Joanne M. Harris: Orfeia

Almost every fairy tale begins with the death of the parents. That is how it is meant to be. That is how it has always been. But Death is not the end of the tale; merely another verse of a song. And love is a bird that never dies, but soars through the sky, and sings the song it cannot keep from singing.

Fayn tytär on uneksinut miehestä, jota kutsuu Shadowless Maniksi. Kun Daisy putoaa maanrakoon ja häviää Fayn maailmasta, on Fay surun murtuma, kunnes hän näkee öisellä juoksulenkillään kumallisen näyn tyttärestään nukkumassa kissankellojen seassa. Ei kuolleena, vaan elossa. Fay aloittaa tyttärensä etsinnän, joka vie hänet toiseen maailmaan, World Beneathiin, kasvien valtaamaan toiseen Lontooseen, keijujen valtakuntaan ja Kuoleman maahan, jota hallitsee Hallowe'en King.

Joanne M. Harrisin Orfeia (2017) on täynnä tuoksuja ja värejä, valoja ja varjoja sekä erilaisia ötököitä. Niitä vilisee myös kirjan kuvituksessa, joka on täynnä etenkin perhosia. Mustavalkoinen kuvitus tuo kirjaan oman säväyksensä, joka vahvistaa mielleyhtymää Liisaan Ihmemaassa. Laululla on kirjan maailmassa mitä merkittävin rooli, sillä laulut ja tarinat ovat World Beneathin valuuttaa. Niillä on arvoa, mutta myös voimaa. Yrittäessään löytää tiensä Halowe'en Kingin kaappaaman tyttärensä luo Fayn on pidettävä kiinni muistoistaan. Jokainen asia, jonka hän ottaa vastaan tuossa toisessa maailmassa, saa hänet kuitenkin unohtamaan osan hänen elämästään, osan Daisysta. Oli se sitten käden puristus, neuvo tai laulu. "Fay hesitated. Where lay the harm? Surely a song could not be dangerous. And besides, she was eager to learn how the King had managed to board the Night Train."

Tarina ja todellisuus, todellisuus ja uni ja uni ja tarina kaikki sekoittuvat toisiinsa Orfeiassa. London Beneathissa ja World Beneathissa kaikki tuntevan Fayn, mutta eivät Fayna, vaan Queen Orfeiana, kadonneena kuningattarena. Mutta kuinka paljon tarinoista on totta? Kuka on Queen Orfeia? Ja kuka on King Orfeo?

Sanojen ja tarinoiden voima on aihe, joka on aina yhtä kutkuttava. Samoin ajatus siitä, miten jokainen vuorovaikutus toisen kanssa on antamista tai ottamista, miten kaikki nuo pienet päätökset muokkaavat ihmistä. Harma menettää muistojaan samoin kuin Fay, mutta kuten Orfeiassa sanotaan, tarinoissa on aina mukana myös pala totuutta. 

Orfeian sanaleikit ovat runsaita, arvoitukset toistuvia. Ennakoinnissakaan ei ole säästelty. Tarina on fantastisempi kuin mistä yleensä nautin, mutta se pitää lumouksessaan. Löyhästi Orfeuksen myyttiin perustuva tarina toimii. Lukiessani en malta odottaa, että Fay tapaisi vihdoin Hallowe'en Kingin. 

Teos on erilaisuudessaan raikas tuulahdus lukemistooni. On ihanaa taas lukea englanniksi luettuani nyt useammin kirjan putkeen suomeksi. Usein miettiessäni kauniita kieliä englanti pääsee kaikessa arkipäiväisyydessään unohtumaan. Mutta oi!  

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani – tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Ihanaa kun on taas BookBeat, niin pääsee lukemaan uutuuskirjoja heti ilman jonottamista. Tämä on ehdottomasti yksi äänikirjasovellusten parhaista puolista. On helpompi pysyä ajan hermolla, kun kirjat ovat näin helposti saatavilla!

Kun olin yläasteella, äidinkielen opettajani lainasi minulle Peter Høegin Rajatapaukset. Kirjoitin siihen aikaan paljon, ja kirjoitukseni pyörivät usein tavalla tai toisella ajan ympärillä. Rajatapauksissa oli kyse nimenomaan ajasta. Tykkäsin romaanista paljon. Sen jälkeen olen lukenut järkälemäisen Hiljaisen tytön, joka ei iskenyt samalla lailla. Høegin uusin romaani Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne 2018, suom. 2019) sen sijaan oli enemmän minun makuuni.

Teos sivuaa rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole pääosassa. Kirjan minäkertojan Peterin paras ystävä Simon on yrittänyt itsemurhaa. Auttaakseen ystäväänsä Peter tutustuu eräänlaiseen traumaklinikkaan. Vaihtoehtoisia kokeellisia menetelmiä soveltava neuropsykologisen kuvantamisen laitos on poliisivoimin vartioitu ja jonot ovat pitkät. Klinikalla on kuitenkin töissä Peterin lapsuudenystävä Lisa. Lisa ei muista Peteriä, sillä on menettänyt muistinsa. Peter pääsee kuitenkin osallistumaan istuntoihin, ja myös Simon pääsee vierailemaan laitoksella. Laitoksen käyttämällä tekniikalla on mahdollista astua toisen ihmisen tietoisuuteen.

