Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Shirley Jackson tunnetaan amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonissa laajasti luetusta novellistaan "The Lottery". The Hauntig of Hill House (1959) on THE haunted house novel. Se on teos, joka genreytti kummitustalon ja muutti kauhukirjallisuuden genreä pysyvästi. Lyhyydestään huolimatta teos on mitä herkullisin ja sisältää niin paljon kerroksia, että on suorastaan vaikeaa päättää, mihin niistä keskittyisi.

Joukko toisilleen tuntemattomia yksityishenkilöitä kokoontuu Hill Housiin tohtori Montaguen kutsusta tarkoituksenaan osallistua kummitustaloksi väitetyn talon tutkimiseen. He ovat; tohtorin lisäksi joukon ainoa mies ja talon seuraava perijä, nainen, jolla saattaa tai ei saata olla telekineettisiä kykyjä sekä toinen, mahdollisilla telepaattisilla kyvyillä varustettu nainen. Heillä klikkaa heti, ja heistä muodostuu omanlaisensa ystäväpiiri, jonka dynamiikkaa Hill House koettelee.

Teoksen alku on upein, minkä tiedän.

No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream. Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it had stood so for eighty years and might stand for eighty more. Within, walls continued upright, bricks met nearly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.

⁣Nauru ja huvittelu yhdistyvät pelkoon ja hulluuteen läpi teoksen. Tarina seuraa Eleanoria, hänen kasvavaa hulluuttaan ja hänessä tapahtuvaa muutosta. Kirjan kauhu on vaivihkaista, hiipivää kauhua. Jos ajatellaan gotiikkaa, niin The Haunting of Hill Housen voidaankin katsoa lukeutuvan niin kutsuttuun terror gothiciin. Vihjailun, salaperäisyyden ja tunnelman kautta luodaan kauhua, joka ei räväytä kaikkea lukijan kasvoille, eikä pyri shokeeraamaan, vaan ujuttautumaan lukijan (ja hahmojen) mieleen. Mielikuvitus ja se, mitä voisi tapahtua, ovat keskeisessä asemassa. Allan Lloyd-Smith kiteyttää tämän erinomaisesti:

In Gothic the terror of what might happen, or might be happening, is largely foregrounded over the visceral horror of the event. But both are frequently present at once in an interplay not unlike the interplay between reason and emotion, unreason and passion. These states are both opposed and related to one another, often in the mind of a protagonist who hovers indecisively between them; and in parallel, in the narrative itself which veers from rational explanation to emotion and intuition. (Lloyd-Smith, 8)

⁣Erään mahdollisen tulkinnan mukaan Elanor ja Theodora sujahtavat talossa aiemmin asuneiden sisarusten rooleihin tuon kummallisen talon vaikutuksesta. Talon cold spothan on lastenhuoneessa, joka on kummittelun päälähde. Paljoakaan ei silti tapahdu itse lastenhuoneessa. Itse asiassa rouva Montague viettää siellä täydellisen tapahtumaköyhän yön, mutta mikään Hill Housessa ei ole niin yksinkertaista. 

Jacksonin kynänjälki on nerokasta, suorastaan vangitsevaa. Dialogi on niin elävää, että sen voi käytännössä kuulla kirjan sivuilta. 

Haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon. Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen esseen, toisenkin. Samalla en haluaisi sanoa paljoa, koska parasta on, kun lukija saa itse solahtaa tähän tarinaan sisään ja tehdä omat tulkintansa. 

Teoksesta on tehty soveltaen samanniminen Netflix-sarja Mike Flanaganin ohjaamana. Jacksonin ihastuttavaa dialogia on jätetty käsikirjoitukseen mukaan, mutta tarina on hyvin toisenlainen ja hahmot aivan eri lähtökohdista. Se on myös adaptoitu nykyaikaan. Huono sarja ei ole, päinvastoin. Siltä ei vain kannata odottaa, että se uskollisesti seuraisi Jacksonin romaania. Sen äitihahmo on yksi ihanimmista äitihahmoista, joita olen televisiossa nähnyt. Yhtä pikkupikkujuttua lukuunottamatta.

Koska kaikenlaiset anekdootit ovat hauskoja, kerron myös sen, että kun äitini suunnitteli tämän romaanin ostamista minulle joululahjaksi, hän laitteli minulle kuvia niistä kansista, jotka olivat saatavilla. Yhdet niistä olivat nämä:

Vastasin hänelle, että ovat vähän turhan creepyt. Äitini lohdutti, tuntien rakkauteni elokuvaan Bram Stockerin Dracula, että voinhan aina ajatella, että kannessa on jokeen heittäytyvä prinsessa. Niin. Voihan sitä näinkin ajatella...

Rakastan Shirley Jacksonin tyyliä kirjoittaa romaanejaan, enkä pysty ymmärtämään, miksei tätä oman genrensä klassikkoteosta ole käännetty. Stephen Kingin mielestä kyseessä on parhaista kummitustarinoista, joita on kirjoitettu. 

Lähteitä:

LLOYD-SMITH, ALAN 2004. American Gothic Fiction: an Introduction. New York: Continuum.

Silvia Moreno-Garcia: Mexican Gothic

Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) on teos, jonka lukemista olen odottanut innolla. Päädyn valvomaan aamuviiteen saadakseni sen päätökseen. 

Mutta mitä siitä sanoisin? Teos on täynnä goottilaisten romaanien name droppingia ja intertekstuaalisia viittauksia genren sisällä. The Haunting of Hill House ja erityisesti The Yellow Wallpaper tulevat voimakkaimmin mieleen.

That night she dreamed that a golden flower sprouted from the walls in her room, only it wasn’t… she didn’t think it a flower. It had tendrils, yet it wasn’t a vine, and next to the not-flower rose a hundred other tiny golden forms.

Mushrooms, she thought, finally recognizing the bulbous shapes, and as she walked towards the wall, intrigued an attracted by the glow, she brushed her hands against these forms. The golden bulbs seemed to turn into smoke, bursting, rising, falling like dust upon the floor.

Mexican Gothicin sankaritar ei ole goottilaisen romaanin perinteinen pyörtyilevä avuton neito hädässä, ja tästä iloitsen suuresti. Ihanaa! Noemí on moderni sankaritar 50-luvun Meksikossa, nuori sosioliitti, joka lähtee isänsä pyynnöstä vanhaan, syrjäiseen englantilaistyyliseen kartanoon. Hänen tehtävänään on selvittää mikä on saanut hänen vastanaineen serkkunsa Catalinan kirjoittamaan niin kummallisen kirjeen ja syyttämään aviomiestään myrkyttämisensä yrittämisestä. Pidän siitä, miten Noemí tekee virheitä ja on kova olettamaan asioita ja napsahtamaan sitten muille saaden aikaan aikamoisen sotkun. Kun Noemín käytöksen seuraukset paljastetaan, tämä itkee. 

Noemí remembered what Virgil had said about men doing as she wanted. It bothered her to be thought of poorly. She wanted to be liked. Perhaps this explained the parties, the crystalline laughter, the well-coiffed hair, the rehearsed smile. She thought that men such as her father could be stern and men could be cold like Virgil, but women needed to be liked or they’d be in trouble. A woman who is not liked is a bitch, and a bitch can hardly do anything: all avenues are closed to her.

Noemí onkin päähenkilönä yllättävän mielenkiintoinen. Pinnan alta paljastuu miellyttämishaluinen nuori nainen, joka yrittää vain pärjätä. Mutta Noemílla on muitakin haluja. Haluja, jotka nousevat High Placen seinien sisällä eloon. Teos todella leikittelee ihmismielen pimeällä puolella, mikä istuu goottilaiseen teemaan kuin valettu.

Kirjan alkumetreillä ehdoton suosikkihahmoni on Virgil, ja olen suorastaan tuskissani siitä, ettei Noemí oikein lämpene tälle. Miksi, Noemí? Miksi? Virgilistä on vaikea sanoa paljoa spoilaamatta teosta, joten jätän hänen käsittelynsä tähän. Sanon vain vielä, että eniten petyin juuri Virgiliin liittyviin ratkaisuihin.

High Placen kartanon painostavaa, kummallista tunnelmaa luodaan sivuamalla eugeniikkaa ja kasvitiedettä. Yksi teoksen suosikkivertauksistani on seuraava orkideasitaatti:

”You don’t belong here, Noemí. But I do. What would I do outside?” he asked.

“Anything you want.”

“But that is a deceiving idea. You are right to think that I was grown like an orchid. Carefully manufactured, carefully reared. I am, yes, like an orchid. Accustomed to a certain climate, a certain amount of light and heat. I’ve been fashioned for a single end. A fish can’t breathe out of water. I belong with the family.”

Englantilaiskartanon lisäksi Mexican Gothicin miljööseen kuuluu tietysti hautausmaa, sumua, vuoristotie ja pikkuinen kylä. Ah, niin perinteistä, niin perinteistä. Ja niin toimivaa. 

Olisin halunnut ostaa romaanin ja lisätä sen kokoelmaani, sillä onhan se ihan mahtavaa, että uusi hyvä goottilainen romaani on julkaistu. Mutta en tule tätä tekemään.

Mexican Gothic on vetävä, jännittävä, hyvin tunnelmallisesti kirjoitettu ja aikamoinen gotiikan ilotulitus suoraan sanoen. Mutta se on myös ällöttävä, kuvottava ja hyvin häiritsevä. Ja mitä pidemmälle sitä lukee, sitä selvemmin sen huomaa. En myöskään ihan oikeasti pidä sienistä alun alkaenkaan. 

Ja kuitenkin – jos tälle saisi antaa aploodeja, niin minähän antaisin. Moreno-Garcia onnistuu hyvin tuodessaan goottilaisen romaanin lähemmäs nykyaikaa.

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson on merkittävimpiä 1900-luvun kauhukirjailijoita ja kuuluisa mm. The Newyorkerissa julkaisemistaan novelleista. Hänen kuuluisin novellinsa on vuonna 1948 julkaistu "The Lottery", joka sai ennenkuulumattoman vastaanoton. Jackson sijoitti sen julmat tapahtumat omaan kyläänsä herätelläkseen ihmisiä ihmisten harjoittamaan järjettömään väkivaltaan.

Jackson on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, ja hänen teoksensa The Haunting of Hill House on juuri se teos, joka genreytti kummitustalon. Amerikan gotiikkaa edustava Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle 1962, suom. 2018) on ainut suomennettu Jacksonin teos, joten päättäessäni tutustua lähemmin tämän legendaarisen naiskirjailijan tuotantoon, aloitan luonnollisesti siitä. Teos on jäänyt Jacksonin viimeiseksi, ja sitä pidetään Jacksonin mestariteoksena. 

Linna on aina ollut kotimme sijoittuu nimettömään, tiivistunnelmaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Blackwoodien kartanon maat on täysin suljettu muilta. Läpikulku ei ole sallittua. Blackwoodit eivät halua olla tekemisissä muiden kanssa, ja muut ehkä vielä vähemmän heidän kanssaan. Blackwoodin tyttöjen nuorimmainen, romaanin minäkertoja Mary Katherine, tekee kuitenkin ostoksensa kylässä joka tiistai. Jokainen kylässä tuntee toisensa ja tunnistaa Blackwoodin tytön oitis. Hän on kuin pahanilmanlintu, yhteinen vihan ja pelon kohde, jota kaikkien silmät seuraavat. Selvitäkseen pelottavasta matkasta Mary Katherine pelaa mielessään peliä, jossa hän etenee kuin pelilaudalla. Tyttöä ei katsota kylällä hyvällä, onhan hän Blackwood. Ja Blackwoodeja vihaavat kaikki. Kyläläisten piinatessa Mary Katherinea tyttö kuvittelee heidät kuolleiksi ja toivoo heidän kuolemaansa.

Blackwoodit ovat rikkaita ja omistavat suuren osan maita. Vanhasta suvusta on enää kolme jäljellä: seikkailunhaluinen Mary Katherine, hänen agorafobiastaan kärsivä isosiskonsa Constance ja pyörätuolissa oleva Julian-setä. Jäljelle jääneet Blackwoodit ovat kolmisin linnoittautuneet kartanoonsa, eikä heistä käy ulkona kuin Mary Katherine. 

Hänen kannoillaan kuuluu rallatus

Hei Merricat, kysyi Connie, voinka teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Tämän oivasti käännetyn rallatuksen takana piilevä karmiva tarina lähtee avautumaan, kun Contancen jokaperjantainen teevieras tuokin kutsumatta ujon, mutta häpeilemättömän uteliaan rouva Wrightin mukanaan. Rouva Wright suolastaan palaa halusta kuulla talossa tapahtuneesta murhanäytelmästä, vaikka samaan aikaan vapiseekin lähes kauhusta, eikä uskalla koskeakaan teehensä. Julian-setä on täydessä elementissään kertoessaan tuon päivän tapahtumista innokkaalle kuulialleen, kirjoittaahan hän muistelmia tuosta kohtalokkaasta päivästä ja käy läpi yhä uudestaan ja uudestaan päivän eri vaiheita. Päivän, josta selvisivät ainoastaan he kolme.  

Muutos teki tuloaan, ja vain minä tiesin sen. Constance kenties aavisteli jotain: näin hänet silloin tällöin puutarhassaan, eikä hän katsonut hoitamiaan kasveja eikä kotiamme vaan pois kohti puita joiden takana aita piilotteli, ja joskus hän loi pitkän ja uteliaan katseen kohti kaartuvaa pihatietämme kuin miettien, miltä tuntuisi kävellä sitä pitkin portille.

Blackwoodien rauhallinen, omissa uomissaan kulkeva elämä muuttuu käynnin jälkeen. Lukija joutuu pohtimaan kuinka paljon Mary Katherinen kertomasta on totta. Tytön vilkas mielikuvitus on täynnä pelejä ja leikkejä, mutta myös paranoiaa, eivätkä kaikki kerrotut tapahtumatkaan ole välttämättä menneet aivan kerrotulla tavalla. Teoksen alussa 18-vuotias Mary Katherine vaikuttaa minusta vielä aikuiselta. Myöhemmin tämän lapsellisuus käy yhä selvemmäksi. 

Ikäeroa sisaruksilla onkin kymmenisen vuotta, ja Constance on tottunut pitämään huolta sisarestaan. Mary Katherine puolestaan kätkee suojaavia talismaaneja ympäri Blackwoodin maita ja keksii taikasanoja pitääkseen heidät turvassa. Mitä pidemmälle päästään, sitä enemmän Mary Katherinen neuroottiset päähänpinttymät alkavat muistuttaa pakko-oireista häiriötä (OCD). Samaan aikaan kun Constance hautaa tavaroita, hautaa Constance ruokaa.

Kaikki Blackwoodin naiset olivat korjanneet ruokaa maasta ja säilöneet sen, ja tummanpuhuvat hillot ja säilykkeet jap urkitetut vihannekset ja hedelmät, ruskeat ja meripihkan väriset ja syvän tummanvihreät, odottivat kellarissamme riveissä rinta rinnan, odottaisivat ikuisesti, ne olivat Blackwoodin naisten runo. Joka vuosi Constance ja minä söimme joitain Constancen tekemiä hilloja ja säilykkeitä ja pikkelssejä, mutta toisille kuuluviin emme koskaan koskeneet: Constance sanoi, että jos niitä söisimme niin kuolisimme.

Teos on omanlaisensa kummitustarina, mutta millainen, sitä en voi tässä paljastaa spoilaamatta kirjan juonta. Romaanin ilmapiiri on ahdistava ja pahaa enteilevä, mutta pelottavaan kauhuun asti se ei mielestäni yllä. Valonpilkahduksiakin on. Blackwoodien elämä kuvataan enimmäkseen ihastuttavan seesteisenä ja hurmaavien leivonnaisten ja auringonvalon täytteisenä. Kieli luo paikoin somia kuvauksia, kuten Mary Katherinen kuvatessa äitinsä ruusunpunaista astiastoa ja tämän salonkia.

Linna on aina ollut kotimme on tarina siitä, miten tarinat lähtevät kiertämään ja millainen voima niillä on ja mitä eristys tekee ihmiselle. Se on tarina toiseudesta, pelosta ja syyllisyydestä, ihmismielen pimeästä puolesta.

Jackson punoo tarinansa mestarillisesti. Sen henkilöhahmoista paljastuu uutta kuin kerros kerrokselta. Tarinan edetessä hahmot käyvät aina vain häiritsevämmiksi, ja tarina jää mietityttämään vielä senkin jälkeen, kun kirja on saanut päätöksensä. Mieleni tekee lähestulkoon lukea kirja heti uudelleen. 

Eräässä julkaisemattomassa esseessään Jackson kirjoitti kuvaavasti: "I used to think that no one had ever been so lonely as I was and I used to write about people all alone.... I thought I was insane and I would write about how the only sane people are the ones who are condemned as mad and how the whole world is cruel and foolish and afraid of people who are different.” (The New Yorker)

Olen vaikuttunut. Tässä on kaikki kohdillaan. Siis kaikki. 

Kenelle? Erityisesti gotiikasta ja kauhusta kiinnostuneille, mutta oikeasti kaikille.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.

Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.

Piirros oli muita yksityiskohtaisempi ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita. 

Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan  nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?

Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.

Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.

Kynnyksellä seisoi Edwardin morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”

Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.

Vaan  kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.

Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?

En halua päästä vapaaksi. Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.

Olen jokainen kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.

Olen jokainen naula.

Olen lampun sydän, koukku, johon takit ripustetaan.

[...]

Olen jokaisen huoneen ilma.

Olen kellon osoittimet ja niiden välinen tila.

Olen ääni, joka kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.

Olen ikkunasta loistava valo, jota ei voi olla olemassa.

Olen yksinäisyyden keskellä pimeässä loistavat tähdet.

Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.

Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.

Birchwood Manor oli sellainen paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.

Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.

Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi  (2019) on herkullinen yhdistelmä englantilaista yläluokkaa, suomalaista suorasukaisuutta, häitä, perhesalaisuuksia, romantiikan ajan kuolleita runoilijoita ja gotiikkaa.

Nora pitää tatuoinneista ja romantiikan ajan runoilijoista enemmän kuin kenestäkään elävästä. Hän pysyttelisi mieluummin kotona kuin lähtisi Englantiin sisarensa häihin. Hän ei halua pilata mielikuviensa Englantia. Eihän Englanti kuitenkaan voi olla yhtä fantastinen, se ei mitenkään voi vastata hänen mielikuvitustaan ja romanttisia kuvitelmiaan. Nora kuitenkin tietää, että Heli tulisi häntä vaikka hakemaan, jos hän ei suostuisi itse tulemaan.

Sumu verhosi näkymän harmaaksi ja elottomaksi. Poissa oli Turnerin auringonlaskujen impressionistinen hehku ja pukudraamojen ikuinen kevät. Tämä oli Englanti.

Minun Englantini oli hävinnyt suunnilleen sata vuotta sitten.

Helin sulhanen on Etonin käynyt aristokraatti, ”amerikanpsykomaisen komea” tuleva lordi. Nora majoitetaan Markin suvun upeaan kartanoon Gallow Houseen, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka hovimestari muistuttaa transilvanialaista vampyyria. Jo ensimmäisenä iltanaan kartanossa Nora onnistuu saamaan selville salaisuuden, josta Heli ei monen vuoden seurustelun aikana ole kuullut sanaakaan. Markilla on ollut veli, James. Yksi ruokasalin maalauksista vangitsee Noran täysin, eikä hän voi olla kysymättä sen maalaajasta. Maalaus on Jamesin, perheen kadonneen vanhemman pojan kädenjälkeä. Mutta Nora ei saa kunnollista vastausta Jamesiä koskeviin kysymyksiinsä. Kysymykset saavat hyytävän vastaanoton. James on ”poissa”. Vastaus ei tyydytä Noraa. 

Mark varoittaa Noraa kartanon päärakennuksesta: jos siellä alkaisi kuulla kuolleita, ei kohta kuulisi enää eläviä. Asiaa ei auta, että Nora muistelee Shelleyn yökuvauksia tämän varhaisissa goottilaisissa teksteissä. Tai että hän löytää Jamesin muistikirjan täynnä lovecraftmaisia muistiinpanoja:

Minä maalasin kauhua, ja se alkoi elää, se tuli lähemmäs ja lähemmäs ja kurtisti minua ja minä tiesin, että olisi pitänyt lopettaa maalaaminen, että se on jotain sellaista minkä ei kuulu päästä päivänvaloon, mutta minä en kyennyt lopettamaan, se ei lopettanut, se vain tuli ja tuli ja minä en ole koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiedä, mikä minut sai kuvittelemaan, että voisin ottaa vastaan kaiken sen inhon, vastenmielisyyden ja kauhun, hallita niitä ja saada ne pysymään kankaalla. Loihdin ne esiin eivätkä ne mene sovussa pois. Minä pelkään koskea siveltimiin, koska en tiedä mitä se haluaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Se tulee minun kauttani ja pelkään että vapautan maailmaan jotain sellaista, minkä ei kuulu olla olemassa.  Luoja minua auttakoon. Luoja meitä kaikkia auttakoon.

Englantilaisesta romanssista voi melkein kuulla historian havinan. Kuolleet kirjailijat, kirjallisuuden klassikkoteokset, menneet tapahtumat. Kansien sisään mahtuu valtava määrä nostalgiaa, joka herättää kaipuun vanhaan Englantiin. Miten voi kaivata jotakin, jota ei ole koskaan nähnyt? Kaivata aikakautta, jota ei ole koskaan elänyt? En tiedä, mutta niin teen. Ja niin tekee teoksen Norakin.

Minun oli turvallista rakastaa vain kuolleita. He eivät voisi satuttaa minua eivätkä tuottaa minulle pettymystä. Minä seisoisin Shelleyn kanssa purjeveneen keulassa ja katselisin ulos aavalle, joka veisi meidät lopulliseen tuhoon. Istuisin Keatsin vuoteen vierellä silmät kyynelistä kirkkaina ja kumartuisin suutelemaan hänen viimeisen, syvän henkäyksensä keuhkoihini.  Se oli anoa vaihtoehto, tai sitten survoisin sisäisen romantikkoni giljotiiniin ja katselisin, kuinka sen harhainen pikku pää kiersi pitkin toria.

Norassa on jotain todella sympaattista. Kuoren alta paljastuu petetty, yksinäinen tyttö. Suojakeinokseen hän on omaksunut pessimisti ei koskaan pety -asenteen. Pidän siitä, miten Noran herkkyys tulee pikkuhiljaa esiin romaanin edetessä. Romaanin alussa en vielä pitänyt Norasta yhtään. Voi ei, ajattelin, tällaisestako törpöstä joudun lukemaan. Nora on ensimmäisten sivujen perusteella viimeinen ihminen, joka sopisi aristokraattisuvun kartanoon vieraaksi – vaan ei ole. Noran aito taiteen arvostus ja kiinnostus englannin kirjallisuushistoriaan saa hänet sulautumaan ympäristöönsä paremmin kuin olisi osannut odottaa. Niina Mero on tehnyt tyylikkään valinnan luodessaan romanssilleen sankarittaren, joka poikkeaa ulkokuoreltaan näin kovasti tyypillisestä romanttisesta sankarittaresta. Norassa on paljon hyvin aitoa ja hyvin suomalaista. Aristokraatti ei kohtaa vain rahvasta, vaan englantilainen suomalaisen.

Pidin Englantilaisesta romanssista vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olin lukenut teoksesta etukäteen vain hyvin vähän, mutta tarpeeksi, että tiesin kyseessä olevan nimensä mukaisesti englantilainen romanssi ja että teos liittyi jotenkin gotiikkaan. Mutta tämähän käsittelee kaikkea, mitä englantilaisessa kirjallisuudessa rakastan! Vaikka erityisosaamiseni on ennemmin goottilaisen romaanin puolelta kuin kauhuromanttisen runouden, en voi olla imemättä itseeni jokaista sanaa romantiikan ajan runoilijoista. 1700-luvun alun hautausmaarunoilijat petasivat ajan goottilaiselle romaanille otolliseksi mystiikan ilmapiirillään, kuoleman ja kauneuden liitollaan. He kirjoittivat suosittua runoutta teemanaan kuolema, ruumiit ja pimeä. Hautausmaarunoilijoiden myöhempiin runoilijoihin lukeutuva, 1800-luvun puolella kirjoittanut John Keats nostetaan Englantilaisessa romanssissa todelliselle jalustalle.

Nora syyttää kartanon mailla puutarhatyöläisenä olevaa Beniä flirttailusta kuoleman kanssa, mutta mitä muuta Nora sitten itse tekee? Nora käytännössä palvoo Keatsia, kirjoittaa gradua romantikkojen kuolemakäsityksistä ja estetiikasta ja jahtaa Jamesin haamua.

Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge.

Eläydyn Noran kuolleiden romantikkojen intoiluun täysillä. Voin kuvitella, miten itselleni kävisi saman tyyppisessä kirjakaupassa ihan samoin. Romaanissa on niin monta ihanaa, oivaltavaa kohtausta, että niistä vain joidenkin valitseminen blogijuttuun tuntuu suorastaan raakuudelta. Onpa mukana myös pätkä yhtä kirjallisuushistorian suosikkitarinaani, tarinaa Genevejärven rannalla vietetystä kesästä 1816 ja myrskystä, jonka innoittamana Shelleyn pariskunta, Byron ja Polidori ryhtyivät kirjoittamaan kauhutarinoita, ja Frankenstein sai alkunsa. Laitan tähän kuitenkin vielä erään toisen sitaatin, josta pidän erityisesti.

Se oli Keatsin viimeisiä, keskeneräisiksi jääneitä runoja, ja Heli oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiset, kryptiset rivit pois, mutta sen viesti oli edelleen selkeä. Elämässä ja kuolemassa he olisivat yhtä. Hän lupasi Markille kätensä, elävänä ja lämpimänä samalla kun vannoi, että kurkottaisi haudastakin kuolleilla sormillaan miehensä takinlievettä eikä päästäisi tätä koskaan luotaan. Avioliitto oli heidän yhteinen vankilansa, johon he nyt astuisivat yhdessä tuumin.

Olin siskostani ylpeämpi kuin koskaan. Hän ei suostunut ottamaan miestään vastaan kainona, vaatimattomana morsiamena, vaan merkitsi tämän omakseen. Herttainen, enkelimäinen Heli oli kuin raivoisa leijona, joka tiesi paikkansa lauman huipulla.

Mielestäni yllättävää on, että kunnon radcliffeläisen goottilaisen romaanin ja Northanger Abbeyn tavoin myös Englantilaisen romanssin loppuratkaisuna on, että intohimo ja romanttiset kuvitelmat ovat pahasta tai ainakin johtavat harhaan.

Ostin Englantilaisen romaanin kuunneltuani sen äänikirjana, ja tein romaanin innoittamana varauksen Keatsin runokokoelmaan.

Kenelle? Romantiikasta ja kuolleista englantilaisista romantikoista pitäville, kuoleman estetiikasta, gotiikasta ja paljon intertekstuaalisuutta sisältävästä kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Daphne du Maurier: Rebekka

Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.

Ann Radcliffe: A Sicilian Romance

Työmatkani piteni, joten latasin BookBeatin puhelimeeni. Aloitin äänikirjataipaleeni Ann Radcliffen goottilaisen romaanin A Sicilian Romancen (1790) parissa. Vaikka aluksi harmittelinkin, ettei lukija ole englantilainen, tuntuu valinta oivalliselta. Tähän jos mihin sopii, että sen saa kuulla ikään kuin kerrottuna. A Sicilian Romance alkaa juuri niin kuin goottilaisen romaanin voi olettaakin alkavan. Matkaaja päätyy vanhan, upean linnan raunioille, ja kuulee vanhasta manuskriptista, joka paljastaa linnaa asuttaneen Mazzinin suvun salat. 

On the northern shore of Sicily are still to be seen the magnificent remains of a castle, which formerly belonged to the noble house of Mazzini. It stands in the centre of a small bay, and upon a gentle acclivity, which, on one side, slopes towards the sea, and on the other rises into  an eminence crowned by dark woods. The situation is admirably beautiful and picturesque, and the ruins have an air of an ancient grandeur, which, contrasted with the present solitude of the scene, impresses the traveller with awe and curiosity.

Tarina sijoittuu 1500-luvun loppupuolelle, Mazzinin linnan kukoistukseen. Tyrannimainen markiisi on ollut pitkään poissa, mutta palaa vaimoineen linnaan kahden tyttärensä ja heidän opettajattarensa Madame de Menonin luo. Lukijan annetaan ymmärtää jo alusta asti, että kreivitär on keinoja kaihtamaton elostelija. 

Julia ja Emilia ovat täydellisiä goottilaisen romaanin sankarittaria. Kauniita, viattomia ja tietenkin äidittömiä. Pyörtyileviä linnanneitoja parhaassa naimaiässä. Julia on erityisen tunteellinen ja herkkä, ja hänen tunteensa purkautuvat goottilaisen romaanin sankarittarelle tyypillisen voimakkaina; kyynelinä, sanattomuutena ja pyörtyilynä. Julian mielikuvitus lähtee laukkaamaan, kun linnan asumattomasta eteläsiivestä näkyy eräänä yönä kummallista valonkajoa ja epäselvä hahmo. Hahmo katoaa torniin, johon yksikään linnan avain ei käy. Linnan oudot tapahtumat, kummalliset valot ja äänet, saavat aikaan jännityksen ja pelon ilmapiirin, jonka rikkoo ainoastaan nuori rakkaus. Julia rakastuu nuoreen kreivi Hippolitus de Verezaan, kotiin palanneen veljensä Ferdinandin ystävään. Julian sydän takoo hänen rinnassaan, kun hän kuulee nuorukaisen öisen sonaatin, ja hän on jo varma, että on löytänyt onnensa.

An interval of silence followed, and the air was repeated; after which the music was heard no more. If before Julia believed that she was loved by Hippolitus, she was now confirmed in the sweet reality. But sleep at length fell upon her senses, and the airy forms of ideal bliss no longer fleeted before her imagination. Morning came, and she arose light and refreshed. How different were her present sensations from those of the preceding day. Her anxiety had now evaporated in joy, and she experienced that airy dance of spirits which accumulates delight from every object; and with a power like the touch of enchantment, can transform a gloomy desert into a smiling Eden.

Markiisi Mazzinilla on kuitenkin tyttärelleen muita suunnitelmia. Hän haluaa naittaa Julian tämän inhoamalle de Luovon herttualle, jonka luonne on kuin markiisin itsensä. Toisin kuin Hippolitus, herttua De Luovo tavoittelee Juliaa ns. vääristä syistä. Hänen motiivinsa Julian tavoittelulle ovat intohimon sytyttämiä, eivät rakkauden. Mutta markiisi ei halua kuulla typerän lapsen vastaväitteitä, ja on päätöksessään ehdoton. Välttääkseen kurjan kohtalonsa Julialla on vain yksi vaihtoehto: paeta. Hänen on jätettävä kotinsa, rakas siskonsa ja Madamensa, ja paettava oman kunniansa ja siveytensä uhalla.

Teoksen kieli on kaunista ja helisevää. Goottilaista tunnelmaa luodaan pitkin paikka- ja maisemakuvauksin. Sisilialaisia maisemia kuvaillaan niiden kaikessa upeudessaan ja ylevyydessään, tunteita niiden hienoimmissa vivahteissa mitä dramaattisemmin sanankääntein ja vertauksin. Teoksen runollisuus sai aikanaan Sir Walter Scottin kunnioituksen ja ihailun, ja hänen kerrotaan saaneen vaikutteita Radcliffen romaaneista. Harva asia ilmaistaan A Siclian Romancessa suoraan ja yksinkertaisesti. Teoksen kieli on kiertelevää ja maalailevaa, tiukasti ajan sovinnaisuussääntöjä noudattelevaa. Hyveitä ylistetään, ja intohimo esitetään turmeltuneena tunteena ylevän rakkauden rinnalla.

Ann Radcliffen roomanit tunnetaan niiden selitetyistä yliluonnollisista elementeistä. Gotiikkaa on kirjallisuudentutkimuksessa jaettu yliluonnollisen käsittelemistapojen mukaan kahteen alalajiin: horror ja terror gothiciin. Radcliffen edustamassa terror gothicissa yliluonnolliseen vihjataan, mutta tapahtumien tulkinta jää lukijan mielikuvituksen varaan. Romaanin lopussa kaikki saa selityksensä. A Sicilian Romancessa tätä ei onneksi tehdä niin koomisen epäuskottavasti kuin The Mysteries of Udolphossa. Tarina pitääkin hyvin otteessaan siitä huolimatta, että A Sicilian Romance on vasta toinen Radcliffen romaani, ja vasta sitä seuraavat romaanit nostivat Radcliffen pinnalle.

Radcliffen suosiosta kertoo, että hänen myöhemmin vuonna 1794 ilmestynyt teoksensa The Mysteries of Udolpho (suom. nimellä Udolpho 2014) oli tuolloin myydyin kirja koskaan Raamatun jälkeen. Se oli ensimmäinen bestseller, eikä teos ollut edes halpa (puhumattakaan siitä, että se olisi ollut lyhyt). Radcliffea on kutsuttu "kokonaisen sukupolven lumoojattareksi", eikä syyttä. Goottilaisesta romaanista tuli aikansa populaarikirjallisuutta, mille mm. Jane Austen on irvaillut romaanissaan Northanger Abbey (Neito vanhassa linnassa). Jos on Austenin ajan kirjallisuudesta ja Northanger Abbeyn taustalla vaikuttaneista teoksista kiinnostunut, kannattaa Radcliffen tuotantoon tutustua. Jotkut tutkijat ovat olleet sitäkin mieltä, että Austen itse asiassa ihaili Radcliffea.

