Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Millaista on olla ihmisen kanssa, joka tietää sinusta kaiken? Joka tuntee sinut ja tietää sinun tulevaisuutesi, jopa menneisyytesi? Kuvittele, että tapaat tulevan puolisosi ollessasi vasta lapsi. Keskellä heinikkoa luuraava vieras, alaston mies herättää epäilyksesi. Uskot kuitenkin, kun mies kertoo olevansa aikamatkustaja. Viimeistään miehen katoaminen ilmaan saa sinut vakuuttuneeksi, että mies on puhunut totta.

”Clare hyvä”, mummi sanoo. ”Hänhän on ilmiselvä demoni.” Hän toteaa sen hyvin tyynesti aivan kuin kertoisi minulle, että minun pitää napittaa takkini tai että on lounasaika.
       Mitä siihen voi vastata? ”Olen miettinyt sitä”, myönnän. Tartun hänen käsiinsä, ettei hän hieroisi niitä kipeiksi. ”Mutta Henry on kiltti. Hän ei tunnu demonilta.”
       Mummi hymyilee. ”Aivan kuin tietäisit, millaisia paholaiset ovat.” 

Clare ja Henry tapaavat toisiaan vuosikaudet väärässä järjestyksessä. Henry tulee milloin mistäkin ajasta, kunnes eräänä päivänä Clare tapaa reaaliaikaisen Henryn. Ainoa vaan, ettei tämä Henry tiedä Claresta vielä mitään. Aikamatkat Claren menneisyyteen ovat vielä edessä. 

Sekä Clare että Henry joutuvat olemaan toistensa kanssa siinä epäsymmetrisessä asetelmassa, jossa toinen tuntee toisen läpikohtaisin. Ensin Henry tietää kaiken Claresta ja näkee tässä nupuillaan olevan tulevaisuuden Claren, sitten Clare Henrystä, kirjastovirkailijasta, joka ei vielä paljoa edes muistuta hänen tuntemaansa Henryä. Mitä toiselle voi tulevaisuudesta kertoa ilman, että pilaa mitään? Kumpikin ovat hyviä pitämään salaisuuksia, mutta spoilereitakin kerrotaan. 

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife 2003, suom. 2005) kuvaa elävästi elämää aikamatkustajan rinnalla, mutta myös aikamatkustajana itsenään. Kahden kertojan narratiivi valottaa teoksen tapahtumia kummankin näkökulmasta. Ratkaisu on antoisa. Suvantokohtia teoksessa ei ole, vaan koko ajan tapahtuu. Claren lisäksi lukijakin alkaa odottaa Henryn aikamatkoja. Henry ei kykene hallitsemaan siirtymistään ajassa ja lähtö voi tulla milloin vain. Mukaansa hän ei voi aikamatkoilleen ottaa mitään. Ei edes vaatteita. Tämä aiheuttaa monia  kiusallisia tilanteita, ja Henry joutuu opettelemaan tiirikoimaan lukkoja ja juoksemaan lujaa karkuun. 

Oman eksistentiaalisen puolensa tarinaan tuo Henryn vierailut itsensä luo. 

Pohdin kaksoisolentoani. Hän on käpertynyt kokoon kuin siili selkä minuun päin ja on ilmeisesti täydessä unessa. Kadehdin häntä. Hän on minä, mutta minä en ole vielä hän. Hän on elänyt viisi vuotta elämää, joka on minulle vielä täysi mysteeri. Elämää, joka odottaa kokoonkäärittynä ja valmiina rullautumaan auki ja iskemään kimppuuni. Toisaalta monet nautinnot ovat häneltä jo ohi, mutta minua ne odottavat kuin avaamaton suklaarasia.

Olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan joskus vuosia sitten. Pidin siitä. Rachel McAdams tekee upean roolin Clarena. Lukiessani Aikamatkustajan vaimoa huomaan, miten monta tärkeää asiaa on jätetty elokuva-adaptaatiosta pois. Romaani on riipaisevan katkeransuloinen, hauska ja täynnä pieniä merkittäviä hetkiä, mutta myös rankka ja täynnä isoja, vaikeita aiheita. Surua ja murhetta. 

Vaikein oppi liittyy Claren yksinäisyyden kaipuuseen. Joskus kun tulen kotiin Clare tuntuu ärtyneeltä. Olen keskeyttänyt jonkin ajatuksen, murtautunut hänen päivänsä uniseen hiljaisuuteen. Joskus Claren kasvot tuntuvat sulkeutuneen. Hän on mennyt oman mielensä suljettuun tilaan ja istuu siellä neulomassa tai jotain vastaavaa. Olen oppinut, että Clare viihtyy yksin. Mutta kun palaan aikamatkalta, hän on aina helpottunut minut nähdessään.

