Harry Whittaker / Lucinda Riley: Atlas, Papa Saltin tarina

Olen vähän kuullut, että sarjojen päätösosistakin on tapana kirjoittaa. Se on mielestäni erityisen vaikeaa. Koko sarjan herättämät tunteet ja odotukset tiivistyvät siihen yhteen viimeiseen. Miten sitä edes sanoittaa? Näiden sarjojen päätösosien uupuminen täältä blogin puolelta on suorastaan helmasyntini. Voin kuitenkin taputtaa itseäni tyytyväisenä olalle, sillä olen sentään Instagramiin kirjoittanut Atlas, Papa Saltin tarinasta (Atlas: The Story of Pa Salt 2023, suom. 2023) ja jopa ihan ajoissa. Palataanpa siis niihin fiiliksiin.

Siinä fiiliksessä kun odottaa suositun sarjan päätösosaa yhdessä muun maailman kanssa on jotakin huikeaa. Kun sain Seitsemän sisarta -sarjan päätösosan käsiini sen ilmestymispäivänä, itkin. ⁣

Sitten luin sen yhdessä hujauksessa, jotta en spoilaantuisi mistään. Sitä seurasi hiljaisuus, kun odottelin useamman muunkin ehtivän lukemaan Atlaksen. Edelleen tunne on, että mitä tästä voi sanoa?⁣

Muistiinpanoni kirjasta vilisevät huomioita. Lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että tässä nyt on niitä vastauksia. Tämä kirja on vastauksia varten. Ei, se ei ole Lucindan, mutta se on parasta, mitä hän saattoi antaa. Harry Whittaker ei ole Lucinda Riley. Sen huomaa. Hahmot puhuvat ja käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen, kohtauksista puuttuu näyttäminen ja tunteet jäävät latteiksi. Tämä on aloittelijan käsialaa ja olisi kaivannut rohkeampaa editointia kustantajalta. Liekö halu saada kirja mahdollisimman nopeasti ulos voittanut? ⁣

Parasta tässä kuitenkin on, ettei tällä kaikella ole väliä. Papa Saltin tarinalla on. Sillä, että lukijoina saamme vihdoinkin salaisuudet selvitettyä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjailija on kuollut. Atlaksen tarina on kaunis kunnian- ja rakkaudenosoitus pojalta äidille. Ollaan kiitollisia siitä. Harry olisi voinut olla kirjoittamatta tämän ja Lucinda jättää ohjeistamatta häntä. ⁣

Juoni etenee kuitenkin eteenpäin, tapahtumat ja salaisuudet rullautuvat auki. Vain sillä on merkitystä. Ihanaa, että tämä kirja on.

Ehkä arvioni lyhyys puhuu puolestaan kuten myös vaitioloni juonen suhteen. On edelleen ihmisiä, jotka eivät tätä ole lukeneet. En aio olla se, joka näin miltei vuodenkaan jälkeen tätä spoilaa.

⁣Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar
Kadonnut sisar

Lucinda Riley: Valo ikkunassa

Lucinda Rileyn Valo ikkunassa (The Light Behind The Window 2012, suom. 2023) on kirja, jonka sain mukaani viime syksyn kirjamessuilla, kun olin Bazar Kustannuksen järjestämällä aamiaisella Harry Whittakerin seurassa. Kohdennus oli mainio, sillä jokainen kutsuvierastilaisuudessa ollut oli jo valmiiksi jonkinlainen Lucinda Riley -fani. 

Pariisilaiselämää eläinlääkärinä viettävä Emilie de la Martinières perii suvun ainoana jälkeläisenä sukunsa kartanon Etelä-Ranskassa. Siis Etelä-Ranskassa! Äidin kuolema herättää Emiliessä ristiriitaisia tunteita, eikä kartanon kohtalokaan ole aivan selkeä. Onhan Emiliellä oma elämä Pariisissa.⁣⁣

Mistraalin mukana tulee mies, joka pyyhkäisee Emilien jaloiltaan. ⁣⁣

⁣⁣Kartanon kellarista löytyvän salainen huoneen myötä Emilie alkaa selvittää sukunsa historiaa. Toisessa aikatasossa Constance, nuori ranskalaisenglantilainen nainen, värvätään salaisen palvelun leipiin ja lähetetään miehitettyyn Ranskaan. On vuosi 1943. Vastarintaliikkeellä on vaikeuksia, eikä hänen kontaktinsa saavukaan paikalle. On turvauduttava suunnitelmaan C. Constance löytää itsensä rikkaan aatelismiehen oven takaa. Talo vain sattuu sinä iltana olemaan täynnä natsivieraita, joten hänen on pistettävä pystyyn elämänsä esitys. ⁣⁣

Lukiessani tätä yömyöhään ajattelen, ettei ole ihanampaa ajankohtaa lukea kuin yöllä. Kun kaikki äänet ovat vaienneet ja voi vain uppoutua täysin kirjan maailmaan. ⁣⁣

Pidän tästä valtavasti, enemmän kuin yhdestäkään Seitsemän sisarta -sarjan kirjasta (ja niistä olen nauttinut kovasti). Tyyli on vähemmän satumainen, aikuisempi. Teoksessa on mukana aivan ihana sokea hahmo, yksi suosikeistani. Menneisyyteen sijoittuva romanssi on sopivan sykähdyttävä, eikä tarinasta puutu hengästyttäviä käänteitä. Se on sopivan traaginen, mutta myös lämmin. Kumpikin aikataso pysyy kiinnostavana, ja kytkökset niiden välillä ovat kutkuttavia. ⁣⁣En osannut etukäteen odottaa, että pitäisin osittain miehitettyyn Ranskaan sijoittuvasta romaanista näin paljon.

Eräs kirjan hahmoista on selvästi narsisti, mitä osaan epäillä jo hyvin alkuvaiheessa. Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kuvaus on onnistunut. Jotkin muutkin käänteet ovat arvattavissa, mutta se ei haittaa yhtään.⁣⁣

Voih, saisinpa lukea tällaiseen miljööseen sijoittuvia kirjoja enemmänkin! ⁣Olen hurmaantunut. Tämän lukeminen tuntuu suorastaan hemmottelulta. Olen kohdannut todella paljon enemmän kirjoja, jotka sijoittuvat englantilaiseen kartanoon kuin ranskalaiseen. Eikö niitä ole vai eikö niitä vain käännetä, eikö niistä puhuta? Kiinnostavaa myös on, että tässä romaanissa ollaan molemmissa. Emilien perimässä châteaussa Ranskassa, mutta myös hänen aviomiehensä sukukartanossa Englannissa. 

Emilie kuljeskeli ympäri taloa pukeutuneena kahteen Sebastianin kalastajanvillapaitaan. Oli ilmeistä, että monia yläkerran huoneita ei ollut käytetty vuosikausiin. Etelä-Ranskassa sijaitsevan kartanon ikkunat oli rakennettu valtaviksi, niin että ne päästivät sisään mahdollisimman paljon valoa, mutta Blackmoor Hallissa oli pienet ja ahtaat ikkunat, joiden tarkoituksena oli pitää kylmyys ulkopuolella. Ankeat värit ja raskaat mahonkihuonekalut toivat mieleen edvardinaikaisen näytelmän lavastuksen.

Ensikuvaus Château de la Martinièresista (itse kartanosta):

Hän kääntyi katsomaan, kuinka kolmensadan metrin päässä kohoavan kartanon vaaleanpunertavat seinät, perinteisesti vaaleansinisiksi maalatut ikkunaluukut ja kummallakin puolella kasvavat sypressit sulautuivat alkavan iltaruskon hämyyn. Rakennus oli suunniteltu yksinkertaisen tyylikkäästi sopimaan maaseutuympäristöönsä, ja se kuvasti täydellisen hillitysti sekä omaa historiaansa että Emilien itsensä jaloa syntyperää. 

Ensikuvaus Blackmoor Hallista:

Lunta tuiskutti sakeasti, kun Sebastian maksoi taksinkuljettajalle ja otti Emilien matkalaukun auton tavaratilasta. Kääntyessään tarkastelemaan Blackmoor Hallia ensimmäistä kertaa Emilie näki synkän ja torjuvan punatiilestä rakennetun goottilaistyylisen kartanon. Ulko-oven holvikaaren yläpuolella kyyhötti uhkaavan näköinen kivinen sadevedensyöksijä, jonka hampaatonta hymyä luonnon elementit olivat jäytäneet ja jonka päälakea peitti lumihattu.

Rakastan gotiikkaa ja goottilainen arkkitehtuuri ja englantilaiset puutarhamaisemat kiehtovat, mutta asumuksena? Ero näiden välillä on aikamoinen, ja tiedän, kumman minä valitsisin asuinpaikakseni.

Sääolosuhteet ja ympäristö tukevat kerrontaa. Eroa näiden kartanoiden välillä kasvattaa entisestään kontrasti aurinkoisen luonnon kukoistuksen ja lumikinosten välillä. Toinen näistä on idyllinen, tuttu ja turvallinen. Toinen taas jylhän karu ja luotaantyötävä, ja ovella voisikin yhtähyvin riippua Et ole tervetullut -kyltti. Vaikutelman täytyy olla täysin tietoinen, onhan Englannissa oikeasti mukavannäköisiäkin kartanoja. Lumen keskellä Emilie on jumissa, mikä kuvastaa hänen tilannettaan muutenkin, kuten lukija tulee pian huomaamaan. 

*Kirja on saatu kustantajalta. 

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

Luin Kadonneen sisaren, kun Seitsemän sisarta -sarjan viimeiseen osaan oli vielä vielä 15 päivää. Jos en aiemmin odottanut sitä yhtä kovasti niin tämä viimeistään sai kunnon odotuksen käyntiin. Vaadin vastauksia. Papa Salt, kuka oikein olet?⁣ 

Parasta mitä tiedän sairaana on tämän sarjan kuunteleminen äänikirjana. Voi vain uppoutua kaikessa rauhassa kirjan maailmaan tuttujen hahmojen kera ja rentoutua. Ei tarvitse sukeltaa uuteen ja tarinaa riittää sivukaupalla. 

Kadonneessa sisaressa tuttuja vasta riittääkin, kun näkökulma vaihtelee sisaresta toiseen. Ratkaisu on hieman keinotekoinen, kun kaikkien kuulumisia yritetään päivittää ohimennen. Kadonneesta sisaresta on nyt vihdoin vihje. Sen perässä lennelläänkin sitten Georgin sormusvihjeen innoittamana ympäri palloa kyseisen sisarehdokkaan perässä. Tai tarkemmin erään Mary "Merry" McDougalin perässä. Ei ihme, että Merry-raukka ahdistuu, eikä haluaisi tulla löydetyksi. ⁣Merryllä kuitenkin on sormus, joka vastaa täsmälleen Georgin antamaa kuvausta sormuksesta, joka Merope-sisarella tulisi olla. Vielä hankalampaa kaikesta tekee, että Merryllä on itselläänkin adoptoitu tytär, Mary Kate. 

Juoneltaan Kadonnut sisar on sarjan sekavin, ja sen laajuutta olisi saanut nipistää. Irlanti-osuudet ovat tunnelmallisia ja kiehtovia historialtaan, mutta ikävä kyllä Riley ei malta pysytellä asiassa. Kaikki irlantilaiset myös sanovat joka välissä ”että sillä lailla”, mikä pidemmän päälle aiheuttaa lähes allergisen reaktion. Riittää jo. Olisi hauska tietää, että mikä tämä fraasi on alunperin englanniksi ollut. 

Ihanaa tässä on Allyn viinimatka Ranskan maaseudulle. ⁣

Jostain syystä tämä osa ei innostanut poimimaan mitään erityistä sen enempää kuin sitaattejakaan, ja postauksenkin saan julkaistua monta kuukautta jälkikäteen. Sanotaanko, että tavallaan tämä osa on sarjan musta lammas. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar
Auringon sisar

Lucinda Riley: Auringon sisar

Auringon sisar (The Sun Sister 2019, suom. 2020) on Seitsemän sisarta -sarjan kuudes osa. Electran tarina pitää otteessaan, mutta jättää jälkeensä ärtymyksen. Lopetus on kehno jo siitä syystä, että Electran isoimmasta hetkestä etäännytetään liikaa. Vaikutus jää laimeaksi. ⁣⁣

Seitsemän sisarta -sarjan sisarusparveen kuuluu eri etnisyyksiä ja kunkin osan myötä lukija pääsee kurkistamaan uuteen kulttuuriin. Electra on kuvattu aina perheen hankalimmaksi. Hän on diiva, supermalli, joka ei päästä ketään lähelleen ja joka ei kestä omia ajatuksiaan ilman päihteitä. Huomaan lukiessani itse asiassa pitäväni Electrasta enemmän kuin muista sisaruksista. Hän ei ole yhtä siloisen kaunisteltu, eikä Electraa lähtökohtaisesti todellakaan voisi kutsua pyytteettömäksi, mikä on itse asiassa todella miellyttävää vaihtelua. ⁣⁣

Ja nyt itse asiaan. Electra on tummaihoinen, ja hänen sukunsa on Keniasta. Hänen isoäitinsä on kuuluisa aktivisti, ja Electra on itsekin pärjännyt elämässä hyvin. Mutta miksi, miksi juuri tummaihoiselle sisarukselle on annettu ne ikävimmät piirteet ja kaupanpäällisiksi huumeongelma? Teos käsittelee rasismia, rotuerottelua ja päihderiippuvuutta, ja Electra saa toki lopulta sulan hattuunsa, mutta en silti voi olla miettimättä tätä. Electra ei ole kasvanut New Yorkin ghetoissa, vaan luksuskodissa Genevessä. Electran viesti on, että kenelle tahansa voi käydä niin kuin hänelle, kuka tahansa voi jäädä koukkuun. Viesti on tärkeä ja paikkansapitävä, mutta eikö tähän rooliin olisi sopinut silloin kuka tahansa sisaruksista? Ehkä olen niin kiintynyt Electraan, että toivoisin, että hän olisi saanut paremman kohtelun kirjailijan kynästä. Electran lapsuutta ja rasismia, jota hän ei ole edes tunnistanut rasismiksi, puretaan Electran terapiaistunnoissa. Pidän siitä, että raskaita ja tärkeitä aiheita nostetaan esiin, mutta sillä, miten se tehdään, on väliä. Mietin vahvistaako Riley samalla vain olemassa olevia stereotypioita. ⁣⁣

Papa Salt pelastavan valkoisen miehen asemassa on ongelmallinen jo sinänsä, mutta Auringon sisaressa on toinenkin pelastaja, Cecily. Valkoihoinen nainen, joka pelastaa Electran isoäidin ja käytännössä adoptoi tämän. Tähän olisi hyvin voinut kirjoittaa mustan hahmon tilalle! ⁣⁣

Cecilyn tarina on tästä huolimatta sarjan vetävimpiä, ja brittihallinnon alainen Kenia miljöönä yllättävän kiehtova. Toisin kuin monen muun sarjan menneisyys-osioihin sijoittuvan naisen kohdalla, Cecilyn kohdalla en joudu halkomaan hiuksiani ihmetellessäni mistä kummasta nämä typerät elämän pilaavat päätökset tulevat. Cecily onkin siitä erityinen, että hän onnistuu tekemään lähinnä hyviä ratkaisuja. Cecilyllä on selkärankaa.