–  Ne, jotka päätyvät itsemurhaan tekevät sen koska kuoleman valtakunnan portti aukeaa, Lisa sanoi. – Ja heidät imaistaan sisään. Jos joku olisi käynyt siellä. Jos joku olisi mennyt sinne. Ja tietäisi mitä siellä on. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun ihminen tekee itsemurhan. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun psykoosi saa ihmisen valtaansa. Tai skitsofrenia. Jos todella ymmärtäisi sen, se olisi tietoa. Se ei olisi teoriaa. Silloin olisi käynyt siellä itse. Olematta sairas. Jos olisi matkannut sinne ja palannut takaisin. Yhdessä.

Peter palaa välillä muistoissaan heidän yhteiseen lapsuuteensa. Peter, Lisa ja Simon ovat kaikki olleet tuolloin samassa päiväkodissa. Jo lapsina he keksivät, että toisen tietoisuuteen oli mahdollista päästä tämän unien kautta. Lapsuuden kuvaukset ovat villejä ja mielikuvituksellisia, kun samassa päiväkodissa olevat ystävykset hyppivät toistensa unissa. Unissa hyppely ei kuitenkaan ole hupia. Se on Peterille ja hänen ystävilleen keino, jolla auttaa toista.

Oman lisänsä teokseen tuo, että romaanin Peter on nimeltään Peter Høeg, aivan kuten kirjailija itse. Romaanin loppupuolella Peter saa kehotuksen kirjoittaa kokemastaan.

–  Sinä väitit että minä kirjoittaisin tästä, sanoin. – En ole koskaan sanonut mitään sellaista. Se on mahdotonta. Ei tästä kukaan halua kuulla. Ei tätä pysty ilmaisemaan kielen keinoin.

– Ehkä tästä voi kuitenkin tehdä… fiktiota? Ehkä tästä voisi tehdä kertomuksen?

Miten todella kohdataan toinen ihminen? On eri asia ymmärtää toista kuin kohdata toinen. Sinun silmiesi kautta tarkastelee ihmisten välistä kohtaamista, sen mahdottomuutta ja sen mahdollisuutta tietyissä olosuhteissa. Lisan klinikalla se on mahdollista. Heidän kehittelemänsä teknologia ja kuvantamistekniikka ovat kuitenkin vasta lapsen kengissä. Mitään ei ole edes kerrottu julkisuuteen. Teoksen teknologinen harppaus on valtava, mutta se ei saa romaanissa dystooppisia piirteitä. Lisaa ajaa halu auttaa muita. Mullistavaa teknologiaa halajavaa pahistahoa ei ole, mikä on minusta virkistävää. Auttamisen halu on se, joka teoksesta minulle jää eniten mieleen: ”Sellainen tämä maailma myös on. Se ei ole pelkästään sotaa ja ahneutta ja lajien tuhoutumista. Se on myös toisistaan huolta pitävien ihmisten ketjuja."

Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä.

Teoksen sisältämät pohdinnat ihmisistä ja tietoisuudesta pistävät ajatukset liikkeelle. Onko tieto kärsimystä? 

Kenelle? Psykologisista romaaneista ja ihmismielestä kiinnostuneille, Peter Høegistä pitäville.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan romaani Professori ja taloudenhoitaja (博士の愛した数式 hakase no ai shita suushiki 2003, suom. 2016) avaa oven matematiikan ihmeelliseen maailmaan. Matematiikkaa yli kaiken rakastava Professori on joutunut vuonna 1975 onnettomuuteen, jonka seurauksena hän muistaa kerrallaan vain 80 minuuttia. Häntä avustamaan palkataan romaanin minäkertoja, nimettömäksi jäävä  taloudenhoitaja, jolla on 10-vuotias poika. Professorin vaatimuksesta myös Taloudenhoitajan poika alkaa käydä hänen luonaan, ja he alkavat yhdessä ratkoa matemaattisia ongelmia. Poika saa nimen Juuri, sillä hänen päänsä muistuttaa Professoria neliöjuuresta. Juuresta tulee  Professorin silmäterä matematiikan ja baseballin rinnalle. Pysyäkseen kärryillä unohtamistaan asioista Professori kiinnittää pukuunsa erinäisiä muistilappuja.

Professori joutui aloittamaan joka ikisen päivänsä sen sisäistämisellä, kuinka hankala vamma häntä kalvoi. Joskus ihmettelin, kuinka hän siitä huolimatta kykeni miettimään samaa matemaattista ongelmaa niin pitkäjänteisesti. Mutta eihän Professori ennen vuotta 1975, jona sai vammansa, ollut muuta tehnytkään kuin tutkinut matematiikkaa. Siksi hän yhä uudelleen ajautui, kuin vaiston ohjaamana, työpöytänsä ääreen pohtimaan siellä odottavaa ongelmaa. Koko hänen eilisiltaan mennessä kasaamansa, nyt jo mielestä kadonnut tutkimustyö piti löytää uudelleen. Johtolankoina toimivat yksi vihko sekä paperinpaloille raapustetut muistiinpanot, jotka ympäröivät hänen kehoaan kuin kotelo hyönteistä.

