Ulla Onerva: Hattaradilemma

⁣

Mukaansatempaava, hauska, pirskahtelevan raikas, feministinen ja hattaraisen romanttinen. Kirjagramin puolelta tutun Ulla Onervan (@tarinannuppuja) esikoisteos Hattaradilemma (2025) on kaikkea tätä ja paljon muuta. Mahtuupa mukaan yksi kauhutarinakin. Ennen kaikkea se on rakkauskirje romanttiselle kirjallisuudelle 💌 ⁣

⁣
Emma Nuutinen on saanut nimensä Jane Austenin sankarittarelta. Yhtäläisyydet eivät jää vain nimen tasolle, sillä kuten Emma Woodhouse, on tämäkin Emma hyvin itsetietoinen, päättäväinen, autuaasti erehtyväinen ja ärsyttävä. Tämä Emma ei kuitenkaan leiki Amoria, vaan puhuu romanttisen kirjallisuuden ja hattaran puolesta – ja huomaa kauhukseen tuntevansa vetoa aivan väärään henkilöön. ⁣

Viittauksia Austeniin on muitakin. Piirteitä Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy ihan kirjan juonesta ja sen romanttisesta kuviosta. Ne ilahduttavat, samoin kuin kirjan älyllinen kirjallisuuskeskustelu. Emma ei osaa ottaa vastaan kritiikkiä lempigenreään kohtaan ja pitää omia mielipiteitään absoluuttisina totuuksina. Hattaradilemmaa värittääkin hänen kauttaa aikamoinen oikeamielisyys. Onneksi hänelle on annettu vastustajansa. Eeli arvostelee romanttista kirjallisuutta kovin sanoin, mutta onnistuu Notebookia katsoessaan sanallistamaan kaiken sen, minkä itse koen elokuvassa ongelmalliseksi ja miksi se ei koskaan ole kuulunut minun suosikkeihini. Vaikka romantiikkaa hehkutetaan, sitä ei esitetä yksipuolisen siirappisessa valossa. 

⁣
Eihän tätä teosta voi niin sanotusti laskea käsistä. Ahmaisen äänikirjan kahdessa päivässä. Lukiomaailma kirjoituksineen tuntuu nostalgiselta. Hahmot ovat eläväisiä, keskustelu nokkelaa, innostavaakin. Sivuhahmot toimivat. He tuntuvat omilta persooniltaan, eivät pelkiltä päähenkilön peileiltä. He myös tuntuvat ikäisiltään. 

Onerva on kirjoittajana ansiokas. Hän onnistuu hyödyntämään intertekstuaalisuutta ja trooppeja ja pitelemään lukijan hyppysissään. Yksi juonikuvio ja hahmo jää silti irralliseksi. Nimittäin tapaus Ynni. En saa oikein kiinni siitä, mitä tällä haettiin teokseen. Minut se jättää hämilleni.

Oikukkaiden romantikkojen piiri on ideana valloittava. Ja mikä nimi. Minäkin haluan tällaiseen! Pidän myös siitä, että vaikka piirillä on ylevät tavoitteet, tästä ei tehdä mitään maailmaa mullistavaa, lukiolaisista lähtevää liikettä. Silti se tuntuu merkittävältä; henkilöhahmojen elämän kannalta, mutta myös aatetasolla. Ajaakseen itselle tärkeää asiaa ei ole pakko saavuttaa maanlaajuista (maailmaanlaajuisesta puhumattakaan) yleisöä. Riittää, että siitä puhuu, että sitä edistää. Vähän kerrallaan. 

Ihailen Emmaa. Ihailen häntä siitä, että hän uskaltaa näin vahvasti seistä oman lempigenrensä takana ja vaatia sille sen ansaitsemaa arvostusta. Myönnettäköön siis, että sisäänheittäjänä tähän teokseen toimiikin juuri sen kirjallisuuspuhe ennemmin kuin lukiojutut. 

Kun ajattelen Hattaradilemmaa, ajattelen sitä nimenomaan romanttisen kirjallisuuden kannalta upeana. Miten joku keksii kirjoittaa romanttisen romaanin romanttisten romaanien arvostuksen puutteesta päähenkilönään genreä rakastava tyttö? Ajatus on niin oivallinen. Se koukuttaa lukijan romantiikan pariin ja toimii sen puolestapuhujana. Koukkuun jää jopa tällainen lukija, joka nykyisin viettää mieluiten aikansa romantasian toisissa maailmoissa. 

Luokituksestaan aikuisten kirjaksi huolimatta Hattaradilemma on selvästi nuorten kirja. Viihdyin sen parissa, mutta näkisin mieluusti kirjoja markkinoitavan luokituksella, joka oikeasti vastaa sisältöä. Maailmalla kirjoja puolestaan pusketaan usein YA-luokitukseen, mikä on turhauttavaa sekin. Täällä Suomessa näköjään halutaan tehdä toisin päin, eikä sinänsä ihme. Eihän nuorten kirjoja tunnuta täällä arvostavan. Se on sääli. Nykyisin on kuitenkin huomattavasti laadukkaampaa nuorten kirjallisuutta kuin vielä silloin, kun itse olin teini. Mutta miten nuoret voivat kokea heille kirjoitetun kirjallisuuden tärkeäksi, kun sitä naamioidaan eikä siitä kirjoiteta lehdissä? Tähän haluaisin muutoksen. Suomi tuntuu välillä kirjallisuuden takapajulalta.
⁣
Hattaradilemma on kaiken kaikkiaan oikein lupaava esikoisteos. Kevyt, mutta silti merkityksellinen ja hauskasti omaa genreään kommentoiva. Ihanaa, että tällaista kirjoitetaan.

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

Luin viime syksynä suosikkeihini kuuluvan Humisevan harjun uudelleen. Olin haltioissani, sillä teos kolahti ihan uudella tavalla. Sain sen myötä suosituksen tämän kevään uutuuskirjaan Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa (Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop 2018, suom. 2023), jossa Humisevalla harjulla on osansa. Mikäpä siinä, tuumasin minä. Eiköhän oteta luettavaksi. 

“Joskus se mitä luulee haluavansa ja se mitä oikeasti tarvitsee ovat kaksi eri asiaa.” Nina haaveilee intohimoisesta Heathcliffistä, mutta löytää itsensä treffeiltä kiltin pukumiehen kanssa. Ja sitten toisilta. Mikä pahinta, Ninan treffeille vienyt Onnellisten kirjojen kirjakaupan talous(?)arviota tekevä Noah on tullut kouluaikoina Ninan veljen kiusaamaksi. Noah ei tunnista Ninaa, ja menneisyys selvästi vaivaa miestä, joten miksi muistuttaa? Totuuden ulossaaminen osoittautuu vaikeaksi. ⁣⁣

Ensimmäinen reaktioni kirjaan on yök, yök, yök. Lähtökohtana Heathcliffin pitäminen romanttisena sankarina on puistattava. Heathcliff kääntyisi suorastaan haudassaan. Nauraisi. Tiedättehän, sellaista paholaismaista, pilkallista naurua. Tällainen yhden lempikirjoistani väärintulkinta karmii, mutta saa myös kuuntelemaan eteenpäin. Mikä ihme tämän Ninan deal oikein on? Mistä hänen Heathcliff-etsinnöissään on kyse? ⁣⁣

Nina on ollut menossa alle kaksikymppisenä naimisiin, kun lukee veljensä maatessa onnettomuuden jäljiltä sairaalassa Humisevan harjun ja kaikki muuttuu. Nina saa kipinän haluun hallita omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä. Intohimon metsästys vie Ninan lukuttomille treffeille toinen toistaan surkeampien tyyppien kanssa ja työhön, joka on kiva, mutta ei hänen intohimonsa. ⁣⁣

Okei, kyllä tästä on edelleen vähän sellainen yök-olo, vaikka kirjan edetessä Ninan pakkomiellettä avataankin. Hahmot ovat mitäänsanomattomia, juoni tylsä ja kulunut. Tuntuu pahalta, että niin suuressa keskiössä on ihana Humiseva harjuni. Tällaisessa koomisessa arkisiirapissa! Hytisen ja päätän pysyä genrestä loitolla. Prinssejä, kiitos. Ja lisää siirappia, jos tällaista on kestettävä. ⁣

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 

Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

Terhi Tarkiainen: Emily, eli kuinka sukua jatketaan

Selatessani kerrankin Twitterin kirjapuolta äkkään entisen opiskelutoverini twiitin Emilystä. Seuraavana päivänä teos on uutukaisena jo hyppysissäni. Avatessani kirjan yllätyn iloisesti, sillä kansiliepeessä on jälleen siteerattu minua edellisen Tarkiaisen tiimoilta. 

Emilyn kansissa on toki paljon muutakin ihanaa. Nämä ovat valehtelematta yhdet kauneimmista kansista, joita olen nähnyt. Kaikki on kohdallaan: kannen kuva, fontti ja fontin väri, jopa tekstin asettelu tyylikkään diagonaalisesti kannen poikki, kirkkaan pinkin ja sinisen yhdistelmä. Ilman kannen naisen rinnuksissa komeilevaa sinistä rusettia tämä ei olisi niin upea. Se on täsmälleen se väripilkku, jonka kansi kaipaa tehokeinokseen. 

