L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.

Mitä nimeen tulee, ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta – tiedättehän – joku Winthrop!

Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop. 

Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.

Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä. 

Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele, eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille liikaa.

Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään.  Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.

”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni, niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
      ”Sattuu – herääminen sattuu”, Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain jotakin, mistä olen uneksinut.”
      ”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana surullinen herääminen oli lähellä.

Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä  ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu. 

En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.

Delia Owens: Suon villi laulu

Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing 2018, suom. 2020) on paljon hehkutettu, Instagrammissa pinnalla ollut teos, johon tartun kuitenkin ystäväni innoittamana. Hän kertoi Kissojen yössä lukevansa parhaillaan sitä. Kyseessä on eläintieteilijä Delia Owensin esikoisteos. 

Kya Clarke eli "rämelikka" on rämeessä oman onnensa nojaan jätetty tyttö, jonka perhe on yksi kerrallaan lähtenyt matkoihinsa. Kya käy koulua vain yhden kiusaannuttavan päivän. Koulu ei tunnu olevan häntä varten. Yhteisön ulkopuolelle suljettu tyttö päättää selvitä omillaan, sillä kukaan ei ole hänen puolellaan. Tyttö tuntee kuitenkin kipeää läheisyyden kaipuuta ja yksinäisyyttä. 

Kya huomasi nauravansa hiljaa heidän mukanaan, kun he roiskivat suolavettä toistensa päälle. Sitten he säntäsivät joukolla kiljuen aaltojen syliin. Kyan hymy haihtui, kun tytöt nousivat vedestä ja kerääntyivät tuttuun ryhmähalaukseensa.

 Heidän kiljahduksensa vain alleviivasivat Kyan mykkyyttä. Heidän yhteenkuuluvaisuutensa vain korosti hänen yksinäisyyttään, mutta hän tiesi lymyilevänsä tammen suojissa, koska häntä pidettiin rämeen roskasakkina.

Kya oppii ansaitsemaan itse elantonsa ja samoaa Pohjois-Carolinan marskimaalla tarkkaillen ihmeellistä luontoa ja keräten omaa sulka- ja simpukkakokoelmaansa. Kun eräälle kannolle alkaa ilmestyä Kyalle jätettyjä sulkia, on Kya varuillaan. Sulkien vaihdosta keskeytyy ystävyyys Kyan kadonneen veljen Jodien ystävän, luontoa Kyan lailla rakastavan Taten kanssa. 

Romaani seuraa Kyan kasvua 50-luvulta eteenpäin. Kerronassa kulkee mukana myös vuosi 1969 ja Chase Andrewsin kuolintapaus. Pidetty nuorukainen löytyy kuolleena palotornin juurelta, ja seriffi alkaakin pian epäillä murhaa. Todisteet viittaavat siihen, että rämelikalla on ollut jotakin tekemistä tapauksen kanssa. Kyseessä on Kyan entinen heila, jolle tämä on aikanaan antanut simpukkakorun. Chase on pitänyt korua siitä lähtien. Epäilyksen kohdistuvat Kyaan, sillä joku on vienyt korun Chasen kuolinyönä.

Suon villi laulu on saanut osan haltioituneeksi, osa ei ole niinkään tykännyt. Minä tykkäsin. Mutta siihen se jääkin. Suon villi laulu on hieno oodi villille luonnolle  ja luonnonläheisyydelle, periksiantamattomuudelle ja itsenäisyydelle. Romaani ei kuitenkaan jätä minuun jälkeään. Minulle se on vain roomani muiden joukossa. Välillä Kya on suorastaan kiusallisen naiivi, ja kirjan lopetus tulee harmillisesti hieman töksähtäen. 

Tarina menee mielestäni jonkin verran siirappisen puolelle. Vaikka kyseessä on nuoren tytön kasvutarina ja vastoinkäymisiä on paljon, Kyalla on myös aikamoinen onni matkassa ja hänen avunaan on hänen häkellyttävä, rämeen keskellä kukkiva kauneutensa. Kya on amerikkalaisen unelman oman onnensa seppä ja todellinen selviytyjä. Itse olisin pitänyt vähän tosenlaisesta narratiivista. 

Kenelle? Luontokuvauksista ja kasvutarinoista pitäville, lukuromaania kaipaaville.

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Annan ja Riikan tyttökirjapiiri jatkaa Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta suoraan Salaiseen puutarhaan (The Secret Garden 1911, suom. 2006) Oma lukemiseni takkusi Pikku prinsessan kanssa, mutta Salainen puutarha on jo heti alkumetreiltä kiinnostavampi ja paremmin kirjoitettu kuin edeltäjänsä. 

On huomattavasti miellyttävämpää lukea ikävästä kuin kaikin puolin täydellisestä päähenkilöstä. Ilahduttavan romaanista tekee, että sen päähenkilöt myös kasvavat romaanin aikana. Salainen puutarha alkaakin lähes päinvastaisesta lähtötilanteesta kuin Pikku prinsessa. Mary on äkäinen pieni tyttö, jonka tekemisiä kukaan ei ole rajoittanut tai valvonut. Marylla on ollut Intiassa oma palvelijansa, joka on seurannut häntä kuin varjo ja jota hän on saanut käskyttää sydämensä kyllyydestä. Vanhemmilta ei Marylle huomiota heru. Kun kolera iskee Maryn kotikylään ja vie hänen vanhempansa ja palveluskunnan mukanaan, jää Mary yksin. Loput palvelijoista eivät edes muista koleraa paetessaan, että taloon on jäänyt pikkutyttö. Niin näkymätön ja merkityksetön Mary on ollut. 

