Shirley Jackson: The Lottery and Other Stories

Aina välillä käy niin, että kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin pitänyt, tuottaa pettymyksen. Tämä on yksi niistä tapauksista. Kaikessa rehellisyydessä The Lottery and Other Stories (1949) olisi ollut DNF jo paljon aiemmin, ellen olisi Shirley Jackson lukupiirissä. Jatkoin siis eteenpäin. On kuitenkin tunnustettava, että en saa itseäni lukemaan kolmea jäljelle jäänyttä novellia. Skippasin jopa kokoelman loppuun lukeakseni "The Lotteryn" – tiedättehän, sen tunnetuimman hänen novelleistaan. Eikä sekään vakuuttanut.

”If people had been really, honestly scared when you were young we wouldn’t be so badly off today.”

Amerikkalainen Shirley Jackson on romaanikirjailijana omiaan, ja olen pitänyt hänen romaaneistaan Linna on aina ollut kotimme ja The Haunting of Hill House kovasti. Odotuksia tätä kokoelmaa kohtaan siis oli, eivätkä ne tulleet kyllä lainkaan kohdatuiksi. Novellikokoelma on kovin tasapaksu ja tylsä. Se on täynnä jokapäiväisiä kuvauksia, hermostuneita hahmoja ja heidän kotejaan. Juonta ei ole oikein nimeksikään. Ei edes kauhua, ei ainakaan mitenkään perinteistä. Lopputulos ei ole minun makuuni. En ole kiinnostunut tavanomaisesta, vaan taianomaisesta eskapismista. Ovathan nämä tarinat outoja, mutta se ei riitä. Näistä puuttuu se jokin. 

⁣Kokoelmassa on hahmo nimeltä Mr Harris tai James Harris, joka esiintyy useammassa novellissa eri rooleissa. Alun perin kokoelman nimi onkin ollut The Lottery or, The Adventures of James Harris. Mutta mitään seikkailua ei ole. Mr Harris on mysteerinen figuuri joissakin näistä, mutta ei hän tarpeeksi kiinnostava ole. Ja mikä tekee kaikesta vielä turhauttavampaa on se, ettei hänestä koskaan saada kuin vilausta.

Mieleenpainuvimmat novellit ovat:

🌸 The Intoxicated ⁣

🌸 Like Mother Used to Make⁣

🌸 Flower Garden⁣

Näistä erityisesti "Flower Gardenissa" on pikkukaupungin tunnelman vahvaa kuvausta. Pikkukaupungista kertoo toki myös "The Lottery", jossa vuosittainen kivitettävä ihmisuhri päätetään arvonnalla. Idealtaan novelli on karmiva, ja sen vaikutteita näkyy mm. Nälkäpeli-sarjan sadonkorjuussa.

The morning of June 27th was clear and sunny, with the fresh warmth of a full-summer day; the flowers were blossoming profusely and the grass was richly green. The people of the village began to gather in the square, between the post office and the bank, around ten o'clock; in some towns there were so many people that the lottery took two days and had to be started on June 2th. but in this village, where there were only about three hundred people, the whole lottery took less than two hours, so it could begin at ten o'clock in the morning and still be through in time to allow the villagers to get home for noon dinner.

Jollekulle muulle nämä novellit toimivat varmasti paremmin. Lukupiirissämme ei kuitenkaan ollut oikein ketään, joka olisi erityisesti nauttinut tästä novellikokoelmasta. Kaikki olimme tähän enemmän tai vähemmän pettyneitä. "The Lottery" sai silti eniten suosiota. 

Émile Zola: Kertomuksia

Émile Zola on uusin kirjallisuustuttavuuteni. Aikansa tunnetuin kirjailija ja kuuluisin naturalisti; Zolan nimi on tuttu kirjallisuushistorian luennoilta, joilla ei koskaan ehtinyt edes makustelemaan kaikkea. Kiinnostukseni Ranskan toiseen kerisarikuntaan (1852–1870) on saanut minut tarttumaan aikalaiskirjallisuuteen. Voiko tuntea toista keisarikuntaa tuntematta Zolaa? Tutustuessani Pariisin uudelleenrakennusta käsitteleviin artikkeleihin tulee Zolan nimi väistämättä esiin niissäkin. Aikalaiset, kuten Zolakaan, eivät olleet järin innostuneita Pariisin mylläämisestä ja kääntämisestä ylösalaisin. Zolan teos La Curée on keskittynyt aivan erityisesti Pariisin myllerrykseen ja uusrikkaiden elämän kuvaamiseen tuossa raunioiden ja uusien bulevardien ja puistojen kaupungissa. Koska tätä helmeä ei ole suomennettu ja luen e-kirjaa huomattavasti hitaammin, alkaa Zola-taipaneeni niin sanotusti lähempää kotoa.