Ann Radcliffe tunnetaan goottilaisen romaanin, mutta erityisesti naisten gotiikan pioneerina. Naisten gotiikka on termi naisten kirjoittamalle gotiikalle, joka kuvaa naisten itsenäisyyttä. Se ilmaisee fantasian, jossa nainen pakenee perinteistä asemaansa. Sankaritar saa kuitenkin huomata painajaismaisen pakoreissunsa päätteeksi, että paras paikka hänelle on patriarkaalisen järjestelmän naiselle määräämä paikka aviomiehen rinnalla ja tämän suojeluksessa. Asemansa jättävää naista ei suojele muu kuin hyvä onni. Hän on täysin muiden hyväntahtoisuuden ja avunannon varassa. Goottilainen romanssi on toisin sanoen kasvutarina, jossa nuoren naisen on löydettävä oma paikkansa yhteiskunnassa. Olemalla taipumatta isänsä tai isähahmonsa tahtoon sokeasti sankaritar vastustaa miesvaltaa. Sankarittaren sopimaton käytös silottuu, kun hän kuitenkin löytää onnensa konservatiivisesta asetelmasta ja palaa velvollisuuksiensa pariin. Patriarkaalinen järjestys palautuu ja tulee sankarittaren hyväksymäksi.

Usein menneeseen aikaan sijoittuva goottilainen romaani kuvastaa omaa aikaansa ja on sidoksissa romanttisen romaanin nousuun. 1780-luvun jälkeen rakkausavioliitoista oli tullut uusi normi. Tätä uutta normia ihaillaan ja puolustetaan goottilaisessa romanssissa, jossa sankaritar lopulta saa rakastamansa miehen. Sankarittaren on helpompi hyväksyä asemansa naisena rakastamansa miehen rinnalla kuin tyrannin määräämässä pakkoavioliitossa. Goottilaisen romaanin tarjoama fantasia voidaankin nähdä keinona sopeutua patriarkaaliseen maailmaan. Feministinen gotiikan tutkimus näkee tämän status quon puolelle asettumisen ongelmallisena, uutena patriarkaalisena loukkuna.

Goottilainen romaani on Suomessa vähän tunnettu genre, jonka ikonisimpia teoksia on vasta tällä vuosikymmenellä suomennettu. Savukeitaan Kauhuklassikot -sarjasta löytyy niin Ann Radcliffen Udolpho kuin Matthew Gregory Lewsin Munkkikin, sekä Sheridan le Fanun legendaarisen Carmillan sisältämä Carmilla ja muita kertomuksia. Myös kaiken aloittanut Horace Walpolen Otranton linna on saatavilla suomeksi. A Sicilian Romancea ei valitettavasti ole suomennettu.

Kenelle? Gotiikasta ja romanttisesta kirjallisuudesta pitäville, naiskuvauksesta ja populaarikirjallisuuden synnystä kiinnostuneille sekä Jane Austenin Northanger Abbeysta tykänneille.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Irlantilaisen Sheridan Le Fanun novellit ovat kauhukirjallisuuden klassikoita. Savukekeitaan kauhuklassikkojen sarjaan kuuluva Le Fanun novellikokoelma tarttui mukaani viimeisimmältä kirjastoreissultani. Le Fanun novelleja on vuosien mittaan julkaistu erilaisilla kokoonpanoilla. Novellikokoelmaan Carmilla ja muita kertomuksia (2012) kuuluu kaikenkaikkiaan neljä novellia: Vihreää teetä (1872), Carmilla (1871), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (1851) ja Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan (1870).

Tässä jos jossain on syksyn pimeneviin iltoihin sopivaa luettavaa. Le Fanu kirjoittaa miellyttävästi ja tuttavalliseen sävyyn. Hänen novellejaan on helppo seurata, ja ne etenevät jouhevasti. Vihreää teetä kertoo pappismiehen kummallisesta seuralaisesta, mustasta hehkuvasilmäisestä apinasta, joka ei milloinkaan jätä tätä rauhaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä puolestaan on klassinen kummitustarina talosta, jossa kummitus valvotttaa öisin talon uusia asukkaita. Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on novelleista kevyin. Se on kunnon irlantilaistarina ja varoituksen sana haltioista, jotka kaappaavat hämärän tullen lapsia. Tarina toimiikin ennemmin opetuksena kuin kauhunovellina. Mikään novellikokoelman novelleista ei ylipäätään ole vertahyytävä. Ne ovat psykologisia novelleja, joiden jännitys tiivistyy loppua kohden.

Kokoelman mittavin ja epäilemättä kuuluisin novelli Carmilla on klassinen goottilainen vampyyritarina ajalta ennen Draculaa. Sen vampyyrit ovat itäeurooppalaisia vampyyreja, Itä-Euroopan myytteihin perustuvia vereviä epäkuolleita, joiden hengitys kulkee ja iho on lämmin. Novelli sijoittuu Itävallan Steiermarkiin, syrjäiseen linnaan, jossa vieraat ovat harvassa ja jonka liepeillä on autioitunut kylä. Linnan odotetun vieraan matka peruuntuu, kun tämä äkisti menettää holhoamansa veljentyttärensä.

Nuori Laura saa kuitenkin seuraa, kun linnan väki näkee täysikuun kävelyllään kummallisen onnettomuuden. Vauhkoontuneiden hevosien ajamat vaunut kaatuvat, ja ulos astuu hermostunut nainen. Naisen tytär on pökertynyt onnettomuuden sattuessa, ja hänet on jätettävä matkasta. Matkassa on naisen mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta", eikä hänellä ole aikaa odottaa tyttärensä palautumista matkakuntoon. Lauran isä tarjoutuu huolehtimaan tyttärestä siihen asti, kunnes nainen kolmen kuukauden kuluttua pääsisi tätä noutamaan, ja niin Carmilla asettuu heidän linnaansa vieraaksi.

Nuoren naisen nimi on Carmilla, ja se onkin lähes ainoa asia, jonka tämä kertoo itsestään. Carmillan äiti on vannottanut tämän pitämään salaisuutena hänen henkilöllisyytensä, eivätkä Lauran epätoivoiset yritykset onkia tiedonmurusia viehättävästä seuralaisestaan onnistu. "Minusta tuntui, että vieraani hymyssä oli sen ikäiselle epätavallista kylmyyttä, surumielistä ja itsepintaista kieltäytymistä suoda pienintäkään valoa kysymykseeni."

Carmilla on tavattoman kaunis ja siro nuori nainen, mutta nähdessään tämän ensikertaa Laura kavahtaa taaksepäin. Hän on varma, että tämä on hänen lapsuuden painajaisessaan näkemänsä nuori nainen. Carmille tunnustaa, että hänkin on nähnyt Laurasta unta ja pelästyneensä itsekin outoa huonetta.  Lauran pelko hälvenee huvittavan yhteensattuman säestämänä.

Carmillan tavat poikkeavat muista linnan asukkaista. Hän nukkuu pitkälle iltapäivään ja yöksi hän lukitsee huoneensa oven. Hän ei ole lainkaan uskonnollinen, mikä herättää Laurassa ihmetystä. Sen sijaan Carmilla pelkää kovasti murtovarkaita ja säikkyy aaveita.

Pian Carmillan tulon jälkeen lähimmässä kylässä alkaa epäonnisten sattumien ketju, jossa nuoria tyttöjä menehtyy äkisti. Ennen kuolemaansa he ovat hourineet kuin kuumeessa, ja Lauran isä vakuuttaakin tämän olevan tietynlaista kuumetautia. Varmuuden vuoksi tytöt varustautuvat kuitenkin taikakaluin.

Carmilla on tarinana kiehtova ja aikanaan herättänyt varmasti kohua. Carmilla on siitä erityinen, että siinä naisvampyyrin uhrina on toinen nainen. Laura tuntee Carmillaan outoa vetoa, mutta kavahtaa Carmillan äkillisiä intohimon puuskia. Seksuaalinen jännite näiden kahden naisen välillä on kuitenkin ilmeinen. Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri. Vampyyrikirjallisuuden kannalta kyse on merkittävästä teoksesta, joka loi tietä modernille vampyyrille ja vampyyrien homoeroottisuudelle.

Kenelle? Kummitustarinoista ja kauhusta pitäville, gotiikasta kiinnostuneille.

Horace Walpole: Otranton linna

Otranton linna (The Castle of Otranto 1764, suom. 2014) on kirjallisuuudentutkijalle aikamoinen pähkinä purtavaksi. Sen suomennos on varustettu ensimmäisen painoksen esipuheella, jossa tekstin kerrotaan olevan William Marshallin käännös vanhasta 1520-luvun italialaisesta manuskriptista. Itse tarinan kerrotaan olevan ristiretkien ajalta. Tällä esipuheella varustetun teoksen Walpole antoi ystävilleen lahjaksi joulun ja uudenvuoden välissä vuonna 1764. Kirjan ensipainos nousi suosioon, ja Walpole päätti sittenkin astua julkisuuteen sen kirjoittajana. Hän kirjoitti toisen, itse allekirjoittamansa esipuheen teoksen toiseen painokseen ja myönsi keksineensä tarinan. Esipuhe löytyy suomennoksen lopusta. Lisäksi mukana on eri selityksiä kirjan tarinan alkuperästä. Mikä todella innoitti Walpolen kirjoittamaan tämän yleviä tunteita ja yliluonnollisuutta uhkuvan teoksen, joka tunnetaan ensimmäisenä goottilaisena romaanina? Siihen ei ole varmaa vastausta. Katsoi teosta sitten historian tai kirjallisuustieteen kautta, on teos eriskummallinen.

Otranton linnan tapauksessa on mielenkiintoista pohtia kirjailijan motiiveja. Mistä idea Otranton linnaan tuli? Yleisin käsitys on, että Walpolen näkemä uni innoitti hänet kirjoittamaan teoksen. Walpole oli kuitenkin myös innokas historian harrastaja. Tarinan henkilöillä ja tapahtumapaikalla on yhteyksiä  todelliseen Italiassa sijaitsevaan Otranton kaupunkiin, jota jotakuinkin kirjan tapahtumien aikaan todella hallitsi Manfred-niminen vallananastaja, ja jonka oikeutetun perillisen Frederikin ajateltiin menehtyneen Palestiinassa. Myös oikeaa Otrantoa on suojellut suojeluspyhimys Nikolaus. (Lisää aiheesta Eino Railon Haamulinnassa.)

Oma kirjallisuuden opettajani kutsui luennoillaan Otranton linnaa "parodiaksi genrestä, jota ei ole olemassa" (tai ei ainakaan ollut ennen Otranton linnaa). Suunnaton kypärä tippuu taivaalta ja murskaa linnan perillisen:"[Kypärä] oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet. Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys tapahtumien kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi." Nykylukijalle tämä on kielttämättä huvittava aloitus, mutta aikalaisille ei niinkään.

Otranton linna muistuttaa tyyliltään Shakespearen teoksia, jotka Walpole mainitseekin innoittajinaan. Se on sekoitus suuria tunteita ja komediaa, ja täynnä shakespearemaisia pitkiä ja teatraalisia monologeja. Mieleen tulee väistämättä Hamlet, jossa Otranton linnan tavoin aaveet paljastavat totuuden. Hamletin aavetta vastaa myös miten Otranton ruhtinas Manfred näkee seinällä olevan muotokuvan liikkuvan ja palvelijat raportoivat liikkuvasta jättimäisestä haarniskasta linnassa.

Linnan alle oli kaivettu lukuisia sokkeloisia holvikäytäviä, eikä hädissään olevan ollut helppo löytää luolaan johtavaa ovea. Kauhistuttava hiljaisuus vallitsi noissa maanalaisissa paikoissa, lukuun ottamatta ajoittaisia tuulenpuuskia, jotka heiluttivat ovia neidon takana. Ruosteisten saranoiden narina kaikui läpi pimeyden laajan labyrintin. Jokainen ääni syvensi Isabellan kauhua – mutta vielä enemmän hän pelkäsi kuulevansa Manfredin vihaisen äänen komentamassa palvelijoita hänen peräänsä.

Teoksen sankaritar on goottilaisen sankarittaren perikuva nuori ja kaunis Isabella. Orvoksi jäänyt Isabella on luvattu Otrannon linnan perijälle Konradille morsiameksi, mutta nuorukaisen äkillinen kuolema suistaa asiat raiteiltaan. Isabella joutuu pakenemaan sulhasensa isää ruhtinas Manfredia, jonka kieroon suunnitelmaan kuuluu kihlauksestaan vapautuneen Isabellan omiminen hänelle itselleen.

Manfredin kaunis ja hurskas tytär Matilda on käytännössä kuin Isabellan sisar. Pitkään Otranton linnassa asunut Isabella myös pitää Matildan vanhempia ominaan. Manfredin himo saada Isabella uudeksi vaimokseen vastoin sopivaisuussääntöjä rinnastuu Hamletin äidin ja sedän väliseen avioliittoon. Matildan ja Isabellan välinen samankaltaisuus kuvastaa toisaalta gotiikalle tyypillistä doppelgänger- eli kaksoisolentoteemaa. He ovat asemassaan ja kauneudessaan samanveroisia, ja heitä erehdytään luulemaan toisikseen useaan otteeseen. Doppelgänger-tulkinnan valossa Manfredin suunnitelmat näyttäytyvät vieläkin kierompina.

