Madeline Miller: Akhilleen laulu

Kuvittele, että sinulle on hoettu koko elämäsi ajan, että olet paras, että olet mahtavin, ettei ole ketään vertaistasi. Kuvittele, että olet kreikkalainen prinssi, että äitisi on jumalatar, joka toivoo ainoastaan mainetta sinulle. Kuvittele, että maine on se, mitä kaikki odottavat sinulta. Sinua odottaa mahtava kohtalo.

Ei ole ihme, että Akhilleella on ongelmia priorisoinnissaan, että hänen egonsa on valtava ja haavoittuvainen. Kun maine ja kunnia on kaikki mitä on, miten muutoinkaan voisi olla? Akhilleus ei voi jäädä unohduksiin tai päästää kykyjään valumaan hukkaan.

Madeline Miller kertoo Akhilleen tarinan hänen kumppaninsa ja rakastajansa Patrokleen näkökulmasta. Kyseessä on yksi tunnetuimpia antiikin Kreikan sankareita, ja käsittelen tässä tekstissä Akhilleen tarinaa mahdollisesti hieman spoilaavasti. Patrokles on maanpakoon ajettu prinssi, jota Akhilleen äiti Thetis halveksii, mutta joka tuo Akhilleen parhaat puolet esiin. Mitättömältä vaikuttava Patrokles pääsee itse loistamaan vasta Troijan sodassa, jossa hänen lääkintätaitonsa ja hyvä sydämensä ovat hänelle kunniaksi. 

Akhilleen laulu (The Song of Achilles 2011, suom. 2013) on koskettava romaani, joka kuvaa Akhilleen valossa, joka saa hänet loistamaan. Hän on kultainen poika, todellinen sankari. Akhilleus on rehellinen, naivi ja pyrkii toimimaan oikein. Ainakin siihen asti, kunnes hänen maineensa on vaakalaudalla. Silloin Akhilleesta kuoriutuu kiukutteleva poika, diiva, joka vaatii osakseen kunnioitusta toimintansa seurauksista välittämättä.

Olen kuullut sanonnan, että käyttämätön lahja muuttuu kiroukseksi. Akhilleen kohdalla hänen jumalainen lahjansa sukupolvensa parhaimpana soturina tuntuu olevan kirous joka tapauksessa. "He eivät koskaan salli ihmisen olla kuuluisa ja onnellinen", Akhilleus sanoo Patrokleelle heidän ollessaan vielä nuoria ja vannoo aikovansa olla ensimmäinen. Mutta Akhilleus on oikeassa. Ennustuksen mukaan jumaluus Akhilleessa lakastuu käyttämättömänä, ellei hän lähde Troijaan. Ennustuksella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Maine ei tule Akhilleelle ilmaiseksi. Juuri pelko maineen menettämisestä, kuolemisesta tuntemattomana ja vähäpätöisenä saa Akhilleen liikkeelle. Sama motiivi pitää hänet liikkeessä, kun sotaa on jo takana vuosia.

Ahilleen suurin pelko on, ettei häntä muistettaisi. 

”Maineeni on koko elämäni”, hän sanoo. Hänen hengityksensä kuulostaa ohuelta. ”Se on kaikki mitä minulla on. En elä enää kauan. Voin toivoa vain pysyvää muistoa.” Hän nielaisee, vaivalloisesti. ”Tiedät tämän. Antaisitko Agamemnonin tuhota sen? Auttaisitko häntä riistämään sen minulta?”

”En”, minä vastaan. ”Mutta haluan, että muisto on miehen arvoinen. […]”

Patrokles on monella tapaa Akhilleen kaikukoppa. Hänen tehtävänsä on tukea Akhilleusta, saada tämä näyttämään hyvältä ja taata tämän onnistuminen. Heidän välisensä dynamiikkansa toimii, sillä Patrokles ei pyri kilpailemaan Akhilleen kanssa tai kärsi kateutta tämän upeudesta. Akhilleus saa loistaa rauhassa. Silloinkin, kun Patrokleen rakastettu sanoo maineensa olevan koko hänen elämänsä, Patrokles ei suinkaan suutu siitä, ettei hänelle ole Akhilleen puheissa sijaa. Hän ajattelee sitä, millaisen muiston haluaa Akhilleesta jäävän. 

Koko kirjan aikana Akhilleus ei kertaakaan sano Patrokleelle rakastavansa tätä. Heidän välisensä syvä yhteys ja heidän rakkautensa on silti luettavissa teoksen riveiltä. Akhilleus suhtautuu Patrokleeseen aivan toisin kuin kehenkään muuhun ja nostaa tämän erityisasemaan. Vaikka Akhilleus on monella tapaa maineensa sokaisema ja tuskin näkee ihmisiä ympärillään, aivan sokea hän ei Patrokleelle sentään ole. 

Patrokleen pyynnöstä Akhilleen sotasaaliiksi ottama Briseis on hahmona ihana, ja pidän hänestä kovasti. Briseis tuo kuitenkin Akhilleen ja Patrokleen väliin säröä ja toisaalta peilaa heidän suhdettaan. Pidellessään Briseitä käsivarsillaan Patrokles voi melkein kuvitella, millainen hänen elämänsä olisi voinut olla ilman Akhilleusta. 

Akhilleen tarina on minulle hyvin tuttu. Kun muille lapsille luettiin lasten kirjoja, minulle luettiin Homeroksen Odysseiaa. Myöhemmältä ajalta muistan Troijan laulun, josta erityisesti Ifigeneian uhraus on jäänyt traagisuudessaan mieleeni. Akhilleen laulussa Ifigeneian kohtalo ei mene tunteisiini samalla tavalla. Fokus on muualla. Se on Akhilleessa, mutta se on myös Patrokleessa. Ja silti. Kaikesta tuttuudestaan huolimatta Akhilleen laulu saa minut itkemään.