Tarkiainen kertoo Instagram-tilillään (@terhitarkiainen) itse ajatelleensa ensin feminismin nimissä vastustavansa tissejä naisille suunnatun kirjan kannessa. "Mutta sitten tajusin, että kansihan sopii täysin sisältöönsä! Siinä on juuri sellaista pientä pilkettä silmäkulmassa, alahuulen pureskelua ja iloista aistillisuutta, jota olen yrittänyt kirjoittaakin. Ja vielä tuo upea, pinkki teksti! Ihan kuin Harlotsissa", Tarkiainen kirjoittaa. Täytynee sanoa, että tissit sopivat tähän kyllä kuin nenä päähän. Mainio valinta.

Pääpiirteittäin Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) juoni menee jotakuinkin seuraavanlaisesti:

Emily: Kuka piru tähän aikaan kolkuttelee kartanon ovilla? Ai, hei, vai olet sinä mieheni sukua. Hän on ikävä kyllä metsästysretkellä, enkä tiedä milloin hän palaa. Ei varmastikaan ihan lähipäivinä. Niin, kyllähän sinä häneltä näytätkin.
Herra Drake: Olen kamalan pahoillani, että tulen varoituksetta. Onpas tämä kartano upea!
Emily: Minulla olisi pieni ehdotus. Jos herra vain mitenkään voisi auttaa minua tämän aivan pienen ja kerrassaan vähäpätöisen pulman kanssa. Teeskentelisittekö olevanne aviomieheni erään vierailun ajan?
Herra Drake: Vai teeskentelisin sellaista! *tuijottaa Emilyn tarkoituksella tyrkyllä olevia tissejä* Kyllä vain, voisinhan minä osallistua sellaiseen juoneen. Millainen avioliitto teillä siis onkaan?
Emily: Ette kai te nyt herravarjele kysele minun yksityisiä asioitani! 
Herra Drake: No pitäähän minun tietää!
Emily: ...Tuota, minulla olisi teille pieni ehdotus.
Herra Drake: Ei kai taas.
Emily: Haluaisin, että siitätte minulle lapsen.
Herra Drake: Te siis mitä? ...Selvä. Onhan tuo teidän rintavarustuksenne tuossa.
Emily: ETTEKÄ KYLLÄ SITTEN KOSKE MINUUN.
Herra Drake: Tämä olikin nyt sitten tässä, jättäkäämme tämä yhteen kertaan. Lykkyä tykö, lady Levin. Etteköhän te pärjää, osaattehan te ainakin siitosoria itsellenne hankkia.
Emily: Ettehän te nyt pahastuneet, herra Drake? Minähän yritän vain tehdä kaikille palveluksen sillä, etten anna minkäänlaisten tunteiden ottaa valtaa. 
Herra Drake: Tunteiden? Teillä siis on tunteita?
Emily: ...
Herra Drake: Voinhan minä jäädäkin. Minulla on kyllä ehtoja.
Emily: MITÄ TE KUVITTELETTE TEKEVÄNNE? 

Ah, en voi vastustaa.

Ahmaisen Emilyn kahdessa päivässä. Tai yössä. En tiedä mitä käsiliimaa näissä Tarkiaisen teoksissa oikein on, kun näitä on niin vaikea laskea käsistä. Mutta ihan ensimmäisenä: rakastan hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja. Kaikki ne yksityiskohdat! Pukujen, esineiden, huonekalujen. Tämähän suorastaan tuoksuu 1700-luvulta. Emilyssä on juuri sitä, minkä perään olen Bridgertoneja lukiessani vuodattanut haikeita kyyneleitä. Mutta Tarkiainen onkin valmistunut maisteriksi yleisestä historiasta. Ja kukapa olisi historioitsijaa parempi kirjoittamaan historiallisista yksityiskohdista?

Tunnustan myös romaanin loppusanojen sähköhistoriikin elähdyttävän minua suuresti. Historiallisten faktojen lisäksi olen sydämeltäni fennistinä vaikuttunut siitä, miten Tarkiainen kertoo pohtineensa teoksessaan käyttämiään sanoja viitatessaan sähköön:

Vaikka 1700-luvulle sijoittuvassa kaunokirjallisessa teoksessa on luonnollisesti paljonkin sanastoa, jota ei suomen kielestä vielä tuolloin löytynyt, aiheen kannalta niin keskeinen termi kuulosti henkilöiden suussa väärältä, kun sana "sähkö" syntyi  vasta kolmisen sukupolvea myöhemmin.

Sähkön sijaan Tarkiainen kirjoittaa elektrisiteetistä sekä nestemäisestä ja taivaallisesta tulesta, jotka antavat teoksen termistölle juuri oikean silauksen. Tyylikästä, tyylikästä. Miksi edes puhumme sähköstä, kun voisimme puhua taivaallisesta tulesta? No, niin. Ehkä jotkut meistä elävät 2020-luvulla. 

Onko Emily pelkkää historiallista kuorrutusta sitten? No ei. Ja jos on lukenut Tarkiaista aiemmin, niin tietää aika hyvin mitä odottaa. Ja sitähän on tarjolla. Suorasukaisuutta, räävitöntä huumoria hahmojen kustannuksella, tilannekomiikkaa, juonia ja hyvin toimeliaita naishahmoja. Emily on historiallista viihdettä parhaimmillaan.

Emilyn esitellessä miehensä sukukartanoa Pennymooria mietin, että onko tässä nyt jo liikaa, Emily kun luennoi ummet ja lammet suvun esineistä. Mutta ei. Tarkiainen pitelee romaanin lankoja taitavasti käsissään ja tuo lopuksi nuo langat yhteen. Lukijalle selviää tällöin myös motiivi esittelykierroksen takana. 

”Tähän mennessä olette kieltämättä osoittanut minua kohtaan poikkeuksellista luottamusta. Tai ainakin oletan, että tuskin te ketä hyvänsä ovelle sattunutta heppua pyydätte aviomieheksenne. Ettekö siis luottaisi vaistoonne nytkin.”

Se ei välttämättä ollut se neuvo, jonka Drake oli tarkoittanut antaa, sillä Emilyn vaisto käski voimakkaasti ja yksiselitteisesti potkaista miestä ja paeta. Ilmassa väreilevä tuli oli kuitenkin valtaamassa hänen kehonsa, aivan kuin kaikki kova hänessä olisi vähitellen antanut periksi ja jäljelle olisi jäänyt enää yksi kuumasti sykkivä tähti, tai ehkä vain kiemurteleva kiiltomato.

Teoksen romanssi on niin humoristissävytteistä, että minun on hyvin vaikea nähdä sitä romanttisena tai herra Drakea erityisen viehättävänä. Tässä on niin paljon muutakin ja tyyli niin Tarkiaiselle uskollista, että se ei oikeastaan edes haittaa. Rakastan toki kunnon sykähdyttävää romantiikkaa, mutta Emily loistaa raikkaudellaan ja omalaatuisuudellaan ihan muilla osa-alueilla. Ja onhan toki sitä romanssiakin mukana! Kiemurtelevien kiiltomatojen lisäksi Draken kosketuksesta seuraava kihelmöinti saa Emilyssä aikaan tuntemuksen, joka on ”aivan kuin joku olisi livauttanut muurahaisia hänen mekkonsa alle”, Draken suu on ”tyrkyllä kuin melkoisen groteski leivonnainen kakkuvadilla”, ja Emilyn suudelmanodotuksen on ”pakko näkyä myös ulospäin eikä kaikua pelkästään säälittävän nälkäisenä ulvontana hänen sisällään”.

Ja silti esimerkiksi seuraava sitaatti saa lukijansydämeni sykähtämään:

Drake painautui aivan Emilyn korvan juureen ja kuiskasi: ”Onneksi muistin, että enhän minä ole mikään herrasmies. Minulla on vain sellaisen vaatteet ylläni.”

Sepä se, onneksi tosiaan muistit! Siitä huolimatta, että Drake on aikamoinen heppu ja tykkää silittelystä vähän liiankin hentoisesti, en voi olla toivomatta, että Draken ja Emilyn jutusta tulisi jotakin. Yksi teoksen hauskimpia (silittely)kohtauksia sijoittuu sunnuntaimessuun, jonka saarnassa kylän pappi tuntuu puhuvan suoraan Emilylle. 

Samassa Emily tunsi käden omallaan. Drake puristi hänen sormiaan lujasti ja rauhoittavasti, ikään kuin olisi kosketuksellaan väittänyt kaiken olevan kunnossa. Oliko miehen korvissa vikaa vai kuunteliko tämä tyystin eri puhetta? Emily odotti taivaan vihan iskevän itseensä minä hetkenä hyvänsä ja kirkon palavan poroksi ympärillään – mikä olisi näin vettyneeltä puulta jo todellinen ihme. Ja silti tuo hullu mies vain silitteli peukalollaan hänen kämmenselkäänsä pehmeästi kuin pientä haavoittunutta lintua. Eikö hän nähnyt, että sen linnun sulat savusivat jo!

Vaikka Emily on valmis huijaamaan ja huiputtamaan, valehtelemaan ja keplottelemaan, on Emilyllä omatuntonsa. Ja tämä juuri on se, mikä voittaa minut hänen puolelleen. Aviomiehen huutaessa poissaolollaan Emily tekee parhaansa niillä keinoilla, jotka hänellä on käytettävissään. Sydämessään Emilyllä on syvä rakkaus miehensä sukukartanoa Pennymooria kohtaan. On hänen tehtävänsä suojella sitä.

(Instagram-tilini puolelta, @ruusunnimi, löytyy myös kannen innoittama hieman toisenlainen kuva tästä kirjasta, joka kannattaa toki sekin käydä kurkkaamassa.)

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi. 

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

Julia Quinn: Bridgerton: Yllättävä rakkaus

Olen viettänyt mitä ihastuttavimpia hetkiä Bridgerton-kirjasarjan kakkososan parissa ja välillä suorastaan ulvonut naurusta. Muutama kyynelkin taisi vierähtää poskelle.

Tämän osan päähenkilöt ovat enemmän omaan makuuni kuin Daphne ja Simon. Teräväkielinen Kate Sheffield on debytoidesssan vuonna 1814 jo 21 vuoden ikäinen. Perheen varallisuus riittää vain yhteen Lontoon kauteen, ja niinpä Katen on täytynyt odottaa sisartaan Edwinaa. Edwina on seurapiirin säkenöivin helmi, ja Kate ottaakin tehtäväkseen kaitsia sisarensa kosijoita, eikä niinkään etsiä puolisoa itse. Sillä eihän Kate mitenkään voi vetää vertoja sisarensa kauneudelle. Aivan erityisesti hänen on pidettävä loitolla Edwinan kättä havitteleva elostelijana tunnettu varakreivi Anthony Bridgerton, jossa paljastuu olevan yllättävän paljon samaa kuin Katessa. 

Romanssia kehitellään teoksessa oikein hyvin. Erityisen hauskaa on myös seurata Bridgertonien krokettiottelua, jossa tavoitteena ei niinkään ole voittaa perinteisti, vaan toimia mitä häikäilemättömimmin estääkseen muita voittamasta. Se, mikä itseäni hieman tökkii, on se, että juonikaava on todella samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Jopa lopun puistoon sijoittuvaa kohtausta myöten. Tietäjät tietävät, en spoilaa tässä enempää siitä.

Historialliseen pukeutumiseen ja ihan erityisesti 1800-luvun vuosikymmeniin perehtyneenä minun on nykyään vaikea katsoa pukudraamoja, kun puvustuksessa näkyy kammottavia kömmähdyksiä ja virheitä, jotka ovat saada silmäni vuotamaan verta. Nyt törmäsin ensimmäistä kertaa tähän myös kirjallisuudessa. Jäin ihmettelemään, missä Katen kureliivi eli stays (regency-ajan alusvaate, joka tuki rintoja) on ja mitä ihmettä, miten niin hääpuvun ”leikkaus ei salli” aluspaitaa. Katelta puuttuu myös alushame, joka oli tuohon aikaan suorastaan ehdoton, sillä pukujen kangas oli usein ohutta ja puvun mallin vuoksi hyvin lähellä ihoa. Vaatteista on näkynyt päältä, jos alla ei ole ollut kunnollisia alusvaatteita. Se, että Katella ei hääpukunsa alla olisi näistä mitään, on varsin epäuskottavaa. 

Myös maininta nimettömistä on hämmentävä, tuohon aikaan kun niitä ei vielä ollut. Pidempiä, yli polven ulottuvia alushousujen sukulaisia (drawers) on ollut 1810-luvulla jonkin verran, mutta niitäkään ei kaikilla. Tässä olisikin kiinnostavaa tietää, mitä sanaa alkuperäisessä tekstissä on käytetty. Mutta miksi Katella on kaikkien normialusvaatteiden puuttuessa juuri nämä? 

Jännä miten historiallisessa romanssissa, joka on vieläpä osa moniosaista sarjaa, voidaan olla näin heikoilla jäillä vaatetuksen suhteen. 

Kaikesta tästä huolimatta nautin Yllättävästä rakkaudesta suuresti. Ostin hiljattain kaikki kovakantisina suomeksi julkaistut Bridgertonit, mutta tunnustan fanittavani Anniina Piiparista Bridgertonin lukijana sen verran kovaa, että olen tämänkin osan kuunellut itse asiassa äänikirjana. Hänellä on ihana tapa lukea näitä, suosittelen. 

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Maya Rodale: Chasing Lady Amelia

Keeping Up With The Cavendishes -sarjan toinen osa seuraa nuorinta Cavendishien tyttöä Lady Ameliaa. On kuin lukisin juuri edellisenä kirjana lukemaani Tämä biisi on sinulle -kirjaa uudelleen, mutta vain toisenlaisessa miljöössä. Juoni on pitkälti täsmälleen sama. 

Lady Amelia on amerikkalainen perijätär, joka sisaruksineen on vasta astunut Lontoon seurapiireihin. Seurapiirielämä ei kuitenkaan ole hevostilalla kasvaneen nuoren naisen mieleen. Amelia päätyy hortoilemaan ulkona iltamyöhään juopumusta muistuttavassa tilassa ja törmää tuntemattomaan herrasmieheen, joka korjaa sekavan tytön talteen ja vie tämän omaan asuntoonsa nukkumaan. Tästä seuraa imelä yhden päivän romanssi, jonka aikana Amelia jatkaa pakoreissuaan perheensä luonta ja rientää nähtävyydestä toiseen Alistair Finley-Jonesin seurassa. Alistair on tietysti tässä vaiheessa jo tietoinen Amelian, "Amy Dishin", oikeasta henkilöllisyydestä ja saanut tehtäväkseen napata tyttö avioliittoon kanssaan. Tyttö herättää hänessä kuitenkin vastustamattomia tunteita, eikä Alistarilla ole varaa antaa tytön päästä selville hänen suunnitelmistaan liian varhain, hänellä kun todella on kunnialliset aikomukset tämän suhteen. 

It was because of that moment when he'd opened the door to his flat and found her there waiting. It was because of the way his heart beat faster with the appearance of her dimple when she smiled, because of the sparks of delight when she laughed, and the feeling of connection when her fingers were intertwined with his.

It might be something like love.

Tällainen nopea rakastuminen ja tunteiden roihahtaminen ei sytytä. Amelian ja Alistairin välit eivät oikein tunnu miltään. Kaikki tapahtuu aivan liian nopeasti. Lukisin paljon mieluummin hitaammasta tunteiden kehityksestä ja kunnon kosiskelusta. Asiaa ei auta, että dialogi kömmähtelee ja etten pidä kummastakaan päähenkilöstä.

Amelian kapinallinen käytös on tietysti omiaan poikimaan skandaalin, mikäli kukaan saisi koskaan tietää, ettei Cavendishien nuorin olekaan ollut kotona äkillisen sairauden vankina. Seuraa romanttiselle romaanille tyypillisiä väärinymmärryksiä ja läheltä piti -tilanteita. Chasing Lady Amelia (2016) ei oikeastaan tarjoa lukijalle mitään uutta. Ei edes hyvää romanssia. 

Teos on niin köykäinen, että sanon täten hyvästit Cavendishien sisaruksille ja siirryn lukemaan vastaisuudessa jotakin kiinnostavampaa. Intertekstuaaliset viitteet, jotka Lady Bridget's Diaryssa vielä toimivat ja olivat hupaisia, ovat Chasing Lady Ameliassa päälleliimatun kömpelöitä. Onpa tähän jatko-osaan tugettu jopa jo sarjan ensimmäisessä osassa kulutettu Ylpeyden ja ennakkoluulon aloituslausekin "It is a truth universally acknowledged, that---". Ei näin.

Kenelle? Romanttista välipalakirjaa hakeville, kapinallisista seurapiirien sääntöjä uhmaavista sankarittarista pitäville.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Ihana, ihana Amerikan kuninkaalliset (American Royals 2019, suom. 2020) kruunaa joulukuuni ja kirjavuoden 2020. Äänikirjaa on noin puolet jäljellä, kun päätän, että eikä, tämä on pakko saada omaksi. Kirjan lukemisesta on nyt jo muutama päivä, eikä kirjan taika ole vieläkään haihtunut. Olen edelleen innoissani.

Nautin kevyestä, hyvinkirjoitetusta luettavasta, jossa on vetävä juoni. Amerikan kuninkaalliset on suorastaan lumoavan vetävä. En oikein piittaa kuninkaallisista, mutta on ihanaa lukea Amerikan kuninkaallisten rakkaushuolista (ja skandaaleista) modernissa vaihtoehtoismaailmassa, jossa Washingtonit hallitsevat Amerikkaa. Beatrice on historian ensimmäinen nainen, joka tulee perimään Amerikan kruunun. Hänet on kasvatettu tehtävään pienestä pitäen. Kruunun tuoma vastuu on Beatricelle tuttua:

Tästä hetkestä lähtien sinä olet kaksi erillistä ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununprinsessa Beatrice. Ja kun ne kaksi erillistä ihmistä kohtaavat ristiriitaisia vaatimuksia, kruunun tulee voittaa. Aina.

Amerikan kuninkaallisten rikkaan eliitin kuvaamisesta ja useista fokalisoijista tulee jonkin verran Ökyrikkaat aasialaiset mieleen. Amerikan kuninkaalliset on kuitenkin suloisempi, se on yllättäen enemmän jalat maassa ja se on rehellisesti sanoen paremmin kirjoitettu. Romaani sisältää ihastuttavan ilmaisuvoimaisia kielikuvia. Henkilöhahmot ovat taitavasti kuvattuja ja kiinnostavia erikseenkin. Itsensä löytäminen ei ole helppoa. Oli sitten Amerikan prinsessan ex-tyttöystävä ja kansan suosikki, prinssin uusi tyttöystävä ja tämän kaksoissisaren paras ystävä, villi kaksoissisar tai kruununprinsessa, joka on yhtä kylmä kuin Arandelin kuningatar.

Teoksen henkilöhahmot kietoutuvat kutkuttaviin ihmissuhdekiemuroihin, joista osa yllättää hahmot itsensä. Jopa Beatrice, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään romanttista, saa huomata sydämensä sykkivän. Mutta voittaako kruunu? Beatricen vanhemmat ovat järjestäneet Beatricelle kokonaisen listan sopivia sulhasehdokkaita. 

