Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Millaista olisi, jos voisit tsekata millainen elämäsi olisi, jos olisit saanut sen unelmatyösi tai jos paras ystäväsi ei olisikaan muuttanut ulkomaille tai jos olisitkin saanut marsun silloin, kun sitä kinusit vanhemmiltasi? Moni varmasti pohtii elämäänsä ja kaikkea sitä, mikä olisi voinut mennä toisin. Mitä olisi voinut tapahtua?

Keskiyön kirjasto (The Midnight Library 2020, suom. 2020) kertoo juuri tästä. Siinä 35-vuotias Nora on kuolemaisillaan oman käden kautta, kun hän päätyy keskiyön kirjastoon, elämän ja kuoleman välille. Niin kauan kuin kirjastossa on keskiyö, Nooralla on aikaa seikkailla elämästä toiseen, kokeilla mikä tuntuisi hyvältä. Luonnollisestikin Nora aloittaa suurimmista katumuksen aiheistaan. Mutta mikään niistä elämistä ei tunnu hyvältä. Vähitellen Nora siirtyykin pienempiin muutoksiin, variaatioihin, jotka eivät ole tulleet hänelle ensimmäisenä mieleen.

Kaikki kirjat täällä koko kirjastossa – paitsi yksi – ovat eri versioita sinun elämästäsi. Koko kirjasto on sinun. Se on täällä sinua varten. Kaikkien ihmisten elämät olisivat voineet päätyä lukemattomiin eri suuntiin. Nämä hyllyillä olevat kirjat ovat kaikki sinun elämääsi, ja kaikilla on sama alkuhetki. Juuri nyt. Keskiyö. Tiistai, huhtikuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä. Mutta kaikki nämä keskiöiset mahdollisuudet eivät ole samanlaisia. Jotkut muistuttavat toisiaan, ja toiset ovat keskenään aivan erilaisia.

Tällainen ajatusleikkihän on tavallaan ihana.

Kirjastoa hoitava rouva Elm on tuttu Noran lapsuudesta. Hän käy keskusteluja Noran kanssa ja saa tämän punnitsemaan omia toiveitaan. Teos käy ennen pitkää itseään toistavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta kirjastonhoitajan kanssa käydyt keskustelut ovat Keskiyön kirjaston parasta antia. Toistuvasta uuteen elämään hyppäämisestä tulee vähän Päiväni murmelina -fiilis. Myös Nora itse väsyy jatkuvaan hyppelyyn elämästä toiseen ja alkaa kadottaa oman minuutensa.

Lukijana minua häiritsee, miten epäluuloisia muut romaanin henkilöhahmot ovat. He ovat heti epäilemässä Noraa, jos hän sanoo sellaistakin kuin että on onnellinen jonkun puolesta. Eikö ole ihan normaalia, että joskus pysähtyy miettimään, miten hyvin toisella onkaan asiat? Ei siinä tarvitse olla mitenkään muistiaan menettänyt. Käy tylsäksi, miten jokaisessa elämässään Nora tulee kyseenalaistetuksi. Eikö Nora voisi keksiä itselleen esim. muistinmenetystä edes jossakin niistä?

Keskiyön kirjasto on ihan kiva välipalakirja. Se, mitä itse nostaisin teoksesta tärkeänä, on sen tiedostaminen, että teemme jatkuvasti valintoja. Pieniä ja isoja. Näistä valinnoista koostuu meidän elämämme. Aina kun valitsemme jotakin, uhraamme jonkin toisen vaihtoehdon. Enkä tarkoita uhraamista välttämättä negatiivisena asiana, vaan ainoastaan sinä, ettei tuo toinen vaihtoehto koskaan valintamme myötä realisoidu. Tämä voi olla hyvin positiivinen asia. Valitsemalla, että emme esimerkiksi haekaan jotakin kivalta kuulostavaa työtä, voi olla, että säästymme vuosien kärsimykseltä huonossa työilmapiirissä. Koskaan ei voi tietää. 

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Millaista on olla ihmisen kanssa, joka tietää sinusta kaiken? Joka tuntee sinut ja tietää sinun tulevaisuutesi, jopa menneisyytesi? Kuvittele, että tapaat tulevan puolisosi ollessasi vasta lapsi. Keskellä heinikkoa luuraava vieras, alaston mies herättää epäilyksesi. Uskot kuitenkin, kun mies kertoo olevansa aikamatkustaja. Viimeistään miehen katoaminen ilmaan saa sinut vakuuttuneeksi, että mies on puhunut totta.

”Clare hyvä”, mummi sanoo. ”Hänhän on ilmiselvä demoni.” Hän toteaa sen hyvin tyynesti aivan kuin kertoisi minulle, että minun pitää napittaa takkini tai että on lounasaika.
       Mitä siihen voi vastata? ”Olen miettinyt sitä”, myönnän. Tartun hänen käsiinsä, ettei hän hieroisi niitä kipeiksi. ”Mutta Henry on kiltti. Hän ei tunnu demonilta.”
       Mummi hymyilee. ”Aivan kuin tietäisit, millaisia paholaiset ovat.” 

Clare ja Henry tapaavat toisiaan vuosikaudet väärässä järjestyksessä. Henry tulee milloin mistäkin ajasta, kunnes eräänä päivänä Clare tapaa reaaliaikaisen Henryn. Ainoa vaan, ettei tämä Henry tiedä Claresta vielä mitään. Aikamatkat Claren menneisyyteen ovat vielä edessä. 

Sekä Clare että Henry joutuvat olemaan toistensa kanssa siinä epäsymmetrisessä asetelmassa, jossa toinen tuntee toisen läpikohtaisin. Ensin Henry tietää kaiken Claresta ja näkee tässä nupuillaan olevan tulevaisuuden Claren, sitten Clare Henrystä, kirjastovirkailijasta, joka ei vielä paljoa edes muistuta hänen tuntemaansa Henryä. Mitä toiselle voi tulevaisuudesta kertoa ilman, että pilaa mitään? Kumpikin ovat hyviä pitämään salaisuuksia, mutta spoilereitakin kerrotaan. 

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife 2003, suom. 2005) kuvaa elävästi elämää aikamatkustajan rinnalla, mutta myös aikamatkustajana itsenään. Kahden kertojan narratiivi valottaa teoksen tapahtumia kummankin näkökulmasta. Ratkaisu on antoisa. Suvantokohtia teoksessa ei ole, vaan koko ajan tapahtuu. Claren lisäksi lukijakin alkaa odottaa Henryn aikamatkoja. Henry ei kykene hallitsemaan siirtymistään ajassa ja lähtö voi tulla milloin vain. Mukaansa hän ei voi aikamatkoilleen ottaa mitään. Ei edes vaatteita. Tämä aiheuttaa monia  kiusallisia tilanteita, ja Henry joutuu opettelemaan tiirikoimaan lukkoja ja juoksemaan lujaa karkuun. 

Oman eksistentiaalisen puolensa tarinaan tuo Henryn vierailut itsensä luo. 

Pohdin kaksoisolentoani. Hän on käpertynyt kokoon kuin siili selkä minuun päin ja on ilmeisesti täydessä unessa. Kadehdin häntä. Hän on minä, mutta minä en ole vielä hän. Hän on elänyt viisi vuotta elämää, joka on minulle vielä täysi mysteeri. Elämää, joka odottaa kokoonkäärittynä ja valmiina rullautumaan auki ja iskemään kimppuuni. Toisaalta monet nautinnot ovat häneltä jo ohi, mutta minua ne odottavat kuin avaamaton suklaarasia.

Olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan joskus vuosia sitten. Pidin siitä. Rachel McAdams tekee upean roolin Clarena. Lukiessani Aikamatkustajan vaimoa huomaan, miten monta tärkeää asiaa on jätetty elokuva-adaptaatiosta pois. Romaani on riipaisevan katkeransuloinen, hauska ja täynnä pieniä merkittäviä hetkiä, mutta myös rankka ja täynnä isoja, vaikeita aiheita. Surua ja murhetta. 

Vaikein oppi liittyy Claren yksinäisyyden kaipuuseen. Joskus kun tulen kotiin Clare tuntuu ärtyneeltä. Olen keskeyttänyt jonkin ajatuksen, murtautunut hänen päivänsä uniseen hiljaisuuteen. Joskus Claren kasvot tuntuvat sulkeutuneen. Hän on mennyt oman mielensä suljettuun tilaan ja istuu siellä neulomassa tai jotain vastaavaa. Olen oppinut, että Clare viihtyy yksin. Mutta kun palaan aikamatkalta, hän on aina helpottunut minut nähdessään.

Claren elämästä suuri osa menee siihen, että hän odottaa Henryä. Henry saattaa olla poissa muutaman minuutin tai useita päiviä. Koskaan ei voi tietää, kauanko Henry on poissa tai mitä hänelle on tapahtunut. On kuin Claren elämän yllä olisi jatkuvasti tumma varjo. Clarella on onneksi taiteensa, jota tehdä ja jonka avulla purkaa tunteitaan. Tarina menisi varmasti hyvin toisenlaisesti, jollei Clarella olisi jotakin, mikä pitää hänet järjissään. Toinen henkireikä on Claren parhaat ystävät, parivaljakko Charisse ja Gomez, jotka tietävät Henrystä ja aikamatkustamisesta. Heidän suhteensa Clareen kompleksisuutta sivutaan teoksessa, mutta suurimmaksi osaksi se jätetään valitettavasti käsittelemättä. Clare ja Henry ovat molemmat tästä huolimatta monipuolisia, hyvin rakennettuja hahmoja.  

Aikamatkustajan vaimo on hieno. Se ei ole täydellinen, ja jotkin kuvatut asiat olisivat voineet väistyä mielestäni tärkeämpien ja tarinan kannalta mielenkiintoisempien asioiden tieltä. Mutta romaani on koskettava ja jää ajatuksiin vielä lukemisen jälkeenkin.

