Shirley Jackson: Hangsaman⁣

Kesäkuun viimeinen kirja on ollut Shirley Jacksonin Hangsaman (1951), jonka luin Shirley Jackson -lukupiiriä varten. Tällä kertaa kyseessä on romaani. Jackson loistaa nimenomaan romaaneissaan. Tällä kertaa lukukokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen. (Aiemmin olen lukenut Linna on aina ollut kotimme sekä The Haunting of Hill House.) En saa kirjaa edes aikataulun puitteissa luettua.

En saa kirjasta otetta. En päähenkilöstä, en muista hahmoista, en sotkuisesta juonesta. En pidä saarnoista ja opetuksista, joita kirjaan on kudottu mukaan. En pidä edes kirjoitustyylistä.

Beyond this sense, however, of swift transient passage, was the worse, the frightful conviction, of perhaps being in reality no more than Natalie Waite, college girl, daughter to Arnold, and unable to brush away the solidity of this world but forced to deal with it as actual and dreary. Yet then–why, if this were true, the sudden sharp sympathetic picture of the white walls and the nurse coming closer? Why the graphically remembered room with the iron bedstead, the sure knowledge of the moment to slip the poison into the cup, the remembered pain? Why, above all, the constant unusual shock of the sound of her own name said aloud?

Kun päähenkilömme Natalie vaipuu hulluuteen, olen enemmän hukassa kuin Mona Awadin Bunnya lukiessani. (Yhtymäkohtia näiden kahden romaanin välillä on muitakin, mutta ei spoilata niitä. Näköjään olen skipannut Bunnyn täällä blogin puolella...) Alkuasetelmassa Natalie asuu vielä kotona itsekeskeisen kirjoittajaisänsä (creepy) ja saarnaavan äitinsä kanssa ja jatkaa yliopistoon, pinnallisiin cocktail-kutsuihin ja hänestä kovin etäisiltä tuntuvien opiskelutovereiden seuraan. Kaikki on liian outoa. Onko tämä edes kauhua, en tiedä. Muista Jacksonilta lukemistani romaaneista tuttu hiipivä kauhu puuttuu tästä. Silti joitakin elementtejä on.

Se, mikä ennen lumosi minut, ei tee sitä enää. Haluan palata fantasiakirjojeni pariin, keijuihin ja taikuuteen ja Dark Kingeihin. Lohikäärmeisiin. Ajattelen, että ihan tämän oivalluksen takia kannatti pinnistellä tämä loppuun. Aion nyt keskittyä siihen, mistä oikeasti nautin ja jättää myös lukupiireilyn sikseen. Jos kirja olisi ollut yhtään pidempi, eikä lukupiirikirja, tämä olisi helpostikin jäänyt kesken. Halusin kuitenkin selvittää itselleni lopullisen mielipiteeni, ja se on tämä.

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Shirley Jackson tunnetaan amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonissa laajasti luetusta novellistaan "The Lottery". The Hauntig of Hill House (1959) on THE haunted house novel. Se on teos, joka genreytti kummitustalon ja muutti kauhukirjallisuuden genreä pysyvästi. Lyhyydestään huolimatta teos on mitä herkullisin ja sisältää niin paljon kerroksia, että on suorastaan vaikeaa päättää, mihin niistä keskittyisi.

Joukko toisilleen tuntemattomia yksityishenkilöitä kokoontuu Hill Housiin tohtori Montaguen kutsusta tarkoituksenaan osallistua kummitustaloksi väitetyn talon tutkimiseen. He ovat; tohtorin lisäksi joukon ainoa mies ja talon seuraava perijä, nainen, jolla saattaa tai ei saata olla telekineettisiä kykyjä sekä toinen, mahdollisilla telepaattisilla kyvyillä varustettu nainen. Heillä klikkaa heti, ja heistä muodostuu omanlaisensa ystäväpiiri, jonka dynamiikkaa Hill House koettelee.

Teoksen alku on upein, minkä tiedän.

No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream. Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it had stood so for eighty years and might stand for eighty more. Within, walls continued upright, bricks met nearly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.

⁣Nauru ja huvittelu yhdistyvät pelkoon ja hulluuteen läpi teoksen. Tarina seuraa Eleanoria, hänen kasvavaa hulluuttaan ja hänessä tapahtuvaa muutosta. Kirjan kauhu on vaivihkaista, hiipivää kauhua. Jos ajatellaan gotiikkaa, niin The Haunting of Hill Housen voidaankin katsoa lukeutuvan niin kutsuttuun terror gothiciin. Vihjailun, salaperäisyyden ja tunnelman kautta luodaan kauhua, joka ei räväytä kaikkea lukijan kasvoille, eikä pyri shokeeraamaan, vaan ujuttautumaan lukijan (ja hahmojen) mieleen. Mielikuvitus ja se, mitä voisi tapahtua, ovat keskeisessä asemassa. Allan Lloyd-Smith kiteyttää tämän erinomaisesti:

In Gothic the terror of what might happen, or might be happening, is largely foregrounded over the visceral horror of the event. But both are frequently present at once in an interplay not unlike the interplay between reason and emotion, unreason and passion. These states are both opposed and related to one another, often in the mind of a protagonist who hovers indecisively between them; and in parallel, in the narrative itself which veers from rational explanation to emotion and intuition. (Lloyd-Smith, 8)

⁣Erään mahdollisen tulkinnan mukaan Elanor ja Theodora sujahtavat talossa aiemmin asuneiden sisarusten rooleihin tuon kummallisen talon vaikutuksesta. Talon cold spothan on lastenhuoneessa, joka on kummittelun päälähde. Paljoakaan ei silti tapahdu itse lastenhuoneessa. Itse asiassa rouva Montague viettää siellä täydellisen tapahtumaköyhän yön, mutta mikään Hill Housessa ei ole niin yksinkertaista. 

Jacksonin kynänjälki on nerokasta, suorastaan vangitsevaa. Dialogi on niin elävää, että sen voi käytännössä kuulla kirjan sivuilta. 

Haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon. Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen esseen, toisenkin. Samalla en haluaisi sanoa paljoa, koska parasta on, kun lukija saa itse solahtaa tähän tarinaan sisään ja tehdä omat tulkintansa. 

Teoksesta on tehty soveltaen samanniminen Netflix-sarja Mike Flanaganin ohjaamana. Jacksonin ihastuttavaa dialogia on jätetty käsikirjoitukseen mukaan, mutta tarina on hyvin toisenlainen ja hahmot aivan eri lähtökohdista. Se on myös adaptoitu nykyaikaan. Huono sarja ei ole, päinvastoin. Siltä ei vain kannata odottaa, että se uskollisesti seuraisi Jacksonin romaania. Sen äitihahmo on yksi ihanimmista äitihahmoista, joita olen televisiossa nähnyt. Yhtä pikkupikkujuttua lukuunottamatta.

Koska kaikenlaiset anekdootit ovat hauskoja, kerron myös sen, että kun äitini suunnitteli tämän romaanin ostamista minulle joululahjaksi, hän laitteli minulle kuvia niistä kansista, jotka olivat saatavilla. Yhdet niistä olivat nämä:

Vastasin hänelle, että ovat vähän turhan creepyt. Äitini lohdutti, tuntien rakkauteni elokuvaan Bram Stockerin Dracula, että voinhan aina ajatella, että kannessa on jokeen heittäytyvä prinsessa. Niin. Voihan sitä näinkin ajatella...

Rakastan Shirley Jacksonin tyyliä kirjoittaa romaanejaan, enkä pysty ymmärtämään, miksei tätä oman genrensä klassikkoteosta ole käännetty. Stephen Kingin mielestä kyseessä on parhaista kummitustarinoista, joita on kirjoitettu. 

Lähteitä:

LLOYD-SMITH, ALAN 2004. American Gothic Fiction: an Introduction. New York: Continuum.

Silvia Moreno-Garcia: Mexican Gothic

Silvia Moreno-Garcian Mexican Gothic (2020) on teos, jonka lukemista olen odottanut innolla. Päädyn valvomaan aamuviiteen saadakseni sen päätökseen. 

Mutta mitä siitä sanoisin? Teos on täynnä goottilaisten romaanien name droppingia ja intertekstuaalisia viittauksia genren sisällä. The Haunting of Hill House ja erityisesti The Yellow Wallpaper tulevat voimakkaimmin mieleen.

That night she dreamed that a golden flower sprouted from the walls in her room, only it wasn’t… she didn’t think it a flower. It had tendrils, yet it wasn’t a vine, and next to the not-flower rose a hundred other tiny golden forms.

Mushrooms, she thought, finally recognizing the bulbous shapes, and as she walked towards the wall, intrigued an attracted by the glow, she brushed her hands against these forms. The golden bulbs seemed to turn into smoke, bursting, rising, falling like dust upon the floor.

Mexican Gothicin sankaritar ei ole goottilaisen romaanin perinteinen pyörtyilevä avuton neito hädässä, ja tästä iloitsen suuresti. Ihanaa! Noemí on moderni sankaritar 50-luvun Meksikossa, nuori sosioliitti, joka lähtee isänsä pyynnöstä vanhaan, syrjäiseen englantilaistyyliseen kartanoon. Hänen tehtävänään on selvittää mikä on saanut hänen vastanaineen serkkunsa Catalinan kirjoittamaan niin kummallisen kirjeen ja syyttämään aviomiestään myrkyttämisensä yrittämisestä. Pidän siitä, miten Noemí tekee virheitä ja on kova olettamaan asioita ja napsahtamaan sitten muille saaden aikaan aikamoisen sotkun. Kun Noemín käytöksen seuraukset paljastetaan, tämä itkee. 

Noemí remembered what Virgil had said about men doing as she wanted. It bothered her to be thought of poorly. She wanted to be liked. Perhaps this explained the parties, the crystalline laughter, the well-coiffed hair, the rehearsed smile. She thought that men such as her father could be stern and men could be cold like Virgil, but women needed to be liked or they’d be in trouble. A woman who is not liked is a bitch, and a bitch can hardly do anything: all avenues are closed to her.