Luimme tämän varsin tyypillisen japanilaisen teoksen lukupiirissämme Nean ehdotuksesta ja pidimme siitä kaikki. Teos on ensimmäinen, joka minulla ja Nealla oli vielä kesken kokoontuessamme, mutta jonka Ella oli ainoana lukenut kokonaan. Teos on tyylilajiltaan mono no awarea. Mono no aware on japanilainen elämän filosofia  ja kirjallinen tyylisuunta, joka kuvaa hetken katoavaisuutta ja elämän häilyväisyyttä. Professori ja taloudenhoitaja kuvaa henkilöhahmojen arkea ja pieniä yksittäisiä tapahtumia. Teos on luonteeltaan toteava. Se ei selittele liikoja, ja varsinkin Ella nautti, miten päärakennuksessa asuva leskirouva, Professorin käly ja tämän lähin omainen, jää arvoitukseksi. Hän näyttäytyy Ellan mukaan sellaisena, jollaisena ihmiset usein oikeastikin näyttäytyvät toisille: välähdyksinä, joista tietää vain pienen osan ja joista arvailee kaikenlaista. Nealla puolestaan on viharakkaussuhde tällaiseen slice of life'en. Japanilaiset tarinat ovat hänestä lähes aina sellaisia, että asiat menevät eteenpäin, eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Professorissa ja taloudenhoitajassa juonenkaarta sentään on.

Teos olisi ollut sekä minun että  Nean mielestä mielenkiintoisempi, jos teoksen matematiikkajuttuihin olisi keskittynyt. Niistä tuli osasta "Aah, näinpä!" -fiilis. Kummallakaan meistä ei  kuitenkaan ollut aikaa keskittyä niihin. Teoksesta pääsee kyllä perille ilman matematiikan hienouteen keskittymistäkin, mutta antoisampaa lukeminen on, kun matemaattisille luvuille antautuu. Ellalle tuli välillä olo, että  matematiikka oli tietyissä kohdissa tarinaa irrallista, välillä taas ei. Nealle baseballista lukeminen oli tuskaisempaa kuin matematiikka. Molemmista kuitenkin on niin lyhyitä, sujuvia pätkiä, ettei kumpikaan paljoa vaivaa, vaan ne on helposti lukaistavissa.

Kaikissa tilanteissa Professori tahtoi suojella Juurta. Vaikka hänellä itsellään oli ollut miten vaikeaa, Professori uskoi, että Juuri tarvitsi aina enemmän apua kuin hän, ja että  hän oli velvollinen antamaan sitä. Ja tämän velvollisuuden täyttäminen oli hänen suurin ilonsa.

Professori ja taloudenhoitaja on ihmisrakas teos. Siinä on lämpöä, jota ei ihan äkkiä välttämättä odottaisi matematiikan ympärillä pyörivältä romaanilta. Professori rakastaa ei vain Juurta vaan kaikkia lapsia ja on valmis isoihinkin ponnistuksiin tämän vuoksi. Teos ei  ole sellainen, jonka olisin valinnut itsekseni luettavakseni, mutta lukukokemus oli miellyttävä.

Kenelle? Japanilaisesta kirjallisuudesta ja hetkiin pysähtymisestä pitäville, matematiikkafaneille.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Siitä on pitkä aika kun viimeeksi olen lukenut kirjan näin nopeasti. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) päivässä. Sairastamisessa on se kiva puoli, että lukeminen sujuu. Teos on Jääskeläisen esikoisromaani, ja se kyllä näkyy. Monella tapaa taituri vielä harjoittelee tässä, ja myöhemmin käytettyjä teemoja (muisti, kirjat!) on jo mukana. Ihan on Jääskeläisen oloinen kirja jo tämä.

Laura Lumikko on salaperäinen, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyviä kirjailijoita. Hänen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraansa on etsitty kymmenettä lahjakkuutta jo pitkään. Onni näyttää hymyilevän 27-vuotiaalle äidinkielen opettajan sijaiselle Ella Amanda Milanalle, jonka kirjallisuuslehdessä ilmestynyt esikoisnovelli tekee Lumikkoon vaikutuksen. Hänestä tulee Seuran kymmenes jäsen. Ellan on tarkoitus tavata Lumikko tämän järjestämissä juhlissa, mutta portaita vieraittensa pariin laskeutuva kirjailija katoaa jäljettömiin aivan hänen silmiensä edessä. Talossa puhaltaa äkillinen lumimyry, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtui.

Kuvitteellisessa Jäniksenselässä tapahtuu muutenkin outoja. Aivan kirjan alussa eräs Ellan oppilas on kirjoittanut esseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, mutta essee on kummallinen. Sitä värittävät raa'at tapahtumat, joista Ella on varsin varma, ettei niitä alkuperäisessä teoksessa ole. Pojan kappaleessa Rikosta ja rangaistusta Sonja kuitenkin todella ampuu Raskolnikovia sydämeen. Jäniksenselän kirjaston kirjastonhoitaja Ingrid Kissala (joka osoitteutuu myös kirjailija Ingrid Kissalaksi, yhdeksi Seuran jäsenistä) käyttäytyy kummallisesti Ellan tehdessä valituksen tällaisesta väärästä kappaleesta. Ingrid Kissala takavarikoi kirjan nopeasti ja salailee selvästi jotakin. Hänen mukaansa tällaista sattuu välillä.

