C. S. Pacat: Kings Rising

Viimeistä osaa Captive Prince -sarjassa viedään. Kings Rising (2016) on päätösosaksi aivan mukiinmenevä. Damenin salaisuus kaikkien tiedossa asiat lähtevät todella liikkeelle. On tyydyttävää seurata, miten hän ottaa synnynoikeutensa takaisin itselleen. En edes ajattele tätä spoilerina, kirjan nimi kun on mikä on.

To gain everything and lose everything in the space of a moment. That is the fate of all princes destined for the throne.

Alussa inhoan taas Laurentia, sitä, miten hän osaa satuttaa. Hän on täsmälleen sen tyyppinen hahmo, joka ärsyttäisi minua valtavasti, jos hän olisi todellinen. Hänen on pakko päästä aina niskan päälle. Aina. Ja se on varsin uuvuttavaa. Kyseessä onkin inhokkipiirteeni Laurentissa. Toisaalta hän osoittautuu yllättävän kunnioitettavaksi.

"You’ve spent a morning with him and you’re warning me off. Just wait," said Damen, "until you’ve spent a full day with him."

"You mean that he improves with time?"

"Not exactly," said Damen.

Lopulta en oikein tiedä miten olen yhtäkkiä lukenut muutamassa päivässä kokonaisen trilogian, jossa naisia ei oikeastaan kuin mainita. Ja kyllä, muutama päivässä. Olen lukenut nämä todella vauhdilla (kiitos vain Pacat), vaikka arviot tulevatkin tällä lailla ripotellen.

Sarja on saanut hyvät tähtiarviot Goodreadsissa, mutta minulle tämä ei oikein ole jotenkin aivan napannut kuitenkaan. En tiedä miksi olen edes yllättynyt. Suuri osa niistä asioista, joista nautin kirjoissa eniten, puuttuvat tästä. Ehkä vain halusin niin pitää tästä. Ja onhan tässä nokkeluutta ja vetävää dialogia.

On kyllä sanottava, että kun ottaa huomioon, että Captive Prince on vuodelta 2013 ja Dark Rise vuodelta 2021, niin onhan tuossa välissä ollut aikaakin kehittyä kirjoittajana. Viisi vuotta jää tästä päätösosastakin aikaa. 

C. S. Pacat: Prince's Gambit

Captive Prince -sarjan lukeminen jatkuu. Sen toinen osa, Prince's Gambit (2013), on edeltäjäänsä parempi. Hyväksikäyttöä on vähemmän, palatsi on jäänyt taakse ja sitä ollaan matkalla mantujen halki rajalle, jonne Laurent ja hänen joukkonsa on lähetetty. Hienoa. Panoksetkin ovat edelleen korkealla.

En vihaa Laurentia enää yhtä paljon. Hän osoittaa johtajan taitojaan ja se, miten hän alkaa kuunnella Damenin neuvoja on hyvin kirjoitettu. Laurent on aina useita askelia edellä, ja hänen älynsä kuvataan pitkälti näyttämisen, ei kertomisen kautta. Nautin siitä ja ihailen Pacatia. Laurentin fasaadin alla tosiaan on muutakin kuin miltä ensivaikutelmalta vaikuttaa.

⁣Pidän Damenista, hänen rehellisyydestään (okei no siis, yhtä pikkupikku identiteettisalaisuutta lukuunottamatta) ja hänen kunniallisuudestaan. Mutta on myönnettävä, etten oikein välitä kirjan romanssista. Luen tätä näiden politiikkakuvioiden vuoksi. Pacatin vuoksi. Sanoinko juuri että en tosiaan lue tätä romanssin takia? Minä, suuri romantikko? Kyllä vain. Joskus sitä yllättää itsensä, ja joskus romanssi ei vain istu omaan makuun. Ystäväni Elviira pitää tästä romanssista suuresti, mutta minun on vaikea nähdä sitä romanttista kemiaa tässä. Näen kyllä hyvää yhteen hiileen puhaltamista ja toisen kykyjen täydentämistä. Ehkä etenkin ne alkuolosuhteet vaikuttavat siihen, etten aivan lämpene tälle parille. Vihollisista rakastavaisiksi on yksi lempitroopeistani, mutta tässä jännite parin välillä ei edes väreile.

Never had he wanted something this badly, and held it in his hands knowing that tomorrow it would be gone, traded for the high cliffs of Ios, and the uncertain future across the border, the chance to stand before his brother, to ask him for all the answers that no longer seemed so important. A kingdom, or this.

Damenin surkuttelut siitä miten ei voi saada kaikkea (Laurentia JA omaa valtakuntaansa) eivät täten aivan uppoa minuun. En ymmärrä niitä. Metatasolla tajuan tällaisen rakastumisen. Mutta siis Laurentiin? Tajuan jopa sen, että Laurentin älykkyys kiehtoo Damenia. Mutta äh. Pacatilla on tästä vielä pitkä matka Dark Riseen luomaansa upeaan jännitteeseen. Ja vain toinen näistä sarjoista on YA:ta. Eikä se ole tämä.

Teoksen hienoin ja ajatuksia herättävä sitaatti on tämä: "To get what you want, you have to know exactly how much you are willing to give up." Jos jotain poimin Prince's Gambitista mukaani, niin tämän.

C. S. Pacat: Captive Prince

Okei eli siis C. S. Pacat. Dark Risea aiempi romaani, Captive Prince (2013), on hyvin toisenlainen. Se ei ole maaginen (teoksen maailmassa ei kirjaimellisesti edes ole taikuutta), eikä se ole ollenkaan niin lumoava. Luen sen silti päivässä. Sivut kääntyvät kuin itsestään. On vain saatava tietää, mistä tässä on kyse. Ja onhan Pacat vain yksinkertaisesti todella sujuva kirjoittaja. Vaikka tässä ensimmäisessä osassa onkin nähtävissä jäänteitä siitä, että se on alunperin julkaistu nettialustalla. 

Olen saanut useita sisältövaroituksia ennen lukemista, ja voin nyt sanoa, että Captive Prince tosiaan on varsin häiritsevä sisällöiltään. Se on ongelmallinen, eikä se takuulla ole kaikille. Joitakin kohtauksia olisi mielestäni voitu jättää hyvin poiskin, eikä tarina olisi kärsinyt siitä. Päinvastoin. 

Akielosin kruununprinssi Damen tulee velipuolensa selkäänpuukottamaksi, kun hänet heidän isänsä kuoltua kaapataan, hänen identiteettinsä viedään ja hänet toimitetaan vihollisvaltakuntaan. Lahjana uudelta kuninkaalta Damen annetaan seksiorjaksi kelle muullekaan kuin itse vihollisprinssille. Kaikki menee hyvin poliittiseksi, ja maailmassa on vahvasti vaikuttimia antiikin Kreikasta – mutta meno on sitäkin sekopäisempää.⁣

This place sickened him. Anywhere else, you simply killed your enemy with a sword. Or poisoned him, if you had the honourless instincts of an assassin. Here, it was layer upon layer of constructed double-dealing, dark, polished and unpleasant.

En oikeastaan voi sanoa pitäneeni mistään erityisesti. Huomaan kyllä mitä Pacat on tehnyt kirjoittaessaan kultahiuksisen miehen sinisillä silmillä ja rubiinikaulapannalla. Veren kylmäsydäminen prinssi Laurent onkin teoksen kiinnostavin hahmo, mutta myös vihattava. “Laurent could inspire homicidal tendencies simply by breathing" ja "A golden prince was easy to love if you did not have to watch him picking wings off flies" ovat oikein osuvia kuvauksia hänestä.

Epäilen vahvasti, ettei kaikki Pacatin tyyliin ole aivan sitä miltä näyttää. Joitakin totuuksia alkaa jo paljastua kirjan loppupuolella. 

Aionko lukea sarjan toisen osan, vaikka en olekaan kovin vakuuttunut tästä aloituksesta? No tietysti! Olen kuullut sarjan paranevan tästä. Hyvä ystäväni Elviira on puhunut tästä sarjasta paljon. Eli jotainhan tässä sarjassa on oltava, eikö niin? Sormet ristissä nyt.

C. S. Pacat: Dark Heir

Dark Rise on Rooman imperiumini. Sarjan toinen osa, Dark Heir (2023), on huikeaa edeltäjäänsäkin parempi. Ja piinallisempi.

1800-luku + uudelleensyntyminen + Dark King = täydellistä.

Teos jatkaa heti Dark Risen intensiivisestä lopusta, ja siitä jatkan minäkin. Saatuani ensimmäisen osan päätökseen BookBeat kyselee olenko valmis sarjan seuraavaan osaan. "EN TOD", kirjoitan ystävälleni Elviiralle itkuhymiöiden ja näyttökuvan kera. Hän nauraa ja sanoo, ettei siihen voi olla valmis. Ystävänmuotoinen piru olkapäälläni yllyttää minut hyppäämään suoraan syvään päätyyn. Ja niinhän minä teen.

⚠️ Stop! Arvio spoilaa sarjan edellisen osan isosti. Pilaat lukukokemuksesi täysin, jos luet tämän arvion ennen kuin olet lukenut Dark Risen. ⚠️⁣⁣⁣⁣

Will on päähenkilönä mieletön. Siis ihan mielettömän kiinnostava. Hän yrittää todella kovasti olla hyvä, ja kaiken aikaa hänen pimeä salaisuutensa repii häntä. Tietoisuus siitä, että hänen omat ystävänsä kääntyisivät häntä vastaan hetkessä, painaa raskaana. Menneisyys tuntuu valuvan nykyisyyteen yhä enemmän ja enemmän. Se kietoo Willin pimeään verkkoonsa ja kullanhohtoisiin flashbackeihin, jotka vetävät häntä puoleensa kuin liekki yöperhosta.

"He's loyal to us", said Will.

"Is he?" Cyprian's voice was hard. "Don't forget  that he was reborn to serve the Dark King."

"I never forget that", said Will.

⁣⁣⁣⁣Rakas omistushaluinen Will. Kuolen joka kerta kun Will puhuu Sarceanista. Tai istuu kuuntelemassa, kun muut puhuvat hänestä.

Teoksessa on niin paljon jännitystä että sitä on vaikea edes lähteä purkamaan. Syrjäisten italialaisvuorten kaivaukset ovat pahaenteiset ja aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Uhka on koko ajan läsnä. Dark Heirissä juostaan kohti kohtaloa, jota ei ole koskaan halunnut. Kyllä, sanon että kohti. Koska tässä tapauksessa toiseen suuntaan juokseminen saa juoksijan vain pläjähtämään suoraan päin pakoilemaansa kohtaloa.

⁣⁣⁣⁣Shippaan Visanderia ja Phillipiä, vaikka Visander onkin väärällä puolella. (Kukaan ei silti peittoa Elizabethia ärsyttävässä oikeamielisyydessään.) Heissä on jotain. Kemiat Willin ja Jamesin välillä intensiivisyydessään ovat täysin omaa luokkaansa ja rakastan, rakastan, rakastan jokaista kohtausta heidän välillään. Tulen vielä viettämään seuraaavat vuodet tuskissani, teorioiden mitä vielä tuleekaan tapahtumaan.

Kirjan loppu nimittäin tuhoaa minut. Se murskaa sydämeni miljoonaan palaseen. Jään huutamaan. On pakko saada tietää enemmän. Mutta on tässä toivoakin. Toivoa siitä, että tiedossa on lisää plot twistejä ja paljastettuja totuuksia. (Siis toivoinko juuri plot twistejä? Kyllä vain.)

En tiedä toivunko hetkeen – koskaan – Dark Heiristä. Kuuntelen sen lopulta putkeen niin, että nukun välissä joitakin tunteja. Olo on kuin järistyksen jälkeen, mutta myös tyhjä. 

Näyttökuvaa reaktiostani välittömästi Dark Heirin lukemisen jälkeen:

Onko mitään parempaa kuin ystävä, joka suosittelee cliffhangeriin päättyvää keskeneräistä fantasiasarjaa, joka murskaa sielusi ja repii sykkivän sydämesi miljoonaan palaseen, niin ettei paluuta ole? Jep. Nimittäin se, kun samainen ystävä hehkuttaa kirjaa kanssasi ja toimii emotionaalisena tukenasi lukukokemuksen ajan tarjoten tukea sen jälkimaininkeihin. Ja jaksaa vielä fanittaa kanssasi useita viikkoja sen jälkeen.