Noemí onkin päähenkilönä yllättävän mielenkiintoinen. Pinnan alta paljastuu miellyttämishaluinen nuori nainen, joka yrittää vain pärjätä. Mutta Noemílla on muitakin haluja. Haluja, jotka nousevat High Placen seinien sisällä eloon. Teos todella leikittelee ihmismielen pimeällä puolella, mikä istuu goottilaiseen teemaan kuin valettu.

Kirjan alkumetreillä ehdoton suosikkihahmoni on Virgil, ja olen suorastaan tuskissani siitä, ettei Noemí oikein lämpene tälle. Miksi, Noemí? Miksi? Virgilistä on vaikea sanoa paljoa spoilaamatta teosta, joten jätän hänen käsittelynsä tähän. Sanon vain vielä, että eniten petyin juuri Virgiliin liittyviin ratkaisuihin.

High Placen kartanon painostavaa, kummallista tunnelmaa luodaan sivuamalla eugeniikkaa ja kasvitiedettä. Yksi teoksen suosikkivertauksistani on seuraava orkideasitaatti:

”You don’t belong here, Noemí. But I do. What would I do outside?” he asked.

“Anything you want.”

“But that is a deceiving idea. You are right to think that I was grown like an orchid. Carefully manufactured, carefully reared. I am, yes, like an orchid. Accustomed to a certain climate, a certain amount of light and heat. I’ve been fashioned for a single end. A fish can’t breathe out of water. I belong with the family.”

Englantilaiskartanon lisäksi Mexican Gothicin miljööseen kuuluu tietysti hautausmaa, sumua, vuoristotie ja pikkuinen kylä. Ah, niin perinteistä, niin perinteistä. Ja niin toimivaa. 

Olisin halunnut ostaa romaanin ja lisätä sen kokoelmaani, sillä onhan se ihan mahtavaa, että uusi hyvä goottilainen romaani on julkaistu. Mutta en tule tätä tekemään.

Mexican Gothic on vetävä, jännittävä, hyvin tunnelmallisesti kirjoitettu ja aikamoinen gotiikan ilotulitus suoraan sanoen. Mutta se on myös ällöttävä, kuvottava ja hyvin häiritsevä. Ja mitä pidemmälle sitä lukee, sitä selvemmin sen huomaa. En myöskään ihan oikeasti pidä sienistä alun alkaenkaan. 

Ja kuitenkin – jos tälle saisi antaa aploodeja, niin minähän antaisin. Moreno-Garcia onnistuu hyvin tuodessaan goottilaisen romaanin lähemmäs nykyaikaa.

Ann Radcliffe: A Sicilian Romance

Työmatkani piteni, joten latasin BookBeatin puhelimeeni. Aloitin äänikirjataipaleeni Ann Radcliffen goottilaisen romaanin A Sicilian Romancen (1790) parissa. Vaikka aluksi harmittelinkin, ettei lukija ole englantilainen, tuntuu valinta oivalliselta. Tähän jos mihin sopii, että sen saa kuulla ikään kuin kerrottuna. A Sicilian Romance alkaa juuri niin kuin goottilaisen romaanin voi olettaakin alkavan. Matkaaja päätyy vanhan, upean linnan raunioille, ja kuulee vanhasta manuskriptista, joka paljastaa linnaa asuttaneen Mazzinin suvun salat. 

On the northern shore of Sicily are still to be seen the magnificent remains of a castle, which formerly belonged to the noble house of Mazzini. It stands in the centre of a small bay, and upon a gentle acclivity, which, on one side, slopes towards the sea, and on the other rises into  an eminence crowned by dark woods. The situation is admirably beautiful and picturesque, and the ruins have an air of an ancient grandeur, which, contrasted with the present solitude of the scene, impresses the traveller with awe and curiosity.

Tarina sijoittuu 1500-luvun loppupuolelle, Mazzinin linnan kukoistukseen. Tyrannimainen markiisi on ollut pitkään poissa, mutta palaa vaimoineen linnaan kahden tyttärensä ja heidän opettajattarensa Madame de Menonin luo. Lukijan annetaan ymmärtää jo alusta asti, että kreivitär on keinoja kaihtamaton elostelija. 

Julia ja Emilia ovat täydellisiä goottilaisen romaanin sankarittaria. Kauniita, viattomia ja tietenkin äidittömiä. Pyörtyileviä linnanneitoja parhaassa naimaiässä. Julia on erityisen tunteellinen ja herkkä, ja hänen tunteensa purkautuvat goottilaisen romaanin sankarittarelle tyypillisen voimakkaina; kyynelinä, sanattomuutena ja pyörtyilynä. Julian mielikuvitus lähtee laukkaamaan, kun linnan asumattomasta eteläsiivestä näkyy eräänä yönä kummallista valonkajoa ja epäselvä hahmo. Hahmo katoaa torniin, johon yksikään linnan avain ei käy. Linnan oudot tapahtumat, kummalliset valot ja äänet, saavat aikaan jännityksen ja pelon ilmapiirin, jonka rikkoo ainoastaan nuori rakkaus. Julia rakastuu nuoreen kreivi Hippolitus de Verezaan, kotiin palanneen veljensä Ferdinandin ystävään. Julian sydän takoo hänen rinnassaan, kun hän kuulee nuorukaisen öisen sonaatin, ja hän on jo varma, että on löytänyt onnensa.