Mary joutuu Englannin Yorkshireen sukulaissedän kartanoon, jossa hänen on yhtäkkiä opeteltava pärjäämään yksin. Maryllä käy tuuri, sillä häntä palveleva Martha ei ole kovinkaan hyvä tai hienostunut palvelija. Martha ihmetteleekin ensimmäisenä, eikö tyttö muka osaa itse pukea. Mary joutuu ensimmäistä kertaa ottamaan vastuuta itsestään ja muuttamaan tapojaan. Englannissa palvelijoita ei niin vain hyppyytetäkään ja aamiaispuuro on mitä on.

Valtavassa talossa ei ole kuin kaksi huonetta, joissa Maryn on lupa oleilla. Saadakseen aikansa kulumaan Mary alkaa vaellella talon puutarhoissa. Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, jonka herra Craven on sulkenut edesmenneelle vaimolleen sattuneen tapaturman jälkeen. Puutarha on ollut jo kymmenen vuotta lukittuna, mutta Mary päättää etsiä sen oven. Hänen apunaan toimii ystävällinen punarinta, josta tulee Maryn ensimmäinen ystävä. 

Salainen puutarha on lämminhenkinen romaani, jossa riittää huumoria ja hyväntahtoisuutta. Se on helppo nähdä klassikkoteoksena, joka on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikona. Puhuttelevan kasvutarinan (niin Maryn kuin Colininkin) lisäksi teos sisältää ihastuttavia nummi- ja puutarhakuvauksia. Oma suosikkijaksoni kirjasta on, kun fokalisoijaksi pääsee hetkeksi tuttu punarinta. Erityisen huvittavana puolestaan pidän sitä, miten kiukkuinen Mary näkee kaikkia määräilevässä nuoressa herra Colinissa intialaisen ruhtinaan elkeitä, eikä tunnista tässä samanlaista tylyä käytöstä kuin entisessä minässään. Kuitenkin juuri Mary omassa äkäisyydessään saa kaikkien kumartaman pikkutyrannin taltutettua. 

Mary nipisti huulensa yhteen. Hän ei osannut ottaa toisia huomioon yhtään sen paremmin kuin Colinkaan, eikä hän aikonut antaa pahantuulisen pojan estää häntä tekemästä sitä, mistä hän eniten piti. Hän ei osannut sääliä lainkaan niitä onnettomia, jotka ovat sairaita ja hermostuneita eivätkä ymmärrä hillitä itseään vaan tekevät muutkin samanlaisiksi. Kun hänen päätään oli särkenyt Intiassa, hänen mielestään muidenkin olisi pitänyt potea samaa tai jotain yhtä epämiellyttävää vaivaa. Ja hän oli uskonut, että oli ollut oikeassa, mutta nyt hän uskoi tietenkin, että Colin oli väärässä.

Pikku prinsessan tavoin Salainen puutarha on opettavainen tarina. Siinä ulkoilmalla, liikunnalla ja tahdonvoimalla on suuri merkitys. Tätä tahdonvoimaa ja sanojen ja intention mahtia Colin kutsuu taikuudeksi:

”Taikakeinoja on tietysti paljon”, hän sanoi viisaasti eräänä päivänä. ”On pakko olla. Mutta ihmiset eivät tiedä sitä eivätkä osaa käyttää niitä. Ehkä aluksi voi pelkästään sanoa, että hyviä asioita tapahtuu, kunnes tosiaan saa ne tapahtumaan.”

Tämä on kirja, jossa käännöksellä on väliä! Riikka luki vuoden 1971 käännöksen, kun taas minä uudemman Sari Karhulahden käännöksen vuodelta 2006. Omani oli oikein mainio ja yorkshirelaista murretta kompattiin puhekielisyydellä. Vuoden 1971 versio sisälsi puolestaan vanhahtavampia sanoja ja oli kirjakielisempi. 

Eroavaisuuksien bongaus lähti liikkeelle, kun vertailimme kirjan sisällösluetteloa. Eroja löytyy pelkän kielen lisäksi sisältöä myöten. Vuoden 2006 on käännetty huomattavasti kristillisempään suuntaan kuin vuoden 1971 käännös, jossa Colin laulaa lähes panuskonnollisesta käyvän kiitoslaulun ilman yhtä vahvoja siteitä nimenomaan kristinuskoon. Uudemman version kiitoslaulu ei jätä tällaiselle tulkinnalle sijaa. Vastaavanlainen ero on huomattavissa myös mm. Susan Sowerbyn vastauksessa siihen, uskooko hän taikuuteen. Kristillisyys tuntuu romaanissa päälleliimatulta ja mieleemme tuleekin, että kirjailija on ottanut sen mukaan teokseen sisällytetyn taikuuden tematiikan rinnalle kosiskellakseen aikalaisiaan ja tehdäkseen kirjasta sisällöllisesti hyväksyttävämmän. Väljemmin käännetty vuoden 1971 käännös on mielestäni hieman vähemmän uskonnollisena tässä mielessä parempi, vaikka muuten tykkäsinkin kovasti lukemastani uudemmasta käännöksestä.

Sunnuntaina aiomme vielä katsoa romaanista tehdyn vuoden 1993 elokuva-adaptaation. Mietimme kirjakeskustelussamme, että jos Salainen puutarha olisi lähempänä nykypäivää kirjoitettu romaani, olisi siihen varmaankin sisällytetty jonkinlainen romanssi ja Marysta ja Colinista tehty kaukaisemmat sukulaiset kuin serkukset. Tällöin hahmot olisivat todennäköisesti myös hieman vanhempia kuin 10-vuotiaita. Jossakin elokuvaversiossa käsittääkseni näin on asioita oikaistukin. 

Salaisesta puutarhasta on tehty myös tänä vuonna julkaistu uusi elokuvaversio, jossa komeilee Colin Firth. 

Kenelle? Tyttökirjoja nostalgisoiville, ihanaa hyvänmielenkirjallisuutta kaipaaville ja tietenkin lapsille.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kuuntelen John Irvingin Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981) äänikirjana ja nautin lukijan eläytymisestä. Lukija on juuri sellainen, joka onnistuu värittämään tarinaa ja painottamaan joitakin repliikkejä ja sanoja juuri oikein. Eggin "Mitä?"-huudahdukset muiden suusta kuulostavat kaikuna aivan Eggiltä. 

Olen jutellut kaverini kanssa teoksesta ennen sen lukemista. Hän on  kertonut sen olevan lempiteoksensa. "Miksi?" kysyn minä. Kaverini miettii hetken ja sanoo, että pitää niin kovasti siitä, miten teoksessa kuvataan isoa perhettä. Hän on ainokainen, kuten minäkin. Jokin niin monessa sisaruksessa vetoaa häneen. Omaksi lempikirjakseni Kaikki isäni hotellit ei aivan yllä, mutta suurperhettä se kuvaa upeasti. 

John Berryllä on kaksi sisarta ja kaksi veljeä: omapäinen ja kaikkien ihailema Franny, Lilly, joka pinnistelyistään huolimatta ei kasva ja joka havaitsee enemmän kuin muut, Frank, joka tykkää pojista ja Egg, joka pelkää kääpiöitä ja jolla on huono kuulo. Tarinan minäkertoja John on puolestaan rakastunut sisareensa Frannyyn. Tästä tulee jonkin verran mieleeni Paul Austerin Näkymätön, jossa päähenkilön rakkaus sisareensa ei sekään ole täysin sisarellista. Ihailtavaa Berryn perheessä on, miten hyvin he pitävät yhtä ja puhaltavat yhteen hiileen. Berryn perhe on nimittäin Perhe isolla p:llä. Ketään ei jätetä. Tämä tarkoittaa tosin myös sitä, että kaikki ovat sekaantuneita toistensa asioihin. "Franny oli meidän johtajamme: jos hän hukkuisi me kaikki olisimme hukassa. Me kaipasimme hänen mielipidettään ennen kuin osasimme löydä suunnitelman lukkoon."

Perheen vanhempien Winslown ja Maryn tarina alkaa moottoripyörää ajavasta karhusta, State o'Mainesta, ja hotellista, jossa kumpainenkin on rahattomana töissä. Karhun omistaja on juutalainen Freud, erikoinen mies, jolla on näkemys siitä, mitä Winslown ja Maryn tulisi elämällään tehdä. Freudin visiota seurataan vielä vuosikausien jälkeenkin, kun kaikki lapset ovat jo koulussa. Karhusta tulee Winslown ensimmäinen karhu.

Toistuvia elementtejä tarinassa ovat perheen lemmikkikoira Suru, joka löytää aina uuden olomuodon ja jonka uutta ilmestymistä saa odottaa lähes kauhulla, karhu (hyvässä hotellissa on oltava karhu) sekä Hotelli New Hampshire. Ja tietysti jo mainitsemani Eggin kaiku. 

Kaikki isäni hotellit sisältää kirjavaa, hulvatonta dialogia, joka saa suupielet nousemaan. Teoksen huumori on mustaa ja tehokasta sellaista. Perheen eri persoonallisuudet tulevat esiin heille tyypillisinä puheenparsina ja aiheina, joista he mielellään puhuvat. Isä Winslow toistelee Herra Jeesusta, kun taas Franny haluaa kuulla seksistä ja keskeyttää vanhempiensa tarinan tuon tuostakin kommenteillaan. Seksi onkin teoksessa vahvasti läsnä. 

Romaanin tapahtumien aikahaarukka on iso ja hahmojen kehityssuuntia voi arvailla tarinan edetessä. Ehdottomaksi suosikikseni nousee Lilly, joka on pieni, mutta sitäkin tarkkanäköisempi. Lilly näkee yhtäläisyydet kirjallisuuden ja tosielämän välillä, ja Kultahatun loppu jää vaivaamaan häntä. Se on Lillystä lähes täydellinen ja siksi saavuttamaton. Tavoiteltu asia vain loittonee yhä kauemmas, pysyen aina saavuttamattomissa. Juuri Lillyn tarina myös koskettaa minua eniten. 