Romanttisesta kääreestään huolimatta Amerikan kuninkaallisissa puhuttelee juuri paineiden ja odotusten kanssa eläminen, velvollisuus, rakkaus ja näiden kaikkien yhteensovittaminen. 

Joskus Beatrice toivoi, että muistuttaisi enemmän sisartaan. Sam oli marssinut tanssisaliin aiemmin illalla täysin välittämättä siitä, että oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Mutta toisaalta Sam oli aina nauttinut dramaattisista sisääntuloista ja vielä dramaattisemmista poistumisista. Ja Beatrice taas eli jatkuvassa pelossa, että onnistuisi äidin sanoin ”aiheuttamaan kohtauksen”. 

Beatricen ja tämän nuoremman sisaren Samanthan välinen dynamiikka ja heidän hyvin erilaiset roolinsa ovat mielenkiintoista seurattavaa. Mieleeni nousee väistämättäkin Frozenin Elsa ja Anna. Hillitty, pidättyväinen kruununprinsessa ja tämän eloisa, rempseä pikkusisar, jota koskee aivan erilaiset säännöt kuin vanhempaa sisartaan. Myöskään Beatrice ja Samantha eivät ole olleet lapsuuden jälkeen läheisiä, vaan Beatricen viileys ja velvollisuudet ovat vieneet sisarukset eri suuntiin ja etäännyttäneet heidät toisistaan. 

Salaa Beatrice toivoisi, että hänelläkin olisi valinnanvaraa ja että hän voisi edes joskus olla välittämättä imagostaan. Sam puolestaan kamppailee mitättömyyden tunteen ja isosiskonsa täydellisen varjon kanssa. Beatrice on aina saanut kaiken ja ollut kaiken huomion keskipiste: 

Hän ei ollut kärsivällinen kuten isosiskonsa. Hänellä ei myöskään ollut samanlaista numeropäätä eikä mitä än kiinnostusta järjestöihin ja komiteoihin. Monta kertaa Sam oli kuullut opettajien puhuvan hänestä keskenään hiljaisella äänellä: Hän ei tosiaan ole Beatrice, he olivat sanoneet turhautuneeseen sävyyn. Vähitellen Sam alkoi uskoa sen itsekin. Beatrice oli älykäs ja kaunis tuleva kuningatar. Hän itse oli se toinen tyttö.

Sen toisen tytön roolin Samantha on oppinut hallitsemaan mitä parhaiten. Hän tekee asiat tahallaan päinvastoin kuin Beatrice ja aiheuttaa närää niin kuningasperheen kuin kansankin keskuudessa. Todellisuudessa Samantha ei itsekään tiedä, mitä oikein on tekemässä tai mitä hän haluaisi. Samanthasta tuntuu, että hänet on tuomittu unohtumaan historiankirjoista merkityksettömänä kruununperillisen sisaruksena, kun Beatrice taas tultaisiin aina muistamaan.  

Oletko lukenut Amerikan kuninkaalliset? Ketkä olivat lempiparisi? Kuten kirjoituksestani saattaa jo aavistaa, on Beatrice oma suosikkihahmoni. Lempipariini kuuluu kuitenkin Daphne ja eräs toinen. 

Kenelle? Kevyttä luettavaa kaipaaville, loistosta, draamasta ja rakkaussuhdekiemuroista nauttiville.

Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Sarah Morgan: Miracle on 5th Avenue (Joulutaikaa Manhattanilla)

Ajattelin, että näin ennen joulua olisi kiva lukea joku jouluinen romanssi. BookBeatista luettavakseni valikoitui Sarah Morganin Miracle on 5th Avenue (2016, suom. Joulutaikaa Manhattanilla 2017), jota en olisi malttanut lakata kuuntelemasta sen aloitettuani. Tarina imaisi minut täysin sisäänsä. Teos on osa kirjasarjaa From Manhattan with Love, mutta toimii täysin itsenäisenä tarinana. Sarjan muissa kirjoissa on eri päähenkilöt.

Eva Jordans on pitkäaikainen sinkku, jolla ei ole edes perhettä, jonka luokse mennä jouluksi. Mutta  ei se mitään, sillä Eva on saanut asiakkaaltaan tehtävänannon: hänen on koristeltava asiakkaansa lapsenlapsen, kuuluisan dekkarikirjailijan Lucas Bladen, asunto jouluksi. Eva suuntaa laukkuineen 5th Avenuelle täynnä joulumieltä. Portinvartija päästää hänet sisään hulppeaan kattohuoneistoon, jossa Evaa kuitenkin odottaa yllätys. Evan tarkkaillessa asuntoa pimeässä hänen kimppuunsa käydään.

Lucas ei olekaan lähtenyt Vermontiin, vaan jäänyt yksin asuntoonsa salaa sukulaisiltaan ja ystäviltään. Ainoastaan Eva tietää hänen sulkeutuneen kattohuoneistoonsa. Jokin pari vuotta sitten vaimonsa menettäneen Lucasin ulkonäössä, pöydällä olevassa veitsessä ja kolkossa asunnossa saa hänet jäämään tämän luo kokkaamaan ja koristelemaan asuntoa Lucasin vastusteiluista huolimatta. Ulkona on valtava lumimyrsky. Myös Lucasin mieli muuttuu, kun hän huomaa ikkunasta lumipyryn. Evaa ei voisi päästää sen armoille.

Yltiöromanttinen Eva on luonteeltaan liiankin luottavainen. Lucas on hänen täysi vastakohtansa: hän epäilee kaikkia ja onnistuu saamaan myös Evan varpailleen. Romanttiseen romaaniin tuo mukavaa jännitettä, kun toisena päähenkilönä on synkkä dekkarikirjailija, joka jaksaa muistuttaa sarjamurhaajista tuon tuostakin.

Eva stared at him, unsettled by the image of the world he painted. It was as if someone had sprayed ugly graffiti over her clean vision of life. “You may look good on the outside, Mr. Blade, but inside you need a makeover. You have a dark, cynical, twisted mind.”

“Thank you.” The faintest of smiles touched the corners of his mouth. “The New York Times said the same thing when they reviewed my last book.”

“I didn’t intend it as a compliment, but I can see that maybe you need to be like that to be successful. Your job is to explore the dark side of humanity and that has twisted your thinking. Most people are simply what they seem,” she said firmly. “Take me as an example. Take a good, hard look at me. And now tell me, do I look like a murderer?”

Eva on kärjistetty hahmo, mutta jostain syystä se ei edes ärsytä minua. Eva on täydellinen monessa suhteessa. Hän on menestyksekäs yrittäjä, kaunis kurvikas blondi, joka laittaa jumalaista ruokaa, tanssii sensuellisti, laulaa ruokaa laittaessaan Broadwayn arvoisella äänellä ja käyttäytyy mitä herttaisimmin. Evassa ei ole pahantahtoisuutta, ei petosta, ei valheita. Pienikin yritys valehdella paistaa suoraan hänen kasvoiltaan. Ja ehkä tässä onkin se, miksi pidän Evasta. Moni lukemistani romanttisen romaanin ja chick litin sankarittarista käyttäytyy jollain tavoin epärehellisesti ja pilaa koko kirjan romanttisuuden sillä. Näin ei käy Miracle on 5th Avenuessa. Eva ei myöskään ole bimbo, eikä ulkokuoren alla kaikki ole ihan niin täydellistä kuin miltä näyttää.

Jokainen Miracle on 5th Avenuen uusi luku ilahduttaa humoristisella sitaatilla jostakin Evan ja tämän ystävien motosta. Suosikikseni valikoitui seuraava: "It's better to lead than follow. If you must follow, follow your instincts."

Jos haluat lukea oikeasti hauskan hyvänmielen jouluromanssin tai ihan vain romanttisen romaanin, niin lue tämä. Miracle on 5th Avenue ei jätä kylmäksi. Se on oivaltava, vitsikäs, sopivan jännittävä, romanttinen ja mukaansatempaava. Teos on toki kliseinen, mutta teoksen suurin ongelma yleisen kliseisyyden sijaan on mielestäni pikemminkin sen liian pitkälle menevä loppuratkaisu. Mutta sekään ei riitä pilaamaan Miracle on 5th Avenueta ja sen soljuvia dialogeja. Oman ripauksensa lukukokemukselle antoi tämän englanninkielisen äänikirjan loistava lukija, jonka riemastuttava eläytyminen teoksen rooleihin saa hahmot heräämään henkiin omanlaisine puhetapoineen. Suosittelen!

Kenelle? Kaikille romanttisen romaanin ystäville, joululukemista kaipaaville ja kevyttä lukemista halajaville.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Luimme lukupiirissämme tänä syksynä taas vaihteeksi ihan toisen kulttuurialueen kirjallisuutta. Ellan ehdotuksesta luimme arabimaita kuohuttaneen Rajaa Alsanean romaanin Riadin tytöt (Banat Al-Riyadh 2005, suom. 2008). Teos on saudiarabialainen bestseller, joka julkaistiin ensin Libanonissa vuonna 2005. Se löysi tiensä pimeiden markkinoiden kautta kotimaahansa Saudi-Arabiaan, jossa se ensin kiellettiin. Vuodesta 2008 lähtien teoksen englanninkielistä painosta on voinut ostaa myös Saudi-Arabiasta.