Aloitan siispä Zolan parissa Eero Erkon vuonna 1888 suomentamalla novellikokoelmalla Kertomuksia. Kokoelma sisältää kolme novellia, joiden kieli todella onkin vanhahtavaa. Lukiessani en voi olla miettimättä miten tämä kaikki on ilmaistu ranskaksi. Onkohan siinäkin ollut yhtä vanha sävy nykyranskaan verrattuna?

Naturalismi on kaunistelematon ranskalainen kirjallisuuden suuntaus ja realismin radikaalimpi alalalaji, johon kuuluu totuuden kuvaaminen kliinisen objektiivisesti ja totuudenmukaisesti, lähes tieteen tapaan. Olen jostain syystä aina ajatellut, ettei naturalismi ole minun makuuni. Ajatus naturalismista on tuntunut lähinnä vastenmieliseltä ja on herättänyt minussa ei kiitos -reaktion. Olen yllättynyt, miten hyvin viihdyn Zolan novellien parissa. Kahlatessani ajan kirjallisuutta läpi tarkoituksenani on keskittyä lähinnä kulttuurispoliittiseen ilmapiirin kartoittamiseen ja yläluokan kuvauksiin, mutta Zola onnistuu pitämään minut otteessaan siitä huolimatta, että esittää kokoelman novelleissa naturalismille tyypillisen kaunistelemattomia kuvauksia työväenluokasta, nälästä, kuolemasta ja sodasta.

Zolan kerronnalliset ratkaisut viehättävät. Kaksikymmentäosaisesta Les Rougon-Macquart -sarjastaan tunnettu Zola osoittaa kykynsä myös oivallisena novellistina, joka kykenee kiteyttämään asiansa. Seuraavien vuosilukujen esiinkaivaminen on vaatinut hienoista salapoliisityötä, mutta allekirjoittaneelta sujuu onneksi ranska sen verran hyvin, että lähteiden lukeminen myös alkuperäiskielellä onnistuu. 

"Taistelu myllyn luona" (L'attaque du Moulin,1880)

Tragedia, joka alkaa rakkaustarinana ja joka kuvaa yhden taistelun ranskalaisten ja preussilaisten välillä, kun ranskalaissotilaiden joukko saapuu Rocreusen idylliseen kylään vain päivää ennen nuoren parin vihkimistä. Luonnollisestikaan preussilaiset eivät ole kaukana jäljessä. Novelli antaa karun kuvan preussilaisten etenemisestä Ranskan maalla. Keskiössä on silti ihmisten tunteet.

Novelli on ilmestynyt vuonna 1880 vuonna 1870 alkanutta sotaa käsittelevässä kuusinovellisessa kokoelmassa Les Soirées de Médan yhdessä mm. Guy de Maupassantin teemaan kuuluvan novellin kanssa.

"Työnlakkautus" (Le chômage, 1874)

Ajattelen jo hyppääväni tämän yli, sillä novelli ei koske niitä aiheita, joista oppia ammentaakseni Zolaa luen. Mutta Zolapa onnistuu saamaan minut kääntämään sivua, vaikka novelli käsittelee yksinomaan työväenluokkaa ja sen kurjuutta. Novelli seuraa seuraussuhteita ja tarjoaa neljän eri fokalisoijan näkökulman työnlakkaukseen: tehtaan omistajan, työläismiehen, tämän vaimon ja viimeisimpänä heidän 7-vuotiaan tyttärensä. Epätoivo, Pariisin vihmainen sade, nälkä ja häpeä ovat käsinkosketeltevissa. Upeinta on novellin viimeinen lause, johon Zola on kiteyttänyt kritiikkinsä: ”Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?”

"Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä" (Les Quatre Journees de Jean Gourdon, 1874)

Luontokuvauksia, rakkautta, kuolemaa, ja jälleen kerran sotaa. Nimensä mukaisesti novelli kuvaa neljä päivää Jean Gourdonin elämästä, mutta ei suinkaan neljää peräkkäistä päivää, vaan yhden kustakin elämänvaiheesta. Näistä ensimmäinen sijoittuu kevääseen, jona Jeanin setä kertoo läksyttää häntä olemaan antamatta rakkauden viedä mennessään, sillä nyt ei ole vielä sen aika, vaan aika tehdä työtä tulevaa varten. Loput kolme päivää sijoittuvat kesään, syksyyn ja talveen kuvaten Jeanin elämän edistymistä ja sedän esittämän luontometaforan todenmukaisuutta. 

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat ja muita novelleja

Ryūnosuke Akutagawa on yksi kuuluisimpia 1900-luvun alun klassisia japanilaisia kirjailijoita. Kaikki Japanissa tuntevat Akutagawan. Markus Mäkisen suomentamassa ja kokoamassa kymmenen novellin novellikokoelmassa Hammasrattaat ja muita novelleja esiintyvistä novelleista Seittilankaa ja Rashomonia luetaan japanilaisissa kouluissa niin, että niiden lukemiselta on vaikea välttyä. Tartuimme näihin klassikkokirjailijan novelleihin lukupiirimme voimin.

Akutagawan novelleissa on Taishō-kauden (1912–26) japanilaisen kirjallisuuden leimaa, vaikka Akutagawa hylkäsikin naturalismin ja huolen proletariaatista. Ajan kirjailijoilla oli omantyyppinen fiilistelykoulukuntansa, joka käsitteli tiettyjä teemoja ja elämän sekopäisyyttä. Taishō-kausi tunnetaan Meiji-kauden sensuurin ja Showa-kauden sorron välisenä todella progressiivisena ja liberalistisena aikana. Venäjän voittaneessa Japanissa otettiin edistysaskelia ja kirjallisuus kukoisti ennen Showa-kauden militaristisen kehityksen alkamista. Uusia keksintöjä kokoelman novelleissa on silti varsin vähän verrattuna monen muun ajan kirjailijan tuotoksiin. On sähkövaloja, junia, autoja ja joitakin länsimaalaisia vaatteita ja kampauksia. Moni novelleista sijoittuu silti ikään kuin välitilaan, kuvaamatta mitään tiettyä aikaa sinänsä. Pohdimme, mihin aikaan selvästi menneeseen aikaan sijoittuva Helvetinsermi voisi sijoittua. Nea oli sitä mieltä, että se voisi hyvinkin sijoittua 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa elettiin vielä feodaaliaikaa ja palvelusneitojen polttaminen oli sallittua toisin kuin Euroopassa.

Akutagawa punoo novellinsa ammentaen perinteisestä japanilaisesta kansanperinteestä yhdistäen siihen vaikutteita niin kiinalaisesta kuin länsimaisestakin kirjallisuudesta. Hänen novellinsa ovat satiirisia taideteoksia, joissa mennään tyyli edellä. Akutagawan merkityksestä kertoo, että hänen vuonna 1926 tekemänsä itsemurha määrittää monelle Taishō-kauten loppua, vaikka kauden keisari oli kuollut jo kuusi kuukautta aikaisemmin.

Suosikkinovellini tästä novellikokoelmasta oli karmaiseva, mutta taidokas Helvetinsermi, kun taas Ellalle se oli kaikista vähiten mieluisa. Ilmeisesti tässä onkin mielipiteen jakajaa. Jos novellikokoelma on jäädäkseen kesken, tyssää se todennäköisimmin juuri Helvetinsermiin. 

