Elina Pitkäkangas: Naraka

Jännitän etukäteen Narakan (2024) lukemista. En tapani mukaan ole lukenut ainuttakaan arviota siitä, sillä haluan yllättyä. Jos itse haluat yllättyä täysin, niin tämä arvio ei sinulle. Ihan valtavia juonipaljastuksia ei ole tiedossa, mutta kuitenkin joitakin.

⁣
Naraka on miljöönä Sangia paljon karumpi, ja Dawei joutuu koville seuratessaan veljensä jalanjälkiä pahamaineiseen työleirien kaupunkiin, josta ei palata. Rautakapina tulee tutummaksi kuin Dawei välittäisi, sillä Renillä ei ole aikomustakaan vain palata. Hänellä on tulevaisuus rakennettavanaan. ⁣
⁣
Drayn ja Dawein erottaminen sattuu. Sattuu ylipäätään miten paljon Daweilla on voimaa ja miten häntä silti poljetaan. Vielä enemmän sattuu Sunanin ja Dawein kohtaaminen. Miten ihana Sunan onkaan, en kestä. ⁣
⁣
Ja sitten. Sitten. Asiat vain pahenevat. ⁣
⁣
Naraka on hieno, mutta ei yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä. Väkivalta on Narakassa vähemmän graafista, mutta kevyt teos ei silti ole. Sen aiheet ovat raskaita, eikä ketään oikein päästetä helpolla. Jollain tapaa oloni on kuin Daweilla ja muistelen hänen varjelijakokelasaikaansa kaihoten. Ihanat jälleennäkemiset ja hahmojen välinen rakkaus ja huolenpito kuitenkin lämmittävät.⁣

Voinen tunnustaa tässä kohtaa, että olisin toivonut Sunanin ja Dawein välille enemmän. Niin ihanat kuin Drayn ja Dawein välit ovatkin. 
⁣
Sekä Naraka että Sang loistavat juuri hahmojen välisten dynamiikan kuvauksessa. Eikä duologian maailmanrakennustakaan voi kuin ihailla. Taustatyötä on tehty valtava määrä, ja nautin taas kovasti yksityiskohdista. Sanonkin tämän myötä haikeat jäähyväiset tälle maailmalle. ⁣Päätösosa on kuitenkin niin onnistunut, että en jää kaipaamaan mitään lisää. Tarina tuntuu valmiilta, tarpeellinen kerrotulta. 
⁣
*Kirja saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY 💛⁣

Elina Pitkäkangas: Sang

Nyt kun Elina Pitkäkankaan Naraka (2024) on ilmestynyt, on loistava tilaisuus tarttua Sangiin (2022), Topelius-palkinnon voittaneeseen sarjan ensimmäiseen osaan. Ja mikä helmi tämä onkaan! Ei tätä syyttä ole kehuttu.

Autoritaarisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa vuoristokylän kasvatti Kong Dawei ajautuu tapahtumiin, joiden jälkivyöryltä ei voi välttyä. ⁣Kaikilla Fusangin asukkailla on ranteessaan gerenit, rannekkeet, joihin varallisuus on talletettuna ja jotka ovat ainoa tapa käyttää rahaa. Niiden kautta myös valvotaan kansalaisia, ja kun Dawei saa omaansa ryöstörahat, on kiinnijäämisen vaara suuri. Pakomatka vie hänet Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemaan pääkaupunkiin, kauas kotiseudusta ja kauas hänen rakkaistaan. ⁣

16-vuotias Dawei on veljensä Qirenin tavoin bianfu, erilaista tavaraa salakuljettava ja kamppailua taitava Pohjoisen kuriiri, joka kiitää talojen katoilla. Kansalaisvelassa on lyhennettävää, ja Dawei lyhentää omansa lisäksi myös kasvattisisarustensa velkoja. Maksamattomasta velasta nimittäin joutuu pakkoleirille Narakaan 20 ikävuoden iässä. Äitinsä veljekset ovat menettäneet Dawein ollessa neljän vanha. Hänen puhumisensa on loppunut siihen. Dawei on sittemmin vannonut hiljaisuusvalan, anjingin, ja kommunikoi muiden kanssa viittomakielellä. Kotiseudulla sitä osataankin, mutta pääkaupungissa hiljaisuusvalaa ei suvaita. On ilahduttavaa lukea viittomakielestä, joka usein kirjallisuudessa jää marginaaliin. Sille annettu poliittinen aspekti on kiintoisa, sillä se on yksi tapa kyseenalaistaa hallitsijoiden auktoriteettia. 

Anjing oli köyhien alueiden kannanotto sille, etteivät valtaklaanit kuulleet alamaistensa hätää. Tuntui järjenvastaiselta, että Sangin maakunnassa valan vannoneet oli pakotettu puhumaan. Entä miten kaikki muut viittomakieliset – kuurot tai huonokuuloiset – oli huomioitu? Pakotettiinko heidätkin käyttämään ääntään? Pelkkä ajatuskin hiljaisuusvalan rikkomisesta sai minut tuntemaan fyysistä kuvotusta.

Teos on uskomattoman vetävä niin hahmoiltaan kuin juoneltaankin. Silti en tiedä mitä sanoa Sangista. Rakastan siinä niin montaa asiaa. Ja samaan aikaan se on ollut vaikein lukukokemukseni. En ole ollut valmistautunut ihan tähän, en näin graafiseen väkivallan kuvaukseen. Kirjan raakuus ottaa sydämeeni. Mikä tietysti kertoo siitä, miten terävästi sen maailman julmuus on kuvattu, miten taitavasti minut on saatu välittämään sen hahmoista ja miten lähelle heidät on tuotu. Itken yhden yön lukiessani Sangia, kun en pysty lopettamaan lukemista. Hyvä että ehdin vetää henkeä. On saatava tietää, miten piinaava kauheus päättyy. ⁣Voin lukiessani pahoin.

Kirjoitan tästä tietysti luottoystävälleni Elviiralle. Kerron hänelle millaiseen tunnekuohuun olen joutunut. "Kirjallisesti tää on viiden tähden kirja. Näen sen kirkkaasti. Mutta uus suosikki tää ei noiden juttujen takia ole", kirjoitan yhdessä viesteistäni siitä huolimatta, että olen aina välttänyt tähtiluokituksia. Tässä tapauksessa se kuitenkin kuvaa hyvin kirjan korkeaa tasoa. "Okei, no onpa harmi sit erityisesti", hän vastaa. Jään miettimään kommenttia. En tunne harmia. En koe, että Sangin täytyisi välttämättä istua mukavuusalueelleni. Se on päässyt yllättämään minut, mutta en silti toivo siltä muuta. Joskus kirjan on oltava ravisuttava. Joskus sen on oltava raakakin, jotta se olisi sitä, mitä on. En usko, että Sang olisi näin vaikuttava ilman tätä kaikkea. Että se onnistuisi samalla lailla pureutumaan tunteisiini. Että se myöskään pääsisi yhtä syvälle mielivaltaisen vallankäytön kuvaamisessa, osoittaisi epäkohdat yhtä tehokkaasti. Sellainen Sang olisi hyvin eri kirja kuin tämä lukemani.

Vaan millainen kirja Sang siispä on?

Sang ei arvopohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiä kavahda tarkastellessaan valtaa ja vallankäyttöä. Sateenkaarevuus ja vähemmistöjen oikeudet (tai pikemminkin niiden puute) ovat vahvasti läsnä. Onnellisuutta määrittävät raha ja perhe. Rikkaille kaikki on mahdollista, kun taas köyhät elävät todella kurjissa oloissa, kituuttavat eteenpäin tai päätyvät pakkotyöhön. Kun vain kolmasosa Fusangin väestöstä kykenee maksamaan kansalaisvelkansa, on selvää, millaisella työvoimalla yhteiskunta pyörii.

En ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeasti koulutettuja virkamiehiä, keskushallinnossa työskenteleviä akateemikoita, saati että kukaan heistä olisi nyökännyt minulle. Jokainen Sandussa vieraillut virkamies oli kyräillyt minua kuin potentiaalista rikollista. Täällä, Tiikeripalatsissa, asiat tuntuivat olevan toisin. Minut nähtiin. Virkamiesten vanavedessä leijuva santelipuun tuoksu muistutti, kuinka syvällä vaurauden ytimessä olin.

Minulla oli luvaton olo. Niin kuin olisin ollut muuli rotuhevosten laumassa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin eroni huomattaisiin.

Teoksen maailma on vivahteikas ja kiehtova, huolella rakennettu ja täynnä niin historiaa kuin myyttejäkin. Eri alueilla on omat kulttuurinsa ja kielensä. Uppoan Sangin mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, janoan lisää. Vaikka paljon on ammennettu itäaasialaisesta kulttuuriperinnöstä, kyseessä on silti fantasiamaailma. Keskeisiä fantasiaelementtejä on qìn, elämän voiman, kultivointi sekä valtaklaanien erityispiirteet jumaluuksien jälkeläisinä. Paikallisuus taas on taitavasti ujutettuna mm. rakastamiini vuoristolaisuudesta kumpuaviin metaforiin, joilla minäkertoja Dawei asioita kuvaa. 

Teoksen ihmissuhteet kannattelevat sitä vääryyksien ja väkivallan keskellä. Suosikkihahmojani ovat varjelijoiden kouluttaja Houyi ja Tiikeriprinsessa Aisling. Ja tietysti Dawei, jonka rakkaus ja uskollisuus hänen veljeään kohtaan on hänen suurin motiivinsa. Siinä on päähenkilö, josta todella voi pitää. Dawein kasvutarina ja hänen rohkeutensa koskettavat. Hän on ihanan monikerroksinen. Herkkä, mutta vahva. 

Ihan erityisen mieleenpainuva on Dawein ja hänen haukkansa Qiun välinen yhteys, kahden sielun toimiminen yhteen ja omien voimien toiselle lainaaminen. Yhteydessä on voimaeläimen kaikua, ja Dawei itse kutsuu Qiuta sielukseen. Heidän suhteensa kuvaus on kaunista ja myös vaikuttavaa. 

Koko teoksen voisikin kiteyttää tuohon sanaan; vaikuttava. ⁣ ⁣

Evie Wyld: Me olemme susia

Me olemme susia (The Bass Rock 2020, suom. 2020) on teos, jonka meinaan jättää kesken. En saa siitä kiinni. Tunne säilyy, vaikka jatkan romaanin loppuun. On vaikea kirjoittaa teoksesta, josta on vaikea saada tarttumapintaa ja joka jää omassa mielessä hajanaiseksi ja hämmentäväksi.

Kun tulen talolle, seison jonkin aikaa pimeässä sen ulkopuolella. Kuulen, miten aallot lyövät rantaan ja tuuli rämisyttää ikkunoita. Käännyn katsomaan tähtiä ja näen, miten ne kehystävät Law’n ja miten kuu valaisee kauniit, kylmänvalkoiset valaanluut.

En sytytä valoja sisällä, nousen vain yläkertaan ja kömmin peiton alle rouva Hamiltonin sänkyyn ja olen todella tyytyväinen tuntiessani, miten raskas uupumus painaa selkääni kuin joku makaisi sen päällä. Jos näen unia, ne eivät kiusaa minua.

Onhan tässä aineksia. On kummitustaloa, on eri aikatasoja ja eri sukupolvia. Maggien puheenvuorot naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttavat. Ja se kaikkien teoksen kolmen naisen tarinoissa onkin yhteistä. Väkivalta, jota naiset ovat historian saatossa kokeneet. Väkivalta, jota he edelleen saavat kokea. Se, mihin Me olemme susia herättelee, on tuon väkivallan systemaattisuus. Maggie esittelee Vivianille Itä-Lothianin kartan, johon on piirretty pieniä rukseja jokaista murhattua naista kohti sen vuoden tammikuusta lähtien ja sanoo, että kyseessä on sarjamurhat. Vivian on ymmällään. 

”Poliisin mukaan jokainen murha on yksittäistapaus, joka ei aiheuta yleistä vaaraa”, Maggie sanoo taas.

”Niin, mutta – jos naisen tappoi poikaystävä, kundi istuu varmaan linnassa ja rikos liittyy pelkästään niiden suhteeseen.”

Maggie katsoo minua. ”Ja se suhde on se, että toinen on nainen ja toinen mies.”

Maggie esittää ajatuksia herättävän kysymyksen: "Missä vaiheessa kauheista, tuskallisista kuolemista tulee mukavia ja harmittomia? Milloin niistä tulee hauskoja? Noidista. Viiltäjä-Jackista. Sodista. Vuodesta 1977."

Voimakkaimmin mieleeni piirtyy kohtaus, jossa mies leikkaa nimettömän tytön korsetin auki niin, että sakset leikkaavat tämän ihoa. Nuoren tytön ei auta kuin olla inahtamattakaan. Hänet suljetaan rangaistuksena kaappiin, jossa on hänelle varattu tuoli. Vaikka mies lähtee usean päivän asioille, ei tyttö uskalla tulla kaapista ulos lisäkurituksen pelossa. 

Mutta tämä kaikki ei riitä. Yksittäiset oivallukset, synkkä tunnelma. Teoksesta tuntuu puuttuvan jotakin. Me olemme susia vaatisi ehkä enemmän pysähtymistä ja pohdiskelua sen äärellä. Tätä kirjoittaessani ajatukseni teoksesta kuitenkin kiteytyvät. Yllätyn siitä, millaisen vaikutuksen teos on minuun tehnyt siitä huolimatta, että läpi teoksen päällimmäisin tunteeni on ollut hämmennys. Uskallan väittää, että hämmennys tulee osittain juuri siitä, että Me olemme susia pakottaa lukijan kohtaamaan oikeasti epämukavia, raakoja asioita. Asioita, jotka ovat totta. Asioita, joita tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä ja jotka eivät ole vain fiktiota. Kun jokin on hyvin todellista, siitä tulee häiritsevää ja hämmentävää. Sitä haluaisi katsoa pois, olla tiedostamatta. Oloni on Me olemme susia jäljeltä epämukava. Mutta huomaan olevani vaikuttunut. 

1900-luvun puoliväliin sijoittuvalla Ruthin tarinalla on kohokohtansa ja paikkansa romaanissa, mutta suurimmaksi osaksi se on minulle tämän teoksen pakkopullaa. Sen sijaan 1700-luvulla noidaksi syytetyn Sarahin tarina sekä nykypäivän Vivianin tarina vetävät. 

En muista koska olen viimeeksi ollut näin hämmentynyt jostain teoksesta. 

Niinpä. En ymmärrä itsekään, en osaa pukea tätä sanoiksi. Aina kun kohtaan niitä kuolemia, tulee sellainen olo, että jotenkin ne pitäisi huomioida. Että mun pitäisi huomioida ne, koska olen itse elossa eikä ne naiset eroa mitenkään meistä kahdesta tai sun äidistä tai siitä kahvilan naisesta. Me liihotellaan vaaran vyöhykkeellä. Kahlataan kuoleman vesissä. Joskus sen haistaa miehestä, joskus sen vain tietää – jos jäisi yksin sen kanssa ja sillä olisi kivi… Kun tulee se tunne, sen vain tietää. Niin kuin sen vainuaisi. Yritän huomata ne kuolemat, koska en mahda muuta, voin vain todistaa, voin vain muistaa. Katsoa rikospaikkakuvia ja nähdä omin silmin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan ja mitä tulee tapahtumaan jatkossakin. Ne tahrat, ne haavat. Ja lapset.

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.

Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.

Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.

Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.

Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.

Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun  sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.

Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.

Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.

Lucy Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien, raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.

Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille. 

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuosi (Year One 2017, suom. 2019) on postapokalyptinen selviämistarina. Mitä ihmiset tekevät, kun yhteiskunta hajoaa? Miten selvitä jatkuvan väkivallan uhan alla, ilman lakeja ja säädöksiä? Serkkuni on jo pari vuotta puhunut, että pitäisi opetella metsästämään ja oppia pärjäämään, jos maailmanlopun meininki iskee. En usko yhteiskunnan romahtamiseen näin radikaalisti, mutta pistäähän tämä koronaviruskin miettimään. Aika heikolla pohjalla tässä kuitenkin ollaan.

Nora Roberts tunnetaan romanttisesta viihdekirjallisuudestaan. Kun kuulen hänen kirjoittamastaan dystopiatrilogiastaan, uteliaisuuteni herää. Aika rohkeaa! Suhtaudun teokseen alusta alkaen kuitenkin epäilevästi. Osaisiko tämä kevyitä bestsellereitä toisensa perään tuottava kirjailija kirjoittaa dystopian? No, urbaani fantasian ja dystopian hybridihän tämä lopulta on.

Tammikuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä kuolleita oli raporttien mukaan jo yli miljoona. Maailman terveysjärjestö julisti taudin ennennäkemättömällä vauhdilla leviäväksi pandemiaksi. Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus CDC nimesi sen lintuinfluenssan alatyypiksi, joka tarttuu ihmisestä toiseen.

Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miksi tutkituissa linnuissa ei havaittu viitteitä influenssasta. Taudinaiheuttajia ei löytynyt yhdestäkään kanasta, kalkkunasta, hanhesta, fasaanista tai viiriäisestä, jotka otettiin kiinni sadan kilometrin säteellä MacLeodin farmista.

Ensimmäinen vuosi aloittaa trilogian dramaattisilla tapahtumillaan. Kaikki saa alkunsa, kun Skotlannissa lomaa viettävä vanhus ampuu fasaanin. Fasaani putoaa pyhään kivikehään ja tahrii sen verellään. Maailmaan leviää maaginen tauti. Kuvaus viruksen leviämisestä tuo mieleen koronaviruksen. Surmaksi nimetty virus vie mukanaan yli 80 prosenttia koko maailman väestöstä.

Päähenkilöitä kirjassa on useita. Kaikki ovat pakomatkalla. Lana on vasta valoon herännyt noita, joka pakenee velhopoikaystävänsä Maxin kanssa virusta. New York on sekasorron vallassa. Hän haluaa pysähtyä auttamaan, mutta Max kehottaa painokkaasti eteenpäin ja hokee, etteivät he voi pysähtyä.

Synnytyskohtaus on kuin farssi. Itsemurhaa muhiva ensihoitaja Jonah on lähtenyt kadulle, kun hänet pysäyttää raskaana oleva nainen. Synnytys on käynnissä, eikä Jonahin auta kuin auttaa ennenaikaiset kaksoset maailmaan. Synnytys käy kuin leikki, molemmat vitsailevat ja keskospoika alkaa heti kaivata maitoa. Tahti on nopea, eikä kivunlievitystä edes mainita. Ei kyllä karmeita kipujakaan. Kohtaus päättyy siihen, että tuore äiti julistaa Jonahin ihmeidentekijäkseen. Pakoretkelle kaupungista temmataan mukaan myös Jonahin ihastus lääkäri Rachel Hopman ja synnytyksestä selvinnyt, mutta äitinsä menettänyt kolmas vauva Hannah.

Lisäksi on vielä Arlys ja Fred, televisiotoimittaja ja harjoittelija-keiju, jotka ovat varsin symppiksiä.

Kirjan alkupuolella oikeastaan aika moni kohtaus tuntuu lähinnä farssilta. Ehkä kuitenkin totun kirjan sekamelskaan ja henkilöhahmoihin tai Nora Robertsin vähemmän kyvykkääseen kerrontaan, sillä romaani alkaa puolenvälin tienoilla sujua. Ensivaikutelma kuitenkin on, että hahmot ovat kuin lämpimikseen puhuvia nukkeja ja että dialogia on dialogin perään. Vaikutelma hälvenee tarinan edetessä ja yhä useampi henkilöhahmo alkaa vaikuttaa sympaattiselta.

Teoksessa erinäinen joukko saa yliluonnollisia kykyjä. Yhtäkkiä maailma on täynnä noitia, keijuja ja haltioita ja vaikka mitä. Skaala on liian iso omaan makuuni. Osa on valoa, osa pimeää. Kirjan maailmassa ihmiset jakautuvat mustavalkoisesti hyvään ja pahaan. Myös valon joukossa on kuitenkin mätiä munia, joille uusien kykyjen tuoma valta nousee päähän. Kaikkia heitä  kutsutaan yleisnimellä Kumma. Virus on jättänyt heidät rauhaan, mutta myös täysin tavallisia ihmisiä tai vain joitakin kykyjä omaavia ihmisiä on säästynyt. Eivätkä kaikki pidä erilaisuudesta, päinvastoin.

”Tämä maailma on mitä on. Minä olen maanviljelijä ja sinä olet noita, joka pystyy parantamaan satoa. Huolettaako sinua se, mitä sinä olet?”

”Ei, mutta-”

”Miksi se sitten huolettaisi minua? Ihmiskunnan isoin murhe on aina ollut se, että jotkut osoittelevat sormella ja aseella sellaisia, jotka eivät ole samanlaisia kuin he itse. Tällä kertaa meidän on pakko petrata. Emme välttämättä saa enää uutta mahdollisuutta.”

Onneksi ymmärtäväisiäkin ihmisiä on. Vanha maailma on poissa ja uusi on tullut tilalle. Isona ongelmana on, etteivät taikavoimia saaneet osaa käyttää voimiaan. Romaani ei kerro, missä niistä voisi oppia tai mistä niitä käyttävät ovat taitonsa oppineet. Fred esimerkiksi kertoo vain ohimennen, että oli hämmentävää saada tietää olevansa keiju ja ettei hän vielä aivan hallitse kykyjään. Tylypahkalle olisi tarvetta. Hallitsemattomat taikavoimat ovat riskialttiita ja niiden väärinkäyttö houkuttelee monia.

Romaani onnistuu antamaan ajattelimisen aihetta. Viimeisillä sivuilla jopa liikutun. Ei hassummin romanttisten romaanien kirjoittajalta aivan vieraassa genressä.

Pistän jatko-osan lukulistalleni.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta ja dystopioista pitäville, pandemiakirjallisuudesta kiinnostuneille.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Margaret Atwood: Penelopeia

Antiikin Kreikan tarinoista muistetaan usein Odysseus, Herkules, Prometheus, Paris jne. Mutta missä ovat antiikin naiset? Missä heidän tarinansa? Toki heistäkin on kerrottu ja naisjumalia palvottu, mutta suurimmaksi osaksi antiikin Kreikan tarinat ovat miesvoittoisia. Sankareita ja päähenkilöitä ovat miehet, eivät naiset. Margaret Atwoodin teoksessa Penelopeia (Penelopiad 2005, suom. 2005)  tarkastellaan Homeroksen Odysseiasta tuttua Odysseuksen tarinaa Penelopen silmin. Mitä kertoo Penelope, tuon ovelan miehen uskollinen vaimo?

Spartan kuninkaalle Ikariukselle ja tämän najadivaimolle (veden nymfille) Periboealle syntynyt Penelope naitetaan jo 15-vuotiaana häntä vanhemmalle Odysseukselle, Ithakan kuninkaan pojalle. Vastoin ajan käytäntöä, jossa mies asettuu vaimonsa suvun luo asumaan, vaatii Odysseus Penelopea mukaansa Ithakaan. Penelope on sitkeä ja sisukas, ja hänen älynsä on hänelle eduksi uudessa kodissa. Varsinkin kun Odysseusta ei kuulu takaisin Troijan sodasta ja on selvittävä hänen taloonsa syömään ja juopottelemaan asettuvista kosijoista. Penelope ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Helena, mutta Penelope on oppinut selviytymään. Yrittihän hänen isänsä hukuttaa hänet jo pienenä.

Penelope kertoo tarinaansa manalasta, ja vertaa huvittuneena kertomuksessaan aikansa tapoja moderniin maailmaan. Välillä hän keskustelee serkkunsa Helenan kanssa, välillä Odysseuksen surmaaman kosijansa kanssa. Penelope vertaa keskenään eri tarinoita, eri versioita elämänsä vaiheista sekä Odysseuksen seikkailuista. Miten jotkin asiat oikeasti menivät, on Penelopellekin arvoitus. Manalassakaan ei ole kaikkia vastauksia, eivätkä henget puhu tahtomattaan.

Atwood hyödyntää taitavasti Homeroksen Odysseiasta poikkeavaa aineistoa; antiikin Kreikalle tyypillisiä tarinoiden eri versioita, joita kerrottiin omalla tavallaan eri alueilla. Tarinoiden vaihtelevuus näkyy paitsi Penelopen kuulemissa huhuissa, myös Penelopen itsensä kertomassa tarinassa, joka ei mene aivan niin kuin Odysseiassa.

Muut laivat toivat mukanaan huhuja. Odysseus ja hänen miehensä olivat juoneet itsensä humalaan heti ensimmäisessä satamassa, johon he olivat pysähtyneet, ja miehet olivat nousseet kapinaan, kertoivat jotkut; ei suinkaan, tiesivät toiset, vaan he olivat syöneet taikayrttiä ja menettäneet muistinsa, ja Odysseus oli pelastanut heidät sitomalla heidät köysin ja kantamalla heidät laivoihin. Odysseus oli joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa, väittivät jotkut; ei, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä, sanoivat toiset, ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kannibaalit olivat syöneet osan miehistä, kertoivat jotkut; ei, sanoivat toiset, se oli ollut vain tavallinen rähinä ---

Homeroksen henkilöllisyydestä ja historiallisuudesta ei oltu siitäkään varmoja edes antiikin aikaan. Toisin kuin eräässä Goodreadsissa törmänneessäni kommentissa luultiin, ei Homeros myöskään Odysseuksen tarinaa itse sepittänyt ja näin osoittanut valtavaa mielikuvitusta. Tuo länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, eeposten eepos, perustuu samaan tapaan paikallisiin lauluihin ja suulliseen kansanperinteeseen. Tarinoihin, jotka on valittu muiden joukosta.

Penelopeia on kirjoitettu kepeään sävyyn, vaikka se kritisoikin antiikin Kreikan kaksinaismoralismia ja on sävyltään varsin ironinen, paikoin vain toteava. Odysseus on tarinoiden mukaan viettänyt vuoden jumalattaren sängyssä ja useita öitä ties kenen muun kanssa, mutta Penelopen on naisena vaalittava siveyttään kuten myös talon piikojen olisi sopinut tehdä. Penelopeia kumoaa kaikki Penelopea vastaan esitetyt syytteet ja puhdistaa osittain myös kahdentoista surmatun piian maineen. Heidät Odysseus määräsi uskottomina hirtettäviksi kotiin palattuaan. Piikojen tarina kulkee Penelopen tarinan rinnalla moniäänisenä kuorona antiikin satiirien tyyliin.