Electran päihderiippuvuuden käsittely jää pintapuoliseksi. Hänen elämänsä palaset loksahtelevat paikoilleen liiankin helposti. Ehkä se palvelee tämän tyyppistä romaania. Kuten ennenkin tämän sarjan kohdalla, sivut kääntyvät kuin itsestään. Silti sana, joka tästä jää päällimmäisenä mieleen, on juuri pintapuolinen.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar
Kuun sisar

Lucinda Riley: Kuun sisar

Skotlannin ylämaat, syrjäinen kartano, neljä kotiutettavaa metsäkissaa, salaperäinen valkoinen kauris ja villieläinten hoitajaksi palkatun Tiggyn vahva intuitio. Näistä pidän Seitsemän sisarta -sarjan viidennessä osassa Kuun sisar (The Moon Sister 2018, suom 2020). Ilmapiiri Skotlanti-osuudessa on sopivan mystinen. Ylämailla Tiggy myös kohtaa Chillyn, vanhan romanimiehen, joka tunnistaa Tiggyn oitis sukulaiselleen ja kertoo ennustuksesta, jonka mukaan hänen on määrä lähettää Tiggy takaisin kotiin.

Ihan kaikki Tiggyn työnantajan tiluksilla ei vaikuta olevan kohdillaan. Viimeistään laukaisu lumisessa metsässä tuo kunnon rikosromaanivibat. Hyvä! Vaihtelu on tässä todella virkistävää ja luontokuvaus hienoa. 

Kutsuin valkoista kaurista ääneti ja kahlasin hitaasti metsikköä kohti toivoen, että se tulisi näkyviin ja että voisin sen nähtyäni mennä kotiin nukkumaan, kun tietäisin, että se oli edelleen turvassa.

Eläin ilmestyi esiin kuin tyhjästä. Oli mystinen näky, kun se kohotti päätään kuuta kohti, kääntyi ja katsoi minua syvänruskeilla silmillään. Se lähti tulemaan epäröivästi minua kohti, ja minä lähdin sitä kohti.

Onko kauris todellinen vai ei? Sen mystisyys välittyy lukijalle hienosti, samoin Tiggyn ja kauriin välinen yhteys.

Mutta sitten on se menneisyyteen sijoittuva osuus Espanjan Granadassa, jonka Sacromonten luolissa asuu romaneja. Ja eräs hyvin lahjakas flamencotanssija, jossa tulisuutta ja päättäväisyyttä riittää. Mutta kun äh. Espanja ei ole jotenkin koskaan sytyttänyt, eikä kuuluisuuteen nousevan Lucían diivatarina vedä. Ei edes, kun matka jatkuu Etelä-Amerikkaan ja sieltä New Yorkiin.

Eikä vedä tämän romaanin romanssitkaan. Jos Varjon sisaren kanssa tuntui, että romanttiset suhteet jäivät hieman keskeneräiseksi, niin tässä niin on vieläkin enemmän. Tästä jää nälkä.

Mihin Kuun sisar sitten keskittyy? Sanoisin, että hengellisyyteen. Tiggy on sarjan alusta lähtien esitetty sisarista hengellisimpänä, mutta omassa osassaan hän pääsee todella vauhtiin ja tutustuu omaan potentiaaliinsa. Granadassa Tiggy tapaa Angelinan, joka opettaa Tiggylle kaikenlaista. Mukaanlukien kirouksia.

”Luulin, että olemme parantajia”, sanoin. ”Miksi haluaisimme tehdä kenellekään pahaa?”

Angelina katsoi minua murheellisesti. ”Erizo, maailma on täynnä valoa ja pimeyttä. Ja elämän aikana olen nähnyt paljon pimeyttä.” Hän sulki silmänsä, ja tiesin hänen ajattelevan menneitä, jotka edelleen ahdistivat hänen mieltään ja tätä kaunista maata. ”Pimeinä aikoina on tehtävä mitä voi selviytyäkseen ja suojellakseen rakkaitaan ja itseään. Nyt mennään metsään, ja minä opetan sinulle kaikkein voimallisimman kirouksen sanat.”

Tuon kaikista voimallisimman kiroukset sanat ovat sanoja, joita ei koskaan saa lausua ääneen tai kirjoittaa mihinkään. Aika tyylikästä.

Angelinan opetusten myötä Tiggy alkaa myös kuuntelemaan itseään uudella tavalla.

”Ei, Tiggy, hän on sinun entinen työnantajasi!” sanoin päättäväisesti.

Haluat silti puhua hänen kanssaan, koska välität hänestä…

”Enkä välitä”, sanoin ääneen.

Kyllä välität…

Huokaisin. Angelinan minulle antaman viimeaikaisen opetuksen seurauksena sisäinen ääneni oli herännyt henkiin ja oli nyt kuin naispuolinen versio Disneyn Samu Sirkasta. Oikeastaan se ei sulkenut suutaan hetkeksikään ja pakotti minut tiedostamaan kaikki ne valheet, joita yritin itselleni syöttää.

Kätevää vai rasittavaa? Ohikulkijat pitänevät ehkä rasittavana, sillä Tiggy puhuu vahingossaa ääneen ja onnistuu kääntämään päitä.