Claren elämästä suuri osa menee siihen, että hän odottaa Henryä. Henry saattaa olla poissa muutaman minuutin tai useita päiviä. Koskaan ei voi tietää, kauanko Henry on poissa tai mitä hänelle on tapahtunut. On kuin Claren elämän yllä olisi jatkuvasti tumma varjo. Clarella on onneksi taiteensa, jota tehdä ja jonka avulla purkaa tunteitaan. Tarina menisi varmasti hyvin toisenlaisesti, jollei Clarella olisi jotakin, mikä pitää hänet järjissään. Toinen henkireikä on Claren parhaat ystävät, parivaljakko Charisse ja Gomez, jotka tietävät Henrystä ja aikamatkustamisesta. Heidän suhteensa Clareen kompleksisuutta sivutaan teoksessa, mutta suurimmaksi osaksi se jätetään valitettavasti käsittelemättä. Clare ja Henry ovat molemmat tästä huolimatta monipuolisia, hyvin rakennettuja hahmoja.  

Aikamatkustajan vaimo on hieno. Se ei ole täydellinen, ja jotkin kuvatut asiat olisivat voineet väistyä mielestäni tärkeämpien ja tarinan kannalta mielenkiintoisempien asioiden tieltä. Mutta romaani on koskettava ja jää ajatuksiin vielä lukemisen jälkeenkin.

Kenelle? Ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille, vähän pidempiä romaaneja kaihtamattomille ja rakkaustarinoista pitäville. 

Risto Isomäki: Herääminen

Nyt kun jonkinlaista heräämistä ilmastonmuutokseen on tapahtunut, on hyvä lukea ilmastonmuutosaiheista kirjallisuutta. Lukupiirimme luki Risto Isomäen Heräämisen (2000). Teoksessa tosin on kyse vähän toisenlaisesta heräämisestä, sillä ilmastonmuutoksen yltyessä metaanipurkauksiksi ihmiskunta herää siihen tosiasiaan, ettemme ole yksin. (Tämä kirjoitus saattaa sisältää hieman tavallista enemmän juonipaljastuksia.)

Kirja oli lukupiiriläistemme mielestä suorastaan suunnattoman ärsyttävä siinä, miten alistavasti siinä  puhutaan naisista. Fedor, jonka kanssa Irina tekee töitä, ahdistelee Irinaa minkä ehtii ja katselee tämän vartalon kaaria. Kaikki tämä kuvataan "flirttailuna" ja "ihailuna". Irina myös kuvataan tarpeettomasti istuvan alastomana sängyllään yms. Teokseen on yritetty rakentaa mihinkään liittymätön seksuaalinen viba mukaan. Väistämättä tulee mieleen, että tämä on sitä miehen miehille kirjoittamaa kirjallisuutta. Me too -kampanjan jälkeen tällainen teksti pöyristyttää.

Pääidea Heräämisessä on hyvä, mutta sen ihmiskuvaukset ovat hädintuskin edes pintaraapaisuja. Enemmän Isomäkeä lukenut lukupiiriläinen totesi, että Isomäellä tuntuu olevan aina näitä ohuita hahmoja, joista ei jää mitään mieleen ja jotka voisivat vaikka ihan hyvin olla samat kaikissa hänen  kirjoissaan. Henkilöhahmot tuntuvat Heräämisessä epäuskottavilta ja tyhjiltä. Välillä teoksessa kuvataan satunnaisen kalastajan päivää, johon hypätään hetkeksi ennen hyppäystä kokonaan toisiin hahmoihin. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset ja satunnaiset henkilöhahmot, jotka vain käväisevät tarinassa, tuntuivat elokuvamaisilta. Kohtauksesta toiseen siirrytään kömpelösti töksähtäen, ilman mitään varoitusta ja välillä ilman pidempää riviväliä tai muuta merkitsijää. Seuraavalta sivulta vain yllättäen alkaa kohtaus kokonaan toisista hahmoista.

Teoksen ärsyttävimpiä piirteitä ovat sen jatkuvat cliffhangerit. Henkilöt jäävät kummastelemaan ja päivittelemään jotakin asiaa kauhuissaan ilman, että saavat sanotuksi mistä on kyse ennen kuin  kohtaus jo vaihtuu. Alien-sanaa vältetään turhautumiseen asti. Lukija on tajunnut jo, mistä on kyse, mutta kerronta polkee paikallaan ja välttelee sinnikkäästi asioista niiden oikeilla nimillä puhumista. Efekti on lähes koominen.

Irina tajusi, mitä Kauko ajoi takaa, ja kalpeni.

- Voi hyvä jumala, hengähti Irina. - Se ei voi olla totta. Se olisi aivan liian kauheaa ollakseen totta.

Yhtä lukupiiriläistämme häiritsi teoksen liiat tieteelliset selittelyt ja yksityiskohdat ja tiedolla brassailu, kun taas loput meistä olivat tykänneet selityksistä. Herääminen sijoittuu selvästi niiden scifien joukkoon, jotka perustuvat pitkälti juuri tieteeseen ja sen hyödyntämiseen spekulatiivisessa fiktiossa. Jossain kohdissa teosta tietoa tulee kieltämättä pitkissä monologeissa, eikä sitä ole yhdistetty kovin hyvin itse tarinaan. Osa näistä kohtauksista tuntuu opetustuokioilta.

Muutenkaan emme pitäneet Isomäkeä hyvänä tarinankertojana. Mieleen Isomäen tyylistä tulee lähinnä Dan Brown, jolla Isomäen tavoin on vaikka mitä ideoita, mutta joiden toteutus jää todella geneeriseksi. Herääminen on liian jokamiehenkirja. Teoriassa teos on ihan mielenkiintoinen, mutta loppujen lopuksi se ei vaadi lukijaltaan mitään. Luettuaan sen unohtaa.

Erityisesti Maapallolle sijoittuvan scifin ongelmana on, että se vanhenee nopeasti. Tämä näkyy Heräämisessä, jonka julkaisuajankohtana ilmastonmuutoksesta  ei oltu vielä yhtä tietoisia kuin nyt. Teos alleviivaa, miten tosissaan aiemmat varoitukset olisi otettava ja miten myöhemmin voi olla liian myöhäistä. Tänä päivänä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tehdään varmasti enemmän kuin 18 vuotta sitten. Vuonna 2000 ajatus näköpuhelusta on ollut ilmeisen hurja, mutta nykyään näköpuhelut ovat teknologiana arkipäivää, joskaan eivät kaikkien käytössä niin kuin Heräämisessä. Ajatus siitä, että joku vastaisi näköpuheluun lähes alastomana on outo. Eikö näköyhteyttä todellakaan saisi kytkettyä pois? Ja miten kukaan ei ole ostanut ilmalämpöpumppua kotiinsa? Vielä vuonna 2000 ilmalämpöpumput eivät tainneet olla mikään juttu, mutta nykyään omakotitaloissakin alkaa monessa olla ilmalämpöpumppuja. Heräämisessä ilmastoinnin sijaan kärsitään läkähdyttävästä kuumuudesta –ihan kaikkialla.

Maa on Heräämisessä eräänlainen museoplaneetta; planeetan kokoinen luonnonsuojelualue, kosminen eläintarha, jossa primitiivisen sivilisaation annetaan temmeltää. Vieras supersivilisaation ei kuitenkaan jää vain tarkkailevaan asemaan, vaan pyrkii säilyttämään Maapallon elämän ja pelastamaan sen karanneelta kasvihuoneilmiöltä. Tilanne, jossa vain Maan ulkopuolinen sivilisaatio kykenee pelastamaan planeettamme ilmastonmuutoksen aiheuttamalta tuholta on surullinen.

Itse pidin siitä, ettei Heräämisessä esiintyvä supersivilisaatio ole vihamielinen. Vihamieliset sivilisaatiot ovat usein varsin lyhytikäisiä, minkä vuoksi skenaariot kohtaamisista vihamielisten alieneiden kanssa kallistuvat epäuskottavan puolelle. Sivilisaation, joka kykenisi tulemaan Maapallolle ja ottamaan meihin yhteyttä olisi oltava todella pitkälle edennyt ja vanha. Koska sivilisaatioiden kehitykselle on ominaista oppiminen, olisi tällainen supersivilisaatio todennäköisesti myös meitä "sivistyneempi" niin moraaliltaan kuin kosmiselta ymmärtämiseltään. Pelkästään tuhottavakseen muita sivilisaatioita etsivä supersivilisaatio on ajatuksena lähes naurettava. Elintilan laajentaminen ja resurssien kahmiminen ovat kuitenkin sellaisia syitä, joiden takia ihmissivilisaatiotkin ovat kautta aikojen olleet valmiita sotimaan.

Heräämistä oli erään lukupiiriläisen mukaan kiva lukea kylvyssä. Teos on sellainen, ettei haittaa, vaikka se putoaisikin kylpyammeeseen. "Kukaan ei kärsisi siitä, jos kirja olisi oma. Tai jos se olisi kaverin niin kaveristakaan ei tulisi onnetonta. Tän tyyppinen kirja." Lausahdus kiteyttää hyvin myös oman mielipiteeni teoksesta.

Lukupiiristämme myös Nea on kirjoittanut tästä blogissaan Lukuhaaste 2019. Käy lukemassa se täältä mikäli kiinnostuit.

Kenelle? Miespuolisille lukijoille, niille, joita kiinnostavat asiat ihmisten sijaan,  ilmastonmuutoskirjallisuutta janoaville sekä tietysti niille, jotka kaipaavat ihan vain kylpylukemista.

Piia Leino: Taivas

Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).

Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä, kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.

Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat  kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.

Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.

Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.

Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta  kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä  laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.

Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.

Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.

Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.

Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.

Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.