Huhuu! Herra Nolla! Herra Nimetön! Herra Silmänkääntäjä! Herra Puliveivari, varkaiden ja valehtelijoiden perillinen!

Mekin olemme täällä, me nimettömät. Ne toiset nimettömät. Ne joihin muut ovat lyöneet häpeän leiman. Ne joita osoitellaan sormella ja käpälöidään.
Aputytöt, punaposkiset piiat, hemaisevat hihittäjät, nenäkkäät pyrstönpyörittäjät, nuoret verenpesijät.

Kaksitoista kaikkiaan. Kaksitoista kuunpyöreää pyllyä, kaksitoista maukasta suuta, kaksikymmentäneljä höyhenpatjatissiä, ja mikä parasta, kaksikymmentäneljä sätkivää jalkaa.

Oikeudenkäynnissä heidän terävä kielensä vasta pääseekin laulamaan. Teoksessa käytetään vahvoja feministisiä argumentteja, puhutaan jopa matriarkaalisuuden syrjäyttämisestä patriarkaalisuudella piikojen surman symbolisena taustana, ja kirjan loppupuolella esiintyvä moderni oikeudenkäynti Odysseusta vastaan tämän aiheuttaman verilöylyn vuoksi on mitä riemastuttavinta luettavaa. Arvellen tilaisuutensa tulleen myös surmatut piiat vaativat oikeutta.

Penelopeia on hurmaava lukukokemus, joka saa ajattelemaan Penelopen ja Odysseuksen myyttiä uudessa valossa. Ja tietenkin ajattelemaan niitä kirjallisuushistoriassa pitkälti unohdettua kahtatoista piikaa. Penelopeiaan voi tarttua pelotta, vaikkei olisi Odysseiaa koskaan lukenut. Teoksen nykyaikainen tyyli tekee Penelopen tarinasta helposti lähestyttävän, eikä taustatietoja välttämättä tarvitse, vaikka ne tuovatkin vertailukohtana teokseen syvyyttä. Teos on osa skotlantilainen kustantamon Canongate Booksin revisionistista myyttejä uudelleenkertovaa Canongate Myth Series -nimistä sarjaa.

Kenelle? Antiikin kirjallisuudesta ja myyttien uudelleenkirjoituksesta kiinnostuneille.

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Espanjalaisen nykykirjailijan Carlos Ruiz Zafón Taivasten vanki (El prisionero del cielo 2011, suom. 2012) avaa ikkunan Francon aikaiseen Espanjaan. Teos on osa romaanisarjaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa, jonka teokset nivoutuvat osittain yhteen, mutta toimivat kukin omana kokonaisuutenaan. Taivasten vanki on sarjassa kolmas, mutta luin sen lukematta kahta aiemmin ilmestynyttä Ruiz Zafónin teosta.

Taivasten vangissa kirjakauppa Sempere ja poika saa kummallisen vieraan, joka haluaa ostaa vitriinistä ainutkertaisen luetteloidun kirjan hinnasta välittämättä. Hän pyytää Daniel Sempereä, kaupan omistajan poikaa ja ainoaa paikalla olijaa, toimittamaan kirjan Fermín Romero de Torres -nimiselle miehelle. Fermín Romero de Torres on samaisen kirjakaupan työntekijä je Danielin hyvä ystävä, ja kun Daniel myöhemmin antaa hänelle kyseisen niteen luettavaksi muukalaisen kirjoittamine omistuskirjoituksineen, valahtaa Fermín kalpeaksi. Hän käskee Danielia pysymään kaukana tuosta miehestä, sillä tämä on erittäin vaarallinen.

Fermínin on saatava asiansa järjestykseen ennen  kuin voi astua vihille rakastamansa naisen kanssa. Huoli on kalvanut häntä jo pitkään, ja hän on laihtunut silmissä. Kirjakauppaan ilmestyneen miehen vierailu sattuu huonoon aikaan, mutta ehkä sittenkin juuri oikeaan.

Fermín paljastaa Danielille totuuden, jonka kertomista hän on vältellyt pitkään. Totuus on tarina sota-ajasta, Fermínin vankilassa vietetyistä vuosista ja siitä, miten hän tutustui vankilassa erääseen hyvin omintakeiseen kirjailijaan, David Martíniin.

Vankilan meno on Fermínin kertomuksessa täysin mielivaltaista ja riippuu siitä, mitä vankilan uusi johtaja Mauricio Valls keksii omaneduntavoittelussaan. Valls on pyrkyri, jonka tarkoituksena on riippua hänelle tarjotussa vallankahvassa ja keplotella eteenpäin. Hän lupailee parantaa vankien oloja, kunhan he tekevät hänelle tiettyjä palveluksia. Vankien omaisten lähettämät ruokalahjat menevät parempiin suihin, eivätkä vangit juuri koskaan näe heille lähetettyjä tavaroita.

Moni vangeista on mielivaltaisesti tuomittu, eikä oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuudesta ole tietoakaan. Francon ajan Espanja näyttäytyy kurjana ja pelottavana paikkana, ja sodan jälkeinen Espanja kantaa sen haavoja. Haavoja, joista ei puhuta, ja menneitä identiteettejä, joita ei ole enää olemassa.