Kenelle? Ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille, vähän pidempiä romaaneja kaihtamattomille ja rakkaustarinoista pitäville. 

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Oletteko koskaan selailleet esim. Pinterestiä äänikirjaa kuunnellessanne? Minä tein niin Auringon pimeän puolen kanssa. Tuloksena oli, että klassiset aasialaispiirrokset alkoivat mielessäni kuvittaa romaanin kuvitteellista kaivoskaupunkia.

Kaikki tämä oli osa Suunnitelmaa ja Suunnitelma oli vain osittain maanpinnan yläpuolella. Siihen kuului uimahalli, jäähalli, hiihtoputki, huvipuisto ja eläintarha. Unelmien asuinalue, sellainen jonka Valitut rakensivat itse itselleen. Jos haluat tietää missä paikka sijaitsee, jos tahdot sen koordinaatit tai osoitteen, joudut pettymään. En aio opastaa sinua perille. Siitä kaikesta on kulunut liian vähän aikaa ja on parempi että Voiton Kaivoksen sijainnin tietää niin harva kuin mahdollista. Jos pidät seikkailuista, etsi reittisi itse.

Teoksessa ei sanota, mihin maailman osaan Voiton Kaivos sijoittuu. Eli miksipä ei Aasiaan? Ei ole yhdentekevää, missä silmiään lepuuttaa.

Marisha Rasi-Koskisen vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Auringon pimeä puoli pyörii rakastamani aiheen ympärillä: ajan. Teoksen päähenkilö, 16-vuotias Emilia Länsikehä päätyy matkustamaan ajassa menneisyyteen. Emilian äiti on kuollut hänen syntyessään, eikä maisemista kadonneesta isästä ole mitään tietoa. Menneisyydessä Emilia saa mahdollisuuden tutustua vanhempiinsa, mutta myös isoäitiinsä, joka on aina tuntunut vihaavan häntä.

Voiko menneisyyttä muuttaa? Emilia tahtoisi ajatella, että voi. Hän tietää äitinsä joutuneen kaivosonnettomuuteen ennen hänen syntymäänsä. Voiton Kaivosta ei vielä ole, on vain Toivon Lähde, kaupungin esiaste. Tulevaisuuden diktatuuri ei ole vielä diktatuuri ja internet on kaikkien vapaassa käytössä. Emilian mielessä alkaa kehittyä suunnitelma, joka muokkaisi toisenlaisen tulevaisuuden.

Kaivoksen mielenosoitukset olivat aina Johtajan järjestämiä ja aikuisten ohella koululuokat osallistuivat niihin opettajiensa johdolla säästä ja vuodenajasta riippumatta. Joskus vastustettiin valtionkontrollia, joskus vahingollisten ajatusten vapaata liikkumista globaalissa tietoverkossa, toisinaan kokoonnuttiin vain ylistämään Kaivosta ja sen Johtajaa. Mielenosoitukset eivät olleet kansalaistottelemattomuutta vaan jokaisen Valitun velvollisuus. Eikä vain velvollisuus, sanottiin julistuksessa, vaan ilo. Mielenosoituksissa liehuivat liput, viirit ja julisteet. Ne olivat kaikki valkoisia ja jokaiseen oli painettu Kaivoksen pyöreä logo tai Johtajan tyylitelty profiili.

Romaani vetää hyvin mukaansa ja juoni kulkee hyvää vauhtia. Suvantokohtia ei ole. Emilian tapaamilla henkilöillä on kaikilla oma merkityksensä ja paikkansa tarinassa. Emilian paras ystävä Mitek häviää kaivokseen samalla kun Emilia sinkoutuu menneisyyteen. Emiliaa painaa aluksi huoli kadonneesta ystävästä, mutta elämä menneisyydessä vie hänet mennessään. Päivät muuttuvat kuukausiksi, eikä takaisinpääsy ole itsestäänselvää. Emilia myös järkeilee, että oli hän sitten koomassa tai todella menneisyydessä, sillä hetkellä kaikki on hyvin ja hän on poissa läheistensä luota joka tapauksessa.

Koska kaikki mikä on kerran tapahtunut, tapahtuu aina. Ja kaikki mikä tapahtuu tulevaisuudessa, on eräällä tavalla jo tapahtunut. Aika ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Nykyhetkiä ei ole vain yhtä. Meistä lähtevä valo saavuttaa jonkun toisen planeetan ehkä miljoonan valovuoden päästä. He näkevät meidät, mutta missä me silloin olemme?

Teoksen loppuhuipennus tulee hivenen liian äkkiä. Siihen olisin suonut käytettäneen enemmän tilaa ja aikaa. Loppu jää kiirehdityn tuntuiseksi, vaikka palaset loksahtelevat paikoilleen. Kaikesta huolimatta Auringon pimeä puoli on mukavan kevyttä, mutta älykästä luettavaa. Pidin.

Kenelle? Nuorille, nuorten kirjoista pitäville, kevyttä lukemista kaipaaville ja ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille.