Rebecca Ross: Ruthless Vows

Letters of Enchantment #2 eli Divine Rivalsin jatko-osa, Ruthless Vows, on varsin mukiinmenevä. Kyllä, mukiinmenevä. Se ei kosketa minua, ei inspiroi minua eikä tarjoa ajatuksenruokaa tai vangitse minua. Mutta mukiinmenevä se on. Se viihdyttää.

The magic still gathers, and the past is gilded; I see the beauty in what has been but only because I have tasted both sorrow and joy in equal measures.

Romanin ja Irisin välinen entinen läheisyys ja jännite puuttuvat. Tilalla on etäisyys. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Jos Divine Rivals oli sateenkaari, niin tämä jatko-osa on sade ilman mitään väriloistoa. (Pidän sateesta.) Muistinmenetystrooppi ei ole suosikkejani. Monella tapaa kaikki joudutaan aloittamaan alusta. Ja se turhauttaa. Se syö perustuksia.

Yleensä pidän pahiksista. Mutta Dacre ei säväytä sitten yhtään. Hän ei edes tunnu karismaattiselta, vaikka hänen on tarkoitus sitä olla. Hänelle annetaan niin paljon tilaa ja silti hän vaikuttaa... tyhjältä. En ole varma mitä hän pitää sisällään vai pitääkö mitään.

Rossin kieli on jälleen kaunista, ja tällä kertaa sukelletaan syvemmälle fantasiaelementteihin. Ikävä kyllä se tapahtuu romanssin kustannuksella, kun ensimmäinen kirja puolestaan toimi päinvastoin. Irisin veli Forest on mukavampi nyt, ja huomaan pitäväni hänestä. Sarah puolestaan on söpö.

Rebecca Ross: Dreams Lie Beneath

Suositun Divine Rivalsin kirjoittajan, Rebecca Rossin, standalone YA-fantasiaromaani Dreams Lie Beneath (2021) vie lukijan unien maailmaan. Jokaisena uuden kuun yönä Azenorin kadut täyttyvät lihaa ja verta olevista painajaisista. Suojellakseen ihmisiä painajaisilta wardeneiksi kutsutut, koulutetut maagit keräävät ylös tiedot ihmisten painajaisista ja metsästävät niitä uuden kuun aikaan.

Clementinen isä on pikkukaupungin suojelija aivan niiden vuorien läheisyydessä, joilta kirous on peräisin. Clem itse harjoittelee suojelijaksi isänsä opastuksella, ja kun isä onkin uudenkuun aikaan kuumeessa, näyttää siltä, että Clemin on ensimmäistä kertaa suoriuduttava suojelijan tehtävistä yksin. Asiat menevät vain huonommiksi, kun kylään saapuu kaksi kutsumatonta maagiveljestä. He haastavat Clemin isän taistoon kylän suojelijan paikasta. Voittaja on se, joka ensimmäisenä tuhoaa manifestoituvan painajaisen. 

Suojelijan viran menettäessään Clem ja hänen isänsä menettävät samalla kaiken. Edessä on muutto kaupunkiin ja kaiken tutun taaksejättäminen. Clemin haave seurata isänsä jalanjäljissä on vain tuhkaa tuulessa. Sankarittaremme ei tätä kovin hyvällä ota, varsinkin kun veljekset ovat aatelisia, joilla ei pitäisi olla mitään tarvetta pikkukaupungin suojelijan viralle. Tilaisuuden tullen Clem ei epäröi tarttua tilaisuuteen yrittää saada menettämäänsä takaisin. Valheellisen identiteetin ja uusien kasvojen turvin hänestä tulee Phelan Vesperin kumppani ja suojelija yhdelle kaupungin alueista. Phelan on veljeksistä se, joka ei ole jäänyt Hereswithiin.

⁣Teoksen maailmassa jokaisella loitsulla on hintansa. Ja niin on myös Clemin valeasulla. Puolet hänen sydämestään on sen myötä muuttunut kiveksi. Kivenä sen olisi myös pysyttävä, jotta valeasu pitää.

Kosto on suloinen vai mitä sitä sanotaan? No, tämän teoksen romanssi koston kylkiäisenä vasta suloinen onkin. Kunnon slow burn vihollisista rakastavaisiksi -romanssi kääriytyy hiljalleen auki, kun Clem ajautuu lähemmäs ja lähemmäs Phelania. Romanssi on kirjoitettu oikein hyvin, ja rakastan heidän yhteisiä kohtauksiaan. Ihan siitä ensimmäisestä lähtien. 

Minusta on aina hassua lukea kirjaa, jossa on samanniminen hahmo kuin minä itse. Clemin alias on Anna Neven, ja niinpä joka kerta, kun luen nimeni kirjan sivuilla, koen hetkellistä hämmennystä. 

Syvyyttä tarinan maailmaan tuo Seven Wraiths niminen korttipeli, jossa on tarkoitus päästä eroon mahdollisimman monesta haamukortista kädessään. Häviäjä tulee näkemään painajaisen seuraavana yönä. Miten upeaa. 

