Harry Whittaker / Lucinda Riley: Atlas, Papa Saltin tarina

Olen vähän kuullut, että sarjojen päätösosistakin on tapana kirjoittaa. Se on mielestäni erityisen vaikeaa. Koko sarjan herättämät tunteet ja odotukset tiivistyvät siihen yhteen viimeiseen. Miten sitä edes sanoittaa? Näiden sarjojen päätösosien uupuminen täältä blogin puolelta on suorastaan helmasyntini. Voin kuitenkin taputtaa itseäni tyytyväisenä olalle, sillä olen sentään Instagramiin kirjoittanut Atlas, Papa Saltin tarinasta (Atlas: The Story of Pa Salt 2023, suom. 2023) ja jopa ihan ajoissa. Palataanpa siis niihin fiiliksiin.

Siinä fiiliksessä kun odottaa suositun sarjan päätösosaa yhdessä muun maailman kanssa on jotakin huikeaa. Kun sain Seitsemän sisarta -sarjan päätösosan käsiini sen ilmestymispäivänä, itkin. ⁣

Sitten luin sen yhdessä hujauksessa, jotta en spoilaantuisi mistään. Sitä seurasi hiljaisuus, kun odottelin useamman muunkin ehtivän lukemaan Atlaksen. Edelleen tunne on, että mitä tästä voi sanoa?⁣

Muistiinpanoni kirjasta vilisevät huomioita. Lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että tässä nyt on niitä vastauksia. Tämä kirja on vastauksia varten. Ei, se ei ole Lucindan, mutta se on parasta, mitä hän saattoi antaa. Harry Whittaker ei ole Lucinda Riley. Sen huomaa. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen, kohtauksista puuttuu näyttäminen ja tunteet jäävät latteiksi. Tämä on aloittelijan käsialaa ja olisi kaivannut rohkeampaa editointia kustantajalta. Liekö halu saada kirja mahdollisimman nopeasti ulos voittanut? ⁣

Parasta tässä kuitenkin on, ettei tällä kaikella ole väliä. Papa Saltin tarinalla on. Sillä, että lukijoina saamme vihdoinkin salaisuudet selvitettyä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjailija on kuollut. Atlaksen tarina on kaunis kunnian- ja rakkaudenosoitus pojalta äidille. Ollaan kiitollisia siitä. Harry olisi voinut olla kirjoittamatta tämän ja Lucinda jättää ohjeistamatta häntä. ⁣

Juoni etenee kuitenkin eteenpäin, tapahtumat ja salaisuudet rullautuvat auki. Vain sillä on merkitystä. Ihanaa, että tämä kirja on.

Ehkä arvioni lyhyys puhuu puolestaan kuten myös vaitioloni juonen suhteen. On edelleen ihmisiä, jotka eivät tätä ole lukeneet. En aio olla se, joka näin miltei vuodenkaan jälkeen tätä spoilaa.

⁣Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar
Kadonnut sisar

Lucinda Riley: Auringon sisar

Auringon sisar (The Sun Sister 2019, suom. 2020) on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa. Electran tarina pitää otteessaan, mutta jättää jälkeensä ärtymyksen. Lopetus on kehno jo siitä syystä, että Electran isoimmasta hetkestä etäännytetään liikaa. Vaikutus jää laimeaksi. ⁣⁣

Seitsemän sisarta -sarjan sisarusparveen kuuluu eri etnisyyksiä ja kunkin osan myötä lukija pääsee kurkistamaan uuteen kulttuuriin. Electra on kuvattu aina perheen hankalimmaksi. Hän on diiva, supermalli, joka ei päästä ketään lähelleen ja joka ei kestä omia ajatuksiaan ilman päihteitä. Huomaan lukiessani itse asiassa pitäväni Electrasta enemmän kuin muista sisaruksista. Hän ei ole yhtä siloisen kaunisteltu, eikä Electraa lähtökohtaisesti todellakaan voisi kutsua pyytteettömäksi, mikä on itse asiassa todella miellyttävää vaihtelua. ⁣⁣

Ja nyt itse asiaan. Electra on tummaihoinen, ja hänen sukunsa on Keniasta. Hänen isoäitinsä on kuuluisa aktivisti, ja Electra on itsekin pärjännyt elämässä hyvin. Mutta miksi, miksi juuri tummaihoiselle sisarukselle on annettu ne ikävimmät piirteet ja kaupanpäällisiksi huumeongelma? Teos käsittelee rasismia, rotuerottelua ja päihderiippuvuutta, ja Electra saa toki lopulta sulan hattuunsa, mutta en silti voi olla miettimättä tätä. Electra ei ole kasvanut New Yorkin ghetoissa, vaan luksuskodissa Genevessä. Electran viesti on, että kenelle tahansa voi käydä niin kuin hänelle, kuka tahansa voi jäädä koukkuun. Viesti on tärkeä ja paikkansapitävä, mutta eikö tähän rooliin olisi sopinut silloin kuka tahansa sisaruksista? Ehkä olen niin kiintynyt Electraan, että toivoisin, että hän olisi saanut paremman kohtelun kirjailijan kynästä. Electran lapsuutta ja rasismia, jota hän ei ole edes tunnistanut rasismiksi, puretaan Electran terapiaistunnoissa. Pidän siitä, että raskaita ja tärkeitä aiheita nostetaan esiin, mutta sillä, miten se tehdään, on väliä. Mietin vahvistaako Riley samalla vain olemassa olevia stereotypioita. ⁣⁣

Papa Salt pelastavan valkoisen miehen asemassa on ongelmallinen jo sinänsä, mutta Auringon sisaressa on toinenkin pelastaja, Cecily. Valkoihoinen nainen, joka pelastaa Electran isoäidin ja käytännössä adoptoi tämän. Tähän olisi hyvin voinut kirjoittaa mustan hahmon tilalle! ⁣⁣

Cecilyn tarina on tästä huolimatta sarjan vetävimpiä, ja brittihallinnon alainen Kenia miljöönä yllättävän kiehtova. Toisin kuin monen muun sarjan menneisyys-osioihin sijoittuvan naisen kohdalla, Cecilyn kohdalla en joudu halkomaan hiuksiani ihmetellessäni mistä kummasta nämä typerät elämän pilaavat päätökset tulevat. Cecily onkin siitä erityinen, että hän onnistuu tekemään lähinnä hyviä ratkaisuja. Cecilyllä on selkärankaa.

Electran päihderiippuvuuden käsittely jää pintapuoliseksi. Hänen elämänsä palaset loksahtelevat paikoilleen liiankin helposti. Ehkä se palvelee tämän tyyppistä romaania. Kuten ennenkin tämän sarjan kohdalla, sivut kääntyvät kuin itsestään. Silti sana, joka tästä jää päällimmäisenä mieleen, on juuri pintapuolinen.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar