Lucinda Riley: Auringon sisar

Auringon sisar (The Sun Sister 2019, suom. 2020) on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa. Electran tarina pitää otteessaan, mutta jättää jälkeensä ärtymyksen. Lopetus on kehno jo siitä syystä, että Electran isoimmasta hetkestä etäännytetään liikaa. Vaikutus jää laimeaksi. ⁣⁣

Seitsemän sisarta -sarjan sisarusparveen kuuluu eri etnisyyksiä ja kunkin osan myötä lukija pääsee kurkistamaan uuteen kulttuuriin. Electra on kuvattu aina perheen hankalimmaksi. Hän on diiva, supermalli, joka ei päästä ketään lähelleen ja joka ei kestä omia ajatuksiaan ilman päihteitä. Huomaan lukiessani itse asiassa pitäväni Electrasta enemmän kuin muista sisaruksista. Hän ei ole yhtä siloisen kaunisteltu, eikä Electraa lähtökohtaisesti todellakaan voisi kutsua pyytteettömäksi, mikä on itse asiassa todella miellyttävää vaihtelua. ⁣⁣

Ja nyt itse asiaan. Electra on tummaihoinen, ja hänen sukunsa on Keniasta. Hänen isoäitinsä on kuuluisa aktivisti, ja Electra on itsekin pärjännyt elämässä hyvin. Mutta miksi, miksi juuri tummaihoiselle sisarukselle on annettu ne ikävimmät piirteet ja kaupanpäällisiksi huumeongelma? Teos käsittelee rasismia, rotuerottelua ja päihderiippuvuutta, ja Electra saa toki lopulta sulan hattuunsa, mutta en silti voi olla miettimättä tätä. Electra ei ole kasvanut New Yorkin ghetoissa, vaan luksuskodissa Genevessä. Electran viesti on, että kenelle tahansa voi käydä niin kuin hänelle, kuka tahansa voi jäädä koukkuun. Viesti on tärkeä ja paikkansapitävä, mutta eikö tähän rooliin olisi sopinut silloin kuka tahansa sisaruksista? Ehkä olen niin kiintynyt Electraan, että toivoisin, että hän olisi saanut paremman kohtelun kirjailijan kynästä. Electran lapsuutta ja rasismia, jota hän ei ole edes tunnistanut rasismiksi, puretaan Electran terapiaistunnoissa. Pidän siitä, että raskaita ja tärkeitä aiheita nostetaan esiin, mutta sillä, miten se tehdään, on väliä. Mietin vahvistaako Riley samalla vain olemassa olevia stereotypioita. ⁣⁣

Papa Salt pelastavan valkoisen miehen asemassa on ongelmallinen jo sinänsä, mutta Auringon sisaressa on toinenkin pelastaja, Cecily. Valkoihoinen nainen, joka pelastaa Electran isoäidin ja käytännössä adoptoi tämän. Tähän olisi hyvin voinut kirjoittaa mustan hahmon tilalle! ⁣⁣

Cecilyn tarina on tästä huolimatta sarjan vetävimpiä, ja brittihallinnon alainen Kenia miljöönä yllättävän kiehtova. Toisin kuin monen muun sarjan menneisyys-osioihin sijoittuvan naisen kohdalla, Cecilyn kohdalla en joudu halkomaan hiuksiani ihmetellessäni mistä kummasta nämä typerät elämän pilaavat päätökset tulevat. Cecily onkin siitä erityinen, että hän onnistuu tekemään lähinnä hyviä ratkaisuja. Cecilyllä on selkärankaa.

Electran päihderiippuvuuden käsittely jää pintapuoliseksi. Hänen elämänsä palaset loksahtelevat paikoilleen liiankin helposti. Ehkä se palvelee tämän tyyppistä romaania. Kuten ennenkin tämän sarjan kohdalla, sivut kääntyvät kuin itsestään. Silti sana, joka tästä jää päällimmäisenä mieleen, on juuri pintapuolinen.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Lukupiirimme luki kevään viimeisenä kirjana Kirsikka Saaren esikoisromaanin Hölmön nuoren sydämen (2018), jota saimme jonottaa kirjastosta melkein puoli vuotta. Nyt lukupiiri jää pienelle tauolle ja kokoontuu seuraavan kerran vasta kesäkuussa. Seuraava teos on toki valittuna, enkä itse malta odottaa sen lukemista. On nimittäin minun valintani vuoro, ja teos on tällä kertaa aivan erityinen.