Lisää Sarceania kiitos. Ja pian. Jos kolmannen osan nimi ei ole Dark King, niin en tiedä mikä sitten.

C. S. Pacat: Dark Rise

C.S. Pacatin Dark Rise (2021) on kirja, joka saa minut hullaantumaan täysin. Siis täysin. T ä y s i n. Luen sitä yömyöhään kunnes saavutan pisteen, jossa tiedän, että jos luen yhtään pidemmälle, en tule nukkumaan. Olen oikeassa. Kirjan loppu on uskomaton. Onneksi kirjaa suositellut ystäväni Elviira on henkisenä tukenani. Loppua kohti haluaisin vain kirkua.

Tarina alkaa rauhallisella tahdilla 1800-luvun alun Lontoossa. Will Kempen on pakomatkalla, kun hänet saadaan kinni. Uusien ystävien myötä hänet pyyhkäistään pahaenteisten ennustusten, varjojen ja Leijonien maailmaan. Stewardien maailmaan. Stewardit ovat osa vanhaa ritarikuntaa, joka on vanhan maailman ajoista astien ylläpitänyt perinteitään ja valmistautunut pimeyden paluuseen. Willistä odotetaan valon sankaria, jonka olisi määrä kukistaa Dark King, vanhan maailman hurja hallitsija ja sen tuhoaja, jonka on määrä palata maan päälle. 

Kyse ei ole tavanomaisesta valon ja pimeyden välisestä taistelusta. Se voi vaikuttaa siltä ensin, mutta ei. Dark Rise on vangitseva, eeppinen lukukokemus, joka on räjäyttää tajuntani. Juonen twistien taso on jotakin, mitä en ole vielä koskaan ennen kohdannut. C. S. Pacat on nero.

"Tää on Sarcean josta uskon että pitäisit. En uskalla sanoo mitään muuta koska kaikki on plot twist mutta ehkä myös melko paha... ehkä." Näillä sanoilla olen tullut vedetyksi lukemaan Dark Risea. Kyllä, pidän Sarceanista, enkä malta lukea hänestä lisää. Kiitos vain. 

Hahmot ovat monipuolisia ja hyvin mietittyjä, harmaankirjavia. Kirjassa on ylivoimaisesti vetovoimaisin romanttinen pari, mihin olen koskaan törmännyt. Jännite je kemiat ovat niin käsinkosketeltavia että. Mitenkä tää kirja vaan onkaan YA:ta?

Postaamisajankohtana olen lukemassa tätä jo toista kertaa. Siis toista kertaa. Parin viikon sisään. Dark Risessa on todella herkullisia vihjeitä, ennakointia ja kaikkea muuta ihanaa, mikä aukeaa toisella tapaa sitten toisella lukukierroksella.

Ja koska tämä kirja on täynnä aivan mielettömän hyvää sitaattimatskua, tässä kaksi suosikkiani:

Will: 

"I think what people were is less important than what they are. And what people are is less important than what they could be."

The Elder Steward: 

"When the past is forgotten, then it can return. Only those who remember have the chance to stave it off. For the dark is never truly gone; it only waits for the world to forget, so that it may rise again."

Näissä kiteytyykin hyvin kirjan tematiikkaa. Willin kanta on selvä ja tulevaisuuteen katsova. Stewardit katsovat menneeseen, jotta menneisyys ei toistuisi. Viisautta löytyy molemmista. 

Juonesta en oikein voi sanoa juuri mitään spoilaamatta, valitettavasti. Mutta lukekaa tämä. Jos rakastat fantasiakirjaa, jossa arvoitukset ratkeavat hitaasti ja jossa on taitavaa tarinankerrontaa, queer-hahmoja ja sydäntälämmittävää lojaalisuutta, lue tämä. Mutta ei ole sitten minun syyni, kun kaikki edelliset (miksei tulevatkin) 5 tähden kirjat alkavatkin vaikuttaa 4 tähden kirjoilta.