Ella alkaa selvittää asioita Pelin avulla. Peli on Lumikon oma keksintö ja pidettävä salassa kaikilta muilta kuin Seuran jäseniltä. Siinä vuodetaan muistoja ja tietoja kuin puiden mahlaa mahdollisimman totudeenmukaisessa muodossa. Kuka tahansa Seuran jäsenistä voi haastaa toisen seuralaisen, jonka on onnistunut väijyttämään kello kymmenen jälkeen illalla. Haastajaa saa kysyä mitä vain, ja toisen on vastattava, minkä jälkeen osat vaihtuvat ja haastettu saa vuorastaan esittää vastakysymyksen.

En minä ole kertonut sinulle mitään. Pelissä ei kerrota. Voi kunpa me voisimmekin kertoa toisillemme tarinoita! Tarinoita on mukava kertoa. Niihin on kiva lisäillä kaikenlaista, ja nolot kohdat voi jättää pois. Tarinoista voi tehdä loogisia ja ymmärrettäviä. Mutta jos me pelaamme oikein, ulos tulee vain se, mitä sisällä on, ei enempää eikä vähempää. Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme.

Peli on yksi teoksen mielenkiintoisimmista jutuista. Millaista olisikaan, jos ihmiset kertoisivatkin totuuksia. Jos toisen voisi oikeasti oppia tuntemaan, paljaana, ilman tarinoiden verhoa. Mutta Pelillä on myös hintansa. Se on uuvuttavaa, ja toisen läpikotaisin tuntemisella on seurauksensa. Eikä Peliä pelata välttämättä mitenkään kivasti. Siinä kaivetaan toisen sielun syvimmät salat ja kipeimmät kohdat. Vuotamisesta järkyttyy eniten itse.

Jääskeläisen tyyli on kaikkea muuta kuin maalailevaa. Se on suoraa, asian ytimeen menevää tekstiä. Silti rivien väleihin jää asioita. Teos on täynnä pieniä vihjeitä ja merkityksiä. Koko Jäniksenselkä on täynnä taikauskoisuutta ja mytologisia hahmoja. Alueen asukkaat pihoillensa, pensaikkoihin ja puiden juurille kaikennäköisiä patsaita; menninkäisiä, vedenneitoja ja kaikkea siltä väliltä. Ihmiset kartoittavat pihojensa mytologisia olentoja. Jäniksenselän metsiin katoaa ihmisiä, joita ei kaikkia koskaan löydetä: "Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää." Alueella on myös pahaenteinen Näkkilampi, josta kerrotaan merkillisiä tarinoita.

Näkkilammen jää ritisi terien viiltäessä sen pintaa. Kymmenisen vuotta aiemmin jäniksenselkäläinen historioitsija P. Mäkelä oli Jäniksenjäljen haastattelussa kertonut Näkkilammen historiasta. Siihen oli kuulemma 1800-luvun alussa hukkunut useampiakin uimataitoisia ihmisiä, viisi lastakin, ja paikalla oli nähty omituinen hahmo, joka oli sukeltanut veteen nousematta koskaan pintaan. Historioitsija oli viitannut useampaankin lähteeseen ja painottanut, että vaikka puheet näkistä tietysti piti jättää omaan arvoonsa,  olivat itse onnettomuudet todistetusti tapahtuneet.

Kirjan suomalaiset piirteet ja tuttu luonto sekoittuvat outoon. Teoksesta tulee mieleen Johanna Sinisalon novellit, Haruki Murakamin maaginen realismi, mutta tietenkin myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Niin, paljastettakoon se nyt tässä, että tässäpä syy siihen, miksi teokseen tartuin. Jumalat juhlivat öisin näkyy Seuran salaperäisyydessä, sisäänpäinkääntyneisyydessä ja heidän opettajansa palvonnassa. Lumikko on vähintään yhtä karismaattinen kuin Julian. Jäsenet ovat myös yhtälailla täynnä salaisuuksia, ja Ella epäilee heidän mahdollisesti murhanneen erään pojan. Teoksen tunnelma on painostava ja uhkuu mystiikkaa. Unet tuntuvat joltain muultakin kuin pelkiltä unilta. Välillä teoksessa on selviä kauhuelementtejä, ja ainakin minuun ne tehoavat. Niskakarvani nousevat pystyyn. Mieltä vaivaamaan ne eivät kuitenkaan jää.

Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessani minua ärsyttää kysymys, joka minulle tulee tuon tuostakin mieleen kirjallisuutta lukiessani. Miksi niin usein kirjoissa on kirjallisuustieteen opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita tai opettajia? Eivätkö ne kirjailijat voisi keksiä välillä muuntaustaisia hahmoja? Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja kirjoittamisen vaikeudesta, ideoiden synnystä ja kirjailijan työstä. Omalla tavallaan se myös vastaa kysymykseeni. Kirjailijat ammentavat omasta elämästään, omista kokemuksistaan, tai jonkun toisen kokemuksista. On helpompi kirjoittaa uskottavasti siitä, mistä tietää ja minkä tuntee. Lumikossa kirjailijat suorastaan saalistavat petolintujen tavoin materiaalia kirjoihinsa.

