Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.

Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.

Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.

Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.

Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.

Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun  sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.

Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.

Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.

Lucy Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien, raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.

Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille. 

Osamu Dazai: Ei enää ihminen

Minulla meni pitkään, ennen kuin sain luettua Osamu Dazain Ei enää ihmisen (人間失格 Ningen Shikkaku 1937, suom. 1969).  Luettuamme lukupiirikirjana Akutagawaa, suositteli Nea tätä toista 1900-luvun alun klassikkoa. Osamu Dazai on yksi Japanin tunnetuimpia kirjailijoita, ja hänen 30-luvulle sijoittuva teoksensa Ei enää ihminen on osittain omaelämäkerrallinen. Sen keskiössä on Yozo, mies, joka lapsuudestaan asti tuntee, ettei hänellä ole osaa eikä arpaa ihmisen elämään. Hän kokee jatkuvasti jäävänsä ihmiskunnan ulkopuolelle, ihmiskunnan, joka näyttäytyy hänelle omituisena ja käsittämättömänä. Hänen neuroosinsa vaivaavat häntä niin, että hänen on vaikea toimittaa yksinkertaisimpiakaan asioita. Teoksen japaninkielinen nimi viittaakin epäonnistuneeseen ihmiseen.

”Miksei sinulla ole mahdollisuuksia?”

”Koska en ole totellut isääni.”

”Etkö? Mutta kaikki sanovat, että olet kiltti.”

Se johtui siitä, että huiputin heitä. Tiesin kyllä, että kaikki talon asukkaat olivat ystävällisiä minua kohtaan, mutta minun oli äärimmäisen vaikea selittää Shigekolle, kuinka pelkäsin heitä kaikkia ja kuinka kirouksenani oli se onneton omituisuus, että minusta pidettään sitä enemmän, mitä enemmän pelkäsin ihmisiä, ja mitä enemmän pelkäsin heitä, sitä enemmän minusta pidettiin – kierre, joka vihdoin pakotti minut pakenemaan kaikkien luota.

Teoksesta tulee välillä mieleen Dostojevski ja erityisesti Kirjoituksia kellarista. (Dostojevski myös  mainitaan romaanissa.) Tätä en henkilökohtaisesti pidä minään hyveenä, sillä en vapaaehtoisesti lukisi Dostojevskia lainkaan. Sen verran kitkerää hänen kirjallinen tuotantonsa minusta on. Ei enää ihminen on tunkkainen kuvaus ihmisen neurooseista ja peloista, pettämisestä ja ilveilystä. Jos avaruusolento olisi tietämättään lähetetty Maahan ja saanut ihmisen hahmon, muistuttaisi hänen kokemuksensa kenties kovastikin niitä kokemuksia, jotka Yozo on raapustanut kolmeen muistikirjaansa. Yozo ei ymmärrä nälkää, ei rakkautta, eikä montaa muutakaan ihmistunnetta. Hän tarkastelee ihmisiä kuin toista lajia, käsittäen kuitenkin, että jollakin lailla samanlaista käytöstä odotetaan häneltäkin. Ennen kaikkea hänen käytöstään määrittelee kuitenkin sairaalloinen, alati kalvava pelko.

Romaanissa on samaa vääjäämättömän lopun ja syrjäytyneisyyden tuntua kuin Akutagawan itsemurhaa enteilevässä Hammasrattaat -novellissa. Myös Dazai tappoi itsensä. Yritettyään jo useaan kertaan itsemurhaa hän heittäytyi vuonna 1948 rakastajansa kanssa kanaaliin ja hukkui. Yozo, epäonnistunut ihminen, yrittää Dazain romaanissa hänkin itsemurhaa. Jopa samalla tavalla kuin Dazai myöhemmin. Itsemurhan yrittäminen herättää paheksuntaa, ja Yozon perhe katkaisee ainakin näennäisesti välinsä häneen. Mitä kertoo Japanista se, että kaksi sen tunnetuimmista klassisista kirjailijoista paitsi kirjoitti itsemurhasta, myös teki itsemurhan? Japani on tunnettu itsemurhien maana, jossa samurait suorittivat rituaalisia itsemurhia kunniansa säilyttämiseksi. Japanissa kuri, myös itsekuri, on ollut historiallisesti tärkeää ja on vieläkin. Eteenpäin on jaksettava, kunnes ei enää jaksa. Mielen järkkyminen ja uupumus ovat asioita, joista ei ole saanut eikä saa puhua. Mielisairaiden kanssa ei tule olla tekemisissä.

Teoksessa on joitakin mielenkiintoisia ajatuksia. Lapsuudessani kouluissa syyllistetiin lapsia, jos ruokaa jätti syömättä. Perusteluna oli, että Afrikassa lapset näkevät nälkää, niin ei ole oikein jättää ruokaa. Ilmastonmuutoksen aikakautena yksittäistä ihmistä vasta syyllistetäänkin. Romaanin Yozoa tieteelliset tilastot ja ruokahävikki hirvittävät, mutta muistellessaan toimintaansa jälkikäteen hän on ymmärtänyt jotakin merkittävää:

Minua olivat tieteelliset tilastot kauhistaneet siinä määrin (jos jokainen kymmenestä miljoonasta ihmisestä jättää syömättä lounaallaan kolme riisinjyvää, kuinka monta säkillistä riisiä tuhlataan joka päivä; jos kymmenen miljoonaa ihmistä säästäisi joka päivä yhden paperinenäliinan, kuinka paljon paperimassaa jäisi käyttämättä?) että aina kun jätin syömättä yhdenkin riisinjyvän, aina kun niistin  nenäni, kuvittelin, että tuhlasin kokonaisia riisivuoria ja tonneittain paperia, ja jouduin sellaisen synkkämielisyyden valtaan kuin olisin tehnyt jonkin kauhean rikoksen. Mutta nämä olivat tietenkin tieteen valheita, tilastojen ja matematiikan valheita. Jokaiselta ihmiseltä ei voi koota kolmea riisinjyvää.

Minun makuuni Ei enää ihminen ei ole. Se on liian pessimistinen ja valoton. Ymmärrän, että sellaiseksi se on tarkoitettukin ja sellaisena se toimii erinomaisesti. Tällainen kirjallisuus vain ei vetoa minuun. Inhoan teoksen päähenkilöä, eikä teoksessa ylipäätään ole miellyttäviä hahmoja kuin ohimennen. Hyväntekijät saavat tässä romaanissa vain sylkeä kasvoilleen.

Kenelle? Dostojevskistä pitäville, japanilaisia klassikoita lukeville, maailmankirjallisuuden klassikoista kiinnostuneille ja kurjien ja epäsovinnaisten ihmisten kuvauksista pitäville.

Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (scifi-lukuhaaste)

Olisitko valmis pidentämään elämääsi luovutetuilla elimillä? Suostuisit? Entä jos luovuttajat olisivat ihmisiä, joita kasvatetaan ihan vain elinluovutusta varten? Et? Entä jos nuo luovuttajat olisivat klooneja? Olisivatko he oikeita ihmisiä? Kelpaisivatko heidän elimensä sitten? Näitä kysymyksiä pohditaan Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron romaanissa Ole luonani aina (Never Let Me Go 2005).

Kun katsoin sinä päivänä tanssimistasi, näin jotain muuta. Näin, että uusi maailma teki nopeasti tuloaan. Tieteellisempi ja tehokkaampi maailma. Enemmän hoitokeinoja vanhoihin sairauksiin. Mainiota. Mutta se oli samalla kova ja julma maailma.

Kathy H. on valvoja, jonka yli kymmenvuotoinen ura on pian saamassa päätöksensä. Hänen tehtävänään on pitää huolta luovuttajista. Muistoissaan Kathy palaa Hailshamiin, englantilaiseen sisäoppilaitokseen, jossa kloonilapset opettelevat kirjoittamaan ja tekemään taidetta ja pyrkivät töillään tekemään vaikutuksen madameen. Madame käy kerran vuodessa Hailshamissa, ja valitsee parhaat työt galleriaan. Galleriaan pääsy on suuri kunnia, vaikka kukaan ei oikein tiedä miksi.

Hailshamissa monestakaan asiasta ei tiedetä paljoa. Asiat vain ovat jollain tietyllä lailla. Kirjallisuuden lukemisesta ja oppitunneista huolimatta kasvattien tiedot ovat rajallisia. Moni toimintatapa on malliopittua käytöstä, mutta konteksti on jäänyt välistä. Kasvatit käyttäytyvätkin välillä huvittavasti kuvitellessaan, että näin ulkomaailmassa tehdään. He matkivat jotakin yksittäistä elettä ja alkavat toistella sitä luullen, että niin on tapana aina tehdä. Kasvattajat eivät kerro heille paljoa, mutta luovutuksista Kathy toteaa tietäneensä lähes aina. Hailshamissa ja myöhemmin mökeissä luovuttajat uskovat vakaasti tehtäväänsä. He eivät kyseenalaista omaa rooliaan maailmassa, ja tietävät, ettei heistä koskaan tule elokuvatähtiä tai toimistotyöntekijöitä. Luovutusten mahdollisesta lykkäyksestä edes muutamalla vuodella haaveillaan, mutta sitä ei odoteta. Yksi vallan ilmenemismuodoista on sisäistetty valta. Tila, jossa valtaan on alistuttu sosiaalistamismekanismien seurauksena, ja yksilön toimintaa säätelee oikeus ja velvollisuus. Kloonit ovat todella sisäistäneet vallan, ja osallistuvat luovutuksiin omasta tahdostaan. Vaihtoehtoa ei ole, mutta he eivät sitä myöskään kyseenalaista. Koko kirjan aikana kukaan heistä ei sano tai ajattele toivovonsa, ettei luovutuksia olisi. Luovutukset ovat heistä oikein. Ne ovat heidän tehtävänsä.

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi ajatella. Viihdyin kirjan parissa ihan hyvin, mutta teos ei säväyttänyt. Kuuntelin äänikirjaa lähes apaattisena, enkä silti pidä romaania huonona. Halusin tietää, minkälaisia salaisuuksia romaanin aikana paljastuisi. Halusin, että Kathyllä olisi jokin pakotie, jokin pelastus. Tarina etenee verkkaisesti ja salaperäisyyttä on juuri sen verran, että teos pitää otteessaan. Vai äänikirjako se minua piti otteessaan? Äänikirjaa on niin paljon helpompi vain jatkaa eteenpäin.

Jotenkin romaani tuntuu lähes värittömältä. Niin kuin lukijalle jutusteleva Kathykin. Kathyn ystävä Ruth on huomattavasti kiinnostavampi hahmo, samoin Lucy-neiti, yksi kasvattajista. On kiinnostavaa, että Hailshamin säyseässä lapsiparvessa kasvaa niin voimakas persoonallisuus kuin Ruth. Ruth haaveilee toimistotyöstä, ja hänen on aina näytettävä olevansa muita parempi. Hän on mestarimanipuloija, joka kaipaa kipeästi huomiota.

Dystopian yhtenä tarkoituksena on herätellä ajattelemaan. En silti tunne olevani hereillä Ole luonani aina luettuani. Vaikka aihe sinänsä herättää voimakkaita tunneita, ja on moraalisesti kyseenalainen, kerrotaan luovutuksista tavalla, joka ei tuo niitä kovinkaan lähelle lukijaa. Kerronta on lähes kliinistä. Mutta teoksen keskiössä eivät olekaan itse luovutukset. Ehkä siksi se ei tunnu niin shokeeraavalta.

Mitä tarkoittaa olla ihminen? Romaanissa on useita ihmisluonnosta kertovia yksittäisiä kohtauksia, pieniä arkisia hetkiä, jotka kertovat vähän ja samaan aikaan niin paljon. Yksi mieleenpainuvimmista on, kun Hailshamin oppilaat tekevät erään kokeen. Ruth on siinä käsityksessä, että madame itse asiassa pelkää heitä. Niinpä he kulkevat ihan madamen läheltä ikään kuin vahingossa. Heidän tyrmistyksensä on suuri, kun madame todella kavahtaa heitä.

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kreikkalaiset jakoivat elämän biosiin, laadukkaaseen elämään, ja zoeen, eräänlaiseen bare lifeen, elämään itsessään, riisuttuun elämään, jolla ei ole pääsyä julkisen piiriin, vaan joka on suljettu yksityisen piiriin. Biosin ja zoen välistä suhdetta määrittelee yhteys, jossa zoe on sekä osana yhteiskuntaa että sen ulkopuolella, sen marginaalissa. Antiikin Kreikan tieteen ja taiteen, sen valtavan kulttuuriperinnön, takana on biosin ja zoen suhde, jossa zoe, toisin sanoen orjat ja naiset, mahdollistivat kulttuurin kukoistuksen poliksissa.

Italialainen filosofi Giorgio Agamben liittää kreikkalaisten zoen roomalaiseen käsitykseen homo sacerista. Homo sacer on henkilö, joka on erotettu yhteiskunnasta ja uskonnollisesta ja poliittisesta yhteisöstä ja jolle voi tehdä mitä vain ilman, että se on rikos. Hänellä ei ole oikeuksia, häneltä on riistetty jopa hänen ihmisyytensä. Hän on pelkkä biologinen entiteetti. Ole luonani aina -romaanin luovuttajat voidaan nähdä hieman samaan tapaan edustavan zoea/bare lifea. He ovat biologisia entiteettejä, joiden ainoa tarkoitus on tarjota biomateriaa biosin hyvinvoinnin ylläpitämiseen. He takaavat, että ne, joilla on merkitystä, pystyvät elämään pidempään ja viettämään laadukasta elämää, jossa sairaudet eivät heitä niin vain kukista. Myös se, mitä romaanissa kerrotaan kloonauksen taustasta, käy yhteen Agambenin teorian kanssa. Sota-aikana aloitettu poikkeustilassa aloitettu käytäntö on jäänyt vallitsevaksi, eräänlaiseksi pitkitetyksi poikkeustilaksi. Ihmisten käyttö elävinä, hengittävinä ja kävelevinä elinvarastoina on biopoliittinen malliesimerkki – ja varsin karmiva sellainen.

Huomaan teosta pohtiessani lämpeäväni sille. Ehkä teos on sellainen, joka kaipaa hieman sulattelua, joka etsii paikkaansa kaiken muun pääni sisään tallettuneen tiedon seasta ennen kuin sitä voi todella tarkastella. Ole luonani aina saa hienon päätöksen. Pidän siitä miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Osallistun teoksella Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen. Ole luonani aina sijoittuu scifin dystopialokeroon. Ilmoittaudu linkistä mukaan haasteeseen ja lähde lukemaan tätä älykästä kirjallisuuden lajia.

Kenelle? Scifistä ja dystopioista ja tunnelmallisesta luettavasta pitäville, lukijoille, joita ihmisyys ja lääketieteen rajat mietityttävät ja tietenkin scifi-lukuhaasteeseen osallistuville.