämailla Tiggy myös kohtaa Chillyn, vanhan romanimiehen, joka tunnistaa Tiggyn oitis sukulaiselleen ja kertoo ennustuksesta, jonka mukaan hänen on määrä lähettää Tiggy takaisin kotiin.

Ihan kaikki Tiggyn työnantajan tiluksilla ei vaikuta olevan kohdillaan. Viimeistään laukaisu lumisessa metsässä tuo kunnon rikosromaanivibat. Hyvä! Vaihtelu on tässä todella virkistävää ja luontokuvaus hienoa. 

Kutsuin valkoista kaurista ääneti ja kahlasin hitaasti metsikköä kohti toivoen, että se tulisi näkyviin ja että voisin sen nähtyäni mennä kotiin nukkumaan, kun tietäisin, että se oli edelleen turvassa.

Eläin ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Oli mystinen näky, kun se kohotti päätään kuuta kohti, kääntyi ja katsoi minua syvänruskeilla silmillään. Se lähti tulemaan epäröivästi minua kohti, ja minä lähdin sitä kohti.

Onko kauris todellinen vai ei? Sen mystisyys välittyy lukijalle hienosti, samoin Tiggyn ja kauriin välinen yhteys.

Mutta sitten on se menneisyyteen sijoittuva osuus Espanjan Granadassa, jonka Sacromonten luolissa asuu romaneja. Ja eräs hyvin lahjakas flamencotanssija, jossa tulisuutta ja päättäväisyyttä riittää. Mutta kun äh. Espanja ei ole jotenkin koskaan sytyttänyt, eikä kuuluisuuteen nousevan Lucían diivatarina vedä. Ei edes, kun matka jatkuu Etelä-Amerikkaan ja sieltä New Yorkiin.

Eikä vedä tämän romaanin romanssitkaan. Jos Varjon sisaren kanssa tuntui, että romanttiset suhteet jäivät hieman keskeneräiseksi, niin tässä niin on vieläkin enemmän. Tästä jää nälkä.

Mihin Kuun sisar sitten keskittyy? Sanoisin, että hengellisyyteen. Tiggy on sarjan alusta lähtien esitetty sisarista hengellisimpänä, mutta omassa osassaan hän pääsee todella vauhtiin ja tutustuu omaan potentiaaliinsa. Granadassa Tiggy tapaa Angelinan, joka opettaa Tiggylle kaikenlaista. Mukaanlukien kirouksia.

”Luulin, että olemme parantajia”, sanoin. ”Miksi haluaisimme tehdä kenellekään pahaa?”

Angelina katsoi minua murheellisesti. ”Erizo, maailma on täynnä valoa ja pimeyttä. Ja elämän aikana olen nähnyt paljon pimeyttä.” Hän sulki silmänsä, ja tiesin hänen ajattelevan menneitä, jotka edelleen ahdistivat hänen mieltään ja tätä kaunista maata. ”Pimeinä aikoina on tehtävä mitä voi selviytyäkseen ja suojellakseen rakkaitaan ja itseään. Nyt mennään metsään, ja minä opetan sinulle kaikkein voimallisimman kirouksen sanat.”

Tuon kaikista voimallisimman kiroukset sanat ovat sanoja, joita ei koskaan saa lausua ääneen tai kirjoittaa mihinkään. Aika tyylikästä.

Angelinan opetusten myötä Tiggy alkaa myös kuuntelemaan itseään uudella tavalla.

”Ei, Tiggy, hän on sinun entinen työnantajasi!” sanoin päättäväisesti.

Haluat silti puhua hänen kanssaan, koska välität hänestä…

”Enkä välitä”, sanoin ääneen.

Kyllä välität…

Huokaisin. Angelinan minulle antaman viimeaikaisen opetuksen seurauksena sisäinen ääneni oli herännyt henkiin ja oli nyt kuin naispuolinen versio Disneyn Samu Sirkasta. Oikeastaan se ei sulkenut suutaan hetkeksikään ja pakotti minut tiedostamaan kaikki ne valheet, joita yritin itselleni syöttää.

Kätevää vai rasittavaa? Ohikulkijat pitänevät ehkä rasittavana, sillä Tiggy puhuu vahingossaa ääneen ja onnistuu kääntämään päitä.