Hän näki taas yhden Seuran jäsenistä – kirjailija Elias Kangasniemi seisoi vaippaosastolla kalliissa puvussaan ja näytteli olevansa syventynyt kännykkäänsä, ja aivan miehen takana hääräili riitaisa pariskunta, jolla oli mukanaan harmaa vauva ja kärryissä runsaasti äidinmaidonvastiketta ja olutta, mies ärisi ja nainen kitisi, ja tarkkailtuaan kirjailija Kangasniemen puuhia tovin verran Ella oli varma siitä, että tämä nauhoitti pariskunnan keskustelua puhelimellaan, hyvää materiaalia tarjolla, yhtään sanaa ei sopinut päästää karkuun, ja kun pariskunta lähti liikkeelle, kirjailija Kangasniemi seurasi perässä kännykkä kädessään, muka hyllyjä tutkien---

Jääskeläisen esikoisteoksen siirtymät ovat vielä kömpelöitä, aivan toista laatua kuin sulavassa Väärän kissan päivässä. Hahmot ovat ohuita, karikatyyrimäisiä, ja silti jotenkin pidän heistä juuri siksi. Päähenkilöstä en saa irti juuri mitään, mutta Ellan tarkoitus onkin lähinnä tarkkailla Seuraa ja purkaa mysteeriä. Silti hänen motiivinsa tuntuvat liian ohuilta, reaktionsa liian vaisuilta. Miksei Lumikon katoamista käsitellä kunnolla? Miksi Ella keskittyy vain isänsä kuolemaan? Toki kuolema on iso asia, mutta legendaariseen ja salaperäiseen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraan pääsemisen ja Seuran keulahahmon katoamisen luulisi nousevan mielessä silti kummallisuudessaan päällimmäiseksi. Itse asiaan pääsyllä kestää. Teoksen juoni on hieno, ja sen maailma kiinnostava. Mutta asiat tuntuvat jäävän liian levälleen, liian auki. Aikoinaan Jääskeläinen kirjoitti vielä tuohon aikaan pitämäänsä blogiinsa kyseleville lukijoilleen pitkän vihjelistan niistä vihjeistä, joita hän teokseensa on kätkenyt. Nämä vihjeet löytyvät englanniksi täältä. (Kirja vieköön! -blogissa on vielä onnistuttu saamaan sivunumerot myös suomenkieliseen Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Jääskeläisen suomenkielistä blogia ei ikävä kyllä enää ole.) Minusta tällaisen vihjelistan laatiminen on ihastuttavaa, ja lukijana vihjepalapelin kokoaminen antaa teokselle aivan oman säväyksensä. Se tekee lukukokemuksesta interaktiivisemman. Olen palapeliä koottuani huomattavasti myötämielisempi Lumikkoa ja yhdeksää muuta kohtaan, jopa vaikuttunut. Teos ei lähemmin tarkasteltuna jääkään niin auki kuin ensin luulisi. Tarvittavat tiedonmurut on kyllä annettu, eivätkä ne ole liian vaikeaselkoisia. Pohdintaa tämä kyllä vaatii  – ja mielikuvitusta. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kenelle? Maagisesta realismista ja symboliikasta nauttiville, mysteereistä ja persoonallisesta luettavasta pitäville, ja niille, jotka haluavat itse päätellä kirjan ratkaisuja.

Dan Brown: Inferno

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuuluu vaikuttavimpiin opintojeni aikana lukemiini teoksiin. Erityisesti sen Helvetti-osuus, Eino Leinon kääntämänä tietenkin. Dan Brownin Inferno (2013) on ollut pitkään lukulistallani. Millainen on kirja, jossa hyödynnetään tätä yhtä kirjallisuushistorian merkittävintä teosta?

Taidehistorioitsija Robert Langdon herää sairaalasta keskellä Firenzeä. Hänellä ei ole muistikuvaa siitä, missä on ja miten on sinne päätynyt. Langdonia on ammuttu päähän edellisenä yönä, mutta luoti ei ole ollut tappava. Tappaja ei ole valmis jättämään asiaa sikseen. Nuori lääkäri Sienna Brooks auttaa Langdonia pakenemaan ja joutuu tämän kanssa maanalle. Tappaja ei ole ainut, joka on Langdonin perässä. Langdonin taskusta löytyy digitaalisesti editoitu heijastekuva Botticellin Dante-aiheisesta taideteoksesta La Mappa dell'Inferno. Helvetin kartta johdattaa Langdonin ja Siennan seuraamaan sen antamia vihjeitä. Heille paljastuu, että genetiikan luopiotutkija ja varsinainen nero Bertrand Zobrist on aikeissa ratkaista maailman ylikansoituksen ongelma pyyhkäisemällä ison osan ihmiskuntaa maailmankartalta. On vain ajan kysymys milloin ja ehtivätkö Langdon ja Sienna estämään tuhoa.

Kysymys maailman liikaväestöstä on mielenkiintoinen. "Jos saisit tilaisuuden vetää vivusta ja tappaa sattumanvaraisesti puolet maailman väestöstä, tekisitkö sen? [...] Mutta  entä jos sinulle sanottaisiin, että ellet vedä vivusta, ihmisrotu kuolee sukupuuttoon sadan vuoden kuluessa?" Onko ihmisellä moraalinen velvollisuus tehdä hirmuteko yhteisen hyvän puolesta? Onko näin rajuihin toimenpiteisiin tarttuva ihmiskunnan pelastaja vai onko hän hirviö? Mikä ylipäätään voisi ehkäistä maailman ylikansoituksen?

Luin vuosia sitten Da Vinci -koodin, josta pidin tuolloin kovasti. Nyt Dan Brown ei vakuuttanut. Luulin, että olisin tykännyt tästä paljon enemmän. Ymmärrän, että juonivetoisessa jännitys-/mysteeriromaanissa hahmot eivät ole se keskeisin asia. Silti hahmojen latteus tuntui, no, todella lattealta. Langdonilla  ei ole persoonaa nimeksikään. Edes väärinymmärretty lapsinero Sienna ei saa tarpeeksi lihaa ympärilleen, vaikka hänestä kerrotaan kirjan hahmoista eniten.

Pidän ajatuksesta, että jonkun populaariromaanin avulla niin perustavanlaatuinen teos kuin Jumalainen näytelmä tulee tutuksi suuremmalle yleisölle. Infernon hyviin puoliin luettakoon myös, että se tarjoaa katsauksen taidehistoriaan ja tietysti Danteen, ja on tässä mielessä yleissivistävä. Se avaa symbolisia merkityksiä ja laajentaa symbolien ymmärrystä. Ohimennen Infernossa kerrotaan myös mm. pyhän Lucian tarina, jonka mukaan tämä repi silmät päästään, jotta ei olisi niiden kauneudella viekoitellut miehiä. Aikamoinen teko neitokaiselta, jonka itse ainakin olen tuntenut lähinnä ruotsalaisen perinteen mukaisena valontuojana.

Infernon arvoitukset eivät ole sellaisia, että niitä voisi lukijana ratkaista ilman laajaa taidehistorian/symboliikan tuntemista. Suuri osa tekstistä on joko merkityksiä pohtivaa dialogia, takaa-ajoa tai Langdonin kulttuurintuntemuksen esittelyä. Pitkät selostukset tapahtumapaikoista alkavat kirjan edetessä tuntua pitkäveteisiltä. Lyhyet kappaleet töksähtelevät, ja vaikka kirjan teemat ovat mielenkiintoisia, oli teosta työlästä kahlata läpi. Luulen, että tässä on paljolti kyse lukijasta. Inferno ei ole minun tyyppiseni kirja.

Kenelle? Toiminnasta ja jännityksestä pitäville sekä taidehistoriasta ja symboliikasta kiinnostuneille.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Jospa muinaiset filosofit olisivat sittenkin oikeassa - jospa me elämme tietämättämme todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa, jossa olemme vain jumalan kaltaisiksi muuttuneiden tietoisuuksien pelinappuloita. Kenties Sobornost onkin jo voittanut. Mikäli näin on, Fedorovin unelma on käynyt toteen ja me kaikki olemme pelkkiä muistoja."

Hannu Rajaniemi on Edinburghin yliopistosta väitellyt matemaattisen fysiikan tohtori. Hän on kotimaisen kirjallisuuden kentällä siitä erikoinen, että hänen teoksensa on alunperin julkaistu ulkomailla, ja niiden alkuperäiskielenä on ollut englanti. Kvanttivaras (The Quantum Thief 2010, suom. 2011) on Rajaniemen esikoisteos ja aloittaa hänen vauhdikkaan scifitrilogiansa.

Mestarivaras Jean le Flambeur istuu dilemmavankilassa tuomiotaan. Selviytykseen vankilan virtuaalimaailmassa hänen on pelattava peliteoriasta tuttuja pelejä muita vankeja ja itsensä kopioita vastaan. Jokainen kuolema on simuloitu todentuntuiseksi, jotta vangit oppisivat paremmin halutunlaista käytöstä. Vaarana on pelin häviäminen ja katoaminen olemattomiin. Jean le Flambeur pääsee vankilasta pakoon, kun oortilainen Mieli tulee aseet paukkuen häntä noutamaan. Mielellä on hänelle tehtävä. Tehtävä vie heidät Oublietteen, Marsiin, josta varkaan on löydettävä entinen minänsä.

Millenniaari Christian Unruhin yksityiseen kirjastoon ilmestyy Jean le Flambeurin häikäilemätön ilmoitus siitä, että tämä olisi tulossa kuokkimaan Unruhin jäähyväisjuhliin ennen tämän ennenaikaista hiljaiseksi ryhtymistä. Nuori etsivä Isidore Beutrelet saa tehtäväkseen estää Jean le Flambeuria onnistumasta varkausyrityksessään. "Jos hän siitä huolimatta onnistuu, haluan, että yritätte saada anastetun omaisuuden takaisin."