Ehkäpä tämä riitti antamaan teille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mielipuolisen pahaa enteilevällä tavalla Yoshihide uppoutui työhönsä? Kerron teille kuitenkin vielä yhdestä hirvittävästä tapauksesta, jonka takia eräs vain noin kolmentoista ikäinen oppipoika oli vähällä päästä hengestään tuon Helvetinsermin tähden. Tuo oppipoika, luonnostaan naismainen ja vaaleahipiäinen nuorukainen, tuli eräänä iltana pahaa aavistamatta mestarin kutsusta tämän huoneeseen, missä mestari syötti öljylampun valossa kämmeneltään raa’alta haisevaa lihaa oudon näköiselle linnulle. Lintu oli jotakuinkin kissan kokoinen. Ja korvamaisesti törrötävine höyhentupsuineen ja suurine, meripihkan värisine silmineen se oli muutenkin jotenkin kissamainen.

Nealle novelleista jäi parhaiten mieleen juuri Helvetinsermi, Seittilanka ja Rashomon. Ellaa ilahdutti Nanjingin Kristus -novelli, joka on kestänyt hyvin aikaa ja jonka loppuratkaisu kuvaa eräänlaista win-win-tilannetta. Hapokkain novelli minulle oli yhteiskuntakritiikkiä hyvin alleviivaavasti esittävä Kappa, jonka jätin kesken. En saanut siitä kiinni, eivätkä kappat kiinnostaneet. Ella puolestaan rakasti myös Kappan loppua. Novellikokoelma istuikin erinomaisesti sekä minun maagisuutta rakastavaan kirjallisuusmakuuni että Ellan tunnelmoivaan kirjallisuusmakuun. Nea puolestaan nautti Itä-Aasian tutkimusta opiskelleena novellien japanilaisesta maailmasta ja japanilaiseen klassikkokirjailijaan lähemmin tutustumisesta. 

Kokoelman novellit eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta sisältävät tietynlaisen tunnelatauksen. Ne ovat maagisen synkkiä, makaabereja ja vahvatunnelmaisia. Kunnianhimo ja ahneus ovat toistuvia teemoja. Kokoelman novellit sisältävät japanilaisten kauhutarinoiden kuvastoa, mutta monessa on jokin opetus. Kauhun herättäminen ei ole novellien tarkoituksena. 

Kokoelman suomennos on erinomainen. Japaninkielinen あばばばば eli "Ababababa"-novelli  on nerokkaasti käännetty hilpeyttä herättävään muotoon Ät-tät-tät-tät-tää. Kieli on värikästä ja monipuolista, mistä on varmasti kiittäminen niin itse Akutagawaa kuin suomentajaakin. Tekstiin on jätetty japaninkielisiä sanoja, joita ei ole selitetty. Pidimme tätä kaikki hyvänä asiana, sillä näillä esineillä ei ollut tarinan kannalta niinkään väliä. Jokainen novelli aukesi kyllä, mutta etäisyys japanilaiseen kulttuuriin säilyi. 

Vastaavanlainen mutkattomuus näkyy myös itse novelleissa. Selityksiä ei ole. Kummallisia asioita tapahtuu, ja niistä saatetaan heittää joitakin arvailuja, mutta tapahtumia ei käydä tyhjentävästi läpi. Lukijalle jää itselleen pohdittavaksi mitä haluaa kustakin novellista uskoa. Synkkää parempia sanoja kuvaamaan Akutagawan novelleja olisivatkin Nean mielestä "yliluonnollinen" ja "selittämättömyys". Novellien tapahtumista moni on sellaisia, ettei niitä voi ymmärtää – eikä tarvitse. 

Silloin minua vastaan harppoi likinäköisen oloinen noin nelikymppinen ulkomaalainen. Hän oli paikkakunnalla asuva vainoharhaisuutta sairastava ruotsalainen. Hänen nimensä oli vieläpä Strindberg. Kun hän ohitti minut, tunsin kehossani jonkinlaisen ruumiillisen reaktion.

Novellikokoelman kruunaa sen postuumisti julkaistu viimeinen novelli Hammasrattaat. Akutagawa on sijoittanut itsensä novellin keskiöön, ja novellissa kiteytyy hänen elämänsä kurjuus. Novelli on kuin itsemurhaa hautovan viimeinen kirje ja enteilee Akutagawan itsemurhaa. Akutagawan hulluus ja päänsisäinen kaaos kulminoituvat Hammasrattaissa, kun kirjailijan mielenmaisema pääsee valloilleen. Tekstissä vilisee viittauksia muihin hulluksi tulleisiin kirjailijoihin. Nykylukijalle kuvauksesta tulee migreeni- ja psykoosikohtaukset mieleen, minulle Maupassant.  