Otranton linna on historiallisen merkityksensä ja erikoisen ilmestymistarinansa vuoksi mieltä kutkuttava. Gotiikkaa tuntevan on helppo tunnistaa teoksesta goottilaisiksi troopeiksi nousseita elementtejä kuten yllä siteeratun katkelman maanalainen labyrintti ja pakeneva neito. Vertasin lukiessani teosta mielessäni mm. Matthew Gregory Lewisin goottilaiseen romaaniin The Monk (1796), jossa näitä trooppeja taidokkaasti hyödynnetään.

Kenelle? Gotiikasta, keskiaikaisista romansseista ja Shakespearesta pitäville.

Jane Austen: Northanger Abbey

Jane Austenilla on ollut hauskaa. Nuoren naisen esikoisromaanista Northanger Abbeysta (1818) tulee väistämättä mieleen kuva Anne Hathawaysta Jane Austenina elokuvassa Jane Austenin jalanjäljillä kirjoittamassa kieli poskessa, mutta samaan aikaan kärkkään kriittisenä.

Northanger Abbey on 1700-luvun lopun namedroppingia. Tuohon aikaan suuressa suosiossa olleiden goottilaisten romaanien kirjoittajien ja heidän teostensa nimet, erityisesti Ann Radcliffen Udolphon mysteeri sekä The Italian, vilahtelevat henkilöiden keskusteluissa kuin twitterin tagit. Viittaukset ovat nautittavia ja herättävät hilpeyttä erityisesti niissä, jotka genreä yhtään tuntevat. Catherine on suuri gotiikan fani ja innokas näkemään asiat näiden romaanien kaltaisten dramaattisten tapahtumien värittäminä.

Northanger Abbey noudattelee kuuliaisesti goottilaisen romaanin kaavaa, mutta osoittaa samaan aikaan, kuinka Catherine nyt ainakaan ei ole sellainen romaanin sankaritar, jolle voisi tapahtua mitään. Hän ei ole kaunis eikä sensitiivinen. Catherine on täysin keskinkertainen, ja hänen taitamattomuuttaan korostetaan erityisesti romaanin alussa.

Kohtaus, jossa Catherine on matkalla Northanger Abbeyyn ja herra Tilney valmistelee häntä tulevaan kertomalla hänellä kauhutarinan, on mitä nautittavin. Austenilla olisi ollut osaamista goottilaisten romaanien kirjoittamiseen, mikäli olisi siihen ryhtynyt. Vaikka herra Tilneyn kertomus on kerrottu vain piloilla, se saa lukijan odottamaan jotakin tapahtuvan. Jännite kulkee läpi romaanin ja Catherinenkin mielikuvitus laukkaa Abbeyssa. Lukija ei voi olla varma, onko kaikki vain parodiaa vai onko jotakin yllättävää tulossa.

Austen yhdistää goottilaisen romaanin antityypit ja goottilaisen romaanin jännitteen, sen uteliaisuuden ja epäilyksen. Salaisen käsikirjoituksen paikalla on kuitenkin pesulista, eikä Northanger Abbey ole se goottilaisen romaanin vanha linna, joksi Catherine sitä kuvittelee. Northanger Abbeyn parodisuus perustuukin Catherinen koomiseen erehdykseen luulla goottilaisten romaanien ruokkiman mielensä kuvitelmia todeksi. Abbeyn mysteeri on olemassa vain Catherinen mielikuvituksessa. Austen pilkkaa aiheettomia pelkoja ja näyttää maailman rationaalisena, järkevänä paikkana, jossa todellista vaaraa ei ole.

Ironisesti Ann Radcliffe, Austenin suurin parodian kohde, pyrki romaaneissaan samaan. Radcliffe selittää kaiken yliluonnollisen aina luonnollisena, oli se sitten verisiä vahanukkeja tai jotain muuta. Austen vie kuitenkin tämänkin astetta pidemmälle.

Romaani on tehokas luodessaan mysteerin tuntua. Jopa Tilneyden erityinen huomaavaisuus ja kiinnostus Catherinea kohtaan herättää epäilyksiä. Miksi he poimivat yksittäisen, hieman naiivin ja keskinkertaisen tytön ja vievät tämän linnaansa?

Intertekstuaalinen linkki on helppo huomata, ja Austenin ajan lukijoille Northanger Abbeyn viittaukset ovat olleet sitäkin selkeämpiä. Kaiken lisäksi kenraali Tilneyllä tuntuu olevan rajaton valta ja hänen lapsensa vaikuttavat hieman säikyiltä. Omituisten löydösten ja havaintojen ketju saa Catherinen epäilemään herra Tilneyn hyväluontoisuutta ja rouva Tilney vaikuttaa kuolleen hämärissä olosuhteissa.

Parodioidakseen mielestään sopimatonta ja turmelevaa kirjallisuuden genreä Austenin oli siis rakennettava goottilaisen romaanin puitteet. Austen on esikoisromaanissaan yllättävän terävä ja ajankohtainen aikaansa nähden, vaikka juoni ja kerrontatekniikka on monella tapaa kömpelöä. Don Quijoten tavoin Northanger Abbey käsittelee fiktion vaikutusta, sen luomaa illuusiota ja siihen uskomista. Romaani on vahva realistisen romaanin puolestapuhuja ja Austen tekee kyllä lukijalle selväksi kantansa vallitsevaan goottilaisen romaanin villitykseen.

Saatuaan ensin nauttia kirjan jännitteestä lukijaa odottaa pettymys kun herra Tilneyn tunteita ei eritellä eikä Catherinen tunteita ja reaktioita kuvailla samalla laajuudella kuin koko romaanin alun. Jane Austenmaiseen tyyliin pitkien jaarittelujen jälkeen merkityksellisimmät tapahtumat kerrotaan yhteenvetona kirjan lopussa ilman sen kummempia yksityiskohtia.

Austenin tiedetään työstäneen Northanger Abbeya koko kirjoituskautensa ajan, mutta hän ei koskaan saanut sitä valmiiksi. Romaani julkaistiin postuumisti kirjailijan kuoleman jälkeen 1817 yhteispainoksessa Persuasionin eli Viisastelevan sydämen kanssa.

Northanger Abbeyn Catherine on typerä ja naiivi, mutta ehdottomasti henkilöhahmo, josta ei kuitenkaan voi olla pitämättä. Austenin huumorintajua osoittaa, että Catherine tekee kutakin asiaa aina puoli tuntia.

Kirja on suomennettu myös nimellä Neito vanhassa linnassa. Kuvassa englanninkielinen vintage-versio vuodelta 2008.