”Lillyllä on Weltschmerz”, sanoi Frank. ”Meillä muilla on ahdistus, Lillyllä maailmantuska. Me muut murehdimme, me muut vain kärsimme. Mutta Lillyllä”, Frank sanoi, ”Lillyllä on todellinen Weltschmerz sitä ei pitäisi kääntää ’elämään väsymiseksi’”, Frank luennoi, ”se on aivan liian laimea ilmaus Lillyn ahdistukselle. Lillyn Weltschmerz on maailmantuskaa”, Frank sanoi. ”Kirjaimellisesti. Welt tarkoittaa maailmaa ja schmerz tuskaa. Kipua, oikeaa jomotusta. Lilly on sairastunut maailmantuskaan”, Frank kiteytti.

Tapahtumia romaanista ei puutu. Ne ovat absurdeja ja uskomattomia. Myös julmia, todella karuja asioita tapahtuu. Silti Irving onnistuu kuvaamaan kaiken niin, että loppufiilis teoksesta on sydäntälämmittävä. Elämä on satua. Teos itse asiassa loppuu niin hienosti, että se ropauttaa teokselle lisäpisteitä minun silmissäni. 

Kenelle? Perheistä ja mustasta huumorista pitäville, hauskaa luettavaa kaipaaville.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Millaista on olla ihmisen kanssa, joka tietää sinusta kaiken? Joka tuntee sinut ja tietää sinun tulevaisuutesi, jopa menneisyytesi? Kuvittele, että tapaat tulevan puolisosi ollessasi vasta lapsi. Keskellä heinikkoa luuraava vieras, alaston mies herättää epäilyksesi. Uskot kuitenkin, kun mies kertoo olevansa aikamatkustaja. Viimeistään miehen katoaminen ilmaan saa sinut vakuuttuneeksi, että mies on puhunut totta.

”Clare hyvä”, mummi sanoo. ”Hänhän on ilmiselvä demoni.” Hän toteaa sen hyvin tyynesti aivan kuin kertoisi minulle, että minun pitää napittaa takkini tai että on lounasaika.
       Mitä siihen voi vastata? ”Olen miettinyt sitä”, myönnän. Tartun hänen käsiinsä, ettei hän hieroisi niitä kipeiksi. ”Mutta Henry on kiltti. Hän ei tunnu demonilta.”
       Mummi hymyilee. ”Aivan kuin tietäisit, millaisia paholaiset ovat.” 

Clare ja Henry tapaavat toisiaan vuosikaudet väärässä järjestyksessä. Henry tulee milloin mistäkin ajasta, kunnes eräänä päivänä Clare tapaa reaaliaikaisen Henryn. Ainoa vaan, ettei tämä Henry tiedä Claresta vielä mitään. Aikamatkat Claren menneisyyteen ovat vielä edessä. 

Sekä Clare että Henry joutuvat olemaan toistensa kanssa siinä epäsymmetrisessä asetelmassa, jossa toinen tuntee toisen läpikohtaisin. Ensin Henry tietää kaiken Claresta ja näkee tässä nupuillaan olevan tulevaisuuden Claren, sitten Clare Henrystä, kirjastovirkailijasta, joka ei vielä paljoa edes muistuta hänen tuntemaansa Henryä. Mitä toiselle voi tulevaisuudesta kertoa ilman, että pilaa mitään? Kumpikin ovat hyviä pitämään salaisuuksia, mutta spoilereitakin kerrotaan. 

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife 2003, suom. 2005) kuvaa elävästi elämää aikamatkustajan rinnalla, mutta myös aikamatkustajana itsenään. Kahden kertojan narratiivi valottaa teoksen tapahtumia kummankin näkökulmasta. Ratkaisu on antoisa. Suvantokohtia teoksessa ei ole, vaan koko ajan tapahtuu. Claren lisäksi lukijakin alkaa odottaa Henryn aikamatkoja. Henry ei kykene hallitsemaan siirtymistään ajassa ja lähtö voi tulla milloin vain. Mukaansa hän ei voi aikamatkoilleen ottaa mitään. Ei edes vaatteita. Tämä aiheuttaa monia  kiusallisia tilanteita, ja Henry joutuu opettelemaan tiirikoimaan lukkoja ja juoksemaan lujaa karkuun. 

Oman eksistentiaalisen puolensa tarinaan tuo Henryn vierailut itsensä luo. 

Pohdin kaksoisolentoani. Hän on käpertynyt kokoon kuin siili selkä minuun päin ja on ilmeisesti täydessä unessa. Kadehdin häntä. Hän on minä, mutta minä en ole vielä hän. Hän on elänyt viisi vuotta elämää, joka on minulle vielä täysi mysteeri. Elämää, joka odottaa kokoonkäärittynä ja valmiina rullautumaan auki ja iskemään kimppuuni. Toisaalta monet nautinnot ovat häneltä jo ohi, mutta minua ne odottavat kuin avaamaton suklaarasia.