Hän haluaa olla jälleen kevyt ja ihan järjettömän nuori, se koka pystyy tekemään spagaatin farkut jalassa. Se joka menee uimaan vaatteet päällä, joka seurustelee kolme päivää ja saa tarpeekseen, se joka nauraa niin paljon, että cokikset pursuavat nenästä. [Takakansi]

Ihan ensimmäiseksi on todettava, että Hölmössä nuoressa sydämessä hämää, miten sen nimi ja takakansi yksyhteen tuntuvat myyvän teosta jonkinlaisena teiniprinsessaan keskittyvänä teiniraskauskirjana. Paljon suurempaan osaan teoksessa nousee äärioikeistolaisuus kuin teiniraskaus. Teos on ikään kuin yhdeksän kuukauden katsaus kahden 15-vuotiaan nuoren elämään. Mitä lapsen aluillepano saa aikaan nuorissa? Kiira kamppailee kasvavan vatsakumpunsa kanssa, ja päätös pitää lapsi ja itsenäistyä omasta lapsen roolistaan saa Myllypuron näyttäytymään uudessa valossa. Koulukiusatussa heiveröisessä Lennissä isäksi tulo herättää kovan tarpeen aikuistua. On tultava mieheksi, lakattava olemasta poika.

Miehenmallina Lennillä on äärioikeistolainen Janne, joka ei kestä ininää ja joka kaipailee vanhaa Suomea. Hänelle asiat ovat mustaa ja valkoista. Silti Janne on se, joka halaa Lenniä ja onnittelee tätä vauvasta, ottaa tämän mukaan treeneihin ja saunan ylälauteelle. Janne saa nuoremmat pojat jakamaan äärioikeistolaisia maahanmuuttovastaisia lentolehtisiä edes tajuamatta kunnolla missä ovat mukana ja katsomaan Fight Clubia yhä uudelleen ja uudelleen. Väkivallasta innostuneet pojat tekevät hurmoksissaan samoin kuin leffassa: käyvät toistensa kimppuun.

Lenni hyppii Mylden päällä, iskuja sataa, ja vähitellen kipu nousee myös Mylden päähän. Pojat alkavat hakata toisiaan riemastuneina, mitä kovempaa he lyövät, sitä enemmän heitä naurattaa. Kipu ei tunnu enää, veri maistuu makealta suussa.

Kiira jää äitytensä kanssa yksin, kun Lenni ajautuu maahanmuuttovastaisiin piireihin ja porukkaan, jota ei naisten jutut kiinnosta. Niinpä Kiira odottaa pinnasängyn kanssa Lenniä, joka ei tule. Kiiran turhautuminen on käsinkosketeltavaa. Kaverit, jotka aluksi kilvan lupailivat auttaa vauvan kanssa, etääntyvät etääntymistään. Kiira haluaisi paremman elämän, mutta miten nousta lähiöstä yksinhuoltajaäidin kasvattamana teiniäitinä, jonka kumppani on ryhtynyt skiniksi?

Loppumatkan Kiira on vaiti, kävelee huulia viivaksi puristaen, alaviistoon tuijottaen. Parempi olla puhumatta, haaveilematta ääneen. Aina tulee joku, joka sanoo miten asiat ovat, rikkoo ja pilkkaa, tyhmä tyhmä tyhmä tyttö, luulit olevasi jotain, etkä ollut mitään. Kiira ehtii ensin, hän haukkuu itseään, pilkkaa hiljaa haaveitaan, sitä että toivoi pääsevänsä pois, olevansa parempi kuin muut, jotenkin erilainen. Samanlainen hän on, pahimmasta päästä, paksunakin vielä. 

Hölmö nuori sydän on kirja, joka on täynnä epämiellyttäviä hahmoja. Huonoja äitejä, teiniprinsessoja ja tyhmiä valintoja. Kirjan sympaattisin hahmo on Abdi, josta välittyy vastuullisen aikuisen käytös. Hän on tasapainoinen (ehkä vähän liiankin tasapainoinen), reilu kaveri, jolla on vaimo ja lapsia. Naapurin maahanmuuttaja, joka on Lennin puolella, kun vaimo äkkää tämän jakamasta uusnatsiflyereita ja kun Lenni hakkaa toista maahanmuuttajaa. Ja silti Abdi on selvän geneerinen. Abdi on se maahanmuuttaja, jonka on oltava enemmän ja parempi pärjätäkseen. Tällainen henkilökuvaus vain alleviivaa entisestään tällaista stereotypiaa.

Suurin turhautumiseni teokseen liittyy sen uusnatsismia ja äärioikeistolaisuutta vähättelevään tyyliin sekä kirjan nimeen. Teoksen asenne tuntuu olevan, että nuoret ovat nuoria. Nuorten pitäminen vain "hölmöinä" päästää heidät vastuusta. Hölmössä nuoressa sydämessä nuoret eivät joudu vastuuseen teoistaan. Teoksessa riittää, kun sanoo "sori". Välttämättä sitäkään ei tarvitse sanoa, riittää kun pillahtaa itkuun. Sanoma on haitallinen ja vastuuton. Kyllä, nuoret tekevät kaikenlaista, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa sitä, etteikö teoilla olisi seurauksia. Kellekään tarinan keskeisistä hahmoista ei oikeastaan käy mitenkään. Pidän siitä, että teos tuo esiin, miten äärioikeistolaisiin piireihin on mahdollista ikään kuin ajautua. Ehkä satut asumaan tietyllä alueella, pyörit tietyssä porukassa tietyssä elämäntilanteessa. Mutta kun tätäkin olisi voinut käsitellä niin paljon paremmin ja otteella, joka ei köykäisyydessään olisi vienyt hälyttävältä tapahtumien kululta ja avoimelta rasismilta niiden vakavuutta.

Mietimme onko Hölmö nuori sydän nuorten kirja vai kirja nuorista. Nea oli lukenut sitä ennemmin kirjana nuorista, ja totesi monen itseään teoksessa häirinneen asian selittyvän sillä, jos Hölmö nuori sydän onkin tarkoitettu nuorten kirjaksi. Loppu vetää mutkia suoriksi, vaikka 205-sivuiseen romaaniin olisi voinut mahtua huolellisemminkin kehitelty lopetus. Mutta nuorten kirjalta ei ehkä sitä voi vaatia, ja noin 200 sivua on nuorten kirjalle juuri hyvä määrä. Suurempi sivumäärä saattaisi karkoittaa nuoria lukijoita. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään, kohtaukseen, jossa kaikki on saatu väkinäisesti järjestettyä jotakuinkin hyvin ennen esiriipun laskeutumista, ennen kuin kaikki langat hajoavat käsiin. Annetakoon se genrelle kuitenkin anteeksi.

Tällä kertaa edes Ella ei ollut innoissaan valitsemastaan kirjasta. Kirja meni, mutta se ei ollut mieleenpainuva, ja siinä oli selviä puutteita. Hölmö nuori sydän ei tosiaan ollut se teiniraskauskirja, joksi sitä luulin. Mietimme olisiko kirja iskenyt myöskään omiin teinivuosiimme, mutta ei. Koimme olleemme jo silloin liian keskiluokkaisia, liian kaukana teoksen kuvaamasta Itä-Helsingin lähiömeiningistä ja sosiaalisista ongelmista, jotta teoksessa olisi ollut meille kaikupohjaa. Ihan kaikista nuorimmille teineille Hölmö nuori sydän ei ole. Teos on elokuvamainen, ja siitä tehtyä elokuvaa näkemättä voisin kuvitella sen hyvin samanlaiseksi.

Kenelle? Yläasteikäisille ja sitä vanhemmille nuorille, itähelsinkiläisille, lähiöissä kasvaneille.