- Miksi luulet, ettei isäsi koskaan ole kertonut sinulle sota-ajoista? Luuletko kenties ettei hän ole osannut kuvitella mitä kävi?
- Jos näin on, minkä takia hän on pysynyt vaiti? Miksei hän ole tehnyt mitään?
- Sinun vuoksesi, Daniel. Sinun vuoksesi. Sinun isäsi niin kuin monet muutkin, jotka joutuivat elämään tuon ajan, nieli kaiken sisälleen ja vaikeni. Koska heillä ei ollut enää kanttia. Osapuoleen tai väriin katsomatta.

Teoksen kieli on värikästä ja erilaisia kielikuvia vain pulppuaa. Teos on mukaansatempaava ja nopealukuinen. Yleensä saan lukemiini kirjoihin jonkinlaisen otteen. Ne puhuttelevat minua tai ne ovat niin makuni vastaisia että tuskastuttaa. Taivasten vanki ei ollut huono. Mutta se ei myöskään puhuttele. Mitä kirjoittaa teoksesta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, joka ei jää laimeaksikaan, mutta joka ei vain jostain syystä puhuttele? Tämän kanssa olen tässä kamppaillut, eikä kirjoitukseni Taivasten vangista tällä kertaa täten ole kovin analyyttinen.

Kenelle? Kirjojen ja tarinoiden ystäville sekä Espanja-faneille.

Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Päätin elokuussa muutaman ystäväni kanssa perustaa lukipiirin. Halusimme lukea mukavuusalueemme ulkopuolelta ja tutustua kirjoihin, joita emme välttämättä muuten tulisi lukeneeksi. Ensimmäiseksi valitsimme luettavaksemme lyhyehkön klassikkoteoksen, joka mielellään olisi saatavissa myös e-kirjana. Valintanamme oli Charles Dickensin Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities 1858, suom. 1903). Kaksi kaupunkia on Dickensin 12. romaani, ja se ilmestyi viikottaisissa osissa. Sitä pidetään yhtenä maailman luetuimmista kirjoista. Minulle se on ensimmäinen Dickensini.

Yllätyksekseni Helsingin kaupungin kirjastolla ei ollut kokoelmissaan tästä klassikosta kuin muutama kappale – kaikki lainassa. Blogiani varten valitsin sen painoksen, jonka ajattelin tulevan nopeammin saataville. Valinta ei ollut paras mahdollinen, sillä vanha 60-luvun painos haisi ummehtuneelta ja aiheutti silmien kutinaa.

1700-luvun loppuun sijoittuva Kaksi kaupunkia kertoo Ranskan suuresta vallankumouksesta, köyhyydestä, turhautumisesta, yläluokan asenteista, epäoikeudenmukaisuudesta, kostosta, mielivallasta, sukupolvista, uhrautumisesta ja tietenkin rakkaudesta. Nuoren Lucie Manetten isä palautetaan elämään pitkän ja epäoikeudenmukaisen vankituomion jälkeen. Lucie on luullut isänsä kuolleen, mutta Tellsonin pankki johdattaa hänet Lontoosta Pariisiin matkalle, jonka on määrä muuttaa hänen elämänsä. Kanssamatkustajanaan Luciella on Tellsonin pankin liikemies herra Lorry, joka tuon tuostakin muistuttaa nuorta naista siitä, ettei tässä nyt ole tunteilulle sijaa, sillä kyseessähän on liikeasia. "Rohkeutta, hyvä neiti! Rohkeutta! Liikeasia! Pahin on ohi muutamassa minuutissa." Herra Manette on kuitenkin surkeassa kunnossa. Hän sietää tuskin valoa,  hänen katseensa harhailee, kun hänelle puhuu, keskittyminen läsnäoleviin on lähes mahdotonta, ja hänen omituisena pakkomielteenään on tehdä kenkiä. Hänet on saatava pikaisesti pois maasta ja Lontooseen, jossa Lucien on autettava isäänsä saamaan elämästä jälleen kiinni.

Viisi vuotta myöhemmin Lucie ja hänen isänsä ovat oikeuden istunnossa todistajina. Ranskalaissyntyistä herra Darnaya syytetään maanpetturiksi, mutta tämä vapautuu syytöksistään osittain Lucien suuren mielenliikutuksen ansiosta. Syytetty on tullut Englantiin samalla laivalla kuin he aiemmin, eikä nuorukainen ole tuolloin osoittanut muuta kuin ystävällisyyttä heitä kohtaan. Lucie tekee kauneudellaan ja vankia kohtaan tuntemallaan myötätunnolla suuren vaikutuksen niin herra Darnayyn kuin myös herra Cartoniin, Darnayn asianajajan lakimiesystävään, jonka yhdennäköisyydellä vangitun kanssa on oikeudenkäynnin kulussa merkittävä osa.

Paitsi että ”oppineen ystävän” ulkoasu oli huolimaton, melkeinpä ränsistynyt, he olivat siinä määrin toistensa näköiset, että se herätti hämmästystä ei vain todistajassa vaan jokaisessa läsnäolijassa. Kun tuomari kehoitti oppinutta ystävää poistamaan peruukkinsa, yhtäläisyys kävi entistä huomattavammaksi. Tuomari kysyi herra Stryveriltä (syytetyn asianajajalta), oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia (oppineen ystävän nimi) valtiopetoksesta?