“Do you ever dream, Mr. Vesper?” The question slipped out from me, soft and genuine.

“Do I ever dream?” he repeated, amused. He walked with his hands in his jacket pockets, and the wind stirred his hair. “You mean if I’ve ever experienced my own nightmare, Miss Neven?”

“Yes, I suppose that is the better question.”

He was quiet, and when he slowed his strides, I slowed mine, to keep pace with him.

“I’ve never dreamt,” he replied, meeting my gaze. “But then again…I’ve never given myself the chance to.”

I hated how his words resonated with me. I hated how his words could have been my own. I hated how they made me want to ask him more questions.

Unista, painajaisista ja niiden merkityksestä puhutaan dialogin tasolla, mutta tätä tematiikkaa hyödynnetään silti valitettavan vähän. Se jää hienoiksi lauseiksi, statementeiksi. Vasta loppua kohti unien sisällöllä ja niiden paljastavalla yhteydellä uneksijaan on merkitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä yksittäinen fantasiateos on oikea ilo lukea. Se on sävyltään melko tumma, taianomainen ja siinä on twistinsä. Omaan hyllyyni se on jo tilattuna – pokkarina, niin kuin lukemani kirjaston kappalekin. Jostain syystä tykästyin nyt tähän pokkarin tuntuun. Suurin osa fantasiakirjoistani on kovakantisia, mutta onhan minulla Once Upon a Broken Heart -sarja pokkarina(kin). Ehkä juuri nämä standalonet olisivat sellaisia, joita voisinkin alkaa hankkimaan nimenomaan pokkareina?

Rebecca Ross: Divine Rivals ⁣

Rebecca Rossin Divine Rivals (2023) on kaunis ja täynnä lämpöä. Kaksi nuorta kilpailee kolumnistin työstä sanomalehden toimituksessa. Iris Winnow on juuri ja juuri 18, köyhän ja alkoholismin kanssa taistelevan yksinhuoltajaäitin tytär. Hänen veljensä on liittynyt sotaa, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Roman Kitt puolestaan on hivenen vanhempi, rikkaasta perheestä ja ilmeisen snobi. Vastoin odotuksia maaginen yhteys tuo heidät lähemmäs toisiaan. Kirjeet ja kannustuksen sanat vaihtavat omistajaa ja salaisuuksia jaetaaan ja sujautetaan vaatekaappiin. Siis vaatekappiin. Sellaiseen, jonka kautta kirjeet päätyvät vastaanottajalleen. Mutta ainoastaan toinen heistä tietää nimettömän kirjeystävänsä identiteetin. 

Tämän YA-romantasian romanssi on pehmeä ja pörröinen. Heidän toisilleen antamasta tuesta ja lämmöstä on ilo lukea. On myös sanailua ja kilpailuhenkeä. Ja suloinen found family. Mutta Kitt? Hän on ihan paras. Romaanissa olisi voinut olla enemmän slow burnia ja jännitettä, mutta menee tämä näinkin.

Yksi ihanimmista jutuista tässä on haarniska, josta he puhuvat kirjeissään:

I think we all wear armor. I think those who don’t are fools, risking the pain of being wounded by the sharp edges of the world, over and over again. But if I’ve learned anything from those fools, it is that to be vulnerable is a strength most of us fear. It takes courage to let down your armor, to welcome people to see you as you are.

Ja tämä pätkä myös:

I don’t think you realize how strong you are, because sometimes strength isn’t swords and steel and fire, as we are so often made to believe. Sometimes it’s found in quiet, gentle places. The way you hold someone’s hand as they grieve. The way you listen to others. The way you show up, day after day, even when you are weary or afraid or simply uncertain. That is strength, and I see it in you.

Kirjeiden ja kahden eri näkökulmahahmon käyttö toimii oikein hyvin. Rakastan näitä kirjeitä, niissä tarjottua lohtua ja pehmeitä sanoja ja ihmisen paljautta. Mikä sitten ei toimi niin hyvin on teoksen taikuusjärjestelmä. Mistä taikuus on peräisin? Miten se toimii? Ei hajuakaan, vastausta tähän ei nimittäin esitetä. Maailmanrakennus ei ole Divine Rivalsin vahvuuksia. Eniten maailmaa valottavat vanhat jumalmyytit, mutta nekään eivät varsinaisesti vielä selitä paljoa.

Sitten on tosiaan tämä sota... mikä ei ole suosikkiaiheitani missään määrin. Sen vuoksi kahden jumalan väliseen sotaan sijoittuva kirja tuntuu minulle vieraalta. Ilman teoksen lämpöä ja aidontuntuisia hahmoja olisin varmaankin jättänyt tämän kesken. En ole tämän maailman lumoama, mutta näistä hahmoista pidän todella. Lukijana minun on helppo kannattaa heitä. 

Tälle olisi vielä jatko-osakin olemassa ja tämä tosiaan loppuu cliffhangeriin, mutta en silti ole aivan varma, jatkanko sarjan parissa vai en. Ehkä, ehkäpä en.