Viimeisenä nostan vielä sitaatin hiljaisuudesta, sillä mielestäni siinä kiteytyy moni asia teoksen tematiikasta ja sisäänpäin kääntymisestä.

Oli kiinnostavaa, että useimmat tuntemani ihmiset pitivät hiljaisuutta mahdottomana. Se hukutettiin musiikkiin, television pauhuun tai rupatteluun. Minä puolestani rakastin hiljaisuutta, koska sen kuuli silloin kunnolla, eikä se ollut hiljaisuutta ollenkaan, vaan sekoitus luonnon ääniä: lintujen laulua, puiden lehtien kahinaa tuulessa, tuulen huminaa ja sateen ropinaa… Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalle kuin keijukaiset, jotka pyrkivät sisään…

Samaistun Tiggyyn. Myös minä rakastan hiljaisuutta. Inhoan telkkarin pauhua, taustaääniä. Voin kuunnella musiikkia, mutta harvemmin taustaäänenä, ellen sitten ole liikkumassa. Monelle itsensä kanssa kahden jääminen hiljaisuuteen tuntuu olevan se ongelma. Mitä jos silloin kuulisikin oman sisäisen äänensä? Joutuisikin kohtaamaan omat valheensa? Mitä jos silloin todella kuulisi, mitä elämältään haluaa? 

Itsensä kuuntelemiseen ei tarvita välttämättä Angelinaa oppaaksi, ei Samu Sirkkaa tai magiaa. Ainoastaan sen, että pysähtyy kuuntelemaan, eikä pakenekaan hiljaisuutta.

Kahden mystiikkaosan jälkeen on mielenkiinnoista nähdä, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. Jatkuuko mystiikka osana sitä vai jääkö se vain Tiggyn ja osittain myös CeCen jutuksi? Kuun sisar ei ole niin vauhdikasta menoa kuin sitä edeltänyt osa, eikä se jotenkin vedä vertoja muillekaan osille. Pidän silti Skotlanti-osuudesta ja Tiggystä itsestään. Kuun sisar jää... ohueksi? Hiljaisemmaksi? Ehkä siksi en olekaan heti hyppäämässä seuraavaan osaan. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar

torstai 25. elokuuta 2022

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

tiistai 23. elokuuta 2022

Lucinda Riley: Varjon sisar

Varjon sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on Seitsemän sisarta -sarjan kolmas osa ja eniten mieleeni. Olen suorastaan ihastunut sen miljööseen ja hahmoihin, niin nykymaailmassa sukujuuriaan selvittävän Tähden (Asterope) kuin edvardiaanisen ajan Lontooseen muuttavan Flora MacNicholinkin tarinaan. Historiallisina staroina romaanissa ovat luonnollisestikin itse kuningas Edward VII, hänen tunnetuin rakastajattarensa Alice Keppel ja lähes Floran naapurissa asunut Beatrix Potter. 

Sisarensa CeCen varjossa elänyt Tähti alkaa tehdä pesäeroa sisareensa, joka on tähän asti puhunut Tähden puolesta. Flora puolestaan on valtavan itsenäinen järviseudulla kasvanut köyhemmän englantilaisaatelisen tytär, joka vannoo olevansa koskaan menemättä naimisiin. Ongelmat alkavat, kun Flora rakastuu samaan mieheen sisarensa kanssa.

Jälleen kerran hahmot ovat persoonallisia ja ihania ihmisiä löytyy kosolti. Persoonallinen kirjakauppias Orlando pukeutuu edvardiaanisen ajan mukaisesti ja on muutenkin hyvin omalaatuinen. Hänen veljensä Mouse on juro ja ärsyttää sekä loukkaa Tähteä, mutta on kieltämättä aika komea.

Sukulaisuussuhteet eivät ole tällä kertaa niin itsestäänselviä. Kerrostumia ja arvoituksia riittää. Tahti on silti varsin rauhallinen. Englannin maaseutu, Tähden löytämä ihana vanha kirjakauppa, maalaiskartano ja sen puutarha ovat vahvasti läsnä. Englannin järviseutua kutsutaan myös Englannin puutarhaksi, ja juuri High Wealdin puutarha lumoaa myös Floran, yli 100 vuotta ennen Tähteä. 

”Perillä ollaan”, hän lisäsi minulle ja pysäytti auton suuren ja kauniin talon eteen, jonka epäsymmetrisiä ikkunoita kehystivät seinien haalistunutta punatiilipintaa peittävät lehtevät muratit ja sinisadeköynnökset. Kirkkaalle syystaivaalle kurkottelevat korkeat ja kapeat savupiiput korostivat Tudorien ajan arkkitehtuutia. Puristautuessani ulos Fiatin  takapenkiltä ajattelin, että talon sisäpuoli oli luultavasti enemmänkin hajanainen ja sokkeloinen kuin vaikuttava. Rakennus ei selvästikään ollut mikään loistelias aateliskartano. Näytti pikemminkin siltä, että se oli ikääntynyt rauhallisesti ja vajonnut ympäröivään maaseutuun hitaasti. Se kertoi menneestä aikakaudesta, josta luin kovin mielelläni kirjoista, ja tunsin kaipauksen vihlaisun.

High Wealdin ensikuvaus Tähden saapuessa kartanolle ei ole mairitteleva, mutta ehdottoman kiinnostava. Ränsistyneessä maalaiskartanossa, jonka menneiden päivien kukoistuksesta voi tuntea henkeäisyn, on aivan oma erityinen vaikutelmansa. 

Kartanon puutarha myös todella lunastaa lupauksensa:

Oli kuin olisin joutunut prinsessa Ruususen linnan pihaan, jonka piikkipensasmetsän ja jättiläisrikkaruohojen lävitse minun oli raivattava tie linnaan. Laskeuduimme pengermän portaat ja lähdimme kävelemään pitkin villiintyneiden kasvien peittämiä polkuja, joiden sokkelo oli varmaankin aikoinaan kierrellyt näyttävien pensaiden lomitse. useiden pergolarakennelmien puuluurangot olivat aikoinaan kannatelleet upeita köynnösruusuja. Loputtomat kukkapenkit olivat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa, mutta ne eivät olleet kyenneet pitämään aisoissa kasveja ja pensaita, jotka olivat paenneet paikoiltaan ja joiden kuivettuneet ruskeat jäännökset peittivät polkuja.

Tähden käyskentely High Wealdin villiintyneessä puutarhassa ja tämän kuvitelmat siitä, miltä puutarha on ennen näyttänyt ja miten osa puutarhan lajeista olisi ehkä yhä pelastettavissa, tuo mieleeni Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan. Myös Emilyssä kuvitellaan puutarhaa, jota ei ole olemassa, sillä se on vasta rakenteilla ja jatkuvat sateet uhkaavat koko rakennusprojektia.

Seurasin Margueritea eteisaulaan, josta lähti leveä Tudorien ajalta peräisin oleva portaikko. Upeasti sorvattu ja veistetty tammikaide ei selvästikään ollut myöhemmin tehty jäljennös. Lattian vanhat kivilaatat tuntuiavt halkeilleilta ja rosoisilta jalkojen alla. Hengittäessäni pölyn- ja savuntuoksuista ilmaa kuvittelin niitä tuhansia tulia, joita oli vuosisatojen mittaan sytytetty lämmittämään talon asukkaita, ja tunsin suoranaista kateutta naista kohtaan, joka sai asua tässä uskomattomassa talossa.

Tähti on minä. En tosi ehkä valitsisi juuri High Wealdia, vaan ennemmin 1700-luvun ranskalaisen châteaun, mutta tuntisin vastaavassa paikassa varmasti myös kateuden piston. En ihmettele, että Tähti niin mielellään palaa High Wealdiin ensivierailunsa jälkeen.

Puutarhan lumoavuuden lisäksi mennyttä ja nykyistä High Wealdia yhdistää toinenkin paralleeli. High Weald nimittäin syö aikamoisen määrän omaisuutta. Floran rakas kotitalo myydään myötäjäisiä varten, joilla katetaan jo silloin vaikeuksissa olevan kartanon kunnostusta. Nykyajassa Orlandon kirjakauppaa uhkaa sama kohtalo, sillä kartano ei kunnosta itse itseään.

Romanttinen mieleni kaipaisi hieman enemmän romantiikkaa kuin mitä Lucinda Riley tarjoaa. Tässä(kin) olisi ainesta siihen vaikka kuinka. Rileyn tyyli tuntuu kuitenkin jäävän vahvasti vain vihjailun puolelle ja jättää kosolti auki. (Edessä hieman spoilausta teoksen romanttisista suhteista.) Asiaa vaikeuttaa, että Varjon sisaressa on kaksi hyvin varauksellisesti rakkauteen suhtautuvaa naista, joiden tunteiden heräämisestä lukijan olisi kuitenkin saatava kiinni. Etenkin Tähden kohdalla tehtävä osoittautuu haastavaksi, sillä peruskommunikaatiokin on Tähdelle vaikeaa ja itse romanssi tuntuu pakotetulta. Romanssi ei pääse kunnolla puhkeamaan kukkaan. Ei, vaikka rakkauden kohteena on oikea lordi. 

Julia Quinnin Vastustamattoman kiusauksen kohdalla kirjoitin romanttisen romaanin tylyistä miehistä ja siitä, miten sankarittaren ja lukijan täytyy tällöin osata tulkita kyseisen romanttisen sankarin käytös rakkaudeksi. Mutta apua miten vaikeaksi menee, kun myös sankaritar on tyly ja koko ajan vastahankaan. Floran kohdalla rakkaus on helpompi huomata kuin Tähden, mutta ei sekään aivan itsestäänselvää ole. Flora pistää Archielle kampoihin, eikä edes vain kerran tai kaksi. Sekä Archie että lukija ovat koetuksella. Eteenpäin kantaa lähinnä sarjan lupaus siitä, että romanttisia suhteita on vaikeuksista huolimatta synnyttävä. Flora-paralla tätä lupausta ei ole.

Kaikesta tästä romanttisesta luovimisesta huolimatta Varjon sisar on ihastuttava onnistuneine miljöineen ja sympaattisine hahmoineen. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 


Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

No niin, olen taas ainakin 2010-luvulla. Tai melkein, sillä olen ollut puoliksi 1920-luvun Pariisissa ja Rio de Janeirossa.

Lucinda Rileyn paljon puhuttu Seitsemän sisarta (The Seven Sisters 2014, suom. 2017) hujahtaa kuunnelluksi hetkessä.

Maia on yksi mysteerimies Papa Saltin adoptoimasta seitsemästä sisaresta, joka isänsä kuoltua saa vihjeen biologisesta perheestään syntyperäänsä liittyvien koordinaattien muodossa. Etsintäretki vie hänet Rioon, jossa hänellä on oppaana kätevä sinkkumies, jonka teoksen Maia on juuri kääntänyt ranskaksi ja joka on paitsi kuuluisa kirjailija, myös sattumoisin historioitsija. Mutta Maiasta viis. Häntä paljon kiinnostavampi on hänen isoäitinsä Izabela Bonifacion tarina, tämän Euroopan matka ystävättären perheen kanssa ja rakkaus ihanaan ranskalaistaiteilijaan sulhasen odottaessa kotona Riossa.

Erityisesti nautin menneisyyteen sijoittuvista osioista, joiden vuoksi kirjoittajakaverini onkin minulle tätä teosta suositellut, erityisesti Ranska-osiota silmälläpitäen. Romaani sijoittuu hieman myöhempään aikaan kuin mihin olen erityisesti keskittynyt, mutta olen silti haltioissani. Brasilia on minulle huomattavasti vieraampi, ja myös sinne sijoittuva miljöökuvaus on hienoa. Niin kuin kunnon historiallisesta romaanista, tästä tulee olo, että niin fiktiivinen kuin itse tarina onkin, on myös oppinut jotakin. Riley on tehnyt upeaa taustatyötä.

Huomaan, että vaikka olen nauttinut romaanista suuresti, en oikeastaan tiedä, mitä siitä sanoisin. Luulen sen liittyvän myös siihen, että olen kuunnellut tämän äänikirjana, eikä minulla siten ole puhelimeen tallennettuna kuvia kirjan puhuttelevimmista kohtauksista. Äänikirjaa ei tule pysähdyttyä samallalailla makustelemaan kuin fyysistä kirjaa. Tämä on myös tarina, joka yksinkertaisesti vie mennessään ja josta olen antanut itselleni luvan vain nauttia sen enempää hirveästi ajattelematta. Lukemista on ollut vaikea lopettaa.

Olen ymmärtänyt, että sarjan osat voi lukea myös itsenäisinä tarinoina, ja ettei järjestyksellä olisi niin väliä, mutta tässä on lopussa aikamoinen koukku seuraavaan osaan. Myös tämä on ollut yhtenä syynä sille, miksi teosta suositeltiin minulle. 

Tunnustan koukuttuneeni. 

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Émile Zola: The Rush for the Spoil (La Curée)

Saanen esitellä uuden kirjarakkaani, Émile Zolan La Curéen (1871), englanniksi The Rush for The Spoil (käännetty 1886). Kyseessä on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan toinen osa ja se teos, joka saa minut itse asiassa ensimmäistä kertaa tarttumaan Zolaan. Luen Ranskan toisen keisarikunnan ajan Pariisin mittavasta muokkaamisesta artikkelia, jossa siteerataan La Curéeta, ja minut valtaa ehdoton halu lukea tuo vainoavalla tavalla Pariisia kuvaava romaani. 

Ja todella, tämä on kirja Pariisista. Tämä on kirja Ranskan toisesta keisarikunnasta mitä allegorisimmassa merkityksessä.

Luen La Curéen poikkeuksellisesti e-kirjana, mutta solahdan siitä huolimatta täysin Zolan suurenmoisen maailmaan, 1860-luvun alkupuolen Pariisiin. Bois de Boulogneen ja Parc Monceaun laitamille, upeanupeaan uusrikkaiden loisteeseen. Pariisiin, joka feenikslinnun lailla nousee tuhkasta ja paroni Haussmannin hiestä. Sekä yhden jos toisenkin kiinteistökeplottelusta. Pariisi, jonka me tunnemme upeine bulevardeineen ja puistoineen, on syntymässä. 

Luvassa on seksiä, kiinteistökauppaa, upeita vaatteita ja interiöörejä. Astride Saccardilla on käynyt tuuri, kun hän on napannut itselleen kunnon myötäjäisinä varustetun edustusvaimon, itseään huomattavasti nuoremman Renéen, josta kehkeytyy Astriden menestyksen myötä oikea seurapiirikuningatar. Myös Renéellä on ollut tuuria, saahan hän mieheltään menoihinsa rahaa muutamia omaisuuteensa liittyviä allekirjoituksia vastaan. Sitä paitsi Maxime, Astriden seitsemän vuotta Renéeä nuorempi poika, on kerrassaan valloittava vaaleine kiharoineen ja kiinnostuksineen kaikkea naisellista kohtaan. Renéen ja Maximen välille kehittyy läheinen suhde, joka huipentuu rakasteluun Saccardien upean asumuksen trooppisten kasvien ympäröimässä kuumassa kasvihuoneessa.

Teoksen nimi, la curée, tarkoittaa saalista, joka teurastetaan ja joka heitetään lopuksi metsästyskoirille. Teos on käännetty englanniksi kahdella eri nimellä, josta luettavakseni päätyy se pidempinimisempi, The Rush for the Spoil. Toinen englanninkielinen nimi, The Kill, sen sijaan viittaa myös sijoitustermiin, jolla tarkoitetaan kiinteistöjen ostamista, talojen purkamista ja myymistä eteenpäin voitolla. Käännös liittyy keskeisesti romaanin miljööseen.

Astride Saccardilla on suuria suunnitelma Pariisin rakentamisesta nettoamisen suhteen. Saccardien varat eivät ole aivan puhtain keinoin hankittuja, ja lainoilla pelataan paljon. Tiukempana kautena Renée ehdottaa miehelleen, eikö tämä voisi myydä jalokivikoruja, jotka on hänelle ostanut, mikä ei tietysti tule kysymykseenkään. Ei, muiden on ehdottomasti nähtävä Renéellä nuo jalokivet. Mitä muut ajattelisivatkaan hänestä, jos hänen vaimollaan ei niitä olisi! Tietämättään Renée pelaakin täysin miehensä pussiin kaikkea ylellistä palvoessaan.

Saccardit elävät sulassa sovussa hulppeassa kartanossaan sallien kaikki toisilleen vapauden tehdä mitä lystäävät. Sekä Maxime että Astride nauttivat naisista, toisinaan jopa samasta. Maxime kertoo Renéelle kaikki tuhmimmat juorut, joiden kuulemista Renée suorastaan janoaa. Kaikki on vallan riemukkaasti. Kunnes tapahtuu se, minkä lukija on jo varhain saattanutkin Maximen kuvauksesta päätellä. 

Maxime on varsinainen viettelijä, vaaleat kiharat ja solakka vartalo, feminiini ja ehdottoman kuriton, aina naiset mielessä. Maximesta naiset ovat hurmaavia, ja hän on mielellään ollut Réneen ja tämän ystävättärien seurassa, kiusoitellut noita nuoria naisia uskaliaisuudellaan, jolle naiset ovat vain nauraneet. 

The ladies were at home, they talked freely, and when they ensconced themselves around the room you would have thought that a flight of Lesbian nymphs had alighted on the divans of a Parisian drawing-room. Maxime, whom they put up with and even liked on account of his girlish air, was the only man admitted into the circle. He there tasted divine delight: he glided along the divans like a supple snake; he was discovered under a skirt, behind a bodice, or between two dresses, where he made himself as small as possible and kept very quiet, inhaling the perfumed warmth of his feminine neighbours.

Parinkymmenen vuoden iässä Maxime on edelleen hulluina naisiin, ja Renée on hänen uskottunsa. Ja niinhän sinä käy, että Renée ja Maxime päätyvät sänkyyn toistensa kanssa Renéen vaaleanpunaisen ja harmaan silkin ympäröimässä makuuhuoneessa. He antautuvat toisilleen, antautuvat himolle, joka polttaa yhtä kuumana ja kosteana kuin kasvihuone, jonka eksoottisten kasvien siimeksessä he tuntevat olevansa yhtä kaukana Pariisista ja Bois de Boulognesta kuin jos he olisivat intialaisessa viidakossa. 

The crisis was bound to be fatal, to come from herself, apart from those two beings, those comrades who were destined to deceive each other one fine evening, and to couple themselves, thinking they were merely exchanging a hand-shake. However, after this stupid fall, she returned to her dream of a nameless pleasure, and then she took Maxime in her arms again, inquisitive about him, inquisitive as to the cruel delights of a love which she regarded as a crime. Her volition accepted incest, required it, decided upon tasting it to the end, even to remorse should that ever come. She was active, and conscious of her doings. She loved with the fury of a great fashionable lady, with the nervous prejudices she possessed as an offspring of the middle classes, with all the struggles, joys, and disgusts of a woman who drowns herself in self-disdain.

Maxime ja Rénee käyvät jopa katsomassa Racinen näytelmää Phèdreä, jossa toistuu täsmälleen samanlainen asetelma kuin heidän suhteessaan. Vaikka he näin kohtaavat oman rikoksensa näyttämöllä, se ei tee heidän suhteestaan loppua. Rénee on nälkäinen, ja hänellä on vain yksi mies mielessään; Maxime. Maxime, joka on melkein kuin häntä varten tarkoitettu. Maxime, jolla hän on leikitellyt alusta alkaen. Maxime, joka tulee hänen luokseen joka ilta. 

Ranskan toinen keisarikunta näyttäytyy jälleen mätänä. Zolan inho suorastaan tihkuu läpi, ja se on ihanan tahmaista ja jollakin tapaa tuoreen oloista. Ihmistenväliset suhteet perustuvat kaikki hyötyyn, ja raha on kaikki kaikessa. Rakastajia ja rakastajattaria piisaa, kun Pariisi on kuin kuumeessa himosta, niin lihan kuin kullankin. Moraalisen ylemmyyden saavuttanut on tekopyhä kuin mikä. 

Teoksen kritiikki Ranskan toista keisarikuntaa ja sen moraalitonta, vauraudessa kierivää vulgaaria yläluokkaa kohtaan sijoittuu luonnollisesti siihen historialliseen kontekstiin, jossa se on se kirjoitettu. La Curée on julkaistu vain vuoden tuhoisan Ranskan-Preussin sodan jälkeen, keisarikunnan tultua päätökseen. Vuoden 1870 vallankaappaus oli ollut täysin veretön. Keisari Napoleon III:n ja Ranskan toisen keisarikunnan aika oli ohi. 

Esipuheessaan George Moore sanoo osuvasti, että Renée on Ranskan toinen keisarikunta, jonka leningintekijä on keisari, hänen pukunsa Pariisi kalliine uudistuksineen, joiden mittava lasku jäi Ranskan kolmannen tasavallan maksettavaksi niin kuin Renéen velat hänen isänsä kontille.