Émile Zola: The Rush for the Spoil (La Curée)

Saanen esitellä uuden kirjarakkaani, Émile Zolan La Curéen (1871), englanniksi The Rush for The Spoil (käännetty 1886). Kyseessä on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan toinen osa ja se teos, joka saa minut itse asiassa ensimmäistä kertaa tarttumaan Zolaan. Luen Ranskan toisen keisarikunnan ajan Pariisin mittavasta muokkaamisesta artikkelia, jossa siteerataan La Curéeta, ja minut valtaa ehdoton halu lukea tuo vainoavalla tavalla Pariisia kuvaava romaani. 

Ja todella, tämä on kirja Pariisista. Tämä on kirja Ranskan toisesta keisarikunnasta mitä allegorisimmassa merkityksessä.

Luen La Curéen poikkeuksellisesti e-kirjana, mutta solahdan siitä huolimatta täysin Zolan suurenmoisen maailmaan, 1860-luvun alkupuolen Pariisiin. Bois de Boulogneen ja Parc Monceaun laitamille, upeanupeaan uusrikkaiden loisteeseen. Pariisiin, joka feenikslinnun lailla nousee tuhkasta ja paroni Haussmannin hiestä. Sekä yhden jos toisenkin kiinteistökeplottelusta. Pariisi, jonka me tunnemme upeine bulevardeineen ja puistoineen, on syntymässä. 

Luvassa on seksiä, kiinteistökauppaa, upeita vaatteita ja interiöörejä. Astride Saccardilla on käynyt tuuri, kun hän on napannut itselleen kunnon myötäjäisinä varustetun edustusvaimon, itseään huomattavasti nuoremman Renéen, josta kehkeytyy Astriden menestyksen myötä oikea seurapiirikuningatar. Myös Renéellä on ollut tuuria, saahan hän mieheltään menoihinsa rahaa muutamia omaisuuteensa liittyviä allekirjoituksia vastaan. Sitä paitsi Maxime, Astriden seitsemän vuotta Renéeä nuorempi poika, on kerrassaan valloittava vaaleine kiharoineen ja kiinnostuksineen kaikkea naisellista kohtaan. Renéen ja Maximen välille kehittyy läheinen suhde, joka huipentuu rakasteluun Saccardien upean asumuksen trooppisten kasvien ympäröimässä kuumassa kasvihuoneessa.

Teoksen nimi, la curée, tarkoittaa saalista, joka teurastetaan ja joka heitetään lopuksi metsästyskoirille. Teos on käännetty englanniksi kahdella eri nimellä, josta luettavakseni päätyy se pidempinimisempi, The Rush for the Spoil. Toinen englanninkielinen nimi, The Kill, sen sijaan viittaa myös sijoitustermiin, jolla tarkoitetaan kiinteistöjen ostamista, talojen purkamista ja myymistä eteenpäin voitolla. Käännös liittyy keskeisesti romaanin miljööseen.

Astride Saccardilla on suuria suunnitelma Pariisin rakentamisesta nettoamisen suhteen. Saccardien varat eivät ole aivan puhtain keinoin hankittuja, ja lainoilla pelataan paljon. Tiukempana kautena Renée ehdottaa miehelleen, eikö tämä voisi myydä jalokivikoruja, jotka on hänelle ostanut, mikä ei tietysti tule kysymykseenkään. Ei, muiden on ehdottomasti nähtävä Renéellä nuo jalokivet. Mitä muut ajattelisivatkaan hänestä, jos hänen vaimollaan ei niitä olisi! Tietämättään Renée pelaakin täysin miehensä pussiin kaikkea ylellistä palvoessaan.

Saccardit elävät sulassa sovussa hulppeassa kartanossaan sallien kaikki toisilleen vapauden tehdä mitä lystäävät. Sekä Maxime että Astride nauttivat naisista, toisinaan jopa samasta. Maxime kertoo Renéelle kaikki tuhmimmat juorut, joiden kuulemista Renée suorastaan janoaa. Kaikki on vallan riemukkaasti. Kunnes tapahtuu se, minkä lukija on jo varhain saattanutkin Maximen kuvauksesta päätellä. 

Maxime on varsinainen viettelijä, vaaleat kiharat ja solakka vartalo, feminiini ja ehdottoman kuriton, aina naiset mielessä. Maximesta naiset ovat hurmaavia, ja hän on mielellään ollut Réneen ja tämän ystävättärien seurassa, kiusoitellut noita nuoria naisia uskaliaisuudellaan, jolle naiset ovat vain nauraneet. 

The ladies were at home, they talked freely, and when they ensconced themselves around the room you would have thought that a flight of Lesbian nymphs had alighted on the divans of a Parisian drawing-room. Maxime, whom they put up with and even liked on account of his girlish air, was the only man admitted into the circle. He there tasted divine delight: he glided along the divans like a supple snake; he was discovered under a skirt, behind a bodice, or between two dresses, where he made himself as small as possible and kept very quiet, inhaling the perfumed warmth of his feminine neighbours.

Parinkymmenen vuoden iässä Maxime on edelleen hulluina naisiin, ja Renée on hänen uskottunsa. Ja niinhän sinä käy, että Renée ja Maxime päätyvät sänkyyn toistensa kanssa Renéen vaaleanpunaisen ja harmaan silkin ympäröimässä makuuhuoneessa. He antautuvat toisilleen, antautuvat himolle, joka polttaa yhtä kuumana ja kosteana kuin kasvihuone, jonka eksoottisten kasvien siimeksessä he tuntevat olevansa yhtä kaukana Pariisista ja Bois de Boulognesta kuin jos he olisivat intialaisessa viidakossa. 

The crisis was bound to be fatal, to come from herself, apart from those two beings, those comrades who were destined to deceive each other one fine evening, and to couple themselves, thinking they were merely exchanging a hand-shake. However, after this stupid fall, she returned to her dream of a nameless pleasure, and then she took Maxime in her arms again, inquisitive about him, inquisitive as to the cruel delights of a love which she regarded as a crime. Her volition accepted incest, required it, decided upon tasting it to the end, even to remorse should that ever come. She was active, and conscious of her doings. She loved with the fury of a great fashionable lady, with the nervous prejudices she possessed as an offspring of the middle classes, with all the struggles, joys, and disgusts of a woman who drowns herself in self-disdain.

