Näytetään tekstit, joissa on tunniste uni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uni. Näytä kaikki tekstit

torstai 25. elokuuta 2022

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani  tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään.