Shirley Jackson: Hangsaman⁣

Kesäkuun viimeinen kirja on ollut Shirley Jacksonin Hangsaman (1951), jonka luin Shirley Jackson -lukupiiriä varten. Tällä kertaa kyseessä on romaani. Jackson loistaa nimenomaan romaaneissaan. Tällä kertaa lukukokemus on kuitenkin hyvin toisenlainen. (Aiemmin olen lukenut Linna on aina ollut kotimme sekä The Haunting of Hill House.) En saa kirjaa edes aikataulun puitteissa luettua.

En saa kirjasta otetta. En päähenkilöstä, en muista hahmoista, en sotkuisesta juonesta. En pidä saarnoista ja opetuksista, joita kirjaan on kudottu mukaan. En pidä edes kirjoitustyylistä.

Beyond this sense, however, of swift transient passage, was the worse, the frightful conviction, of perhaps being in reality no more than Natalie Waite, college girl, daughter to Arnold, and unable to brush away the solidity of this world but forced to deal with it as actual and dreary. Yet then–why, if this were true, the sudden sharp sympathetic picture of the white walls and the nurse coming closer? Why the graphically remembered room with the iron bedstead, the sure knowledge of the moment to slip the poison into the cup, the remembered pain? Why, above all, the constant unusual shock of the sound of her own name said aloud?

Kun päähenkilömme Natalie vaipuu hulluuteen, olen enemmän hukassa kuin Mona Awadin Bunnya lukiessani. (Yhtymäkohtia näiden kahden romaanin välillä on muitakin, mutta ei spoilata niitä. Näköjään olen skipannut Bunnyn täällä blogin puolella...) Alkuasetelmassa Natalie asuu vielä kotona itsekeskeisen kirjoittajaisänsä (creepy) ja saarnaavan äitinsä kanssa ja jatkaa yliopistoon, pinnallisiin cocktail-kutsuihin ja hänestä kovin etäisiltä tuntuvien opiskelutovereiden seuraan. Kaikki on liian outoa. Onko tämä edes kauhua, en tiedä. Muista Jacksonilta lukemistani romaaneista tuttu hiipivä kauhu puuttuu tästä. Silti joitakin elementtejä on.

Se, mikä ennen lumosi minut, ei tee sitä enää. Haluan palata fantasiakirjojeni pariin, keijuihin ja taikuuteen ja Dark Kingeihin. Lohikäärmeisiin. Ajattelen, että ihan tämän oivalluksen takia kannatti pinnistellä tämä loppuun. Aion nyt keskittyä siihen, mistä oikeasti nautin ja jättää myös lukupiireilyn sikseen. Jos kirja olisi ollut yhtään pidempi, eikä lukupiirikirja, tämä olisi helpostikin jäänyt kesken. Halusin kuitenkin selvittää itselleni lopullisen mielipiteeni, ja se on tämä.

Shirley Jackson: The Lottery and Other Stories

Aina välillä käy niin, että kirjailija, jonka tuotannosta on aiemmin pitänyt, tuottaa pettymyksen. Tämä on yksi niistä tapauksista. Kaikessa rehellisyydessä The Lottery and Other Stories (1949) olisi ollut DNF jo paljon aiemmin, ellen olisi Shirley Jackson lukupiirissä. Jatkoin siis eteenpäin. On kuitenkin tunnustettava, että en saa itseäni lukemaan kolmea jäljelle jäänyttä novellia. Skippasin jopa kokoelman loppuun lukeakseni "The Lotteryn" – tiedättehän, sen tunnetuimman hänen novelleistaan. Eikä sekään vakuuttanut.

”If people had been really, honestly scared when you were young we wouldn’t be so badly off today.”