Maxime ja Rénee käyvät jopa katsomassa Racinen näytelmää Phèdreä, jossa toistuu täsmälleen samanlainen asetelma kuin heidän suhteessaan. Vaikka he näin kohtaavat oman rikoksensa näyttämöllä, se ei tee heidän suhteestaan loppua. Rénee on nälkäinen, ja hänellä on vain yksi mies mielessään; Maxime. Maxime, joka on melkein kuin häntä varten tarkoitettu. Maxime, jolla hän on leikitellyt alusta alkaen. Maxime, joka tulee hänen luokseen joka ilta. 

Ranskan toinen keisarikunta näyttäytyy jälleen mätänä. Zolan inho suorastaan tihkuu läpi, ja se on ihanan tahmaista ja jollakin tapaa tuoreen oloista. Ihmistenväliset suhteet perustuvat kaikki hyötyyn, ja raha on kaikki kaikessa. Rakastajia ja rakastajattaria piisaa, kun Pariisi on kuin kuumeessa himosta, niin lihan kuin kullankin. Moraalisen ylemmyyden saavuttanut on tekopyhä kuin mikä. 

Teoksen kritiikki Ranskan toista keisarikuntaa ja sen moraalitonta, vauraudessa kierivää vulgaaria yläluokkaa kohtaan sijoittuu luonnollisesti siihen historialliseen kontekstiin, jossa se on se kirjoitettu. La Curée on julkaistu vain vuoden tuhoisan Ranskan-Preussin sodan jälkeen, keisarikunnan tultua päätökseen. Vuoden 1870 vallankaappaus oli ollut täysin veretön. Keisari Napoleon III:n ja Ranskan toisen keisarikunnan aika oli ohi. 

Esipuheessaan George Moore sanoo osuvasti, että Renée on Ranskan toinen keisarikunta, jonka leningintekijä on keisari, hänen pukunsa Pariisi kalliine uudistuksineen, joiden mittava lasku jäi Ranskan kolmannen tasavallan maksettavaksi niin kuin Renéen velat hänen isänsä kontille.

Mutta Renée on muutakin kuin vain allegoria. Renée on hahmona elävä. Hänen elämänsä on käynyt tylsäksi, sillä vaikka hänen miehensä on antanut hänelle kaiken, mitä voi, elämäniloa tai merkitystä Renée ei ole saanut. Hän kaipaa jotakin, joka rikkoisi hänen ylellisen elämänsä monotonisuuden. "Oh! I feel bored, I feel bored to death", valittaa Renée Maximelle heidän ajelullaan Bois de Boulognen läpi aivan kirjan alussa.

"Ah! do not be modest," resumed Maxime; "admit at once that you are one of the pillars of the Second Empire. Between ourselves, we can speak of these things. Everywhere, at the Tuileries, at the ministries, at the mansions of the mere millionaires, over the highest and the lowest, you reign with sovereign power. There is not a pleasure you have not partaken of, and if I dared, if the respect I owe you did not restrain me, I would say—"

He paused for a few seconds, laughing the while; then he cavalierly finished his sentence.

"I would say that you have tasted of every apple."

She did not wince.

"And yet you feel bored!" continued the young man with ludicrous vivacity. "But it's downright suicide! What is it you want? whatever is it you are dreaming of?"

Maximen kuvaus on erityisen mielenkiintoista. Maxime pukeutuu Renéen vaatteisiin esiintyäkseen tämän serkkuna, ja hänen feminiinisyyteensä tehdään useita viittauksia. Hän hengittää kaikenlaista feminiiniä sisäänsä kuin hienointa parfyymia, toimii Renéen muotikonsulttina ja kantaa taskussaan myskintuoksuista pitsiä. Eräs Renéen ystävistä mumisee, että Maximen olisi pitänyt olla tyttö. 

When Maxime went to the Bois de Boulogne, with his waist tightly compressed like a woman's, lightly dancing in the saddle on which he was swayed by the canter of his horse, he was the god of the age, with his strongly developed hips, his long slender hands, his sickly lascivious air, his correct elegance, and his slang learnt at petty theatres. At twenty years of age he placed himself above all surprises and all disgusts. He had certainly dreamt of the most unusual beastliness. But with him vice was not an abyss, as it is with certain old men, but a natural external bloom. It curled upon his fair hair, smiled upon his lips, and dressed him like his clothes. However his great characteristic was especially his eyes, two clear and smiling blue apertures, true mirrors for a coquette, but behind which one perceived all the emptiness of his brain. Those harlot eyes were never lowered; they courted pleasure, a pleasure without fatigue which one summons and receives.

La Curée on täynnä symboliikkaa, pitkiä, hitaan maalailevia kuvauksia ja merkityksiä. Maximen itserakkaus ja sokeus muiden tunteita kohtaan korostuu, kun hän esittää Narkissosta (ja Rénee Ekhoa) sarjassa tableaux vivants'eja. Maxime todella tavoittelee vain omaa nautintoaan, eikä hän välitä muusta.

Symbolisia tasoja ja viittauksia antiikin taruihin teoksessa riittää, ja ne ovat varsinaisia herkkupaloja intertekstuaalisuudesta nauttivalle. Zola on kuvauksessaan älyttömän terävä ja rakentaa hyvin eheän ja taidokkaan kokonaisuuden, joka toimii Nanaa huomattavasti paremmin. Oma mielipiteeni on, että La Curée on mestariteos. 

Aikakautta ja sen tanssiaisetikettiä tuntevana nauran erityisesti kotiljongin kuvauksille. Tanssin leikkimielisyyteen päästään kurkistamaan, kun halukasta tanssinjohtajaa etsitään ja kun kotiljongin kuvaus jatkuu taustalla siitä huolimatta, ettei Renée osallistu siihen. Monsieur Simpsonin tiedetään olevan erikoisin kotiljongin johtaja ikinä. Hänen suosikkikuvionsa kerrotaan olevan se, että kaikkien on kontattava ympäri huonetta, ja kerran hän pakottanut leidit hyppäämään tuolien yli. Vieraat eivät tunnu paljolta säästyvän, niin hullunkurisiin koitoksiin johtajaksi valittu monsieur de Saffré heidät määrää. 

Teosta ei ole valitettavasti suomennettu. Ehkä pitäisi itse hakeutua uudelleen opiskelemaan ja verestää ranskantaitoaan niin, että voisi itse ryhtyä Zolan kääntäjäksi. Tämä helmi ansaitsisi tulla käännetyksi!

Olen lumottu.

Émile Zola: Nana

Olen vihdoin lukenut Nanan! Otin kuvan jo aikoja sitten, ja se olkoon viimeinen kevätkuvani ennen siirtymistä siihen, mitä oikeasti olen tässä välissä lukenut. (Zolaa, totta kai.) Pientä haastetta lukemiselle on aiheuttanut teoksen muste, joka on osittain tahriintunut ja saa rivit hyppimään silmissä.

Nana (Nana 1880, suom. 1952) on minulle hienoinen pettymys, odotukseni kun ovat olleet hyvin korkealla. Kyseessä on Émile Zolan pääteos, teos, jonka pitäisi nyt kaiketi olla vaikuttava ja upea ja mitä vielä. Tuntuu, että Zola pääsee kunnolla vauhtiin vasta ihan loppupuolella. Tässä on teos, jossa keskustellaan aivan valtavasti, pohjustetaan ja pohjustetaan. Mutta! Huhhuijaa, miten tätä lähtisi edes purkamaan? Olo on hengästynyt ja luulen, että tämä vaatii hieman sulattelua.

Nanassa kiteytyy Ranskan toisen keisarikunnan pröystäilevän tuhlaileva, turmeltunut ilmapiiri, jossa ollaan kaulaa ja lopulta päälakea myöten veloissa, sillä pitäähän toki olla näyttävä ja rakastajattarella mitä tuhlata. Variétés-teatterin uusi tähtönen saa Pariisin polvilleen. Nana on oikukas diiva, jonka viha syttyy silmänräpäyksessä, mutta jonka hellyys roihahtaa yhtä nopeasti, saa hänet säälimään muita ja jopa ihastumaan. Ainakin joksikin aikaa. Nana halveksii ja pilkkaa rakastajiaan, mutta ahnehtii aina vain lisää. Hän syö rakastajiensa varat, heidän peltonsa, tilansa ja linnansa. Kaikki katoaa kuin kuiluun. 

- Missä se talo on? tyttö kysyi aivan hiljaa ja hymyillen nolona kuin lapsi, joka jälleen tahtoo saada leikkikaluja, vaikka ne vastikään eivät ole sille kelvanneet.

- Villers-puistokadun varrella.

- Saanko vaunutkin?

- Saat.

- Pitsejä ja jalokiviä?

- Saat.

- Oi, kuinka hyvä sinä olet! Ymmärrähän, että se, mitä puhuin, tapahtui mustasukkaisuudesta… Tällä kertaa, vannon, ei tule käymään niin kuin ennen, koska sinä nyt käsität mitä nainen tarvitsee. Annathan minulle kaikki? Silloin ei tarvitse pyytää muilta mitään… Kaikki on siellä sinua varten, vain sinua varten!

Kadulta poimittu Nana rikkoo saamiaan lahjoja huvikseen ja nauttii yltäkylläisyydestä, josta on pienenä saanut vain haaveilla. Mikään ei pysy hänen kätösissään menemättä rikki.

Nanaa ei käy sääliksi, eikä hän herätä ainakaan minussa myöskään empatiaa. Nana elää täysillä, kirkkaalla, kirkkaalla liekillä vain palaakseen poroksi. Zolan naturalistinen ote kuvaa armotta Nanan päähänpinttymät, tämän ilkeyden ja nöyryyttämisenhalun, mutta myös hetkittäisen katumuksen ja haavoittuvuuden – Nanan kaikessa lapsellisuudessaan ja turhamaisuudessaan. Ja muut antavat Nanan rellestää ja tehdä päänsä mukaan. Nana karkaa niidenkin käsistä, jotka ovat kuvitelleet häntä voivansa jotenkin hallita. Kaksintaistelu Nanasta olisi naurettava, suorastaan julkinen naurunaihe, samoin korvapuusti.

Zolan alussa kuvaama näytelmä on hilpeän loistavasti kuvattu:

Näytelmä päättyi. Vulkanuksen voitonriemuisesta kutsusta koko Olympos marssi rakastavien ohi huutaen ja hämmästellen ja Jupiter virkkoi leikkiä laskien: ”Poikani, minusta teit varomattomasti, kun kutsuit meidät katsomaan tätä.” Sitten tunteet muuttuivat Venukselle suosiollisiksi. Iris toi taas näyttämölle sarvipäiden kuoron, joka anoi, että jumalat keskeyttäisivät tutkimuksensa, sillä kun aviomiehet olivat alkaneet pysytellä kotosalla, oli elämä käynyt aivan sietämättömäksi; oli parempaa joutua petetyksi ja olla tyytyväinen, siinä näytelmän siveellinen opetus. Sitten vapautettiin Venus. Vulkanus hankki itselleen vuode- ja pesäeron. Mars teki sovinnon Dianan kanssa. Jupiter taas lähetti pikku pesijättärensä tähtien joukkoon saadakseen rauhaa omassa avioliitossaan. Vihdoin vapautettiin pieni Amor kopistaan, jossa hän oli taittanut paperista variksia sen sijaan että olisi taivutellut rakastaa-verbiä.

Näytelmän "siveellisessä opetuksessa" kiteytyy allegoria myös Zolan kuvaamasta ajasta. Aivan erityisesti minua huvittaa tuo rakastaa-verbin taivuttamisen hylännyt Amor.

Minulta kysyttiin hiljattain suosikkikirjojani. Menin hämilleni ja myönsin, ettei mikään oikein ole niin sykähdyttänyt enää viime aikoina, mutta että Zola kyllä vetoaa! Tosiaan. Zolan seurassa olen kuin karkkikaupassa. Olen paitsi erittäin kiinnostunut kyseisestä historian aikakaudesta, myös ihastunut Zolan taidokkaaseen kerrontaan. Suosittelen tutustumaan. 

Huomaan, että teksti on jäänyt moneksi viikoksi Bloggerin luonnoksiin. Sitä täydentäessä olen jo niin seuraavien kirjojen pauloissa, että palaaminen Nanan fiiliksiin on vaikeahkoa. Pitäisi aina saada se blogijuttu kirjoitettua ja julkaistua heti, kun on lukenut.

Margaret Atwood: Penelopeia

Antiikin Kreikan tarinoista muistetaan usein Odysseus, Herkules, Prometheus, Paris jne. Mutta missä ovat antiikin naiset? Missä heidän tarinansa? Toki heistäkin on kerrottu ja naisjumalia palvottu, mutta suurimmaksi osaksi antiikin Kreikan tarinat ovat miesvoittoisia. Sankareita ja päähenkilöitä ovat miehet, eivät naiset. Margaret Atwoodin teoksessa Penelopeia (Penelopiad 2005, suom. 2005)  tarkastellaan Homeroksen Odysseiasta tuttua Odysseuksen tarinaa Penelopen silmin. Mitä kertoo Penelope, tuon ovelan miehen uskollinen vaimo?

Spartan kuninkaalle Ikariukselle ja tämän najadivaimolle (veden nymfille) Periboealle syntynyt Penelope naitetaan jo 15-vuotiaana häntä vanhemmalle Odysseukselle, Ithakan kuninkaan pojalle. Vastoin ajan käytäntöä, jossa mies asettuu vaimonsa suvun luo asumaan, vaatii Odysseus Penelopea mukaansa Ithakaan. Penelope on sitkeä ja sisukas, ja hänen älynsä on hänelle eduksi uudessa kodissa. Varsinkin kun Odysseusta ei kuulu takaisin Troijan sodasta ja on selvittävä hänen taloonsa syömään ja juopottelemaan asettuvista kosijoista. Penelope ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Helena, mutta Penelope on oppinut selviytymään. Yrittihän hänen isänsä hukuttaa hänet jo pienenä.

Penelope kertoo tarinaansa manalasta, ja vertaa huvittuneena kertomuksessaan aikansa tapoja moderniin maailmaan. Välillä hän keskustelee serkkunsa Helenan kanssa, välillä Odysseuksen surmaaman kosijansa kanssa. Penelope vertaa keskenään eri tarinoita, eri versioita elämänsä vaiheista sekä Odysseuksen seikkailuista. Miten jotkin asiat oikeasti menivät, on Penelopellekin arvoitus. Manalassakaan ei ole kaikkia vastauksia, eivätkä henget puhu tahtomattaan.

Atwood hyödyntää taitavasti Homeroksen Odysseiasta poikkeavaa aineistoa; antiikin Kreikalle tyypillisiä tarinoiden eri versioita, joita kerrottiin omalla tavallaan eri alueilla. Tarinoiden vaihtelevuus näkyy paitsi Penelopen kuulemissa huhuissa, myös Penelopen itsensä kertomassa tarinassa, joka ei mene aivan niin kuin Odysseiassa.

Muut laivat toivat mukanaan huhuja. Odysseus ja hänen miehensä olivat juoneet itsensä humalaan heti ensimmäisessä satamassa, johon he olivat pysähtyneet, ja miehet olivat nousseet kapinaan, kertoivat jotkut; ei suinkaan, tiesivät toiset, vaan he olivat syöneet taikayrttiä ja menettäneet muistinsa, ja Odysseus oli pelastanut heidät sitomalla heidät köysin ja kantamalla heidät laivoihin. Odysseus oli joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa, väittivät jotkut; ei, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä, sanoivat toiset, ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kannibaalit olivat syöneet osan miehistä, kertoivat jotkut; ei, sanoivat toiset, se oli ollut vain tavallinen rähinä ---

Homeroksen henkilöllisyydestä ja historiallisuudesta ei oltu siitäkään varmoja edes antiikin aikaan. Toisin kuin eräässä Goodreadsissa törmänneessäni kommentissa luultiin, ei Homeros myöskään Odysseuksen tarinaa itse sepittänyt ja näin osoittanut valtavaa mielikuvitusta. Tuo länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, eeposten eepos, perustuu samaan tapaan paikallisiin lauluihin ja suulliseen kansanperinteeseen. Tarinoihin, jotka on valittu muiden joukosta.

Penelopeia on kirjoitettu kepeään sävyyn, vaikka se kritisoikin antiikin Kreikan kaksinaismoralismia ja on sävyltään varsin ironinen, paikoin vain toteava. Odysseus on tarinoiden mukaan viettänyt vuoden jumalattaren sängyssä ja useita öitä ties kenen muun kanssa, mutta Penelopen on naisena vaalittava siveyttään kuten myös talon piikojen olisi sopinut tehdä. Penelopeia kumoaa kaikki Penelopea vastaan esitetyt syytteet ja puhdistaa osittain myös kahdentoista surmatun piian maineen. Heidät Odysseus määräsi uskottomina hirtettäviksi kotiin palattuaan. Piikojen tarina kulkee Penelopen tarinan rinnalla moniäänisenä kuorona antiikin satiirien tyyliin.

Huhuu! Herra Nolla! Herra Nimetön! Herra Silmänkääntäjä! Herra Puliveivari, varkaiden ja valehtelijoiden perillinen!

Mekin olemme täällä, me nimettömät. Ne toiset nimettömät. Ne joihin muut ovat lyöneet häpeän leiman. Ne joita osoitellaan sormella ja käpälöidään.
Aputytöt, punaposkiset piiat, hemaisevat hihittäjät, nenäkkäät pyrstönpyörittäjät, nuoret verenpesijät.

Kaksitoista kaikkiaan. Kaksitoista kuunpyöreää pyllyä, kaksitoista maukasta suuta, kaksikymmentäneljä höyhenpatjatissiä, ja mikä parasta, kaksikymmentäneljä sätkivää jalkaa.

Oikeudenkäynnissä heidän terävä kielensä vasta pääseekin laulamaan. Teoksessa käytetään vahvoja feministisiä argumentteja, puhutaan jopa matriarkaalisuuden syrjäyttämisestä patriarkaalisuudella piikojen surman symbolisena taustana, ja kirjan loppupuolella esiintyvä moderni oikeudenkäynti Odysseusta vastaan tämän aiheuttaman verilöylyn vuoksi on mitä riemastuttavinta luettavaa. Arvellen tilaisuutensa tulleen myös surmatut piiat vaativat oikeutta.

Penelopeia on hurmaava lukukokemus, joka saa ajattelemaan Penelopen ja Odysseuksen myyttiä uudessa valossa. Ja tietenkin ajattelemaan niitä kirjallisuushistoriassa pitkälti unohdettua kahtatoista piikaa. Penelopeiaan voi tarttua pelotta, vaikkei olisi Odysseiaa koskaan lukenut. Teoksen nykyaikainen tyyli tekee Penelopen tarinasta helposti lähestyttävän, eikä taustatietoja välttämättä tarvitse, vaikka ne tuovatkin vertailukohtana teokseen syvyyttä. Teos on osa skotlantilainen kustantamon Canongate Booksin revisionistista myyttejä uudelleenkertovaa Canongate Myth Series -nimistä sarjaa.

Kenelle? Antiikin kirjallisuudesta ja myyttien uudelleenkirjoituksesta kiinnostuneille.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Mistä sitä edes aloittaisi? Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992, suom. 1993) kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti ja joita olen samaan aikaan halunnut sekä ahmia että säästellä. Yli seitsemänsataasivuisen kirjan loppumisen pelossa on jotakin huvittavaa. Olen aina rakastanut kirjan nimeä ja muistan sen äitini kirjahyllystä niiden kirjojen joukosta, joiden nimiä minulla oli joskus tapana haaveilevasti tapailla. Miten paljon onnistuneempi onkaan tämä suomentajan valinta kuin kirjan alkuperäinen nimi! Jumalat juhlivat öisin johdattelee jo nimenä lukijan subliimin äärelle ja luo teokselle tiettyjä odotuksia.

Jumalat juhlivat öisin alkaa häkellyttävällä paljastuksella Bunnyksi kutsutun pojan murhasta ja minäkertojana toimivan Richard Papenin osallisuudesta siihen. Teos lähtee hitaasti purkamaan niitä asioita ja tapahtumia, jotka johtivat hänet ystävineen tuolle jyrkänteelle sekä niitä seurauksia, joita ystävän murhasta heille seurasi.

Richard aloittaa stipendin turvin pienessä Hampden Collegessa, jossa aluksi näyttää siltä, ettei hänen onnistu jatkaa muinaiskreikan opintojaan. Koulun muinaiskreikan opettaja Julian on aivan omaa laatuaan. "Vaikka Julian saattoi olla suurenmoisen ystävällinen kaikenlaisissa hankalissa tilanteissa, minusta joskus tuntui, ettei häntä niinkään miellyttänyt itse ystävällisyys kuin eleen tyylikkyys." Julian ottaa itselleen vain viisi oppilasta huolellisesti valikoiden, ja nämä viisi opiskelevat hänen johdollaan klassisia kieliä ja kulttuuria erillään muusta collegesta. Richardia kiehtoo kovasti ei vain Julianin karismaattinen persoona, vaan myös tuo pieni omituinen muinaiskreikan opiskelijoiden ryhmä, jota hän tarkkailee viikkokausia etäältä, kunnes eräänä päivänä hän yllättää heidät tarjoamalla heille kirjastossa ratkaisua kreikan kieliopilliseen pulmaan. Richard onnistuu pääsemään Julianin kuudenneksi oppilaaksi. Hänen on jätettävä ranskaa lukuunottamatta kaikki muut kurssinsa ja siirryttävä täysin vain ja ainoastaan Julianin ohjaukseen. Asetelma on mitä mehevin, etenkin kun Julianin opetusmetodit ovat erikoiset, ja klassisiin kieliin paneudutaan hänen ohjauksessaan tosissaan. Luokkahuoneen puheissa antiikin Kreikan jumalat ovat olemassa ja vanhat viisaudet tosia. 

Muut muinaiskreikan opiskelijat ovat rikkaista perheistä. Henry, eräänlainen klassisten kielten Mycroft Holmes, on ystävysryhmän kukkaro ja huolettoman Bunnyn tuhlailujen suurin rahoittaja. Bunnyn vanhemmat ovat jättäneet hänet oman onnensa nojaan; viskanneet eliittikouluun sisarustensa tapaan ja jättäneet selviytymään muiden rahoilla. Francis saa säännöllisesti rahaa äidiltään ja nauttii omistajan elkein noin tunnin matkan päässä sijaitsevasta tätinsä talosta, jota tämä ei ole saanut myytyä. Kaksoset Camilla ja Charles asuvat yhdessä ja ovat vähemmissä rahoissa. Camilla on porukan ainut tyttö, veljessään kiinni, ja jotenkin välttelevä. Hänen kauneutensa ja tavoitettamattomuutensa välittyy Richardin kuvailemana klassisten opintojen värittämänä, niin kuin niin moni muukin asia.

Camilla oli niin veljensä näköinen ja kuitenkin Charlesin suora ja ehdoton kauneus muuttui melkein taianomaiseksi toistuessaan hänessä vain hieman muunneltuna. Camilla oli minulle elävä unelma: jo hänen näkemisensä herätti minussa loputtoman määrän kuvitelmia, kreikkalaisesta goottilaiseen, karkeasta jumalaiseen.

Teoksessa on kutkuttava määrä mystiikkaa. Viikonloppuisin omalaatuiset ystävykset suuntaavat maalle. Rakastan kuvauksia Francisin tädin talosta, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka ilmapiiri on idyllinen mysteereille ja klassiselle ylevyydelle.

Astuessani kirjastoon vedin terävästi henkeä ja pysähdyin: lasiovisia kirjakaappeja ja goottilaisia paneeleja jotka kohosivat neljän ja puolen metrin korkeuteen freskojen ja stukkomedaljonkien koristamaan kattoon. Huoneen perällä oli marmoritakka, suuri kuin hautakammio, ja hämärässä hohteli pyöreäkumpuinen kaasulamppu prismoja ja kristallinauhoja välkkyen.

Huoneessa oli myös flyygeli ja Charles soitti sitä viskilasi viereisellä istuimella. Hän oli hieman humalassa; Chopin oli sidottua ja soljuvaa, sävelet sulautuivat uneliaasti toisiinsa. Tuuli liikautti raskaita koinsyömiä samettiverhoja ja pörrötti hänen hiuksiaan.

Tässä vaiheessa teosta jokaisessa yksityiskohdassa, jokaisessa keskustelussa tuntuu olevan avain johonkin salaisuuteen. (Vaikutelma, joka jatkuu läpi lähes koko kirjan.) Sattumat ja enteet putkahtelevat esiin ja tunnelma uhkuu hiipivää jännitystä. Richardille alkaa noina onnellisina ja tainomaisina viikonloppuina maalla selvitä, että jotain on tekeillä. Osana tätä sisäänpäinlämpeävää ystäväpiiriäkin Richard tajuaa, että on jollain tavalla ulkopuolinen.

Nykyään minua ihmetyttää se että vaikka olin niin paljon heidän kanssaan, tiesin niin vähän siitä mitä lukukauden lopulla tapahtui. Ulkoisesti näkyi hyvin vähän merkkejä siitä että mitään ylipäätään olisi tekeillä – siihen he olivat liian fiksuja – mutta niihinkin pikkuruisiin epäjohdonmukaisuuksiin jotka pääsivät heidän varustuksensa läpi minä suhtauduin tahallisen sokeasti. Toisin sanoen: minä halusin säilyttää kuvitelmani että he olivat minua kohtaan täysin rehtejä, että me olimme kaikki ystäviä, ei mitään salaisuuksia, vaikka totuus oli että heillä oli paljon sellaista mitä he eivät olleet paljastaneet minulle eivätkä paljastaneet pitkään aikaan. […] Tiesin esimerkiksi että nuo viisi puuhailivat joskus jotain – vaikka en tiennytkään oikein mitä – pyytämättä minua mukaan, että tiukalle pantaessa he kaikki vetivät yhtä köyttä ja valehtelivat, huolettomasti ja hyvin vakuuttavasti.

Noin viidensadan sivun tienoilla tarina alkaa hajota käsiin tai vähintäänkin se muuttuu merkittävästi. Klassisten kielien opiskelu ja mystiikka jäävät sivuun, ja sivut täyttyvät alkoholista, lääkkeistä ja erilaisista huumausaineista. Ystävykset sekoavat kukin omalla tavallaan ja vajoavat synkkyyteen. Olen pettynyt. Teoksella on ollut mitä lupaavin alku, ja sen omalaatuisten henkilöhahmojen, muinaiskreikkalaisten kirjoitusten ja karismaattisen opettajan johtaman eksklusiivisen pienryhmän dynamiikan kerronnallinen potentiaali on huipussaan. Potentiaali jää kuitenkin käyttämättä. Tartt keskittyy kuvaamaan paineen alle joutuvia nuoria, joiden psyykettä murhatutkimus ja sen jälkimainingit riepottelevat. Teoksen älykkyys hieman murenee loppua kohti, mutta loppuvaikutelma jää kuitenkin selvästi älykkään puolelle. Jumalat juhlivat öisin on vaikuttava, ja sen absurdisuus ja taitavasti punotut tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan. Teoksen rakenne ja lukuisat henkilöhahmojen välisiin keskusteluihin kätketyt vihjeet suorastaan kutsuvat lukemaan Jumalat juhlivat öisin uudelleen.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, alan päästä yli pettymyksestäni ja suhtautumiseni kirjan loppuosaan on jo hieman alkanut pehmetä. Missään nimessä loppuosakaan ei ole huono. Se ei vain jatka sitä tarinanpolkua, josta kaikista eniten olisin halunnut lukea.

Kenelle? Mysteereistä ja rikosromaaneista pitäville, jännittävää luettavaa kaipaaville ja antiikin Kreikkaa rakastaville.

Sujata Massey: Rei Shimura, samurain tytär

Joulun odotus meni rattoisasti. Sujata Masseyn Rei Shimura, Samurain tytär (The Samurai's Daughter, 2003, suom. 2005) pohtii toisen maailmansodan aikaista Japania ja sen toimia. Millainen oli keisari Hirohito, johon ei sovi edes viitata kuin Showa Tennona tämän hallitsijakauden (showa) mukaan?

Rei työstää historiikkia omasta suvustaan, joka on vanha samuraisuku. Samaan aikaan hänen poikaystävänsä Hugh ajaa joukkokannetta japanilaisia suuryrityksiä vastaan, jotka ovat vastuussa sodanaikaisten lohduttajanaisten kohtalosta. Lohduttajanaiset ovat japanilaisten sotilaiden käytössä olleita naisia, jotka ryöstettiin Taiwanista ja Filippiineiltä prostituoiduiksi.

Kirjaa oli kiva lukea ennen joulua, sillä Rei Shimura, samurain tytär alkaa nimenomaan joulusta, jota hän on saapunut vanhempiensa luokse viettämään. Hänen vanhempiensa alivuokralaisena on nuori ja suloinen japanilaistyttö Manami, joka on töissä sairaalassa ja suorittaa patologian jatko-opintojaan. Rein kiireinen lakimiespoikaystävä Hugh ilmoittaa yllättäen myös saapuvansa jouluksi paikalle, mikä saa joulun tuntumaan Reistä täydelliseltä. Täydellinen siitä ei kuitenkaan tule.

Vaikka teos sijoittuu suurimmaksi osaksi Japaniin, on sen Amerikka-osuus viehättävä. Shimuroiden viktoriaaninen, kolmikerroksinen talo kuvataan upeaksi. Rein perheen varallisuus näkyy Rei Shimura -kirjoissa vain vähän. Reillä on äitinsä vintage vaatteita, mutta Rei elättää itse itsensä välillä niukoinkin varoin ja asuu vaatimattomasti. Hänen vanhempiensa kodin ylellisyys tuli silti hieman yllätyksenä.