Mutta Renée on muutakin kuin vain allegoria. Renée on hahmona elävä. Hänen elämänsä on käynyt tylsäksi, sillä vaikka hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä voi, elämäniloa tai merkitystä Renée ei ole saanut. Hän kaipaa jotakin, joka rikkoisi hänen ylellisen elämänsä monotonisuuden. "Oh! I feel bored, I feel bored to death", valittaa Renée Maximelle heidän ajelullaan Bois de Boulognen läpi aivan kirjan alussa.

"Ah! do not be modest," resumed Maxime; "admit at once that you are one of the pillars of the Second Empire. Between ourselves, we can speak of these things. Everywhere, at the Tuileries, at the ministries, at the mansions of the mere millionaires, over the highest and the lowest, you reign with sovereign power. There is not a pleasure you have not partaken of, and if I dared, if the respect I owe you did not restrain me, I would say—"

He paused for a few seconds, laughing the while; then he cavalierly finished his sentence.

"I would say that you have tasted of every apple."

She did not wince.

"And yet you feel bored!" continued the young man with ludicrous vivacity. "But it's downright suicide! What is it you want? whatever is it you are dreaming of?"

Maximen kuvaus on erityisen mielenkiintoista. Maxime pukeutuu Renéen vaatteisiin esiintyäkseen tämän serkkuna, ja hänen feminiinisyyteensä tehdään useita viittauksia. Hän hengittää kaikenlaista feminiiniä sisäänsä kuin hienointa parfyymia, toimii Renéen muotikonsulttina ja kantaa taskussaan myskintuoksuista pitsiä. Eräs Renéen ystävistä mumisee, että Maximen olisi pitänyt olla tyttö. 

When Maxime went to the Bois de Boulogne, with his waist tightly compressed like a woman's, lightly dancing in the saddle on which he was swayed by the canter of his horse, he was the god of the age, with his strongly developed hips, his long slender hands, his sickly lascivious air, his correct elegance, and his slang learnt at petty theatres. At twenty years of age he placed himself above all surprises and all disgusts. He had certainly dreamt of the most unusual beastliness. But with him vice was not an abyss, as it is with certain old men, but a natural external bloom. It curled upon his fair hair, smiled upon his lips, and dressed him like his clothes. However his great characteristic was especially his eyes, two clear and smiling blue apertures, true mirrors for a coquette, but behind which one perceived all the emptiness of his brain. Those harlot eyes were never lowered; they courted pleasure, a pleasure without fatigue which one summons and receives.

La Curée on täynnä symboliikkaa, pitkiä, hitaan maalailevia kuvauksia ja merkityksiä. Maximen itserakkaus ja sokeus muiden tunteita kohtaan korostuu, kun hän esittää Narkissosta (ja Rénee Ekhoa) sarjassa tableaux vivants'eja. Maxime todella tavoittelee vain omaa nautintoaan, eikä hän välitä muusta.

Symbolisia tasoja ja viittauksia antiikin taruihin teoksessa riittää, ja ne ovat varsinaisia herkkupaloja intertekstuaalisuudesta nauttivalle. Zola on kuvauksessaan älyttömän terävä ja rakentaa hyvin eheän ja taidokkaan kokonaisuuden, joka toimii Nanaa huomattavasti paremmin. Oma mielipiteeni on, että La Curée on mestariteos. 

Aikakautta ja sen tanssiaisetikettiä tuntevana nauran erityisesti kotiljongin kuvauksille. Tanssin leikkimielisyyteen päästään kurkistamaan, kun halukasta tanssinjohtajaa etsitään ja kun kotiljongin kuvaus jatkuu taustalla siitä huolimatta, ettei Renée osallistu siihen. Monsieur Simpsonin tiedetään olevan erikoisin kotiljongin johtaja ikinä. Hänen suosikkikuvionsa kerrotaan olevan se, että kaikkien on kontattava ympäri huonetta, ja kerran hän pakottanut leidit hyppäämään tuolien yli. Vieraat eivät tunnu paljolta säästyvän, niin hullunkurisiin koitoksiin johtajaksi valittu monsieur de Saffré heidät määrää. 

Teosta ei ole valitettavasti suomennettu. Ehkä pitäisi itse hakeutua uudelleen opiskelemaan ja verestää ranskantaitoaan niin, että voisi itse ryhtyä Zolan kääntäjäksi. Tämä helmi ansaitsisi tulla käännetyksi!

Olen lumottu.