Olen nähnyt tästä tehdyn elokuvan joskus vuosia sitten. Pidin siitä. Rachel McAdams tekee upean roolin Clarena. Lukiessani Aikamatkustajan vaimoa huomaan, miten monta tärkeää asiaa on jätetty elokuva-adaptaatiosta pois. Romaani on riipaisevan katkeransuloinen, hauska ja täynnä pieniä merkittäviä hetkiä, mutta myös rankka ja täynnä isoja, vaikeita aiheita. Surua ja murhetta. 

Vaikein oppi liittyy Claren yksinäisyyden kaipuuseen. Joskus kun tulen kotiin Clare tuntuu ärtyneeltä. Olen keskeyttänyt jonkin ajatuksen, murtautunut hänen päivänsä uniseen hiljaisuuteen. Joskus Claren kasvot tuntuvat sulkeutuneen. Hän on mennyt oman mielensä suljettuun tilaan ja istuu siellä neulomassa tai jotain vastaavaa. Olen oppinut, että Clare viihtyy yksin. Mutta kun palaan aikamatkalta, hän on aina helpottunut minut nähdessään.

Claren elämästä suuri osa menee siihen, että hän odottaa Henryä. Henry saattaa olla poissa muutaman minuutin tai useita päiviä. Koskaan ei voi tietää, kauanko Henry on poissa tai mitä hänelle on tapahtunut. On kuin Claren elämän yllä olisi jatkuvasti tumma varjo. Clarella on onneksi taiteensa, jota tehdä ja jonka avulla purkaa tunteitaan. Tarina menisi varmasti hyvin toisenlaisesti, jollei Clarella olisi jotakin, mikä pitää hänet järjissään. Toinen henkireikä on Claren parhaat ystävät, parivaljakko Charisse ja Gomez, jotka tietävät Henrystä ja aikamatkustamisesta. Heidän suhteensa Clareen kompleksisuutta sivutaan teoksessa, mutta suurimmaksi osaksi se jätetään valitettavasti käsittelemättä. Clare ja Henry ovat molemmat tästä huolimatta monipuolisia, hyvin rakennettuja hahmoja.  

Aikamatkustajan vaimo on hieno. Se ei ole täydellinen, ja jotkin kuvatut asiat olisivat voineet väistyä mielestäni tärkeämpien ja tarinan kannalta mielenkiintoisempien asioiden tieltä. Mutta romaani on koskettava ja jää ajatuksiin vielä lukemisen jälkeenkin.

Kenelle? Ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille, vähän pidempiä romaaneja kaihtamattomille ja rakkaustarinoista pitäville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Moni on varmaankin edes kerran elämässään käynyt paikassa, joka on tuntunut jotenkin maagiselta. Minulle tuollainen paikka on ollut Meiji Shrinea ympäröivä ikimetsä Tokion Harajukussa. Siellä ilma tuntui aivan toisenlaiselta ja olo oli kevyt. Harjukaupungin salakäytävissä (2010) kirjailija Kerttu Kara kirjoittaa maagista kaupunkiopasta, jossa esitellään maagisia paikkoja. Ajatus on mahtava. Sellaisiin paikkoihin minäkin haluaisin matkustaa.

Teoksessa esitellään myös Kerttu Karan aiempaa teosta, Elokuvallista elämänopasta. Aihe on vetävä. Kyse on jatkumohakuisuuden voittamisesta ja elokuvallisen elämäntavan opettelusta kuuluisten elokuvien ja niiden hahmojen avulla. Elämäänsä on uskallettava elää:

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon – itse asiassa koko elämän – mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Harjukaupungin salakäytävien Jyväskylä on pullollaan oppaan elämänfilosofiasta inspiroituneita ihmisiä, jotka ovat ottaneet jonkun elokuvan hahmon mallikseen ja pyrkivät imitoimaan näitä. On Grace Kellyksi pukeutuvia naisia ja elokuvarepliikkejä lauotaan keskustelussa kuin keskustelussa. Nämä kohtaukset ovat surrealistisia dramaattisuudessaan ja yliampuvuudessaan. Toisaalta halussa irrottautua arjen iestä on jotain samaistuttavaa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu näiden ihmisten minuudelle, mitä heidän omalle identiteetilleen. Jos kaikki tavoittelevat samaa elokuvallista tyyliä samoin asuvalinnoin ja käytösmallein, missä silloin on yksilöllisyys? Vai katoaako yksilöllisyys juuri jatkumohakuisuuteen? Olisiko mahdollista olla elokuvallinen, mutta silti oma persoonansa jäljitelmän sijaan?

Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluu lempikirjailijoihini. Ihailen hänen valtavaa, omaleimaista mielikuvitustaan ja taitoaan kertoa moniulotteisia tarinoita. Harjukaupungin salakäytävät on ollut Jääskeläisen romaaneista minulle vaikein lukea. Verkkainen alku ei imaissut mukaansa. Koin keski-iän kriisiä potevan, nuoruuden rakastetustaan uneksivan päähenkilön vastenmielisenä, mikä ei oikeastaan muuttunut koko lukukokemukseni aikana. Onneksi mukaan mahtuu maagista realismia ja hurjia käänteitä. Kuten yleensäkin Jääskeläisten romaanien kanssa, on Harjukaupungin salakäytävistä vaikea kertoa paljastamatta liikaa.