Mieleenpainuvin kohtaus kirjasta on kun Rei on sanomassa hyvästejä herra Ishidalle ja herra Ishida tunnustaa pitävänsä Reitä lapsenlapsenaan:

Pidättelin hengitystäni. "Puhuttelisitteko minua sen mukaisesti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Jos haluatte, voitte sanoa minua Rei-chaniksi. Olisin siitä todella onnellinen. Pitäisin sitä kunnianosoituksena."

"Sopiihan se. Mutta ainoastaan, jos te puolestanne sanotte minua ojiisaniksi"

Herra Ishida oli antanut minulle luvan sanoa häntä isoisäksi. Kuiskasin sanan, ja minut valtasi ihmeellinen hyvänolon tunne.

Japanilaisessa kulttuurissa puhuttelumuodot ovat erittäin tärkeitä ja puhuttelu sukunimellä etunimen sijaan on yleistä. Lähipiiriin (perhe, ystävät) kuuluville etunimen käyttö on sallittua, mutta muuten se katsotaan liian tuttavalliseksi. -Chan puolestaan on pääte, jota käytetään usein pienistä lapsista heidän etunimensä yhteydessä. Reille siirtyminen tuttavallisempiin puhuttelunimiin herra Ishidan kanssa on iso askel ja symboloi erään ympyrän sulkeutumista. Rei Shimura, samurain tyttäressä sulkeutuukin useampi kuin yksi ympyrä. 

Sujata Massey: Rei Shimura yakuzan jäljillä

Rei Shimura yakuzan jäljillä osoittautui loistavaksi agenttiromaaniksi. Reistä paljastuu himoshoppaajan piirteitä kun hän värväytyy peiterooliin Mitsutaniin, yhteen Tokion hienoimmista tavarataloista. Hän pääsee myös näkemään, mitä on olla aito japanilainen - tai ainakin mitä sen uskottavasti esittäminen on. Rei opetetaan meikkaamaan silmänsä japanilaisen näköisiksi, hänelle valitaan nuorelle japanilaisnaiselle sopivat vaatteet sekä hiusväri, joka paljastuu täsmälleen Mitsutanin työntekijöiden ohjeistusten mukaiseksi.

Joissain Rei Shimuroissa ruuat ovat varsin ällöttäviä, mutta Rei ja hänen pomonsa Michael herkuttelevat leivonnaisilla. Romaani tarjoaakin kulinaarisia nautintoja ja muodin silmäniloa niille, joilla on värikäs mielikuvitus. Itse nautin Mitsutanin kuvauksesta, ihastuin Rein mukana sen vaatteisiin ja seurasin kiinnostuneena tämän kurkistusta japanilaisten naisten työelämään.

Vaara tulee Reille selväksi hänen kuultuaan uhkaavan keskustelunpätkän. Mitsutanissa on Michaelin mielestä jotain mätää sen tekemän voiton vuoksi, mutta kenelle Rein kuulema uhkaus oikein osoitettiin?

Rei Shimura yakuzan jälillä on tiivistunnelmainen ja nautittava. Rein chic puoli pääsee valloilleen ja yksi lempikohtauksistani liittyykin Rein löyhään rahankäyttöön Mitsutanissa ja piikittelyyn, jonka Rei saa osakseen pomoltaan:

“Olen antanut sinulle oikeuden päättää kuluistasi, koska olet ollut tähän asti hyvin luotettava. En osannut kuvitellakaan, miten suuriksi summat nousisivat […] Ja mitä huomisiltaan tulee, ole kiltti ja ymmärrä, että et ole tilaisuudessa työtehtävissä. Älä siis kuvittelekaan, että voit vaatia korvausta iltapuvun hinnasta.”

Sujata Massey: Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus

Kaipasin keinoa rentoutua liiankin ahkeraksi käyneestä opiskelusta. Aluksi äitini ehdotteli kovasti Agatha Christietä kunnes muisti, että hänellähän on hyllyssä yksi Rei Shimura - se olisi sopivan kevyt ja veisi ajatuksen muualle.

Homma toimi. Iltaisin olen suorastaan odottanut pääseväni sänkyyn lukemaan Rei Shimuraa, päästäkseni ajatusmatkalle jonnekin ihan toisaalle. Hyllystä löytynyt kirja on Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Luin koko sarjan vuosia sitten, mutta muistikuvani oli, että tämä taisi olla niitä parhaimpia. Sitä se oli. Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus täytti tehtävänsä täydellisesti. Olin unohtanut miten viehättäviä sarjan kirjat ovatkaan. Ne tarjoavat Japania helposti ymmärrettävässä paketissa, kuvattuna puoliksi ulkomaalaisen näkökulmasta, minkä ansiosta maailmaan on helpompi päästä sisään.

Sarjassa on kuitenkin valtavasti myös muita kulttuureita.  Ulkomaalaisen arki varsin sisäänpäinkääntyneessä Japanissa nousee esiin monella tapaa. Tässäkin teoksessa on mm. skotlantilainen veljesvaljakko ja iranilainen kirjanpitäjä, joka Japanissa on päätynyt viisumittomana myymään kierrätettyjä puhelinkortteja.

Päähenkilö Rei Shimura on 27-vuotias puoliksi japanilainen napakka ja itsenäinen amerikkalaistyttö, joka välittää japanilaista antiikkia Tokiossa. Reistä on helppo pitää. Hän ei ole täydellinen, ja juoksulenkkeily sujuu häneltä aluksi vaivoin. Hän on myös kasvissyöjä, mutta syö onneksi kalaa, minkä vuoksi kasvissyönti ei ole hänelle ongelma. Rein suhde skotlantilaiseen lakimieheen Hughiin poikiikin Reille enemmän ongelmia kuin erikoisruokavalio. Hughin kalliissa, vartioidussa kämpässäkin asuessaan Reillä on jalat maassa.

Nyt menossa on jo neljäs Rei Shimura -sarjan teos perättäin. Mikä helpotus lukea välillä jotain täysin vapaaehtoista ja näin kevyttä! Tähän jää koukkuun.