Romaania on verrattu Sinkkuelämää-sarjaan, mutta itselleni siitä tulee pikemminkin mieleen Gossip Girl, jossa anonyymi lähde paljastelee toisten salaisuuksia ja jossa seurataan rikkaiden amerikkalaisteinien elämää. Riadin tytöissä anonyymi nainen julkaisee sähköpostina humoristisella otteella liutan skandaalinkäryisiä paljastuksia neljän ystävänsä elämästä. Tytöt (Sadim, Gamra, Lamis ja puoliksi amerikkalainen Michelle) ovat yläluokkaisia, yliopistoa käyviä sinkkutyttöjä, jotka haaveilevat rakkaudesta ja hyvästä avioliitosta. He saavat huomata, ettei rakkauden perässä juokseminen saa vastakaikua saudiarabialaisessa yhteiskunnassa, jossa avioliitot ovat sukujen välisiä järjesteltyjä naimakauppoja. Oli mies kuinka ihana tai kiintynyt tahansa, hän saattaa silti taipua äitinsä tahtoon ennemmin kuin nousta vastustamaan tätä. Miesten ymmärtäminen ja sopivaisuussääntöjen kanssa tasapainottelu on teoksen naisille vaikeaa.

Mitä ihmeellistä tässä teistä sitten on? Samanlaisia kohtaloitahan koetaan maassamme päivittäin ilman että siihen kiinnittävät huomiota ketkään muut kuin lemmen liekeissä korventuneet rakastuneet itse. Eivät kai saudikulttuurille tyypilliset surumieliset rakkausrunot ja pakahduttavat lemmenlaulut ole ilmaantuneet tyhjästä? […]

Aion jatkossakin kertoa, mitä Riadissa tapahtuu seinien sisäpuolella  ja millainen tunne valtaa meidät tytöt aina kun jotakin mullistavaa tapahtuu. Mitä miesten krokotiilinsielussa liikkuu, siihen en puutu sen enempää, sillä krokotiilit eivät totta puhuen kuulu erikoisaloihini eivätkä harrastuksiini, enkä tunne niiden luonnetta tarpeeksi hyvin.

Teosta on mainostettu megakohauttavana — Saudi-Arabiassa. Länsimaalaiselle lukijalle teos ei ole sen kummoisempi. Teoksessa on yhteiskunnan sääntöjen rikkomisen rinnalla moraalista saarnaa: kun tytöt toimivat niin kuin islamissa kuuluu, saavat he toivomansa miehen. Muunlainen toiminta johtaa hunningolle. Omassa kontekstissaan teos on varmasti ollutkin kohauttava. Teoksen naiset kun eivät aina toimi yhteiskunnan sääntöjen mukaan.

Moni kirjan elementeistä on tyypillisiä länsimaisellekin  chick  litille. Michellen vierailu eksänsä häissä ja tämän hääpäivän pilaaminen kuvataan voimaannuttavana kokemuksena, joka ei kuitenkaan monen muun chick litin vastaavien käänteiden tapaan kestä lähempää  tarkastelua minään todellisena naisten voimaantumisena. Lähinnä kohtaus saa Michellen vaikuttamaan epäkypsältä ja hemmoteltulta. 

Nyt Michelle ymmärsi, että monen morsiusparin hymyjen alle kätkeytyy murtuneita sydämiä ja särkyneitä toiveita siitä, että saisi valita elämänkumppaninsa oman maun mukaan. Nainen joutuisi olosuhteiden pakosta jakamaan tämän yön ja koko loppuelämänsä yöt miehen kanssa, jonka oli ollut pakko ottaa hänet vaimoksi, vaikka sydän ja järki olivat vieneet häntä kohti toista naista. Toinen nainen tanssi heidän hääjuhlissaan ja olisi vertailussa voittanut morsiamen mennen tullen.

Riadin tytöt sanomana kuitenkin tuntuu olevan, että tee valintasi ja pidä siitä kiinni. Sekä uskonnon että perinteisemmät toimintatavat valitseva Lamis että radikaali Michelle pärjäävät teoksen maailmassa. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta nouse selkeäksi ykköseksi.

Teoksen sähköpostikehys tuo teokseen keveyttä ja huumoria, mutta myös ärsyttää välillä. Teoksen hahmot menevät tarinan edetessä sekaisin. Henkilöhahmoja ei erota toisistaan juuri mitään. Lamista kuvataan hauskaksi ja fiksuksi, mutta tämän hauskuus ja fiksuus ei näy itse tarinassa mitenkään. Hahmojen piirteet tulevat  täysin annettuina.  Lukijan on vain todettava, että aa okei,  tämä on tällainen hahmo. Mielikuva jää latteaksi, kun hahmot eivät  kuitenkaan toteuta luonteenpiirteitään.

Olisin kaivannut teokseen enemmän dialogia. Ellaa puolestaan häiritsi eniten ajan kuluminen romaanissa. Aikaa kuluu isoinkin harppauksin. Neasta kyseessä on perus naisten hömppäromaani, jossa häntä häiritsi, miten teoksen naisten kohdatessa puheenaiheena oli aina miehet. Jos kertomuksesta poistaisi miehet, ei jäljelle jäisi mitään. Saudiarabialaisessa kontekstissa tämä on ehkä ymmärrättevämpääkin kuin länsimaisessa kontekstissa. Parikymppisten naisten elämä pitkälti kun pyörii  nimenomaan avioliiton ympärillä. Teoksen parasta antia puolestaan on juuri sen kulttuurillinen kehys, joka harmiksemme jäi kuitenkin selvästi juonen taka-alalle. Mikään saudiarabialaisen kulttuurin esittelykirja tämä ei sinänsä ole. Kohderyhmänä on selvästi ollut paikallinen väestö, ja moni länsimaisesta kulttuurista poikkeava asia sivuutetaan täysin luonnollisena ja ilman sen kummempaa huomiota.

Mietimme lukupiirissämme kuitenkin, kuvaako Riadin tytöt todellista maailmaa ja saudiarabialaisten nuorten naisten elämää sellaisena kuin se tosielämässä on. Suurin osa länsimaalaisestakin kirjallisuudesta kuvaa idealisoituja ja liioitellun kärjistettyjä hahmoja — miten siis tämän laita? Voi olla, että teoksessa on kärjistystä mukana, mutta olimme kuitenkin Ellan kanssa vahvasti sitä mieltä, että miljöö ja tarinan puitteet varmastikin ovat Riadin tytöissä lähellä todellista Saudi-Arabiaa.

Kenelle? Saudi-Arabiasta ja muista kulttuureista kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea erilaista chick litiä.

Josie Silver: Ole minun

Laurie ja Sarah ovat parhaat ystävät ja kämppikset, läheiset kuin siskokset. Vaikka Sarah saa kaikkien miesten päät kääntymään ja on menestyksekäs, ei ystävysten välillä ole kateutta. Jouluruuhkassa Laurie näkee bussin ikkunasta bussipysäkillä maailman kauneimman miehen. Heidän katseensa kohtaavat yhtenä taianomaisena hetkenä, ja Laurie yrittää viestittää lasin läpi miehelle, että astuisi bussiin. Mies lähteekin liikkeelle, mutta liian myöhään. Bussi lähtee liikkeelle ja vie Laurien pois hänen elämänsä rakkauden luota. Hän viettää kokonaisen vuoden etsien bussipoikaa, mutta tuloksetta. Kun Sarah sitten eräänä päivänä esittelee Laurielle suuren rakkautensa Jackin, ei Laurie voi uskoa silmiään. Mies on hänen bussipoikansa. Näin alkaa Josie Silverin romaani Ole minun (One Day in December 2018).

Lähtöasetelma on mehukas. Rakkautta ensisilmäyksellä, parhaan ystävän rakastuminen samaan mieheen, totuuden paljastumisen kanssa kamppailu ja ystävyyden hinta. Tarina on koukeroinen ja seuraa romaanin kertojia Laurieta ja Jackia vuosikymmenen ajan. Romaanissa etsitään rakkautta ja sitä oikeaa. Elämä ei aina kuljeta kahta ihmistä samaan suuntaan, ja teoksen hahmot joutuvat vaikeiden valintojen eteen. Moni käännekohta sijoittuu jouluun, ja tätä olisikin varmasti ollut mukavaa lukea lumisina joulukuun iltoina vilttiin kääriytyneenä.

Romaanin heikoimpana kohtana pidän sitä, miten vähän lukijalle oikeastaan kerrotaan. Tärkeät tapahtumat hypätään yli ja pikakelataan. Suoraa kerrontaa on loppujen lopuksi aivan liian vähän ja hypyt liian suuria. Aivan kuin kirjailija olisi ollut liian kunnianhimoinen yrittäessään mahduttaa vuosikymmenen tapahtumat yksiin kansiin niin, että tarina vielä pysyisi kasassa.

Teos ei jättänyt minulle "Vau, olipa romanttista!" -fiilistä. Olisi kiva lukea myös sellaista chick litiä, jossa pitäisin pääparin molemmista osapuolista. Mitä pidemmälle romaanissa edettiin, sitä vähemmän pidin Jackistä. Hän oli välillä aikamoinen kusipää ja kohteli niin Sarahia kuin Laurietakin alhaisesti. Noin puolivälin jälkeen minun oli vaikea enää ymmärtää, mitä Laurie hänessä näki tai miten heidän välillään on muka mitään kemiaa. Mutta yksi teoksen tärkeimmistä teemoista onkin luja, kaiken kestävä ystävyys ja toisen tukeminen. Huononakaan aikana ystävälle ei käännetä selkää. Ja Jack on Laurien ystävä.