Oubliette on luokkayhteiskunta, mutta sellaisena harvinaisen reilu. Oubliettessa vuorotellaan ylhäiselon ja hiljaiselon välillä. Kaikki päätyvät jossain vaiheessa hiljaisiksi asemaan katsomatta. Kuolema ei ole Oubliettessa lopullinen. Siitä seuraa herättäminen uuteen kehoon ja hiljaiseloon.  Hiljaiset ovat Oublietten palvelijoita, työn raatajia, maanmuokaajia, rakentajia, herättäjiä, taistelijoita, jonkinlaisia eläviä koneita. Nimitys "hiljainen" tulee siitä, etteivät hiljaiset pysty puhumaan.

Oubliettessa eletään vallankumouksen unelmaa. Vallankumouksen jälkeisenä aikana nautitaan rauhasta ja järjestyksestä, herättämisen mahdollistamasta ikuisesta elämästä ja eräänlaisesta demokraattisesta päätöksenteköjärjestelmästä Äänestä. Vallankumousta ihaillaan avoimesti. Se näkyy ja kuuluu Oubliettessa, jossa vallankumousunivormuja jäljittelevät vaatteet ovat muotia. Oubliettella onkin takanaan verinen sisällissota. Sen jäljiltä on edelleen jäljellä itsenäisesti replikoituvia tappajarobotteja, foboita, jotka uhkaavat Oublietten turvallisuutta. Hiljaiset kuitenkin hoitavat taistelun oubliettelaisten puolesta.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista.

Oublietten rakennukset ovat "korkeita ja koristeellisia kuin 1800-luvun lopun Pariisissa". Oubliettesta tulee väistämättä muutenkin mieleen Ranska, Ranskan suuri vallankumous ja Ranskan kuninkaalliset, jotka kokivat Ranskan suuressa vallankumouksessa Oublietten kuninkaallisten tavoin tappion. Myös nimi Oubliette on epäilemättä johdannainen ranskan verbistä oublier, unohtaa. Mutta mitä historiaansa juhlivassa Oubliettessa on unohdettu?

Yhtä vauhdikasta kirjaa olen harvoin lukenut. Kvanttivaras on kuitenkin vaikea teos. Kirjan alku meni minulla siihen, että yritin saada selvää lukemastani ja etsiä yhtymäkohtia reaalimaailmaan. Teos sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen että sen maailman teknologia on vierasta, lähes käsittämätöntä. Termejä ei avata, ja lukijalle jää tehtäväksi koostaa mielessään koherentti kuva Kvanttivarkaan maailmasta. Vähitellen Kvanttivarkaan maailma selkeneekin. Henkilöillä on kuitenkin useita identiteettejä, ja sen maailmassa ja yhteiskuntarakenteessa lukuisia kerroksia. Lisäksi kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia. Pixil, Isidoren zokutyttöystävä, mm. ehdottaa Isidoren pienelle seuralaisoliolle nimeksi jotakin "Lovecraft-henkistä". Lovecraft-henkisen  nimen sijaan olio saa nimekseen Sherlock. Kvanttivarkaan maailmassa Maan kirjallisuudella on epäilemättä edelleen oma asemansa, sillä viittaukset eivät suinkaan ole ainoita.

Pitkissä taistelukohtauksissa pääni oli pyörällä, mutta nautin teoksen runsaasta keksintöjen määrästä. Oubliettessa yksityisyys on kaikki kaikessa. Jokaisella sen kansalaisella on gevulot, joka halutessa peittää heidät yksityisyysusvan taakse ja jonka avulla he voivat paljastaa itsestään tiettyjä asioita toiselle ja myös vastaanottaa tietoja muista. Gevulotille olisi käyttöä reaalimaailmassakin. Samoin valmistimelle, joka loihtii ruoka-annoksia. Olisi mahtavaa pystyä muuntelemaan ulkonäköään niin kuin varas muuntelee omaansa. Miltähän sitä tahtoisi näyttää? Kuinka usein ulkonäköään haluaisi vaihtaa?

Isidoren tyttöystävän zokusyntyperän kautta mukaan juoneen tulevat pelit, sillä zokut rakastavat pelejä yli kaiken. Pixil ei ole aivan tavanomainen zoku, mistä kertoo jo hänen seurustelunsa oubliettelaisen kanssa, mutta myös Pixil ajattelee asioita pelin tavoin.

"Tiedät kai, että tämä on muutakin kuin pelkkä yhteydenpitoväline", Pixil toteaa. "Päätin piipahtaa kylässä, koska kyllästyin pelaamaan peliä nimeltä Arvaa mitä poikaystäväsi ajattelee. Vaikka kaipa sekin osoitti aloitteellisuutta, että yleensä keksit koko pelin."

Ei ole vaikea kuvitella zokuja kun miettii e-sporttia seuraavaa ja pelejä tuntikaupalla pelaava sukupolveani. Kun opetukseenkin kehitellään koko ajan enemmän ja enemmän pelejä, ei zokutulevaisuus ehkä ole kovin kaukana. Peliteollisuus on nopeimmin kasvava viihdeteollisuuden ala maailmassa. On mielenkiintoista, että Rajaniemi on nostanut teoksessaan pelaamisen näin korostetusti esiin.

Kvanttivaras on mielikuvitusta ja älyä haastava huikea teos, jonka jatko-osat tulen varmasti lukemaan.

Kenelle? Scifistä pitäville, älyllisistä haasteista ja tieteen mahdollisuuksien pohtimisesta nauttiville sekä mielikuvitusta omaaville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksessa Väärän kissan päivä (2017) on eräs kohtaus, joka on oikeastaan syyni kirjan lukemiseen.