Teoksen päähenkilö Olli Suominen on perheellinen kustantaja, jonka kustantamolla menee huonosti. Hän onnistuu saamaan Facebookista löytämänsä entisen heilansa Kerttu Karan valitsemaan Kirjatornin seuraavaksi kustantamokseen. Kerttu on julkaissut mielettömän menestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan, ja Olli toivoo seuraavasta teoksesta samanmoista myyntimenestystä. Kirjasta on tulossa maaginen  kaupunkiopas tai oikeammin kaupunkioppaiden sarja. Ensimmäinen osa tulee käsittelemään Jyväskylää, Kertun kotikaupunkia. Ajatus tuntuu aluksi Ollista kehnolta, mutta toisaalta teoksen Jyväskylä-yhteys on juuri se, joka saa Kertun vaihtamaan hänet kustantajakseen.

Romaanin edetessä Olli hukkaa suuren määrän sateenvarjoja, näkee levottomia unia ja muistelee lapsuuttaan. Hän on viettänyt lapsuutensa kesät Jyväskylän Tourulassa ystäväporukassa, jota kutsuu Tourulan Viisikoksi. Porukkaan  kuului sisarukset Riku, Anne ja Leo, heidän serkkunsa Karri sekä Olli. Yhdessä he tekivät tutkimusmatkoja Jyväskylän salakäytäviin, maanalaisiin tunneleihin, joista  on vaikea muistaa jälkeenpäin enää mitään.

Salakäytävissä kuitenkin pätee yksi totuus, jota ei saa unohtaa hetkeksikään. Heidän on aina muistutettava toisiaan: täytyy pysyä liikkeellä, ryömiä eteenpäin, muuten pimeys tulee ja nielaisee. Se haluaa syliinsä ja omakseen kaiken, mikä tänne alas tulee. Valoon palaaminen vaatii voimaa vastustaa sitä.

Kuten Jyväskylän maagiset paikat, ovat tunnelit täynnä merkityksellisyyshiukkasia. Kerttu Karan Maaginen kaupunkiopas muistuttaa jatkuvasti, että vaikka salakäytävien suuaukkoja sattuisi löytämäänkin, on niihin hyvin vaarallista mennä.

Eräänä aamuna Ollin perhe katoaa. Saadakseen heidät takaisin Ollin on tehtävä kuten käsketään. Käskyt tulevat Anne Bloomrosilta, joka vuosikymmenten  jälkeen on päättänyt haluta oikaista vuosien takaisen vääryyden. Viimeistään tässä vaiheessa teos alkaa todella rullaamaan. Ennen tätä on voinut nautiskella pätkillä Kerttu Karan teoksista. Vahvinta Jääskeläistä Harjukaupungin salakäytävät ei ole, mutta mielikuvituksellinen lukukokemus on tämänkin kohdalla taattu.

Harjukaupungin salakäytävissä on sellainen hauska juttu, että sillä on kaksi eri loppua. Kumpaakin on painettu teoksen painoksiin. Koska meikäläinen ei onnistunut löytämään Atenan sivuilta Blanc-loppua, kysäisin asiaa aina yhtä avualiaalta Jääskeläiseltä Twitterissä. Pidin enemmän Blancista, mutta koska omassa kappaleessani oli Rouge, on se jäänyt enemmän mieleeni.

Kenelle? Maagisesta realismista ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä pitäville, seikkailunhaluisille lukijoille.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Ihanaa kun on taas BookBeat, niin pääsee lukemaan uutuuskirjoja heti ilman jonottamista. Tämä on ehdottomasti yksi äänikirjasovellusten parhaista puolista. On helpompi pysyä ajan hermolla, kun kirjat ovat näin helposti saatavilla!

Kun olin yläasteella, äidinkielen opettajani lainasi minulle Peter Høegin Rajatapaukset. Kirjoitin siihen aikaan paljon, ja kirjoitukseni pyörivät usein tavalla tai toisella ajan ympärillä. Rajatapauksissa oli kyse nimenomaan ajasta. Tykkäsin romaanista paljon. Sen jälkeen olen lukenut järkälemäisen Hiljaisen tytön, joka ei iskenyt samalla lailla. Høegin uusin romaani Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne 2018, suom. 2019) sen sijaan oli enemmän minun makuuni.

Teos sivuaa rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole pääosassa. Kirjan minäkertojan Peterin paras ystävä Simon on yrittänyt itsemurhaa. Auttaakseen ystäväänsä Peter tutustuu eräänlaiseen traumaklinikkaan. Vaihtoehtoisia kokeellisia menetelmiä soveltava neuropsykologisen kuvantamisen laitos on poliisivoimin vartioitu ja jonot ovat pitkät. Klinikalla on kuitenkin töissä Peterin lapsuudenystävä Lisa. Lisa ei muista Peteriä, sillä on menettänyt muistinsa. Peter pääsee kuitenkin osallistumaan istuntoihin, ja myös Simon pääsee vierailemaan laitoksella. Laitoksen käyttämällä tekniikalla on mahdollista astua toisen ihmisen tietoisuuteen.

–  Ne, jotka päätyvät itsemurhaan tekevät sen koska kuoleman valtakunnan portti aukeaa, Lisa sanoi. – Ja heidät imaistaan sisään. Jos joku olisi käynyt siellä. Jos joku olisi mennyt sinne. Ja tietäisi mitä siellä on. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun ihminen tekee itsemurhan. Ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun psykoosi saa ihmisen valtaansa. Tai skitsofrenia. Jos todella ymmärtäisi sen, se olisi tietoa. Se ei olisi teoriaa. Silloin olisi käynyt siellä itse. Olematta sairas. Jos olisi matkannut sinne ja palannut takaisin. Yhdessä.

Peter palaa välillä muistoissaan heidän yhteiseen lapsuuteensa. Peter, Lisa ja Simon ovat kaikki olleet tuolloin samassa päiväkodissa. Jo lapsina he keksivät, että toisen tietoisuuteen oli mahdollista päästä tämän unien kautta. Lapsuuden kuvaukset ovat villejä ja mielikuvituksellisia, kun samassa päiväkodissa olevat ystävykset hyppivät toistensa unissa. Unissa hyppely ei kuitenkaan ole hupia. Se on Peterille ja hänen ystävilleen keino, jolla auttaa toista.

Oman lisänsä teokseen tuo, että romaanin Peter on nimeltään Peter Høeg, aivan kuten kirjailija itse. Romaanin loppupuolella Peter saa kehotuksen kirjoittaa kokemastaan.

–  Sinä väitit että minä kirjoittaisin tästä, sanoin. – En ole koskaan sanonut mitään sellaista. Se on mahdotonta. Ei tästä kukaan halua kuulla. Ei tätä pysty ilmaisemaan kielen keinoin.

– Ehkä tästä voi kuitenkin tehdä… fiktiota? Ehkä tästä voisi tehdä kertomuksen?

Miten todella kohdataan toinen ihminen? On eri asia ymmärtää toista kuin kohdata toinen. Sinun silmiesi kautta tarkastelee ihmisten välistä kohtaamista, sen mahdottomuutta ja sen mahdollisuutta tietyissä olosuhteissa. Lisan klinikalla se on mahdollista. Heidän kehittelemänsä teknologia ja kuvantamistekniikka ovat kuitenkin vasta lapsen kengissä. Mitään ei ole edes kerrottu julkisuuteen. Teoksen teknologinen harppaus on valtava, mutta se ei saa romaanissa dystooppisia piirteitä. Lisaa ajaa halu auttaa muita. Mullistavaa teknologiaa halajavaa pahistahoa ei ole, mikä on minusta virkistävää. Auttamisen halu on se, joka teoksesta minulle jää eniten mieleen: ”Sellainen tämä maailma myös on. Se ei ole pelkästään sotaa ja ahneutta ja lajien tuhoutumista. Se on myös toisistaan huolta pitävien ihmisten ketjuja."

Meillä on karttoja alkuaineista, meteorologiasta, orgaanisista yhdisteistä, kaukaisista galakseista. Mutta ihmisen oma sisin, keho, mieli ja tietoisuus, ovat maapallon tutkimattomia alueita. Maailmankartan valkoisia läikkiä. Käytännössä tutkimattomia. Aivotutkimus ja neuropsykologia eivät ole vielä nousseet jaloilleen. Me ryömimme. Pimeydessä. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Asia on täsmälleen päinvastoin. Me kärsimme koska emme tiedä. Tietämättömyys aiheuttaa kärsimystä.

Teoksen sisältämät pohdinnat ihmisistä ja tietoisuudesta pistävät ajatukset liikkeelle. Onko tieto kärsimystä? 

Kenelle? Psykologisista romaaneista ja ihmismielestä kiinnostuneille, Peter Høegistä pitäville.

Tove Jansson: Kesäkirja

Lukupiirimme luki kesän kunniaksi Tove Janssonin Kesäkirjan (Sommarboken 1972, suom. 1973) Ellan valintana. Olin meistä ainut, joka ei ollut koskaan lukenut Tove Janssonilta oikein muuta kuin muumikirjoja muutamaa novellia lukuunottamatta. Nea oli lukenut yhden, Ella useamman. Suurin osa kai vieläkin tuntee Tove Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka kirjailija oli myös lahjakas taidemaalari, kuvittaja ja sarjakuvanpiirtäjä. Muistan edelleen lämmöllä vuosien takaista Ateneumin Tove Jansson -näyttelyä, jossa oli esillä vaikka mitä hänen tuotoksiaan. Moni ulkomaalainen tuntee Suomen muumeista, joilla on ollut  myös suomalaisille valtava merkitys. 90-luvun lapsena kasvoin tv:ssä näytettyjen Muumilaakson tarinoiden parissa ja kuulun sukupolveen, joka osaa edelleen sarjan repliikkejä ulkoa. Miksei Tove Janssonilla sitten ole liputuspäivää? Minna Canth taitaakin olla ainut nainen, joka on päässyt liputuskalenteriimme. Minna Canthin päivää juhlitaankin myös tasa-arvon päivänä. Mielestämme myös Tove Jansson ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Vaikka Suomessa liputuspäivillä onkin vain vähän merkitystä on eleellä symbolista arvoa.