Kauneinta romaanissa on Laurien ja Saran välinen ystävyys. Ystävyys, jossa ei kilpailla, vaan jossa kukoistetaan yhdessä. Sen kuvauksesta todella pidin. Romaanista tulee jonkin verran mieleen Emily Giffinin Rakkaus lainassa, jossa paras kaveri myös vie nenän edestä päähenkilön suuren rakkauden, eikä päähenkilö saa sanaakaan sanottua. Onneksi tässä ystäväpari ei ole samaan tyyliin täysin epäsuhtainen ja mustasukkaisuuden ja manipuloinnin värittämä, vaan lämmin ja aito. Mikä tietenkin tekee kaikesta Laurielle vielä vaikeampaa. Hänellä ei ole Rachelin tapaan "Mutta niin Darcykin tekisi minulle" -oikeutusta tunteilleen. Sillä Sarah ei ikinä hakkailisi Laurien poikaystävää.

Pidin tästä enemmän kuin aiemmin kesäkuussa lukemastani Tähtiin kirjoitetusta, mutta vähemmän kuin esimerkiksi mainitsemastani Rakkaus lainassa -romaanista, josta tehty elokuva on muuten viihdyttävä.

Kenelle? Chick litistä ja kevyestä romanttisestä luettavasta pitäville, joululukemista tai muuten vain lomalukemista tai välipalakirjaa kaipaileville.

Minnie Darke: Tähtiin kirjoitettu

Olen aina pitänyt astrologian maailmaa kiehtovana. Kun luin, että Minnie Darken uutuusteoksessa Tähtiin kirjoitettu  (Star-Crossed 2019, suom. 2019) on paljon asiaa astrologiasta, kiinnostuin heti. Teos menee suoraan asiaan: se kuvaa, missä asennossa planeetat ja tähdet olivat Nick Jordanin ja Justine Carmichaelin syntyessä. Nick on vesimies, Justine jousimies. He syntyvät läheisille ystävyksille, jotka asuvat toistensa naapurissa. Heidän tiensä eroavat, kun Nickin perhe muuttaa pois.

Erästä pienessä hiprakassa rannalla teineinä vietettyä suudelmientäytteistä iltaa lukuunottamatta Justine ja Nick eivät tapaa vuosiin. Justine on varma, ettei ilta merkinnyt Nickille mitään. Vuosia myöhemmin Justine on Star-nimisessä aikakausilehdessä töissä, kun hän törmää jälleen Nickiin. Näyttelijän uraa luova Nick ei ole muuttunut laisinkaan. Hän saa Justinen miettimään, muistaako tämä ollenkaan tuota teinivuosien iltaa.

Justinen ylennys avaa hänelle oikean Pandoran lippaan: hän pääsee käsiksi kuuluisan astrologin Leo Thornburyn horoskooppipalstaan. Nick pitää Leo Thornburya todellisessa tietäjänä, jonka ennustukset käyvät aina toteen. Justine ei voi vastustaa kiusausta hieman muokata vesimiehen horoskooppia antaakseen Nickille sysäyksen oikeaan suuntaan. Eihän Nick voi jättää näyttelemistä! Leo Thornbury ei lue Staria, eikä saisi mitenkään tietää. "Leo Thornbury jos kuka saisi Nickin tarttumaan puhelimeen ja soittamaan Justinelle."

Justinen huijaamista ja suoranaista valehtelua on vaikea ymmärtää. Melody, horoskoopiltaan leijona, ei voi kuin ihmetellä Justinen ajattelemattomuutta. Vai voisiko sitä kutsua jopa typeryydeksi? Justinen petollisuudesta tulee kiusallista luettavaa romaanin edetessä. Yhtä valhetta seuraa toinen jos kolmaskin. Justine toimii täysin epäammattimaisesti. Ja vaikka Justine koittaakin vakuutella itselleen muokkaavansa vesimiehen horoskooppeja Nickin omaksi parhaaksi, on Justinella koko ajan oma lehmä ojassa. Hän haluaa Nickin itselleen. Nickin tyttöystävästä  Laurasta vain olisi päästävä jotenkin eroon, saada Nick tajuamaan, ettei tämä ole se oikea. Justine ei ole tainnut kuulla naisia tukevista naisista tai parisuhteessa olevan miehen rauhaan jättämisestä. Tällainen manipuloinnilla toiseen vaikuttamaan pyrkiminen on mielestäni vastenmielistä, enkä onnistu näkemään Justinen ja Nickin suhdetta tämän vuoksi kovinkaan romanttisena tai ihailtavana. Kyllä, he sopivat toisilleen, mutta onko heitä tarkoitettu yhteen, jos yhteen päätymiseen vaaditaan epärehellisyyttä ja manipulointia?

Justinen muokkaukset saavat humoristisuutta, kun muut vesimiehet alkavat sokeasti toteuttaa hänen neuvojaan. Seuraa joitakin hullunkurisia tilanteita. Teoksesta tulee mieleen Love Actually -elokuva, romanttinen komedia, jossa eri ihmiset löytävät toisensa erilaisten kommellusten kautta. Tähtiin kirjoitettu sopisikin hyvin elokuvaksi sen runsaiden näkökulmanvaihdosten vuoksi.

Teoksen idea käsitellä horoskooppeja ja ihmisten uskoa niihin on sinänsä hyvä, mutta tarina karkaa hieman käsistä. Kuuntelen Tähtiin kirjoitetun parissa päivässä, sillä vauhdikkaat tapahtumat ja jännitys Justinen puolesta vetävät hyvin imuunsa. Teoksessa on loppujen lopuksi vähemmän astrologiaa kuin olisin toivonut. Ja vielä vähemmän romantiikkaa, ainakin päähenkilöiden välillä.

Justine käy välillä järkensä kanssa keskusteluja, joissa hän purkaa tunteitaan ja miettii, miten toimisi. Keskustelut esitetään vuoropuheluina, ja vaikka ne avaavatkin Justinen tuntemuksia, en pidä tällaisesta ratkaisusta tyylikeinona. Vielä enemmän kuin Justinen ja järjen keskustelut, minua kuitenkin vaivaa Brown Houdinin fokalisaatio-osuudet. Brown Houdini on nimittäin koira. Koira kyllä nivotaan mukaan tarinaan, mutta Brown Houdinin pään sisään kurkistamisen ja koiran personifikoinnin olisi voinut hyvin jättää pois. Ehkä koko koiran.

Hauskaa teoksessa on, että se sijoittuu Australiaan.

Jäin pohtimaan, pitivätkö Leo Thornburyn aidot vesimiesennustukset yhtään paikkaansa. Vai muuttiko Justinen muokkaukset asioiden kulkua toiseen suuntaan ja kumosivat tähtien ennustukset?  Olisi mielenkiintoista tietää, kiinnittikö kukaan muu tähän huomiota.

Kenelle? Love Actually -tyylisistä romanttisista juonista ja kevyestä luettavasta pitäville, chicklitin ystäville ja niille, joista voisi olla hauskaa lukea eläinradan merkeistä kirjallisuudessa.

E. L. James: Fifty Shades of Grey

Luin aikoinaan gradua Twilight-saagasta tehdessäni tutkimuskirjallisuutta myös Fifty Shades of Greystä (2011), sillä tämä aluksi Twilightin fanifiktiona julkaistu teksti tarttuu Twilightin pimeään puoleen; masokismiin, toisen kontrolloimiseen ja stalkkaamiseen. Kävin katsomassa ensimmäisestä osasta tehdyn leffan silloin kuin se tuli, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi edes varata näitä kirjoja kirjastosta. Lähimmästä kirjojen kierrätyspisteestä Fifty Shades of Grey kuitenkin päätyy mukaani. En voi sivuuttaa sitä, kun se kerran näin kohdalleni osuu. Kappale on englanninkielinen, mistä olen mielissäni.

Teos on saanut valtavaa julkisuutta ja on bestseller lähes kaikkialla. Sen pokkariversio on myynyt maailmalla jopa Harry Potteria paremmin. Romanttinen kirjallisuus on yksi maailman kaupallistetuimpia genrejä, jota tuotetaan tarkkaan tutkittujen ja hyväksi todettujen kaavojen mukaan. Se tarjoaa (useimmiten nais)lukijoilleen sen, mitä he haluavat. Huomionarvoista kuitenkin on, että perinteisen romanttisen romaanin sijaan näin suureen suosioon noussut kirja on sekoitus perinteisempää romanttista romaania ja eroottista romaania. Sadomasokismi on ollut osa kirjallisuutta Marquis de Sadesta lähtien, mutta se ei ole ennen Fifty Shades of Greytä ollut populaarikirjallisuutta.

Se, miten jostakin kirjasta tulee bestseller on osittain mysteeri. Ilmiön yksi selitys on, että jokin kirja onnistuu olemaan ajan hermolla, se onnistuu olemaan jollain lailla "tarttuva"; sillä on niin sanottu stickiness factor. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjassa on jotakin sellaista, joka vangitsee huomion, joka saa sanan kulkemaan eteenpäin ja leviämään oikeiden ihmisten kautta. Toisaalta Fifty Shades of Greyn suosio levisi pitkälti epämuodollisia kanavia (kirjablogit!) pitkin, eikä niinkään virallisia kanavia pitkin, joihin stickiness factor usein viittaa. Sen suosiossa korostuu teoksen saatavuus ensin internetissä ja myöhemmin e-kirjan muodossa, retorinen voima teoksen eroottisuudessa ja resonanssi modernissa yhteiskunnassa. Fifty Shades of Greystä on kehittynyt ihan oma, laajalle levinnyt monialainen juttunsa. Bestseller, jonka saavutettu bestselleriyys ruokkii itseään. Aluksi jossain on täytynyt olla vannoutuneita Fifty Shades of Grey -faneja.

Jos Fifty Shades of Greyn suosiota haluaa ymmärtää, on palattava sen fanifiktiojuurille. Fanifiktio on jo olemassa olevaan fandomiin liittyvä genre, jota julkaistaan internetissä ja joka on luonteeltaan osittain interaktiivista. Tarinaa julkaistaan usein luvuittain, ja lukijat saavat esittää kommenttejaan, kritiikkiään ja toiveitaan tekstistä. Tarinaa muokataan usein lukijoiden toiveiden mukaisesti erona perinteisen romaanin yksinäiseen puurtamiseen. Vaikka fanifiktiolla on siis kirjoittajansa, tekijänsä, syntyy tuotos usein pidemmissä projekteissa yhteisymmärryksessä lukijoiden kanssa. Näin syntyi myös fanifiktioversio Fifty Shades of Greystä. Se on siis yhdistelmä ei vain mietittyjä romanttisen romaanin koventioita, vaan se on myös osittain kirjoitettu nimenomaan miellyttämään tiettyä fanifiktiota lukevaa yleisöä. Kirjamuotonsa se sai vasta myöhemmin, australialaisen e-kirjoja julkaisevan kustantamon julkaisuna.

Fifty Shades of Grey on siis pähkinänkuoressa Yhdysvaltojen Seattleen sijoittuva eroottinen romaani, jossa nuori ja viaton tutkintoaan juuri päättävä 21-vuotias Anastasia Steele tapaa karismaattisen, rikkaan ja komean 27-vuotiaan yritysjohtajan Christian Greyn. Christian Grey ei harrasta tyttöystäviä. Hän haluaa Anan, mutta omilla ehdoillaan. Anastasialle selviää, että Christianilla on BDSM-huone, tai "the Red Room of Pain", kuten Anastasia sitä kutsuu. Hänen ehtonsa ovat monisivuiset ja vaativat: Anastasian on suostuttava kaikkeen Christianin ehdottamaan, alistuttava täysin, annettava Christianin piiskata ja lyödä itseään, mutta myös nukuttuva tietty määrä, käytettävä vain Christianin valitsemia vaatteita ja jopa syötävä vain Christianin hyväksymien ruokien listalta.

A flogger… hmm. I think I’m in shock. My subconscious has emigrated or been struck dumb or simply keeled over and expired. I am numb. I can observe and absorb but nor articulate my feelings about all this, because I’m in shock. What is the appropriate response to finding out a potential lover is a complete freaky sadist or masochist? Fear… yes… that seems to be the overriding feeling. I recognize it now. But weirdly not of him – I don’t think he’d hurt me, well, not without my consent. 

Ensimmäinen ajatukseni Fifty Shades of Greystä on, että se tosiaan on Twilight-tutkijan unelma. Tunnistan tekstistä vaikka kuinka monta yhtäläisyyttä, jopa samoja sanavalintoja. (Olen lukenut molemmat englanniksi.) Osaan keskusteluista on helppo kuvitella Christianin ja Anastasin sijaan Edward ja Bella, sillä etenkin Christianin hahmo on taidokkaasti rakennettu muistuttamaan Edwardia. Christianissa korostuvat kaikki Edwardin pahimmat puolet, mutta tämä on myös yhtälailla huolehtivainen, jopa holhoava. Christian komentaa Anaa niin kuin Edwardkin komentaa Bellaa, ja on tietävinään Anan tarpeet tätä paremmin. Hän soittaa pitkiä surullisia pianokappaleita ja on oman synkän menneisyytensä vanki. Christian ei mm. kestä kosketusta. Christian ei ole vampyyri, mutta yhtäkaikki "fifty shades of fucked up" ja omalla tavallaan vaaraksi Anastasialle. Christian ei kalpene Edwardille myöskään stalkkaustaidoissaan, päinvastoin. Hän jopa tietää Anastasian äidin nimen ja osoitteen koskaan niitä kysymättä.

Anastasiassa ilmenee Bellan kömpelyys, haluttomuus pukeutua mekkoihin, vaatimattomuus ja huono itsetunto. Bellan uhrautuvaisuus ilmenee Anan haluna miellyttää Christiania, haluna yrittää kestää kipua, jos se vain pitää Christianin hänen lähellään. Teoksia yhdistää myös sankarittaren levottomat unet, jotka antavat niille oman leimansa. Intiaanipoika Jacob on korvattu latinopoika Josélla, kilpakosijalla, joka Jacobin tavoin yrittää väkisin suudella sankaritarta. Mukaan on saatu myös Edwardin rakastava perhe ja Bellan vanhemmat, jopa tämän työpaikka ja suloinen tavis Mike. Yhtymäkohtia voisi luetella vaikka kuinka.

Mutta Fifty Shades of Grey on yllättävän tylsä. Pitkiä seksikohtauksia riittää sivukaupalla. Anastasia, joka ei ole koskaan ollut kenenkään kanssa, saa heti ensikerrallaan useamman orgasmin. Kohtaukset ovat epäuskottavia ja selkeän pornografisia, eivät vain graafisia, vaan eräänlaisia ideaaleja "täydellisestä seksistä". Fifty Shades of Grey on eroottinen fantasia. Siitä huolimatta minäkertojana toimiva Anastasia käyttää häveliäästi käsitettä "down there", minkä koen ärsyttäväksi ilmaisun toistuessa uudelleen ja uudelleen. Luulisi, että Ana saisi jo sanallistakin rohkeutta kokemuksistaan, mutta ei.

Anastasin sisäistä kamppailua kuvaillaan ärsyttävällä tavalla. Anan tunteet jakautuvat hänen itsensä, itsevarman sisäisen jumalattaren sekä epävarman ja kaikkea epäilevän alitajunnan välille seuraavaan tapaan: "I nod shyly. My inner goddess sits in the lotus position looking serene except for the sly, self-congratulatory smile on her face." Keino on todella keinotekoinen ja saa minut lähinnä ihmettelemään, onko Anastasia ihan sekaisin. Näkeekö hän oikeasti jotakin jumalattaria? Aavistan, että vastaus on ei, ja minun on luettava tämä kuvaannollisena. Mieleni tekee irvistää jokaisen tällaisen kohtauksen kohdalla.

Teosta piristävät Anastasian huumori ja hänen sarkastiset huomautuksensa, joihin myös Christian välillä yhtyy. Anastasiassa on enemmän omaa tahtoa kuin Twilightin Bellassa, vaikka välillä onkin aivan yhtä tyhjäpäinen. Intressiensä kamppailussa Anastasia ja Christian ottavat toisistaan mittaa, mutta toisin kuin Bella, Ana ei ole varma onko hänestä Christianin viitoittamalle pimeälle polulle. Se saa Anastasian itkemään jokaisen Christianin tapaamisen jälkeen, mikä huolestuttaa Anastasian kämppistä. Suhde ei voi olla ihan terveellä pohjalla. Anastasia huomaa toivovansa, että Christian olisi aivan tavallinen.

Salassapitosopimus eristää Anastasian hänen ystävistään ja perheestään. Hän voi puhua vapaasti vain Christianille, mutta Christianille puhuminen on lähes mahdotonta. Pelkkiä tiedonmuruja saanut Anan äiti osoittaa kuitenkin merkittävää tarkkanäköisyyttä ja äidillistä viisautta ohjeistaessaan tytärtään:

”Ana, there’s something going on between you two. I’ve been trying to fathom it since you arrived here. But the only way you are going to sort the problem, whatever it is, is to talk it through with him. You can do all the thinking you like – but until you actually talk, you’re not going to get anywhere.”

Sanon erittäin harvoin, että jokin teos on huono. Yleensä ymmärrän, että kyse on lähinnä siitä, ettei kirja vastaa mieltymyksiäni. Mutta tällä kertaa haluaisin sanoa, että Fifty Shades of Grey on minusta huono. Teksti on tönkköä ja naiivia. Kirjaa olisi voinut – ja tarvinnut – tiivistää aikalailla. Nostan hattua elokuvan tekijöille, sillä elokuva oli mielestäni ihan mukiinmenevä. Tämä ei ollut. Kaikesta huolimatta teos tarjoaa paljon analysoitavaa.

Kenelle? Eroottisista romaaneista pitäville, Twilight-faneille sekä romanttista romaania twistillä luettavakseen kaipaavalle.

Kevin Kwan: Crazy Rich Asians

Kevin Kwanin Crazy Rich Asians (2013) päästää tirkistelyn makuun. Millaista on niiden aasialaisten elämä, jotka ovat järkyttävän rikkaita? Nicholas Young on niin rikkaasta perheestä, että hänet on kasvatettu olemaan edes ajattelematta rahaa. Kun newyorkilaisessa yliopistossa opettava Nick päättää kutsua tyttöystävänsä Rachel Chun mukanaan parhaan ystävänsä häihin ja kesäksi Singaporeen, yrittää Nickin serkku Astrid varoitella Nickiä. Hänen pitäisi jotenkin valmistella Rachelia Nickin perheen varalta. Nick vain ei ymmärrä mitä valmistelemisen aihetta hänen perheessään on. Rachel ei ole kuullut juuri mitään Nickin perheestä, mutta Rachel kyllä näkisi sitten ja sulautuisi joukkoon. Tulevat häät nyt vain sattuvat olemaan koko Aasian kohutuimmat häät, mikä sekin selviää Rachelille vasta Singaporessa.

Teoksesta on nyt kohuttu, kun tänä vuonna elokuvateattereihin tullut Crazy Rich Asiansista tehty elokuva pääsi Golden Globe Awards -ehdokkaaksi. Odotukseni olivat korkealla teoksen suhteen, sillä en ole koskaan nähnyt näin paljon vaivaa jonkun kirjan metsästämiseen. Lukupiirimme päätti kuun alussa, että lukisimme seuraavaksi Crazy Rich Asiansin. Katsoimme, että Oodi aukeaisi sopivasti seuraavana päivänä ja siellä näyttäisi olevan pokkarihyllyssä 9 kappaletta kyseistä kirjaa. Seuraava päivä ja avajaiset tulivat, mutta pokkarihyllyä ei ollut. Seuraavana maanantaina pokkarihyllystä ei ollut tietoakaan. Kuin onnen kaupalla saimme viimeiset 3 kappaletta luettavaksemme saman viikon torstaina, kun pokkarit olivat ilmestyneet Oodiin pöydille pinottuina.

Vaivannäkö palkittiin, ja lukupiirimme otti Crazy Rich Asiansin vastaan positiivisesti. Kaikki olivat tykänneet. Erityistä kiitosta sai miten teoksen henkilöhahmoja kuvattiin kepeällä, hyväntahtoisella huumorilla. Hahmot elävät todella kuplassa ja käyttäytyvät naurettavasti, mutta heille kaikki on normaalia. Carolin saadessa hepulin ja hänen hätiin kutsuman Sisar Gracien tuhotessa vanhoja historiallisia esineitä, ovat Carolin ystävät huolissaan siitä että Carol nyt tuhoaa omaisuuttaan ja tulee vielä katumaan, eivät niinkään siitä, että tässä nyt on arvokkaista kulttuuriperintöesineistä ja niiden tuhoamisesta kyse. Ja Astrid ostaa hetken mielijohteesta puolen miljoonan korvakorut, joista ei edes oikeastaan pidä. Suhde rahaan on etäistä, kun sitä todella on.

Kirjan alussa fokalisoija vaihtui meistä kaikista liikaa. Nickin randomit sukulaiset eivät vielä siinä vaiheessa kiinnostaneet, mutta luvut olivat onneksi lyhyitä ja tarinassa päästiin eteenpäin. Olimme hieman eri mieltä siitä, oliko eri hahmojen näkökulmia loppujen lopuksi liikaa vai ei. Olisin mielelläni halunnut lukea hieman enemmän pääparista, ja mielestäni muut henkilöhahmot veivät heidän kuvaukseltaan liikaa tilaa. Tai ehkä Nickille ja Rachelille varattu tila olisi vain voinut tulla käytetyksi hieman toisin, sillä pidin kyllä myös Nickin sukulaisten tarinoista. Muut olivat yksiselitteisen tyytyväisempiä siihen, että teos kuvasi Singaporen kermaa laajemmin ja ettei teos nimenomaan keskittynyt vain Racheliin ja Nickiin. He näkivät Rachelin ja Nickin tarinan ennemmin ikkunana rikkaiden singaporelaisten maailmaan kuin tarinan tärkeinä päähenkilöinä. Heidän tarinansa oli lukupiiriläisistä jopa vähän tylsä ja ehdottomasti kliseinen. Kliseinen se totta kai olikin. Olisin silti kaivannut enemmän valoa mm. Nickin käytöksen Rachelissa herättämiin tunteisiin.

Nickin hahmon näimmekin ongelmallisimpana. Pidimme epäuskottavana, ettei Nick olisi todella tajunnut sukulaistensa olevan niin ylenpalttisen rikkaita ja ettei tämä siksi tajuaisi paljastaa Rachelille etukäteen miteen tai edes varoittaa tätä perheestään. Nickin on täytynyt olla tietoinen perheensä maailmasta, sillä on kuitenkin halunnut irrottautua siitä ja pysytellä New Yorkissa, kaukana Singaporesta. Nick ei pidä perhettään erityisen rikkaana, vaikka hänen isoäidillään on kartano mielettömän kokoisella tontilla keskellä Singaporea, jossa kaikki rakennetaan tiiviisti ja ylöspäin. Lienee aika vaikeaa olla näissä puitteissa tajuamatta, että rahaa suvussa taitaa olla aika runsaastikin.

Nickille rahalla ei tunnu olevan väliä, ja selitykseksi kirjassa annetaankin, ettei Nickille tule mieleen, että raha pitäisi mainita tai siitä pitäisi puhua. Toisaalta Nick ei ole aiemmin joutunut vastakkain sukulaistensa kanssa, ja uskoo isoäitinsä haluavan hänen olevan onnellinen ja siten hyväksyvän Nickilleen tyttöystävän kuin tyttöystävän. Varsinkin kun Nickin serkku Alistair on tuonut Colinin häihin kunnon golddiggerin, taiwanilaisen saippuasarjanäyttelijätyttöystävänsä Kittyn Pongin. Tämän rinnalla Rachel näyttää lähestulkoon pyhimykseltä mitättömine (ja varsin epäilyttävine, kuten myöhemmin selviää) taustoineen.

Moni teoksen hahmo jää ohueksi. Crazy Rich Asians tarjoaa eräänlaisen poikkileikkauksen huippurikkaiden singaporelaisten elämään, mutta ei mene oikeastaan pintaa syvemmälle. Rachel on persoonaton ja hänen ympärillään vain tapahtuu. Hänen reaktionsa tapahtumiin ovat vähäisiä. Myös Nickiltä puuttuu persoonallisuutta – hän on vain nuori, komea ja rikas. Syvimmälle päästään Nickin serkun Astridin ja tämän miehen Michaelin tarinassa. Uskottavimmaksi hahmoksi puolestaan julistimme yksimielisesti Eddien, joka pakkomielteisesti haluaa perheensä edustavan parhaiten pukeutuneena ja joka on hajoamispisteessä, kun hänen lapsensa läikyttää vahingossa Fantaa hänen päälleen juuri ennen häitä. 

Teos vilisee merkkinimiä, joilla pyritään osoittamaan miten mm. Louis Vuitton on köyhän miehen luksusmerkki ja miten paljon rikkaampia Nickin Guccin uusrikkaiden kiinalaisturistien jonoa paheksuvat sukulaiset ovat. Heille ei kelpaa mikä vain, eikä heidän tarvitse uusrikkaiden tavoin olla näkyvästi törsäämässä rahaansa kaikkeen. Vaatteiden ja laukkujen kuvailu ei silti ole liian pikkutarkkaa, eikä Rachelin kohtaamaa yltäkylläisyyttäkään kuvata niin vuolaasti kuin vastaavassa chick litissä varmasti kuvattaisiin. Vain muutama kohtaus todella keskittyy ympäristöön.

”This is my mother’s re-creation of the Hall of Mirrors at Versailles. Get ready”, she warned. Rachel ascended the steps and entered the room, her eyes widening a little. Aside from the red velvet brocade sofas, every single object in the cavernous formal living room appeared to be made of gold. The vaulted ceiling was composed of layers upon layers of gold leaf. The baroque console tables were gilt gold. The Venetian mirrors and candelabra lining the walls were gold. The elaborate tassels on the gold damask curtains were yet a deeper shade of gold. Even the tchotchkes scattered around every available surface were golden. Rachel was completely dumbstruck.

Oma suosikkikohtaukseni Crazy Rich Asiansista on kohtaus, jossa eräs Aramintan polttarivieraista tuskailee rakkauttaan johonkin vähemmän rikkaaseen mieheen. Muut polttarivieraat selittävät hänelle, miten hän ei todellakaan voi jatkaa suhdetta kyseiseen mieheen, sillä hänellähän menee rahaa siihen ja siihen ja tähän ja tähän:

Let’s be generous and assume that Simon is making a measly eight hundred thousand a year. After taxes and CPF, his take-home is only about half a million. Where are you going to live on that kind of money? Think about it – you have to factor a million dollars per bedroom, and you need at least three bedrooms, so you are talking three mil for an apartment in Bukit Timah. That’s hunded and fifty thousand a year in mortgage and property taxes. Then say you have two kids, and you want to send them to proper schools […] Servants and nannies – two Indonesian or Sri Lankan maids  […] Now, what are you going to do about your own upkeep? At the very least, you’ll need ten new outfits per season, so you won’t be ashamed to be seen in public. […] I’ll throw in another twenty thousand for one good handbag and a few pairs of news shoes every season. And then there is your basic maintenance – hair, facials, mani, pedi, brazilian wax, eyebrow wax, massage, chiro, acupuncture, Pilates, yoga, core fusion, personal trainer. […] How are you going to put food on the table and clothe your babies with that? How will you ever get to an Aman resort twice a year? [...] Don’t you see? It’s impossible for you to marry Simon.

Kohtaus kuvaa osuvasti megarikkaiden paineita ja statuksen ylläpitoa. Uusia vaatteita on ostettava joka välissä, ja olemista säätelee odotukset siitä, mitä kaikkea on oltava ja missä määrin. Luonnollisestikin tällöin on oltava tarkkana siitä kehen rakastuu ja kenen kanssa menee naimisiin.

Teoksen konsepti kiinnosti siinä määrin, että saattaisin jopa lukea jatkoakin. Jatko-osat China Rich Girlfriend ja Rich People Problems ovat nekin kirjastossa saatavilla. Elokuva on ikävä kyllä jo poistunut elokuvateattereista, joten en pääse valkokankaalla tätä kaikkea ihailemaan.

Kenelle? Aasialaisesta kulttuurista ja Singaporesta kiinnostuneille, viihteellisestä kirjallisuudesta pitäville.

Edit. Teos on suomennettu 2019 nimellä Ökyrikkaat aasialaiset.