Musiikki pauhasi yhä. Miesääni hoilasi jotain japaniksi. Taustalla jyskytti hypnoottisen hakkaava rytmi.

- Mielenkiintoinen laulu, sanoin.

- Pahantahtoista kurjuutta, Elysia sanoi.

- Anteeksi?
- Malice Mizer. Orkesterin nimi. Se tarkoittaa pahantahtoista kurjuutta. Ainakin suunnilleen.

Kohtaus on lyhyt ja monelle täysin merkityksetön yksityiskohta. Vaan ei minulle. Malice Mizer on vanha suosikkibändini ja palvonnan  kohteeni yli vuosikymmenen takaa. Olin kuullut jo ennen Väärän kissan päivään tarttumistani, että Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti sitten mielimusiikkiaan yhteen teoksistaan. Se saa pilkkeen silmäkulmaani. Hymyilyttää.

Väärän kissan päivä on monitasoinen yhdenpäivänromaani. Se kertoo päivästä, jona fiktiivisen kaupungin Marrasvirran kaupunkisuunnittelijalla Kaarnalla on vaimonsa valokuvanäyttelyn avajaiset. Tämän on tarkoitus paljastaa merkittävän julkisuuden henkilön Stasin aikainen valokuva. Kesken jäätelötuokion vaimon ja tyttären kanssa Kaarna saa tiedon äitinsä lähestyvästä kuolemasta. Alice Kaarna on ollut jo vuosia dementikkojen hoivakodissa Kirsikkapuistossa, eikä Kaarna ole edes käynyt tätä juuri tapaamassa. Kankeana sängyllään makaavan äidin kuolinvuoteella katumus iskee.

Alice Kaarna ei kuitenkaan ole kuollut. Hän on horroksessa uuden kokeellisen dementialääkkeen vaikutuksesta. Lääkkeen sivuvaikutuksena Alice herää kesken paranemisprosessin, nousee ylös ja karkaa hoivakodista. Kaarnan on lähdettävä äitinsä perään. Hänelle kuitenkin selviää, ettei hänen jahtaamansa nainen ole hänen dementikkoäitinsä, vaan äitinsä nuorempi versio, älykäs ja teräväpäinen psykologian tohtori Alice Kaarna. Äidin kiinnisaaminen ei ole helppoa. On sitäpaitsi karnevaalipäivä, ja Marrasvirta on täynnä juhlivia ihmismassoja.

Väärän kissan päivässä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä. Teos sisältää maagisen realismin ja science fictionin elementtejä. Toisaalta se muistuttaa välillä vakoiluromaania. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu, ja Kaarnan muistot menneisyydestä sulautuvat pehmeine siirtymineen tarinaan täydellisesti. Kaarna muistelee äitiään ja lapsuuttaan, miten hauskaa heillä olikaan Kaarnan 12 ikävuoteen asti. Silloin Kaarna sairastui, ja vaikka äiti vietti vuodenpäivät kertoen hänelle tarinoita heidän tekemisistään, ei suhde äitiin ole ollut sairauden jälkeen enää ennallaan. Tarinan yllä leijuu unenomainen tunne. Minäkertojana toimiva Kaarna huomauttelee kerronnan ohella kissoista, joita tuntuu olevan vähän kaikkialla ja Kaarnan kohtaamat ihmiset muistuttelevat Kaarnaa omituisen kelloloruleikin sanoista. Vastaan tulevat ihmiset ovat muutenkin kummallisia.

Teos on mestarillinen ja koskettava olematta itkuromaani. Suomessa ei liene kovin montaa ihmistä, jolle dementia  ei olisi jollakin lailla tuttu. Itse menetin rakkaan isoäitini vuosi sitten, ja Väärän kissan päivän alku saa hetkeksi kyyneleet kirpoamaan silmiini.

Pohjimmiltaan Kirsikkapuiston asunnot eivät kuitenkaan ole muuta kuin viihtyisiä hautakammioita niille onnettomille, joiden sielu on alkanut muumioitua vaikka ruumis jatkaa vielä elämäänsä. Näin hoitajat kerran puhelivat kun eivät huomanneet minun kuuntelevan. Silloin pidin ajatusta ikävän kyynisenä, mutta saatuani havainnoida äitini dementian kulkua minun oli lopulta oltava samaa mieltä. Pitkälle edennyt dementia muuttaa ihmisen kummitustaloksi, jonka pimeissä ikkunoissa voi joskus nähdä vilaukselta hänen entisen persoonansa haamun.

Väärän kissan päivä on kirja äidin ja pojan välisestä suhteesta, psykologiasta ja kokeellisesta tieteestä, muistista ja ihmismielestä. Teoksessa on vaikka mitä mikä ansaitsisi maininnan ja mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta spoilaamatta sitä ei voi tehdä. Väärän kissan päivä on nautittavaa ja älykästä luettavaa, joka tempaisee mukaansa.

Kirjakuvassa on ystäväni kissa Kille, "väärä kissa".

Kenelle? Taidokkaasta ja mielikuvituksellisesta tekstistä nauttivalle.