Kenelle? Synkille tunnelmoijille, maailmankirjallisuuden klassikoita halajaville, selittämättömästä yliluonnollisesta kirjallisuudessa pitäville ja ihan vain erilaista luettavaa kaipaaville.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Irlantilaisen Sheridan Le Fanun novellit ovat kauhukirjallisuuden klassikoita. Savukekeitaan kauhuklassikkojen sarjaan kuuluva Le Fanun novellikokoelma tarttui mukaani viimeisimmältä kirjastoreissultani. Le Fanun novelleja on vuosien mittaan julkaistu erilaisilla kokoonpanoilla. Novellikokoelmaan Carmilla ja muita kertomuksia (2012) kuuluu kaikenkaikkiaan neljä novellia: Vihreää teetä (1872), Carmilla (1871), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (1851) ja Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan (1870).

Tässä jos jossain on syksyn pimeneviin iltoihin sopivaa luettavaa. Le Fanu kirjoittaa miellyttävästi ja tuttavalliseen sävyyn. Hänen novellejaan on helppo seurata, ja ne etenevät jouhevasti. Vihreää teetä kertoo pappismiehen kummallisesta seuralaisesta, mustasta hehkuvasilmäisestä apinasta, joka ei milloinkaan jätä tätä rauhaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä puolestaan on klassinen kummitustarina talosta, jossa kummitus valvotttaa öisin talon uusia asukkaita. Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on novelleista kevyin. Se on kunnon irlantilaistarina ja varoituksen sana haltioista, jotka kaappaavat hämärän tullen lapsia. Tarina toimiikin ennemmin opetuksena kuin kauhunovellina. Mikään novellikokoelman novelleista ei ylipäätään ole vertahyytävä. Ne ovat psykologisia novelleja, joiden jännitys tiivistyy loppua kohden.

Kokoelman mittavin ja epäilemättä kuuluisin novelli Carmilla on klassinen goottilainen vampyyritarina ajalta ennen Draculaa. Sen vampyyrit ovat itäeurooppalaisia vampyyreja, Itä-Euroopan myytteihin perustuvia vereviä epäkuolleita, joiden hengitys kulkee ja iho on lämmin. Novelli sijoittuu Itävallan Steiermarkiin, syrjäiseen linnaan, jossa vieraat ovat harvassa ja jonka liepeillä on autioitunut kylä. Linnan odotetun vieraan matka peruuntuu, kun tämä äkisti menettää holhoamansa veljentyttärensä.

Nuori Laura saa kuitenkin seuraa, kun linnan väki näkee täysikuun kävelyllään kummallisen onnettomuuden. Vauhkoontuneiden hevosien ajamat vaunut kaatuvat, ja ulos astuu hermostunut nainen. Naisen tytär on pökertynyt onnettomuuden sattuessa, ja hänet on jätettävä matkasta. Matkassa on naisen mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta", eikä hänellä ole aikaa odottaa tyttärensä palautumista matkakuntoon. Lauran isä tarjoutuu huolehtimaan tyttärestä siihen asti, kunnes nainen kolmen kuukauden kuluttua pääsisi tätä noutamaan, ja niin Carmilla asettuu heidän linnaansa vieraaksi.

Nuoren naisen nimi on Carmilla, ja se onkin lähes ainoa asia, jonka tämä kertoo itsestään. Carmillan äiti on vannottanut tämän pitämään salaisuutena hänen henkilöllisyytensä, eivätkä Lauran epätoivoiset yritykset onkia tiedonmurusia viehättävästä seuralaisestaan onnistu. "Minusta tuntui, että vieraani hymyssä oli sen ikäiselle epätavallista kylmyyttä, surumielistä ja itsepintaista kieltäytymistä suoda pienintäkään valoa kysymykseeni."

Carmilla on tavattoman kaunis ja siro nuori nainen, mutta nähdessään tämän ensikertaa Laura kavahtaa taaksepäin. Hän on varma, että tämä on hänen lapsuuden painajaisessaan näkemänsä nuori nainen. Carmille tunnustaa, että hänkin on nähnyt Laurasta unta ja pelästyneensä itsekin outoa huonetta.  Lauran pelko hälvenee huvittavan yhteensattuman säestämänä.

Carmillan tavat poikkeavat muista linnan asukkaista. Hän nukkuu pitkälle iltapäivään ja yöksi hän lukitsee huoneensa oven. Hän ei ole lainkaan uskonnollinen, mikä herättää Laurassa ihmetystä. Sen sijaan Carmilla pelkää kovasti murtovarkaita ja säikkyy aaveita.

Pian Carmillan tulon jälkeen lähimmässä kylässä alkaa epäonnisten sattumien ketju, jossa nuoria tyttöjä menehtyy äkisti. Ennen kuolemaansa he ovat hourineet kuin kuumeessa, ja Lauran isä vakuuttaakin tämän olevan tietynlaista kuumetautia. Varmuuden vuoksi tytöt varustautuvat kuitenkin taikakaluin.

Carmilla on tarinana kiehtova ja aikanaan herättänyt varmasti kohua. Carmilla on siitä erityinen, että siinä naisvampyyrin uhrina on toinen nainen. Laura tuntee Carmillaan outoa vetoa, mutta kavahtaa Carmillan äkillisiä intohimon puuskia. Seksuaalinen jännite näiden kahden naisen välillä on kuitenkin ilmeinen. Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri. Vampyyrikirjallisuuden kannalta kyse on merkittävästä teoksesta, joka loi tietä modernille vampyyrille ja vampyyrien homoeroottisuudelle.

Kenelle? Kummitustarinoista ja kauhusta pitäville, gotiikasta kiinnostuneille.

Guy de Maupassant: Horla

Guy de Maupassantin novelli Horla (1887) kuvastaa hulluuden partaalla kamppailevan kirjailijan hulluutta ja harhaa ja pukee sen kauhuun. Novellin minäkertoja kertoo päiväkirjassaan oudosta sairaudestaan ja näkymättömästä olennosta, joka piinaa häntä öisin. Kertoja epäilee välillä itsekin olevansa hullu ja hakee todisteita selittääkseen tapahtumien kulun. 

Todellisuuden ja illuusion suhde sekoittuvat toisiinsa eikä ulkopuolista näkökulmaa ole. Epäluotettava minäkertoja on tarinan ainut kertoja ja kokija. Kaikki havainnot perustuvat hänen subjektiivisiin tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa. Lukija alkaa epäillä kertojan täysjärkisyyttä viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan minä istuu avonaisen ikkunansa ääressä pohtimassa toisia maailmoja ja niiden elämänmuotoja.

Kirjailijan omaan mielenhäiriöön viitataan kaikissa Horlaa kokevissa yhteyksissä. H.P. Lovecraft kirjoittaa esseessään Supernatural Horror in Literature seuraavasti:

"The horror-tales of the powerful and cynical Guy de Maupassant, written as his final madness gradually overtook him, present individualities of their own; being rather the morbid outpourings of a realistic mind in a pathological state than the healthy imaginative products of a vision naturally disposed toward phantasy and sensitive to the normal illusions of the unseen. Nevertheless they are of the keenest interest and poignancy; suggesting with marvellous force the imminence of nameless terrors, and the relentless dogging of an ill-starred individual by hideous and menacing representatives of the outer blackness" (Lovecraft 1927). 

Tiedetään, ettei Maupassant ollut täysissä ruumiin ja mielen voimissaan Horlaa kirjoittaessaan. Se, kuinka paljon tämä on vaikuttanut hänen kirjoitukseensa, on kyseenalaista.

Novellin tulkinnassa voidaan nähdä kolme vaihtoehtoa; kertoja on joko hullu, hypnoosissa tai kaikki hänen kertomansa on totta. Juuri tämä paradoksi tekee Horlasta niin kiehtovan ja tehokkaan kuin se on. Novellin päiväkirjamerkinnät ajoittuvat yhteen kesään. Tiivis aikakehys sulkee sisälleen jännitteen, joka ei pääse katkeamaan. Tämä lisää tarinan jännitystä ja luo yhtenäisen, tiiviin tunnelman.

Lukijana emme tiedä paljoakaan tarinan minästä, mutta tiedämme, että hän asuu yksin palvelijoidensa kanssa kartanossa jossakin päin Normandiaa. Maupassant maalaa kuvan ylevästä kartanosta ja sen sisään kätkeytyvästä mystiikasta. Mielenkiintoista on kertojan pohdinta siitä yksinäisyydestä, joka välttämättä hänen asumismuodostaan seuraa: "Yksinäisyys on varmasti vaarallista työtelijäille hengille. Meidän ympärillämme pitää olla ihmisiä, jotka ajattelevat ja jotka puhuvat. Kun olemme yksin kauan, kansoitamme tyhjyyden aaveilla". 

Horla jollain tasolla ehdottaa siis kertojan mielenhäiriön syyksi yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Suurimpia kauhun hetkiä eivät kuitenkaan herätä ne kohtaukset, joissa kertoja on yksin vaan ne, joissa hän on kanssakäymisissä muiden kanssa. Ajurin kokemus unettomuudesta kertojan poissaolon aikana herättää kylmiä väreitä. Kertomus on kuin ulkopuolinen todistus olennon, Horlan, todellisesta olemassaolosta, joka jää kuitenkin siihen.

Pariisissa novellin kertoja osallistuu päivällisille, joissa hypnotismia ja suggessiota tutkiva lääkäri hypnotisoi kertojan serkun. Kohtaus vaikuttaa sinänsä viattomalta, eihän tapauksesta seuraa muuta kuin se, että serkku todella uskoo miehensä tarvitsevan viisituhatta frangia ja pyytää tätä summaa. Vaikka kertoja hänelle kuinka selittää, ettei hänen miehensä suinkaan tällaisia rahoja ole pyytänyt, vaan että tämä on hypnoosissa, ei serkku tätä usko. Kohtauksen karmivuus hiipii selkäpiihin vasta novellin lopussa. Lukija päätyy miettimään, onko kertojakin itse asiassa hypnotisoitu.

Le Horlan minäkertojan tehokkuus perustuu paitsi siihen, että se päästää lukijan sisälle kertojan sisäisten tunnetilojen kuvaukseen, myös siihen analyyttiseen tapaan, jolla tämä käsittelee tapahtumia. Pelkästään lukija ei epäröi, vaan myös novellin päähenkilö, kertoja itse, epäröi. Epäluonnolliset tapahtumat kerrotaan luonnollisen kertojan suulla.

Alusta lähtien kertojalla on tunne siitä, että jokin voima saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Yhtenä, ja viimeisenä mahdollisuutena voidaan pitää sitä, että kyse on kertojan toisesta persoonasta, jakautuneesta mielestä, joka lopulta vie muodonmuutoksen loppuun kuolemalla – joko kuvaannollisella tai kirjaimellisella. Se  juo kertojan juomia, se lukee hänen kirjaansa ja peittää hänen peilikuvansa peilissä.

"Mutta kas vain! Yht’äkkiä aloin havaita itseäni usvassa kuvastimen pohjalla, usvassa, joka muodostuu ohuessa vesiputouksessa; minusta näytti, että tämä vesi liukui vasemmalta oikealle hitaasti ja tehden kuvani hetki hetkeltä täsmällisemmäksi. Se oli kuin jonkin pimennyksen loppu. Se, joka minut kätki, ei näyttänyt omaavan selväpiirteisiä ääriviivoja, vaan eräänlaisen läpikuultamattoman, vähitellen kirkastuvan läpinäkyvyyden." 

Katsottuaan peiliin tarpeeksi kauan kertoja alkaa nähdä oman kuvajaisensa hahmottuvan. Tätä voidaan pitää kuvauksena kaksoispersoonan esiin tulemisesta, siitä hetkestä, jona ensimmäinen persoona tunnistaa toisen olemassaolon. Huomattavaa on myös, että yhden tunnetuimman jakautunutta mieltä käsittelevän teoksen, Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden (1886), sekä Horlan (1887) ilmestymisen välillä on vain vuosi.