Amerikkalainen Shirley Jackson on romaanikirjailijana omiaan, ja olen pitänyt hänen romaaneistaan Linna on aina ollut kotimme ja The Haunting of Hill House kovasti. Odotuksia tätä kokoelmaa kohtaan siis oli, eivätkä ne tulleet kyllä lainkaan kohdatuiksi. Novellikokoelma on kovin tasapaksu ja tylsä. Se on täynnä jokapäiväisiä kuvauksia, hermostuneita hahmoja ja heidän kotejaan. Juonta ei ole oikein nimeksikään. Ei edes kauhua, ei ainakaan mitenkään perinteistä. Lopputulos ei ole minun makuuni. En ole kiinnostunut tavanomaisesta, vaan taianomaisesta eskapismista. Ovathan nämä tarinat outoja, mutta se ei riitä. Näistä puuttuu se jokin. 

⁣Kokoelmassa on hahmo nimeltä Mr Harris tai James Harris, joka esiintyy useammassa novellissa eri rooleissa. Alun perin kokoelman nimi onkin ollut The Lottery or, The Adventures of James Harris. Mutta mitään seikkailua ei ole. Mr Harris on mysteerinen figuuri joissakin näistä, mutta ei hän tarpeeksi kiinnostava ole. Ja mikä tekee kaikesta vielä turhauttavampaa on se, ettei hänestä koskaan saada kuin vilausta.

Mieleenpainuvimmat novellit ovat:

🌸 The Intoxicated ⁣

🌸 Like Mother Used to Make⁣

🌸 Flower Garden⁣

Näistä erityisesti "Flower Gardenissa" on pikkukaupungin tunnelman vahvaa kuvausta. Pikkukaupungista kertoo toki myös "The Lottery", jossa vuosittainen kivitettävä ihmisuhri päätetään arvonnalla. Idealtaan novelli on karmiva, ja sen vaikutteita näkyy mm. Nälkäpeli-sarjan sadonkorjuussa.

The morning of June 27th was clear and sunny, with the fresh warmth of a full-summer day; the flowers were blossoming profusely and the grass was richly green. The people of the village began to gather in the square, between the post office and the bank, around ten o'clock; in some towns there were so many people that the lottery took two days and had to be started on June 2th. but in this village, where there were only about three hundred people, the whole lottery took less than two hours, so it could begin at ten o'clock in the morning and still be through in time to allow the villagers to get home for noon dinner.

Jollekulle muulle nämä novellit toimivat varmasti paremmin. Lukupiirissämme ei kuitenkaan ollut oikein ketään, joka olisi erityisesti nauttinut tästä novellikokoelmasta. Kaikki olimme tähän enemmän tai vähemmän pettyneitä. "The Lottery" sai silti eniten suosiota. 

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Shirley Jackson tunnetaan amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonissa laajasti luetusta novellistaan "The Lottery". The Hauntig of Hill House (1959) on THE haunted house novel. Se on teos, joka genreytti kummitustalon ja muutti kauhukirjallisuuden genreä pysyvästi. Lyhyydestään huolimatta teos on mitä herkullisin ja sisältää niin paljon kerroksia, että on suorastaan vaikeaa päättää, mihin niistä keskittyisi.

Joukko toisilleen tuntemattomia yksityishenkilöitä kokoontuu Hill Housiin tohtori Montaguen kutsusta tarkoituksenaan osallistua kummitustaloksi väitetyn talon tutkimiseen. He ovat; tohtorin lisäksi joukon ainoa mies ja talon seuraava perijä, nainen, jolla saattaa tai ei saata olla telekineettisiä kykyjä sekä toinen, mahdollisilla telepaattisilla kyvyillä varustettu nainen. Heillä klikkaa heti, ja heistä muodostuu omanlaisensa ystäväpiiri, jonka dynamiikkaa Hill House koettelee.

Teoksen alku on upein, minkä tiedän.

No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream. Hill House, not sane, stood by itself against its hills, holding darkness within; it had stood so for eighty years and might stand for eighty more. Within, walls continued upright, bricks met nearly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.

⁣Nauru ja huvittelu yhdistyvät pelkoon ja hulluuteen läpi teoksen. Tarina seuraa Eleanoria, hänen kasvavaa hulluuttaan ja hänessä tapahtuvaa muutosta. Kirjan kauhu on vaivihkaista, hiipivää kauhua. Jos ajatellaan gotiikkaa, niin The Haunting of Hill Housen voidaankin katsoa lukeutuvan niin kutsuttuun terror gothiciin. Vihjailun, salaperäisyyden ja tunnelman kautta luodaan kauhua, joka ei räväytä kaikkea lukijan kasvoille, eikä pyri shokeeraamaan, vaan ujuttautumaan lukijan (ja hahmojen) mieleen. Mielikuvitus ja se, mitä voisi tapahtua, ovat keskeisessä asemassa. Allan Lloyd-Smith kiteyttää tämän erinomaisesti:

In Gothic the terror of what might happen, or might be happening, is largely foregrounded over the visceral horror of the event. But both are frequently present at once in an interplay not unlike the interplay between reason and emotion, unreason and passion. These states are both opposed and related to one another, often in the mind of a protagonist who hovers indecisively between them; and in parallel, in the narrative itself which veers from rational explanation to emotion and intuition. (Lloyd-Smith, 8)

⁣Erään mahdollisen tulkinnan mukaan Elanor ja Theodora sujahtavat talossa aiemmin asuneiden sisarusten rooleihin tuon kummallisen talon vaikutuksesta. Talon cold spothan on lastenhuoneessa, joka on kummittelun päälähde. Paljoakaan ei silti tapahdu itse lastenhuoneessa. Itse asiassa rouva Montague viettää siellä täydellisen tapahtumaköyhän yön, mutta mikään Hill Housessa ei ole niin yksinkertaista. 

Jacksonin kynänjälki on nerokasta, suorastaan vangitsevaa. Dialogi on niin elävää, että sen voi käytännössä kuulla kirjan sivuilta. 

Haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon. Voisin kirjoittaa tästä kokonaisen esseen, toisenkin. Samalla en haluaisi sanoa paljoa, koska parasta on, kun lukija saa itse solahtaa tähän tarinaan sisään ja tehdä omat tulkintansa. 

Teoksesta on tehty soveltaen samanniminen Netflix-sarja Mike Flanaganin ohjaamana. Jacksonin ihastuttavaa dialogia on jätetty käsikirjoitukseen mukaan, mutta tarina on hyvin toisenlainen ja hahmot aivan eri lähtökohdista. Se on myös adaptoitu nykyaikaan. Huono sarja ei ole, päinvastoin. Siltä ei vain kannata odottaa, että se uskollisesti seuraisi Jacksonin romaania. Sen äitihahmo on yksi ihanimmista äitihahmoista, joita olen televisiossa nähnyt. Yhtä pikkupikkujuttua lukuunottamatta.

Koska kaikenlaiset anekdootit ovat hauskoja, kerron myös sen, että kun äitini suunnitteli tämän romaanin ostamista minulle joululahjaksi, hän laitteli minulle kuvia niistä kansista, jotka olivat saatavilla. Yhdet niistä olivat nämä:

Vastasin hänelle, että ovat vähän turhan creepyt. Äitini lohdutti, tuntien rakkauteni elokuvaan Bram Stockerin Dracula, että voinhan aina ajatella, että kannessa on jokeen heittäytyvä prinsessa. Niin. Voihan sitä näinkin ajatella...

Rakastan Shirley Jacksonin tyyliä kirjoittaa romaanejaan, enkä pysty ymmärtämään, miksei tätä oman genrensä klassikkoteosta ole käännetty. Stephen Kingin mielestä kyseessä on parhaista kummitustarinoista, joita on kirjoitettu. 

Lähteitä:

LLOYD-SMITH, ALAN 2004. American Gothic Fiction: an Introduction. New York: Continuum.

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Shirley Jackson on merkittävimpiä 1900-luvun kauhukirjailijoita ja kuuluisa mm. The Newyorkerissa julkaisemistaan novelleista. Hänen kuuluisin novellinsa on vuonna 1948 julkaistu "The Lottery", joka sai ennenkuulumattoman vastaanoton. Jackson sijoitti sen julmat tapahtumat omaan kyläänsä herätelläkseen ihmisiä ihmisten harjoittamaan järjettömään väkivaltaan.

Jackson on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, ja hänen teoksensa The Haunting of Hill House on juuri se teos, joka genreytti kummitustalon. Amerikan gotiikkaa edustava Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle 1962, suom. 2018) on ainut suomennettu Jacksonin teos, joten päättäessäni tutustua lähemmin tämän legendaarisen naiskirjailijan tuotantoon, aloitan luonnollisesti siitä. Teos on jäänyt Jacksonin viimeiseksi, ja sitä pidetään Jacksonin mestariteoksena. 

Linna on aina ollut kotimme sijoittuu nimettömään, tiivistunnelmaiseen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa. Blackwoodien kartanon maat on täysin suljettu muilta. Läpikulku ei ole sallittua. Blackwoodit eivät halua olla tekemisissä muiden kanssa, ja muut ehkä vielä vähemmän heidän kanssaan. Blackwoodin tyttöjen nuorimmainen, romaanin minäkertoja Mary Katherine, tekee kuitenkin ostoksensa kylässä joka tiistai. Jokainen kylässä tuntee toisensa ja tunnistaa Blackwoodin tytön oitis. Hän on kuin pahanilmanlintu, yhteinen vihan ja pelon kohde, jota kaikkien silmät seuraavat. Selvitäkseen pelottavasta matkasta Mary Katherine pelaa mielessään peliä, jossa hän etenee kuin pelilaudalla. Tyttöä ei katsota kylällä hyvällä, onhan hän Blackwood. Ja Blackwoodeja vihaavat kaikki. Kyläläisten piinatessa Mary Katherinea tyttö kuvittelee heidät kuolleiksi ja toivoo heidän kuolemaansa.

Blackwoodit ovat rikkaita ja omistavat suuren osan maita. Vanhasta suvusta on enää kolme jäljellä: seikkailunhaluinen Mary Katherine, hänen agorafobiastaan kärsivä isosiskonsa Constance ja pyörätuolissa oleva Julian-setä. Jäljelle jääneet Blackwoodit ovat kolmisin linnoittautuneet kartanoonsa, eikä heistä käy ulkona kuin Mary Katherine. 

Hänen kannoillaan kuuluu rallatus

Hei Merricat, kysyi Connie, voinka teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!

Tämän oivasti käännetyn rallatuksen takana piilevä karmiva tarina lähtee avautumaan, kun Contancen jokaperjantainen teevieras tuokin kutsumatta ujon, mutta häpeilemättömän uteliaan rouva Wrightin mukanaan. Rouva Wright suolastaan palaa halusta kuulla talossa tapahtuneesta murhanäytelmästä, vaikka samaan aikaan vapiseekin lähes kauhusta, eikä uskalla koskeakaan teehensä. Julian-setä on täydessä elementissään kertoessaan tuon päivän tapahtumista innokkaalle kuulialleen, kirjoittaahan hän muistelmia tuosta kohtalokkaasta päivästä ja käy läpi yhä uudestaan ja uudestaan päivän eri vaiheita. Päivän, josta selvisivät ainoastaan he kolme.  

Muutos teki tuloaan, ja vain minä tiesin sen. Constance kenties aavisteli jotain: näin hänet silloin tällöin puutarhassaan, eikä hän katsonut hoitamiaan kasveja eikä kotiamme vaan pois kohti puita joiden takana aita piilotteli, ja joskus hän loi pitkän ja uteliaan katseen kohti kaartuvaa pihatietämme kuin miettien, miltä tuntuisi kävellä sitä pitkin portille.

Blackwoodien rauhallinen, omissa uomissaan kulkeva elämä muuttuu käynnin jälkeen. Lukija joutuu pohtimaan kuinka paljon Mary Katherinen kertomasta on totta. Tytön vilkas mielikuvitus on täynnä pelejä ja leikkejä, mutta myös paranoiaa, eivätkä kaikki kerrotut tapahtumatkaan ole välttämättä menneet aivan kerrotulla tavalla. Teoksen alussa 18-vuotias Mary Katherine vaikuttaa minusta vielä aikuiselta. Myöhemmin tämän lapsellisuus käy yhä selvemmäksi. 

Ikäeroa sisaruksilla onkin kymmenisen vuotta, ja Constance on tottunut pitämään huolta sisarestaan. Mary Katherine puolestaan kätkee suojaavia talismaaneja ympäri Blackwoodin maita ja keksii taikasanoja pitääkseen heidät turvassa. Mitä pidemmälle päästään, sitä enemmän Mary Katherinen neuroottiset päähänpinttymät alkavat muistuttaa pakko-oireista häiriötä (OCD). Samaan aikaan kun Constance hautaa tavaroita, hautaa Constance ruokaa.

Kaikki Blackwoodin naiset olivat korjanneet ruokaa maasta ja säilöneet sen, ja tummanpuhuvat hillot ja säilykkeet jap urkitetut vihannekset ja hedelmät, ruskeat ja meripihkan väriset ja syvän tummanvihreät, odottivat kellarissamme riveissä rinta rinnan, odottaisivat ikuisesti, ne olivat Blackwoodin naisten runo. Joka vuosi Constance ja minä söimme joitain Constancen tekemiä hilloja ja säilykkeitä ja pikkelssejä, mutta toisille kuuluviin emme koskaan koskeneet: Constance sanoi, että jos niitä söisimme niin kuolisimme.

Teos on omanlaisensa kummitustarina, mutta millainen, sitä en voi tässä paljastaa spoilaamatta kirjan juonta. Romaanin ilmapiiri on ahdistava ja pahaa enteilevä, mutta pelottavaan kauhuun asti se ei mielestäni yllä. Valonpilkahduksiakin on. Blackwoodien elämä kuvataan enimmäkseen ihastuttavan seesteisenä ja hurmaavien leivonnaisten ja auringonvalon täytteisenä. Kieli luo paikoin somia kuvauksia, kuten Mary Katherinen kuvatessa äitinsä ruusunpunaista astiastoa ja tämän salonkia.

Linna on aina ollut kotimme on tarina siitä, miten tarinat lähtevät kiertämään ja millainen voima niillä on ja mitä eristys tekee ihmiselle. Se on tarina toiseudesta, pelosta ja syyllisyydestä, ihmismielen pimeästä puolesta.

Jackson punoo tarinansa mestarillisesti. Sen henkilöhahmoista paljastuu uutta kuin kerros kerrokselta. Tarinan edetessä hahmot käyvät aina vain häiritsevämmiksi, ja tarina jää mietityttämään vielä senkin jälkeen, kun kirja on saanut päätöksensä. Mieleni tekee lähestulkoon lukea kirja heti uudelleen. 

Eräässä julkaisemattomassa esseessään Jackson kirjoitti kuvaavasti: "I used to think that no one had ever been so lonely as I was and I used to write about people all alone.... I thought I was insane and I would write about how the only sane people are the ones who are condemned as mad and how the whole world is cruel and foolish and afraid of people who are different.” (The New Yorker)

Olen vaikuttunut. Tässä on kaikki kohdillaan. Siis kaikki. 

Kenelle? Erityisesti gotiikasta ja kauhusta kiinnostuneille, mutta oikeasti kaikille.