Sydney Carton on Charles Darnayn kaksoisolento, doppelgänger. Molemmat miehet rakastuvat ihastuttavaan Lucieen, mutta vain toinen heistä voi saada hänet. Siinä missä herra Darnay on kaikin puolin kunniallinen ja nuhteeton, on herra Carton paheellinen ja vastuuton. Hän on masentunut ja syrjäytynyt juoppo, kun taas Darnay on mitä onnellisin ja aikeiltaan jaloin. Darnay edustaa kaikkea sitä, mitä Carton voisi olla. He ovat kuin kolikon kaksi puolta, joiden kohtalot kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ylhäiselle syntyperälleen ja maalleen selkänsä kääntänyt Darnay pitää sukujuuriaan salaisuutenaan. Tohtori Manettella on siitä jotain epäilyjä, ja hän vannottaakin nuoren miehen pitämään salaisuutensa häihin asti ja silloinkin olemaan kertomatta Lucielle. Teos vie lukijan suoraan keskelle Ranskan vallankumousta ja Darnayn salaisuuksien ratkeamista, kun Darnay saa kirjeen entiseltä palvelijaltaan, joka on syytettynä hänen auttamisestaan. Darnay lähtee oitis matkaan voimatta antaa uskollisen palvelijansa kärsiä hänen tähtensä, jolloin Lucienin ja tohtori Manetten on lähdettävä hänen peräänsä. Tämä Ranskaan sijoittava osuus on kirjan mielenkintoisin osa. Vanhapiika neiti Pross on pyhittänyt elämänsä hoidokkinsa Lucien hoitamiseen. Hän ei puhu ennen kaikkea periaatteen vuoksi sanaakaan ranskaa, mutta hoitaa silti sujuvasti tinkien perheen ostokset Pariisissa. Hän on omanarvontuntoinen ja ylpeä englantilaisuudestaan, jäykkä, mutta sittenkin huumorintajuinen. Ehdoton suosikkini.

Kaksi kaupunkia ei ehkä ollut se helpoin aloitus lukipiirillemme. Kukaan meistä ei erityisemmin lämmennyt sille. Fokalisointi vaihtelee välillä vähäpätöisiltä tuntuviin eikä kovinkaan kiinnostaviin hahmoihin kuten Jerryyn, viestinviejään ja palvelijaan, joka avustaa herra Lorrya. Kirjan kuvaukset Ranskan vallankumouksesta olivat raskasta luettavaa. Kurjuutta ja väkivaltaa kuvataan paljon ja tarkkaan. Usein Ranskan suuresta vallankumouksesta kerrotaan hyvin idealistiseen sävyyn, olihan sen lopputulos kuningasvallan kukistaminen ja tasaveroisemman Ranskan alku. Sen raakuus ja hirmutyöt, vallankumouksen aatteen kasvaminen vallankumouksellisten mielessä ja sen mielipuoliset seuraukset jätetään usein sivuun. Kahdessa kaupungissa Ranskan vallankumouksen julmuus ei jää epäselväksi. Mielipuoliset syytökset, vielä mielipuolisemmat oikeudenkäynnit ja kansan ailahteleva mieli tulevat teoksessa selviksi.

Tällä hirvittävällä tuomioistuimella ei ollut mitään oikeudenkäyntijärjestystä, joka olisi taannut syytetylle, että järkisyyt otettiin huomioon. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, ellei kaikkia lakeja, asetuksia ja tapoja olisi ensiksi niin hirvittävästi väärinkäytetty, että koko vallankumouksen itsemurhakosto tarkoitti niiden repimistä maahan. […] Koko valamiehistö oli kuin koiralauma, joka oli asetettu tuomitsemaan kaurista.

Dickens ei kuitenkaan tunnu asettuvan teoksessaan kummankaan puolelle, ei valtaansa surutta väärinkäyttävien ja ahnaiden aristokraattien, eikä ylhäistä verta himoavien vallankumouksellisten, jotka saattavat koska tahansa kääntyä ketä tahansa vastaan. Kumpikin puoli saa osakseen raadollisen kuvauksen, josta mairittelu on kaukana.

Mikä tästä romaanista sitten tekee klassikon? Mitään yhtä syytä ei varmastikaan ole. Dickens oli valtavan suosittu jo elinaikanaan, ja pelkkä hänen nimensä kirjan kannessa kertoo jo jotain teoksen arvosta. Silti Dickens kuuluu niihin klassikkokirjailijoihin, joita ei ainakaan oman kokemukseni mukaan Suomessa niin paljoa lueta. Kaksi kaupunkia kuvaa sellaisia suuria ihmiskohtaloita ja suuria tunteita, jotka ovat monelle kirjallisuuden klassikolle tyypillisiä. Henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta loppuvaikutelma on vaikuttava. Vai ajattelenko niin vain siksi, että kirjallisuuden tuntemukseni ohjaa minua ajattelemaan, että näin kuuluu ajatella? Klassikoita (ja toisaalta supersuosittuja populaarikirjallisuuden teoksia, sillä niistäkin usein on tietty "yleinen käsitys") lukiessa ennakkokäsitykset vaikuttavat väistämättä lukukokemukseen, mikä toisaalta luo teokselle kontekstia, toisaalta ehkä vähentää sen antia sellaisenaan.

Kenelle? Klassikoista ja Ranskan suuresta vallankumouksesta kiinnostuneille, 1800-luvun romaaneista nauttiville.