Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."
Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.
CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.
Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.
Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:
”Saatamme hyvinkin saada
vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen
aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.
Seuraavina päivinä ovella kävi
suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja
käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin
veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin
tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva
postilaatikkoon.
Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä.
Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)
Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe.
Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.
1. viisaus:
”Oli muuten, mutta
taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes
nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”
”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”
2. viisaus
”[…] Olen huomannut, että
itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla
apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili
vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”
3. viisaus:
”Ehkä sinun tarvitsee oppia
tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”
4. viisaus:
”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä
toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”
”Mikä sitten?” Tunsin hänen
kätensä nykäisevän varovasti takkuista
suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh,
mutta karkotin ajatuksen päästäni.
”Pelko. On päästävä eroon
pelosta.”
5. viisaus:
”[…] Meidän pitää yrittää
tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla
vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto.
Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”
6. viisaus:
Hän käänsi päätään kuullessaan
Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata
vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä,
jossa hevonen oli kiinni.
”Se haluaa koko ajan mennä
suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”
”Vain jos tulen mukaan selkään”,
Francis sanoi.
Menneisyys ja nykyisyys olivat
törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän
kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät
samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.
On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin?
Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.
Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti