Holly Black: Langennut kuningas

Mainos / Arvostelukappale saatu pyydettäessä Karistolta.

Syvä hengitys sisään. Syvä hengitys ulos. 

Rakastan tätä sarjaa. Paluu Elfhameen on suuri ilo. Cardan ❤️

Ilman väki -sarjan toinen osa, Langennut kuningas (The Wicked King 2019, suom. 2024) jatkaa ihanan kutkuttavana Juden tarinaa. Juden aika heikkona ihmisenä mielivaltaisten keijujen armoilla on tullut päätökseensä. Cardan valtaistuimella ja pakotettuna tottelemaan häntä, Jude on vihdoin vallassa. Ja vallantunne vasta kutkuttavaa ja tarttuvaa onkin. Jude on niin peittelemättömän vallanhimoinen ja niin ihana siinä. Hän on todellinen ikoni. Ainoa vain, ettei hänen uusi asemansa ole niin turvattu kuin hän toivoisi. Jos Cardan vain suostuisi pysymään hänen hallittavanaan... 

Nicasia on tällä kertaa täyttä draamaa. Jude ja Cardan huopaavat, ja politiinen valtapeli on suorastaan riemastuttavaa. Onko joku, joka ei juoni jotakin? Ja Cardan on... arvaamaton. Villi. Hämmentävä. En ole koskaan varma mitä hänellä on mielessään, mitkä hänen motiivinsa ovat. Hän on ehdottomasti yksi suosikkimiespäähahmojani. Voiko häneen luottaa vai ei? 

Langennut kuningas tarjoilee tulista vihaa, suuria, suuria tunteita. Ja aikamoisen hyökytyksen, aivan loppuun asti. Teos on herkullisen häijy, ja sen lopun cliffhanger suorastaan julma. En pysty tämän jälkeen odottamaan seuraavan osan käännöstä. On saatava tietää mitä kolmannessa osassa tapahtuu, heti. Olen raivoissani.

⁣*Arvio on julkaistu jälkikäteen. Olen lukenut kirjan viime syksynä ja julkaissut siitä silloin postauksen Instagramin puolella. Aikani on viime aikoina riittänyt vain Instagramiin, mutta ajattelin, että voisin yrittää aktivoitua täälläkin taas. 

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

Joanne M. Harris: Orfeia

Almost every fairy tale begins with the death of the parents. That is how it is meant to be. That is how it has always been. But Death is not the end of the tale; merely another verse of a song. And love is a bird that never dies, but soars through the sky, and sings the song it cannot keep from singing.

Fayn tytär on uneksinut miehestä, jota kutsuu Shadowless Maniksi. Kun Daisy putoaa maanrakoon ja häviää Fayn maailmasta, on Fay surun murtuma, kunnes hän näkee öisellä juoksulenkillään kumallisen näyn tyttärestään nukkumassa kissankellojen seassa. Ei kuolleena, vaan elossa. Fay aloittaa tyttärensä etsinnän, joka vie hänet toiseen maailmaan, World Beneathiin, kasvien valtaamaan toiseen Lontooseen, keijujen valtakuntaan ja Kuoleman maahan, jota hallitsee Hallowe'en King.

Joanne M. Harrisin Orfeia (2017) on täynnä tuoksuja ja värejä, valoja ja varjoja sekä erilaisia ötököitä. Niitä vilisee myös kirjan kuvituksessa, joka on täynnä etenkin perhosia. Mustavalkoinen kuvitus tuo kirjaan oman säväyksensä, joka vahvistaa mielleyhtymää Liisaan Ihmemaassa. Laululla on kirjan maailmassa mitä merkittävin rooli, sillä laulut ja tarinat ovat World Beneathin valuuttaa. Niillä on arvoa, mutta myös voimaa. Yrittäessään löytää tiensä Halowe'en Kingin kaappaaman tyttärensä luo Fayn on pidettävä kiinni muistoistaan. Jokainen asia, jonka hän ottaa vastaan tuossa toisessa maailmassa, saa hänet kuitenkin unohtamaan osan hänen elämästään, osan Daisysta. Oli se sitten käden puristus, neuvo tai laulu. "Fay hesitated. Where lay the harm? Surely a song could not be dangerous. And besides, she was eager to learn how the King had managed to board the Night Train."

Tarina ja todellisuus, todellisuus ja uni ja uni ja tarina kaikki sekoittuvat toisiinsa Orfeiassa. London Beneathissa ja World Beneathissa kaikki tuntevan Fayn, mutta eivät Fayna, vaan Queen Orfeiana, kadonneena kuningattarena. Mutta kuinka paljon tarinoista on totta? Kuka on Queen Orfeia? Ja kuka on King Orfeo?

Sanojen ja tarinoiden voima on aihe, joka on aina yhtä kutkuttava. Samoin ajatus siitä, miten jokainen vuorovaikutus toisen kanssa on antamista tai ottamista, miten kaikki nuo pienet päätökset muokkaavat ihmistä. Harma menettää muistojaan samoin kuin Fay, mutta kuten Orfeiassa sanotaan, tarinoissa on aina mukana myös pala totuutta. 

Orfeian sanaleikit ovat runsaita, arvoitukset toistuvia. Ennakoinnissakaan ei ole säästelty. Tarina on fantastisempi kuin mistä yleensä nautin, mutta se pitää lumouksessaan. Löyhästi Orfeuksen myyttiin perustuva tarina toimii. Lukiessani en malta odottaa, että Fay tapaisi vihdoin Hallowe'en Kingin. 

Teos on erilaisuudessaan raikas tuulahdus lukemistooni. On ihanaa taas lukea englanniksi luettuani nyt useammin kirjan putkeen suomeksi. Usein miettiessäni kauniita kieliä englanti pääsee kaikessa arkipäiväisyydessään unohtumaan. Mutta oi!