Kesäkirjassa kuvataan erään Suomenlahden saaren kesää, saarella kesäisin asustavaa pikkutyttöä nimeltä Sophia, Sophian isoäitiä ja isää, mutta enimmäkseen Sophiaa ja isoäitiä.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Isoäiti otti hänet oikopäätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istuessaan isoäiti suunnitteli hiekkarantaan taloa tulitikkulaatikoista ja mustikoiden istuttamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopeapaperista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sammaltuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämärän tullen isoäiti usein meni kummitusmetsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.

Adjektiivi kesäinen yhdistetään usein kaikkeen positiiviseen; lämpöön, valoon, kukkaloistoon, mansikoihin, väreihin yms. Kesäkirja ei ole kesäinen tässä mielessä. Neaa Kesäkirja ahdisti niin, ettei hän ollut saanut sitä luettua. Nea vertasi teosta Muumipappaan ja mereen, jonka hän on myös kokenut aina ahdistavana ja karmaisevana. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että teos oli todella vahvatunnelmainen. Ella, kuten arvata saattoi, on teokseen aivan rakastunut. Nea epäili, että Kesäkirja on väärä kirja lukea mökillä. Teos tuli hänellä mökillä liian iholle. Ella puolestaan epäili, että hänen vahvaan ihastumiseensa vaikutti juuri se, että hän on viettänyt lapsuutensa kesät saaristossa. Kesäkirjan miljöö oli lähellä hänen sydäntään, ja hänelle teos palautti mieleen lapsuuden kesien tuoksut ja maisemat. Pohdimmekin kuka meistä oli enemmän meri- kuin järvi-ihminen ja vaikuttiko se lukukokokemukseemme. Nea oli keskustelussamme ainut, joka valitsisi mieluummin järven kuin meren ja myös se, jolle Kesäkirjan lukeminen tuotti eniten vaikeuksia. Vaikka yhtymäkohtia oman järvimökin kallioihin ja mäntyihin löytyi, Nea koki teoksen merimaiseman silti kovin vieraaksi.

Teos sisältää todella hienoja kuvauksia ja on taitavasti kirjoitettu. Tove Janssonin omaleimainen tyyli ja hahmovalinnat paistavat siitä läpi. Hahmot ovat itseironisia, särmikkäitä ja silti rakastettavia. Sophian ja isoäidin suhde on lämmin ja tasapuolinen, sellainen, jossa pikkutyttö saattaa  komentaa isoäitiään olemaan hiljaa. Kesäkirjassa vain todetaan lyhyesti Sophian komentavan isoäitiään ja jatketaan tarinaa. Lapset sanovat asiat usein suoraan, eikä Tove Jansson pyri kaunistelemaan uhmaikäisen lapsen kiukutteluja, mutta ei myöskään kauhistelemaan. Kuvaus on rehellistä ja asiat esitetään maanläheisesti sellaisina kuin ne ovat.

Ellalle teos oli hyvän mielen kirja ja tavallaan Neakin näki sen sellaisena, mutta itse on ollut vakuuttunut. Minulle teoksesta ei tullut erityisen hyvä mieli. Ella oli kiinnittänyt kovasti huomiota siihen, että teoksen jokaisen luvun olisi melkeinpä voinut irrottaa ja lukea erikseen. Luvut ovat novellimaisia kuvauksia pienistä sympaattisista hetkistä, eikä teoksen läpi kantavaa juonta ole. Luvut on järjestetty kronologisesti kaaressa jäiden lähdöstä elokuun äkilliseen pimeyteen, mutta kesä vaihtuu välillä ja Sophia kasvaa. Neasta uuden luvun aloitus oli juuri näistä syistä vaikeampaa kuin yleensä, kun itsensä täytyi aina uudelleen investoida tarinaan. Huomasin myös itse, että välillä kesti hetken päästä tarinaan sisälle kun mietin hetken, oltiinko tässä nyt samassa vai eri kesässä. Ellalla oli tässäkin asiassa toisenlainen lukukokemus: hänestä oli ihanaa kun iltasaduksi saattoi lukea vain yhden luvun ja jättää kirja sopivasti siihen.

Kesäkirja on yleisluonnoltaan kepeä. Juuri sellainen, jonka parissa lukija on sen hetken kun lukee, ja sitten se on ohi. (Nea tosin kertoi jääneensä pohtimaan, minkälaisen puskan alle isoäiti kirjan alkupuolella oikein käy...) Oma suosikkiosani kirjaa on sen viimeinen luku Elokuussa.

Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä. Sophian isä ottaa teltan ja vesipumpun sisään. Hän irrottaa poijun sakkelin ja kiinnittää kettingin korkkikohoon. Vene vedetään teloille ja sumppuvene käännetään ylösalaisin puuvajan taakse, sitten alkaa syksy. Myöhemmin jonain päivänä otetaan perunat ylös ja vesitynnyri vieritetään mökin seinustalle. Sangot ja puutarhakalut tulevat lähemmäksi taloa ja koristepytyt häipyvät pois. Isoäidin päivänvarjo ja muut hetkelliset ja rakastettavat esineet, kaikki ne vaihtavat paikkaa. Kuistilla seisovat tulensammutin ja kirves, kanki ja lumilapio. Ja samalla muuttuu koko maisema.

Kenelle?  Kesälomalukemista kaipaaville, talviahdistukseen, tunnelmallista luettavaa halajaville ja Tove Janssonista pitäville.