Viimeisenä nostan vielä sitaatin hiljaisuudesta, sillä mielestäni siinä kiteytyy moni asia teoksen tematiikasta ja sisäänpäin kääntymisestä.

Oli kiinnostavaa, että useimmat tuntemani ihmiset pitivät hiljaisuutta mahdottomana. Se hukutettiin musiikkiin, television pauhuun tai rupatteluun. Minä puolestani rakastin hiljaisuutta, koska sen kuuli silloin kunnolla, eikä se ollut hiljaisuutta ollenkaan, vaan sekoitus luonnon ääniä: lintujen laulua, puiden lehtien kahinaa tuulessa, tuulen huminaa ja sateen ropinaa… Suljin silmäni ja kuuntelin, kuinka lumihiutaleet laskeutuivat ikkunalle kuin keijukaiset, jotka pyrkivät sisään…

Samaistun Tiggyyn. Myös minä rakastan hiljaisuutta. Inhoan telkkarin pauhua, taustaääniä. Voin kuunnella musiikkia, mutta harvemmin taustaäänenä, ellen sitten ole liikkumassa. Monelle itsensä kanssa kahden jääminen hiljaisuuteen tuntuu olevan se ongelma. Mitä jos silloin kuulisikin oman sisäisen äänensä? Joutuisikin kohtaamaan omat valheensa? Mitä jos silloin todella kuulisi, mitä elämältään haluaa? 

Itsensä kuuntelemiseen ei tarvita välttämättä Angelinaa oppaaksi, ei Samu Sirkkaa tai magiaa. Ainoastaan sen, että pysähtyy kuuntelemaan, eikä pakenekaan hiljaisuutta.

Kahden mystiikkaosan jälkeen on mielenkiinnoista nähdä, mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. Jatkuuko mystiikka osana sitä vai jääkö se vain Tiggyn ja osittain myös CeCen jutuksi? Kuun sisar ei ole niin vauhdikasta menoa kuin sitä edeltänyt osa, eikä se jotenkin vedä vertoja muillekaan osille. Pidän silti Skotlanti-osuudesta ja Tiggystä itsestään. Kuun sisar jää... ohueksi? Hiljaisemmaksi? Ehkä siksi en olekaan heti hyppäämässä seuraavaan osaan. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar
Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar

Mystiikkaa, unia, intuitiivista maalaamista ja mikä parasta, kirottu helmi. Ja komeat identtiset veljekset. "Drum-herra ihan kuin valo taivaalla; Andrew-herra tumma niin kuin maa. Molemmat hyviä, mutta erilaisia."

Voiko Seitsemän sisarta -sarja vain mennä paremmaksi? No voi! Helmen sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on valloittava. En etukäteen uskonut pitäväni tästä niin kovasti, vaikuttihan vuorossa oleva CeCe hyvin pomottelevalta edellisessä osassa. Lucinda Rileylla on kuitenkin kyky temmata mukaansa ja tehdä sankarittarestaan sellaisen, että hänestä on vaikea olla pitämättä. (Paitsi Maia. Ei Maiassakaan vikaa ollut, en vain lämmennyt hänen tarinalleen mitenkään.) CeCe on epävarma, haavoittuvainen ja aivan tuuliajolla. Niin ihmissuhteissa, elämässä kuin taiteessakin.

CeCe ja Tähti ovat olleet koko ikänsä kuin paita ja peppu. Tähden itsenäistyminen on satuttanut CeCeä, mutta myös antanut hänelle sysäyksen kohti oman polun löytämistä. Sitä polkua vain on CeCen tapauksessa etsittävä toiselta puolelta maailmaa. CeCen ja Tähden välinen symbioottinen suhde kuvataan tässä osassa pehmeämmässä valossa kuin edellisessä osassa, jossa CeCe esiintyi hyvin dominoivana.

Kuunnellessani Helmen sisarta en voi olla sekä ihailematta että ihmettelemättä miten rohkeita naisia nämä D’Aplièsen sisarukset ovat esiäitejään myöten. He tapaavat uusia ihmisiä, tutustuvat heihin, luottavat heihin ja todella heittäytyvät elämän vietäväksi. Omien juuriensa lähteille lähteneen Cecen välilasku Thaimaassa venyy, kun CeCe tutustuu Ihmissudeksi kutsumaansa mieheen rannalla. Menneisyydessä Kittyn, papin vanhimman tyttären ja skotlantilaisen aatelissuvun jälkeläisen elämä vie hänet seuraneitinä Australiaan, tuntemattomaan mahdollisuuksien maailmaan.

Joku voisi kuvitella, etten ole lukenut muuta kuin Terhi Tarkiaista tässä kesän aikana, uudelleen ja uudelleen, kun se on niin tuoreena yhä muistissa, mutta lukiessa tästäkin tulee Emily, eli kuinka sukua jatketaan mieleen! Katsokaahan nyt itsekin tätä kohtausta:

”Saatamme hyvinkin saada vieraaksi naapureita, jotka luulevat miehesi palanneen matkoilta ennen aikojaan. Maltan tuskin odottaa.” Drummond iski silmää Kittylle.

Seuraavina päivinä ovella kävi suoranainen virta kaupunkilaisia. Drummond tervehti heitä kohteliaasti ja käyttäytyi kuin täydellinen isäntä. Hän oli paljon ylitsevuotavampi kuin veljensä, laski ystävällistä leikkiä erehdyksestä ja hurmasi kaikki, joihin tutustui. Siitä oli seurauksena kokonainen päivälliskutsujen tulva postilaatikkoon.

Eikö Drummond ole kuin ilmetty herra Drake Pennymooren valtiaan kengissä? Jos tämä ei vielä vakuuttanut teitä ryntäämään lukemaan Tarkiaista, niin ehkä onnistun löytämään vielä jonkun toisenkin romaanin (ehkäpä kolmannen Lucinda Rileyn?) muistuttamaan Emilystä. 

Helmen sisar on sarjan outolintu, sen omituisin ja sekopäisin osa. Imen romaanin jokaisen sanan kuin sieni, kuuntelen sen ennätysajassa ja välillä ajattelen että wtf mitä juuri tuli kuultua MIKÄ tämä tarina oikein on (?!)

Se, että jokaisessa osassa yksi sisarista törmää vähintään yhteen, joka on kuullut Plejadien tähtikuvion seitsemästä sisaresta, alkaa olla jo kornia. ”Olin sanaton. Kukaan ei ollut koskaan, ei koskaan, tiennyt, mistä nimeni oli peräisin.” Mmhm. Niin juuri, CeCe. 

Mutta! Nyt tarkkana kuin porkkanat, sillä olen pääsemäisilläni itse asiaan. Helmen sisar tarjoaa kosolti upeita elämänohjeita ja viisauksia, joista parhaat olen koonnut tähän. Etenkin taiteilijat nyt kuulolle, sillä tulossa on muutama aivan erityisesti maalaamiseen liittyvä vinkki, miksei muuhunkin taiteeseen.

1. viisaus:

”Oli muuten, mutta taiteenteosta ei vieläkään tule mitään. En pysty tällä hetkellä piirtämään edes nelikulmiota, mistään muusta puhumattakaan.”

”Kyllä se tulee takaisin. Sinun pitää vain unohtaa kaikki se kielteinen mitä sinulle on siitä sanottu, ja se vie aikaa.”

2. viisaus

”[…] Olen huomannut, että itsensä omin avuin kehittämiseen tarkoitetuista oppaista ei mitenkään voi olla apua, koska opasta käyttäessään ei kehitä itseään omin avuin.” Ace hymyili vinosti. ”Helppoja ratkaisuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa.”

3. viisaus:

”Ehkä sinun tarvitsee oppia tietämään kuka olet ennen kuin tiedät mitä haluat maalata.”

4. viisaus:

”Tiedätkö, mikä estää kaikkia ihmisiä toteuttamasta itseään täysimittaisesti?”

”Mikä sitten?” Tunsin hänen kätensä nykäisevän  varovasti takkuista suortuvaa ja vievän sakset hyvin lähelle oikeaa korvaani. Mieleeni tuli van Gogh, mutta karkotin ajatuksen päästäni.

”Pelko. On päästävä eroon pelosta.”

5. viisaus:

”[…] Meidän pitää yrittää tuntea vastuuta omista teoistamme, mutta toisten teoista emme voi olla vastuussa. Niillä on petollinen taipumus kietoutua kohtaloomme kuin kierto. Mikään ei ole irrallaan muusta tässä maailmassa.”

6. viisaus:

Hän käänsi päätään kuullessaan Sarahin naurunkiljahdukset, kun tämä yritti parhaansa mukaan ohjata vastahakoista hevosta kulkemaan kehää. Francis seisoi maassa ja piteli köyttä, jossa hevonen oli kiinni.

”Se haluaa koko ajan mennä suoraan! Voidaanko me tehdä niin?”

”Vain jos tulen mukaan selkään”, Francis sanoi.

Menneisyys ja nykyisyys olivat törmäämäisillään yhteen, ja Drummond mietti, oliko Sarahin puhe kehän kiertämisestä sopiva vertaus kuvaamaan tilannetta. Niin monet ihmiset kiersivät samaa kehää ja vain toivoivat tulevaisuutta, johon eivät uskaltaneet tarttua.

On haastavaa kirjoittaa hyvin juonivetoisista kirjoista, joissa on arvoituksia toisensa perään, niin ennalta-arvattavia kuin ennalta-arvaamattomiakin. Huomaan tarkastelevani Seitsemän sisarta -sarjaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta, poimivani kustakin sen, mikä itselleni tuntuu keskeisimmältä ja keskittyväni siihen spoilaamatta näistä kirjoista ihan liikaa. Ehkä onnistun kehittämään tässä itselleni aivan uudenlaisen otteen kirja-arvioihin? 

Näillä eväillä tällä kertaa eteenpäin.

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar
Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar

Varjon sisar (The Shadow Sister 2016, suom. 2019) on Seitsemän sisarta -sarjan kolmas osa ja eniten mieleeni. Olen suorastaan ihastunut sen miljööseen ja hahmoihin, niin nykymaailmassa sukujuuriaan selvittävän Tähden (Asterope) kuin edvardiaanisen ajan Lontooseen muuttavan Flora MacNicholinkin tarinaan. Historiallisina staroina romaanissa ovat luonnollisestikin itse kuningas Edward VII, hänen tunnetuin rakastajattarensa Alice Keppel ja lähes Floran naapurissa asunut Beatrix Potter. 

Sisarensa CeCen varjossa elänyt Tähti alkaa tehdä pesäeroa sisareensa, joka on tähän asti puhunut Tähden puolesta. Flora puolestaan on valtavan itsenäinen järviseudulla kasvanut köyhemmän englantilaisaatelisen tytär, joka vannoo olevansa koskaan menemättä naimisiin. Ongelmat alkavat, kun Flora rakastuu samaan mieheen sisarensa kanssa.

Jälleen kerran hahmot ovat persoonallisia ja ihania ihmisiä löytyy kosolti. Persoonallinen kirjakauppias Orlando pukeutuu edvardiaanisen ajan mukaisesti ja on muutenkin hyvin omalaatuinen. Hänen veljensä Mouse on juro ja ärsyttää sekä loukkaa Tähteä, mutta on kieltämättä aika komea.

Sukulaisuussuhteet eivät ole tällä kertaa niin itsestäänselviä. Kerrostumia ja arvoituksia riittää. Tahti on silti varsin rauhallinen. Englannin maaseutu, Tähden löytämä ihana vanha kirjakauppa, maalaiskartano ja sen puutarha ovat vahvasti läsnä. Englannin järviseutua kutsutaan myös Englannin puutarhaksi, ja juuri High Wealdin puutarha lumoaa myös Floran, yli 100 vuotta ennen Tähteä. 

”Perillä ollaan”, hän lisäsi minulle ja pysäytti auton suuren ja kauniin talon eteen, jonka epäsymmetrisiä ikkunoita kehystivät seinien haalistunutta punatiilipintaa peittävät lehtevät muratit ja sinisadeköynnökset. Kirkkaalle syystaivaalle kurkottelevat korkeat ja kapeat savupiiput korostivat Tudorien ajan arkkitehtuutia. Puristautuessani ulos Fiatin  takapenkiltä ajattelin, että talon sisäpuoli oli luultavasti enemmänkin hajanainen ja sokkeloinen kuin vaikuttava. Rakennus ei selvästikään ollut mikään loistelias aateliskartano. Näytti pikemminkin siltä, että se oli ikääntynyt rauhallisesti ja vajonnut ympäröivään maaseutuun hitaasti. Se kertoi menneestä aikakaudesta, josta luin kovin mielelläni kirjoista, ja tunsin kaipauksen vihlaisun.

High Wealdin ensikuvaus Tähden saapuessa kartanolle ei ole mairitteleva, mutta ehdottoman kiinnostava. Ränsistyneessä maalaiskartanossa, jonka menneiden päivien kukoistuksesta voi tuntea henkeäisyn, on aivan oma erityinen vaikutelmansa. 

Kartanon puutarha myös todella lunastaa lupauksensa:

Oli kuin olisin joutunut prinsessa Ruususen linnan pihaan, jonka piikkipensasmetsän ja jättiläisrikkaruohojen lävitse minun oli raivattava tie linnaan. Laskeuduimme pengermän portaat ja lähdimme kävelemään pitkin villiintyneiden kasvien peittämiä polkuja, joiden sokkelo oli varmaankin aikoinaan kierrellyt näyttävien pensaiden lomitse. useiden pergolarakennelmien puuluurangot olivat aikoinaan kannatelleet upeita köynnösruusuja. Loputtomat kukkapenkit olivat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa, mutta ne eivät olleet kyenneet pitämään aisoissa kasveja ja pensaita, jotka olivat paenneet paikoiltaan ja joiden kuivettuneet ruskeat jäännökset peittivät polkuja.

Tähden käyskentely High Wealdin villiintyneessä puutarhassa ja tämän kuvitelmat siitä, miltä puutarha on ennen näyttänyt ja miten osa puutarhan lajeista olisi ehkä yhä pelastettavissa, tuo mieleeni Terhi Tarkiaisen romaanin Emily, eli kuinka sukua jatketaan. Myös Emilyssä kuvitellaan puutarhaa, jota ei ole olemassa, sillä se on vasta rakenteilla ja jatkuvat sateet uhkaavat koko rakennusprojektia.

Seurasin Margueritea eteisaulaan, josta lähti leveä Tudorien ajalta peräisin oleva portaikko. Upeasti sorvattu ja veistetty tammikaide ei selvästikään ollut myöhemmin tehty jäljennös. Lattian vanhat kivilaatat tuntuiavt halkeilleilta ja rosoisilta jalkojen alla. Hengittäessäni pölyn- ja savuntuoksuista ilmaa kuvittelin niitä tuhansia tulia, joita oli vuosisatojen mittaan sytytetty lämmittämään talon asukkaita, ja tunsin suoranaista kateutta naista kohtaan, joka sai asua tässä uskomattomassa talossa.

Tähti on minä. En tosi ehkä valitsisi juuri High Wealdia, vaan ennemmin 1700-luvun ranskalaisen châteaun, mutta tuntisin vastaavassa paikassa varmasti myös kateuden piston. En ihmettele, että Tähti niin mielellään palaa High Wealdiin ensivierailunsa jälkeen.

Puutarhan lumoavuuden lisäksi mennyttä ja nykyistä High Wealdia yhdistää toinenkin paralleeli. High Weald nimittäin syö aikamoisen määrän omaisuutta. Floran rakas kotitalo myydään myötäjäisiä varten, joilla katetaan jo silloin vaikeuksissa olevan kartanon kunnostusta. Nykyajassa Orlandon kirjakauppaa uhkaa sama kohtalo, sillä kartano ei kunnosta itse itseään.

Romanttinen mieleni kaipaisi hieman enemmän romantiikkaa kuin mitä Lucinda Riley tarjoaa. Tässä(kin) olisi ainesta siihen vaikka kuinka. Rileyn tyyli tuntuu kuitenkin jäävän vahvasti vain vihjailun puolelle ja jättää kosolti auki. (Edessä hieman spoilausta teoksen romanttisista suhteista.) Asiaa vaikeuttaa, että Varjon sisaressa on kaksi hyvin varauksellisesti rakkauteen suhtautuvaa naista, joiden tunteiden heräämisestä lukijan olisi kuitenkin saatava kiinni. Etenkin Tähden kohdalla tehtävä osoittautuu haastavaksi, sillä peruskommunikaatiokin on Tähdelle vaikeaa ja itse romanssi tuntuu pakotetulta. Romanssi ei pääse kunnolla puhkeamaan kukkaan. Ei, vaikka rakkauden kohteena on oikea lordi. 

Julia Quinnin Vastustamattoman kiusauksen kohdalla kirjoitin romanttisen romaanin tylyistä miehistä ja siitä, miten sankarittaren ja lukijan täytyy tällöin osata tulkita kyseisen romanttisen sankarin käytös rakkaudeksi. Mutta apua miten vaikeaksi menee, kun myös sankaritar on tyly ja koko ajan vastahankaan. Floran kohdalla rakkaus on helpompi huomata kuin Tähden, mutta ei sekään aivan itsestäänselvää ole. Flora pistää Archielle kampoihin, eikä edes vain kerran tai kaksi. Sekä Archie että lukija ovat koetuksella. Eteenpäin kantaa lähinnä sarjan lupaus siitä, että romanttisia suhteita on vaikeuksista huolimatta synnyttävä. Flora-paralla tätä lupausta ei ole.

Kaikesta tästä romanttisesta luovimisesta huolimatta Varjon sisar on ihastuttava onnistuneine miljöineen ja sympaattisine hahmoineen. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta
Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

No niin, olen taas ainakin 2010-luvulla. Tai melkein, sillä olen ollut puoliksi 1920-luvun Pariisissa ja Rio de Janeirossa.

Lucinda Rileyn paljon puhuttu Seitsemän sisarta (The Seven Sisters 2014, suom. 2017) hujahtaa kuunnelluksi hetkessä.

Maia on yksi mysteerimies Papa Saltin adoptoimasta seitsemästä sisaresta, joka isänsä kuoltua saa vihjeen biologisesta perheestään syntyperäänsä liittyvien koordinaattien muodossa. Etsintäretki vie hänet Rioon, jossa hänellä on oppaana kätevä sinkkumies, jonka teoksen Maia on juuri kääntänyt ranskaksi ja joka on paitsi kuuluisa kirjailija, myös sattumoisin historioitsija. Mutta Maiasta viis. Häntä paljon kiinnostavampi on hänen isoäitinsä Izabela Bonifacion tarina, tämän Euroopan matka ystävättären perheen kanssa ja rakkaus ihanaan ranskalaistaiteilijaan sulhasen odottaessa kotona Riossa.

Erityisesti nautin menneisyyteen sijoittuvista osioista, joiden vuoksi kirjoittajakaverini onkin minulle tätä teosta suositellut, erityisesti Ranska-osiota silmälläpitäen. Romaani sijoittuu hieman myöhempään aikaan kuin mihin olen erityisesti keskittynyt, mutta olen silti haltioissani. Brasilia on minulle huomattavasti vieraampi, ja myös sinne sijoittuva miljöökuvaus on hienoa. Niin kuin kunnon historiallisesta romaanista, tästä tulee olo, että niin fiktiivinen kuin itse tarina onkin, on myös oppinut jotakin. Riley on tehnyt upeaa taustatyötä.

Huomaan, että vaikka olen nauttinut romaanista suuresti, en oikeastaan tiedä, mitä siitä sanoisin. Luulen sen liittyvän myös siihen, että olen kuunnellut tämän äänikirjana, eikä minulla siten ole puhelimeen tallennettuna kuvia kirjan puhuttelevimmista kohtauksista. Äänikirjaa ei tule pysähdyttyä samallalailla makustelemaan kuin fyysistä kirjaa. Tämä on myös tarina, joka yksinkertaisesti vie mennessään ja josta olen antanut itselleni luvan vain nauttia sen enempää hirveästi ajattelematta. Lukemista on ollut vaikea lopettaa.

Olen ymmärtänyt, että sarjan osat voi lukea myös itsenäisinä tarinoina, ja ettei järjestyksellä olisi niin väliä, mutta tässä on lopussa aikamoinen koukku seuraavaan osaan. Myös tämä on ollut yhtenä syynä sille, miksi teosta suositeltiin minulle. 

Tunnustan koukuttuneeni.