An interval of silence followed, and the air was repeated; after which the music was heard no more. If before Julia believed that she was loved by Hippolitus, she was now confirmed in the sweet reality. But sleep at length fell upon her senses, and the airy forms of ideal bliss no longer fleeted before her imagination. Morning came, and she arose light and refreshed. How different were her present sensations from those of the preceding day. Her anxiety had now evaporated in joy, and she experienced that airy dance of spirits which accumulates delight from every object; and with a power like the touch of enchantment, can transform a gloomy desert into a smiling Eden.

Markiisi Mazzinilla on kuitenkin tyttärelleen muita suunnitelmia. Hän haluaa naittaa Julian tämän inhoamalle de Luovon herttualle, jonka luonne on kuin markiisin itsensä. Toisin kuin Hippolitus, herttua De Luovo tavoittelee Juliaa ns. vääristä syistä. Hänen motiivinsa Julian tavoittelulle ovat intohimon sytyttämiä, eivät rakkauden. Mutta markiisi ei halua kuulla typerän lapsen vastaväitteitä, ja on päätöksessään ehdoton. Välttääkseen kurjan kohtalonsa Julialla on vain yksi vaihtoehto: paeta. Hänen on jätettävä kotinsa, rakas siskonsa ja Madamensa, ja paettava oman kunniansa ja siveytensä uhalla.

Teoksen kieli on kaunista ja helisevää. Goottilaista tunnelmaa luodaan pitkin paikka- ja maisemakuvauksin. Sisilialaisia maisemia kuvaillaan niiden kaikessa upeudessaan ja ylevyydessään, tunteita niiden hienoimmissa vivahteissa mitä dramaattisemmin sanankääntein ja vertauksin. Teoksen runollisuus sai aikanaan Sir Walter Scottin kunnioituksen ja ihailun, ja hänen kerrotaan saaneen vaikutteita Radcliffen romaaneista. Harva asia ilmaistaan A Siclian Romancessa suoraan ja yksinkertaisesti. Teoksen kieli on kiertelevää ja maalailevaa, tiukasti ajan sovinnaisuussääntöjä noudattelevaa. Hyveitä ylistetään, ja intohimo esitetään turmeltuneena tunteena ylevän rakkauden rinnalla.

Ann Radcliffen roomanit tunnetaan niiden selitetyistä yliluonnollisista elementeistä. Gotiikkaa on kirjallisuudentutkimuksessa jaettu yliluonnollisen käsittelemistapojen mukaan kahteen alalajiin: horror ja terror gothiciin. Radcliffen edustamassa terror gothicissa yliluonnolliseen vihjataan, mutta tapahtumien tulkinta jää lukijan mielikuvituksen varaan. Romaanin lopussa kaikki saa selityksensä. A Sicilian Romancessa tätä ei onneksi tehdä niin koomisen epäuskottavasti kuin The Mysteries of Udolphossa. Tarina pitääkin hyvin otteessaan siitä huolimatta, että A Sicilian Romance on vasta toinen Radcliffen romaani, ja vasta sitä seuraavat romaanit nostivat Radcliffen pinnalle.

Radcliffen suosiosta kertoo, että hänen myöhemmin vuonna 1794 ilmestynyt teoksensa The Mysteries of Udolpho (suom. nimellä Udolpho 2014) oli tuolloin myydyin kirja koskaan Raamatun jälkeen. Se oli ensimmäinen bestseller, eikä teos ollut edes halpa (puhumattakaan siitä, että se olisi ollut lyhyt). Radcliffea on kutsuttu "kokonaisen sukupolven lumoojattareksi", eikä syyttä. Goottilaisesta romaanista tuli aikansa populaarikirjallisuutta, mille mm. Jane Austen on irvaillut romaanissaan Northanger Abbey (Neito vanhassa linnassa). Jos on Austenin ajan kirjallisuudesta ja Northanger Abbeyn taustalla vaikuttaneista teoksista kiinnostunut, kannattaa Radcliffen tuotantoon tutustua. Jotkut tutkijat ovat olleet sitäkin mieltä, että Austen itse asiassa ihaili Radcliffea.

Ann Radcliffe tunnetaan goottilaisen romaanin, mutta erityisesti naisten gotiikan pioneerina. Naisten gotiikka on termi naisten kirjoittamalle gotiikalle, joka kuvaa naisten itsenäisyyttä. Se ilmaisee fantasian, jossa nainen pakenee perinteistä asemaansa. Sankaritar saa kuitenkin huomata painajaismaisen pakoreissunsa päätteeksi, että paras paikka hänelle on patriarkaalisen järjestelmän naiselle määräämä paikka aviomiehen rinnalla ja tämän suojeluksessa. Asemansa jättävää naista ei suojele muu kuin hyvä onni. Hän on täysin muiden hyväntahtoisuuden ja avunannon varassa. Goottilainen romanssi on toisin sanoen kasvutarina, jossa nuoren naisen on löydettävä oma paikkansa yhteiskunnassa. Olemalla taipumatta isänsä tai isähahmonsa tahtoon sokeasti sankaritar vastustaa miesvaltaa. Sankarittaren sopimaton käytös silottuu, kun hän kuitenkin löytää onnensa konservatiivisesta asetelmasta ja palaa velvollisuuksiensa pariin. Patriarkaalinen järjestys palautuu ja tulee sankarittaren hyväksymäksi.

Usein menneeseen aikaan sijoittuva goottilainen romaani kuvastaa omaa aikaansa ja on sidoksissa romanttisen romaanin nousuun. 1780-luvun jälkeen rakkausavioliitoista oli tullut uusi normi. Tätä uutta normia ihaillaan ja puolustetaan goottilaisessa romanssissa, jossa sankaritar lopulta saa rakastamansa miehen. Sankarittaren on helpompi hyväksyä asemansa naisena rakastamansa miehen rinnalla kuin tyrannin määräämässä pakkoavioliitossa. Goottilaisen romaanin tarjoama fantasia voidaankin nähdä keinona sopeutua patriarkaaliseen maailmaan. Feministinen gotiikan tutkimus näkee tämän status quon puolelle asettumisen ongelmallisena, uutena patriarkaalisena loukkuna.

Goottilainen romaani on Suomessa vähän tunnettu genre, jonka ikonisimpia teoksia on vasta tällä vuosikymmenellä suomennettu. Savukeitaan Kauhuklassikot -sarjasta löytyy niin Ann Radcliffen Udolpho kuin Matthew Gregory Lewsin Munkkikin, sekä Sheridan le Fanun legendaarisen Carmillan sisältämä Carmilla ja muita kertomuksia. Myös kaiken aloittanut Horace Walpolen Otranton linna on saatavilla suomeksi. A Sicilian Romancea ei valitettavasti ole suomennettu.

Kenelle? Gotiikasta ja romanttisesta kirjallisuudesta pitäville, naiskuvauksesta ja populaarikirjallisuuden synnystä kiinnostuneille sekä Jane Austenin Northanger Abbeysta tykänneille.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Irlantilaisen Sheridan Le Fanun novellit ovat kauhukirjallisuuden klassikoita. Savukekeitaan kauhuklassikkojen sarjaan kuuluva Le Fanun novellikokoelma tarttui mukaani viimeisimmältä kirjastoreissultani. Le Fanun novelleja on vuosien mittaan julkaistu erilaisilla kokoonpanoilla. Novellikokoelmaan Carmilla ja muita kertomuksia (2012) kuuluu kaikenkaikkiaan neljä novellia: Vihreää teetä (1872), Carmilla (1871), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (1851) ja Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan (1870).

Tässä jos jossain on syksyn pimeneviin iltoihin sopivaa luettavaa. Le Fanu kirjoittaa miellyttävästi ja tuttavalliseen sävyyn. Hänen novellejaan on helppo seurata, ja ne etenevät jouhevasti. Vihreää teetä kertoo pappismiehen kummallisesta seuralaisesta, mustasta hehkuvasilmäisestä apinasta, joka ei milloinkaan jätä tätä rauhaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä puolestaan on klassinen kummitustarina talosta, jossa kummitus valvotttaa öisin talon uusia asukkaita. Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on novelleista kevyin. Se on kunnon irlantilaistarina ja varoituksen sana haltioista, jotka kaappaavat hämärän tullen lapsia. Tarina toimiikin ennemmin opetuksena kuin kauhunovellina. Mikään novellikokoelman novelleista ei ylipäätään ole vertahyytävä. Ne ovat psykologisia novelleja, joiden jännitys tiivistyy loppua kohden.

Kokoelman mittavin ja epäilemättä kuuluisin novelli Carmilla on klassinen goottilainen vampyyritarina ajalta ennen Draculaa. Sen vampyyrit ovat itäeurooppalaisia vampyyreja, Itä-Euroopan myytteihin perustuvia vereviä epäkuolleita, joiden hengitys kulkee ja iho on lämmin. Novelli sijoittuu Itävallan Steiermarkiin, syrjäiseen linnaan, jossa vieraat ovat harvassa ja jonka liepeillä on autioitunut kylä. Linnan odotetun vieraan matka peruuntuu, kun tämä äkisti menettää holhoamansa veljentyttärensä.

Nuori Laura saa kuitenkin seuraa, kun linnan väki näkee täysikuun kävelyllään kummallisen onnettomuuden. Vauhkoontuneiden hevosien ajamat vaunut kaatuvat, ja ulos astuu hermostunut nainen. Naisen tytär on pökertynyt onnettomuuden sattuessa, ja hänet on jätettävä matkasta. Matkassa on naisen mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta", eikä hänellä ole aikaa odottaa tyttärensä palautumista matkakuntoon. Lauran isä tarjoutuu huolehtimaan tyttärestä siihen asti, kunnes nainen kolmen kuukauden kuluttua pääsisi tätä noutamaan, ja niin Carmilla asettuu heidän linnaansa vieraaksi.

Nuoren naisen nimi on Carmilla, ja se onkin lähes ainoa asia, jonka tämä kertoo itsestään. Carmillan äiti on vannottanut tämän pitämään salaisuutena hänen henkilöllisyytensä, eivätkä Lauran epätoivoiset yritykset onkia tiedonmurusia viehättävästä seuralaisestaan onnistu. "Minusta tuntui, että vieraani hymyssä oli sen ikäiselle epätavallista kylmyyttä, surumielistä ja itsepintaista kieltäytymistä suoda pienintäkään valoa kysymykseeni."

Carmilla on tavattoman kaunis ja siro nuori nainen, mutta nähdessään tämän ensikertaa Laura kavahtaa taaksepäin. Hän on varma, että tämä on hänen lapsuuden painajaisessaan näkemänsä nuori nainen. Carmille tunnustaa, että hänkin on nähnyt Laurasta unta ja pelästyneensä itsekin outoa huonetta.  Lauran pelko hälvenee huvittavan yhteensattuman säestämänä.

Carmillan tavat poikkeavat muista linnan asukkaista. Hän nukkuu pitkälle iltapäivään ja yöksi hän lukitsee huoneensa oven. Hän ei ole lainkaan uskonnollinen, mikä herättää Laurassa ihmetystä. Sen sijaan Carmilla pelkää kovasti murtovarkaita ja säikkyy aaveita.

Pian Carmillan tulon jälkeen lähimmässä kylässä alkaa epäonnisten sattumien ketju, jossa nuoria tyttöjä menehtyy äkisti. Ennen kuolemaansa he ovat hourineet kuin kuumeessa, ja Lauran isä vakuuttaakin tämän olevan tietynlaista kuumetautia. Varmuuden vuoksi tytöt varustautuvat kuitenkin taikakaluin.

Carmilla on tarinana kiehtova ja aikanaan herättänyt varmasti kohua. Carmilla on siitä erityinen, että siinä naisvampyyrin uhrina on toinen nainen. Laura tuntee Carmillaan outoa vetoa, mutta kavahtaa Carmillan äkillisiä intohimon puuskia. Seksuaalinen jännite näiden kahden naisen välillä on kuitenkin ilmeinen. Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri. Vampyyrikirjallisuuden kannalta kyse on merkittävästä teoksesta, joka loi tietä modernille vampyyrille ja vampyyrien homoeroottisuudelle.

Kenelle? Kummitustarinoista ja kauhusta pitäville, gotiikasta kiinnostuneille.

Horace Walpole: Otranton linna

Otranton linna (The Castle of Otranto 1764, suom. 2014) on kirjallisuuudentutkijalle aikamoinen pähkinä purtavaksi. Sen suomennos on varustettu ensimmäisen painoksen esipuheella, jossa tekstin kerrotaan olevan William Marshallin käännös vanhasta 1520-luvun italialaisesta manuskriptista. Itse tarinan kerrotaan olevan ristiretkien ajalta. Tällä esipuheella varustetun teoksen Walpole antoi ystävilleen lahjaksi joulun ja uudenvuoden välissä vuonna 1764. Kirjan ensipainos nousi suosioon, ja Walpole päätti sittenkin astua julkisuuteen sen kirjoittajana. Hän kirjoitti toisen, itse allekirjoittamansa esipuheen teoksen toiseen painokseen ja myönsi keksineensä tarinan. Esipuhe löytyy suomennoksen lopusta. Lisäksi mukana on eri selityksiä kirjan tarinan alkuperästä. Mikä todella innoitti Walpolen kirjoittamaan tämän yleviä tunteita ja yliluonnollisuutta uhkuvan teoksen, joka tunnetaan ensimmäisenä goottilaisena romaanina? Siihen ei ole varmaa vastausta. Katsoi teosta sitten historian tai kirjallisuustieteen kautta, on teos eriskummallinen.

Otranton linnan tapauksessa on mielenkiintoista pohtia kirjailijan motiiveja. Mistä idea Otranton linnaan tuli? Yleisin käsitys on, että Walpolen näkemä uni innoitti hänet kirjoittamaan teoksen. Walpole oli kuitenkin myös innokas historian harrastaja. Tarinan henkilöillä ja tapahtumapaikalla on yhteyksiä  todelliseen Italiassa sijaitsevaan Otranton kaupunkiin, jota jotakuinkin kirjan tapahtumien aikaan todella hallitsi Manfred-niminen vallananastaja, ja jonka oikeutetun perillisen Frederikin ajateltiin menehtyneen Palestiinassa. Myös oikeaa Otrantoa on suojellut suojeluspyhimys Nikolaus. (Lisää aiheesta Eino Railon Haamulinnassa.)

Oma kirjallisuuden opettajani kutsui luennoillaan Otranton linnaa "parodiaksi genrestä, jota ei ole olemassa" (tai ei ainakaan ollut ennen Otranton linnaa). Suunnaton kypärä tippuu taivaalta ja murskaa linnan perillisen:"[Kypärä] oli sata kertaa suurempi kuin mikään ihmiselle ikinä tehty ja jota varjostivat yhtä valtavat mustat höyhenet. Näyn kauheus, kaikkien paikalla olijoiden tietämättömyys tapahtumien kulusta ja etenkin ilmiön pelottava koko saivat ruhtinaan sanattomaksi." Nykylukijalle tämä on kielttämättä huvittava aloitus, mutta aikalaisille ei niinkään.

Otranton linna muistuttaa tyyliltään Shakespearen teoksia, jotka Walpole mainitseekin innoittajinaan. Se on sekoitus suuria tunteita ja komediaa, ja täynnä shakespearemaisia pitkiä ja teatraalisia monologeja. Mieleen tulee väistämättä Hamlet, jossa Otranton linnan tavoin aaveet paljastavat totuuden. Hamletin aavetta vastaa myös miten Otranton ruhtinas Manfred näkee seinällä olevan muotokuvan liikkuvan ja palvelijat raportoivat liikkuvasta jättimäisestä haarniskasta linnassa.

Linnan alle oli kaivettu lukuisia sokkeloisia holvikäytäviä, eikä hädissään olevan ollut helppo löytää luolaan johtavaa ovea. Kauhistuttava hiljaisuus vallitsi noissa maanalaisissa paikoissa, lukuun ottamatta ajoittaisia tuulenpuuskia, jotka heiluttivat ovia neidon takana. Ruosteisten saranoiden narina kaikui läpi pimeyden laajan labyrintin. Jokainen ääni syvensi Isabellan kauhua – mutta vielä enemmän hän pelkäsi kuulevansa Manfredin vihaisen äänen komentamassa palvelijoita hänen peräänsä.

Teoksen sankaritar on goottilaisen sankarittaren perikuva nuori ja kaunis Isabella. Orvoksi jäänyt Isabella on luvattu Otrannon linnan perijälle Konradille morsiameksi, mutta nuorukaisen äkillinen kuolema suistaa asiat raiteiltaan. Isabella joutuu pakenemaan sulhasensa isää ruhtinas Manfredia, jonka kieroon suunnitelmaan kuuluu kihlauksestaan vapautuneen Isabellan omiminen hänelle itselleen.

Manfredin kaunis ja hurskas tytär Matilda on käytännössä kuin Isabellan sisar. Pitkään Otranton linnassa asunut Isabella myös pitää Matildan vanhempia ominaan. Manfredin himo saada Isabella uudeksi vaimokseen vastoin sopivaisuussääntöjä rinnastuu Hamletin äidin ja sedän väliseen avioliittoon. Matildan ja Isabellan välinen samankaltaisuus kuvastaa toisaalta gotiikalle tyypillistä doppelgänger- eli kaksoisolentoteemaa. He ovat asemassaan ja kauneudessaan samanveroisia, ja heitä erehdytään luulemaan toisikseen useaan otteeseen. Doppelgänger-tulkinnan valossa Manfredin suunnitelmat näyttäytyvät vieläkin kierompina.

Otranton linna on historiallisen merkityksensä ja erikoisen ilmestymistarinansa vuoksi mieltä kutkuttava. Gotiikkaa tuntevan on helppo tunnistaa teoksesta goottilaisiksi troopeiksi nousseita elementtejä kuten yllä siteeratun katkelman maanalainen labyrintti ja pakeneva neito. Vertasin lukiessani teosta mielessäni mm. Matthew Gregory Lewisin goottilaiseen romaaniin The Monk (1796), jossa näitä trooppeja taidokkaasti hyödynnetään.

Kenelle? Gotiikasta, keskiaikaisista romansseista ja Shakespearesta pitäville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.

Guy de Maupassant: Horla

Guy de Maupassantin novelli Horla (1887) kuvastaa hulluuden partaalla kamppailevan kirjailijan hulluutta ja harhaa ja pukee sen kauhuun. Novellin minäkertoja kertoo päiväkirjassaan oudosta sairaudestaan ja näkymättömästä olennosta, joka piinaa häntä öisin. Kertoja epäilee välillä itsekin olevansa hullu ja hakee todisteita selittääkseen tapahtumien kulun. 

Todellisuuden ja illuusion suhde sekoittuvat toisiinsa eikä ulkopuolista näkökulmaa ole. Epäluotettava minäkertoja on tarinan ainut kertoja ja kokija. Kaikki havainnot perustuvat hänen subjektiivisiin tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa. Lukija alkaa epäillä kertojan täysjärkisyyttä viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan minä istuu avonaisen ikkunansa ääressä pohtimassa toisia maailmoja ja niiden elämänmuotoja.

Kirjailijan omaan mielenhäiriöön viitataan kaikissa Horlaa kokevissa yhteyksissä. H.P. Lovecraft kirjoittaa esseessään Supernatural Horror in Literature seuraavasti:

"The horror-tales of the powerful and cynical Guy de Maupassant, written as his final madness gradually overtook him, present individualities of their own; being rather the morbid outpourings of a realistic mind in a pathological state than the healthy imaginative products of a vision naturally disposed toward phantasy and sensitive to the normal illusions of the unseen. Nevertheless they are of the keenest interest and poignancy; suggesting with marvellous force the imminence of nameless terrors, and the relentless dogging of an ill-starred individual by hideous and menacing representatives of the outer blackness" (Lovecraft 1927). 

Tiedetään, ettei Maupassant ollut täysissä ruumiin ja mielen voimissaan Horlaa kirjoittaessaan. Se, kuinka paljon tämä on vaikuttanut hänen kirjoitukseensa, on kyseenalaista.

Novellin tulkinnassa voidaan nähdä kolme vaihtoehtoa; kertoja on joko hullu, hypnoosissa tai kaikki hänen kertomansa on totta. Juuri tämä paradoksi tekee Horlasta niin kiehtovan ja tehokkaan kuin se on. Novellin päiväkirjamerkinnät ajoittuvat yhteen kesään. Tiivis aikakehys sulkee sisälleen jännitteen, joka ei pääse katkeamaan. Tämä lisää tarinan jännitystä ja luo yhtenäisen, tiiviin tunnelman.

Lukijana emme tiedä paljoakaan tarinan minästä, mutta tiedämme, että hän asuu yksin palvelijoidensa kanssa kartanossa jossakin päin Normandiaa. Maupassant maalaa kuvan ylevästä kartanosta ja sen sisään kätkeytyvästä mystiikasta. Mielenkiintoista on kertojan pohdinta siitä yksinäisyydestä, joka välttämättä hänen asumismuodostaan seuraa: "Yksinäisyys on varmasti vaarallista työtelijäille hengille. Meidän ympärillämme pitää olla ihmisiä, jotka ajattelevat ja jotka puhuvat. Kun olemme yksin kauan, kansoitamme tyhjyyden aaveilla". 

Horla jollain tasolla ehdottaa siis kertojan mielenhäiriön syyksi yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Suurimpia kauhun hetkiä eivät kuitenkaan herätä ne kohtaukset, joissa kertoja on yksin vaan ne, joissa hän on kanssakäymisissä muiden kanssa. Ajurin kokemus unettomuudesta kertojan poissaolon aikana herättää kylmiä väreitä. Kertomus on kuin ulkopuolinen todistus olennon, Horlan, todellisesta olemassaolosta, joka jää kuitenkin siihen.

Pariisissa novellin kertoja osallistuu päivällisille, joissa hypnotismia ja suggessiota tutkiva lääkäri hypnotisoi kertojan serkun. Kohtaus vaikuttaa sinänsä viattomalta, eihän tapauksesta seuraa muuta kuin se, että serkku todella uskoo miehensä tarvitsevan viisituhatta frangia ja pyytää tätä summaa. Vaikka kertoja hänelle kuinka selittää, ettei hänen miehensä suinkaan tällaisia rahoja ole pyytänyt, vaan että tämä on hypnoosissa, ei serkku tätä usko. Kohtauksen karmivuus hiipii selkäpiihin vasta novellin lopussa. Lukija päätyy miettimään, onko kertojakin itse asiassa hypnotisoitu.

Le Horlan minäkertojan tehokkuus perustuu paitsi siihen, että se päästää lukijan sisälle kertojan sisäisten tunnetilojen kuvaukseen, myös siihen analyyttiseen tapaan, jolla tämä käsittelee tapahtumia. Pelkästään lukija ei epäröi, vaan myös novellin päähenkilö, kertoja itse, epäröi. Epäluonnolliset tapahtumat kerrotaan luonnollisen kertojan suulla.

Alusta lähtien kertojalla on tunne siitä, että jokin voima saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Yhtenä, ja viimeisenä mahdollisuutena voidaan pitää sitä, että kyse on kertojan toisesta persoonasta, jakautuneesta mielestä, joka lopulta vie muodonmuutoksen loppuun kuolemalla – joko kuvaannollisella tai kirjaimellisella. Se  juo kertojan juomia, se lukee hänen kirjaansa ja peittää hänen peilikuvansa peilissä.

"Mutta kas vain! Yht’äkkiä aloin havaita itseäni usvassa kuvastimen pohjalla, usvassa, joka muodostuu ohuessa vesiputouksessa; minusta näytti, että tämä vesi liukui vasemmalta oikealle hitaasti ja tehden kuvani hetki hetkeltä täsmällisemmäksi. Se oli kuin jonkin pimennyksen loppu. Se, joka minut kätki, ei näyttänyt omaavan selväpiirteisiä ääriviivoja, vaan eräänlaisen läpikuultamattoman, vähitellen kirkastuvan läpinäkyvyyden." 

Katsottuaan peiliin tarpeeksi kauan kertoja alkaa nähdä oman kuvajaisensa hahmottuvan. Tätä voidaan pitää kuvauksena kaksoispersoonan esiin tulemisesta, siitä hetkestä, jona ensimmäinen persoona tunnistaa toisen olemassaolon. Huomattavaa on myös, että yhden tunnetuimman jakautunutta mieltä käsittelevän teoksen, Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden (1886), sekä Horlan (1887) ilmestymisen välillä on vain vuosi.