L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma

Tyttökirjalukupiiri jatkuu, mutta tälle romaanille emme aivan lämpene. Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold 1929, suom. 2009) on romaani, jonka nimi on hyvin tuttu, mutta itse tarinasta minulla ei ole ennakkotietoja. Ei myöskään Riikalla, jonka kanssa tätä klassikkoteosta luen. Aiemmin olemme lukeneet Montgomeryn Sinisen linnan sekä Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan ja Pikku prinsessan.

Mitä nimeen tulee, ainoallekaan Lesleyiden vauvalle ei ollut koskaan annettu nimeä ennen kuin jokainen sukulainen, joka asui siedettävän matkan päässä, oli sanonut sanansa asiaan. Sopivan nimen valitseminen oli heidän silmissään paljon merkittävämpää kuin pelkkä kastetilaisuus. Ja kuinka paljon tärkeämpää se oli, kun kysymyksessä oli isätön lapsi, jonka äiti oli tosin suloinen sielu – mutta – tiedättehän – joku Winthrop!

Marigold Lesley on ylpeän Lesleyn suvun nuori perijätär. Hänen nimeämisensä vaatii 35 sivua, joiden aikana suku päätyy kuin päätyykin nimeämään Marigoldin tämän kainon äidin toiveen mukaisesti Marigoldiksi hänet pelastaneen tohtorin mukaan. Marigold asuu äitinsä, nuoren isoäitinsä ja vanhan isoäitinsä sekä Salomen kanssa Cloud of Sprucessa, suvun vanhassa talossa, jossa eletään hienostunutta kartanoelämää. Cloud of Sprucessa on aina oltava vieraskakku ja kaiken on oltava tiptop. 

Teos sijoittuu jotakuinkin 1920-luvulle, mutta maailmansodasta ja sen seurauksista teoksessa ei ole tietoakaan. Romaanin maailmassa on ajattomuuden tuntua, eikä Harmonyn kyläkään vastaa todellista Prinssi Edwardin saaren Harmonya. Ei, vaikka kuulemma todellisessa Harmonyssa sattumoisin olikin eräs ylpeänä pidetty Leslein suku.

Marigoldin lumottu maailma jää mitäänsanomattomaksi katkonaisuudessaan. Jos muutamaa lukua olisi laajennettu niin, että niiden ympärille olisi rakennettu romaani, olisi tämä miellyttävämpää luettavaa. Tällaisenaan Marigold on episodimainen. Jokainen luku on kuin oma jaksonsa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Luvut esittelevät jonkun tärkeän (tai vähemmän tärkeän) kohdan Marigoldin elämää tai tuovat tarinaan jonkun uuden hahmon. Yksinäinen tyttö antaa leikkitoverien puutteessa mielikuvituksensa laukata ja keksii itselleen mielikuvituksellisia leikkejä. Suurimman vaikutuksen meihin tekee luku, jossa vanha isoäiti kuolee ja juttelee Marigoldin kanssa hämärässä puutarhassa. Itse pidän hupaisana myös Marigoldin ja Gwennien naamiaisvierailua. Polveilevat sukuselvittelyt ovat enimmäkseen kuitenkin tylsiä. Edes puhuva koira ei piristä. 

Etenkin Riikkaa kokee turhauttavaksi sen, miten menneellä ei tunnu Marigoldin lumotussa maailmassa olevan väliä. Oppiiko Marigold mistään? Kokemusten pitäisi vaikuttaa Marigoldiin, mutta Marigold ei juuri menneisyyttä muistele, eikä hänen tuntemillaan ihmisillä ole häneen suurta vaikutusta. Erityisesti luku venäläisestä ruhtinattaresta Varvarasta jää todella irralliseksi. Marigoldin suhde Clementineen, kuolleen isän entiseen vaimoon on mielenkiintoinen. Täysin tuntemattomasta ihmisestä tulee Marigoldin silmätikku ja vahvojen tunteiden kohde. Clementinen muotokuvan ja tämän kauneuden kehuminen on Marigoldille liikaa.

Mietimme romaania lukiessamme kovasti olisiko tässä jotain juonta. Juoneton tarina ei oikein maistu. Teos kuvaa siitä, miten Marigold näkee mailmaan. Marigoldin maailman suurinta ilmentymää, mielikuvitusystävää Sylviaa, ei kuitenkaan päästä näkemään.  Lukija ei pääse taapaamaan Sylviaa, vaan saa kuulla ainoastaan joitakin pieniä otteita Marigoldin ja Sylvian tekemisistä jälkeenpäin. Sylvia kuuluu vain Marigoldille. Sama koskee lumottua maailmaa, jonne Marigold välillä ”menee”. Lukijana olen tähän ratkaisuun pettynyt. Kuulisin mieluummin kätketystä maailmasta kuin Marigoldin arkimaailmasta, etenkin kun romaanin nimikin lupailee muuta.

”Säilytä unelmasi, Marigold-pieni, niin pitkään kuin voit. Unelma on kuolematon. Aika sitä ei voi surmata eikä se haalistu. Todellisuuteen voit joskus väsyä mutta unelmiin et ikinä.”
      ”Sattuu – herääminen sattuu”, Marigold sanoi hiljaa. ”Kun palaan Vihreän veräjän kautta, minusta tuntuu, että on kauheaa ajatella, että Sylviaa ei oikeasti ole olemassa – että hän on vain jotakin, mistä olen uneksinut.”
      ”Uneksijan ilo on uneksijan tuskan arvoinen”, sanoi Marigold-täti. Koska tyttö oli alkanut ajatella Sylviaa unelmana surullinen herääminen oli lähellä.

Olo on Marigoldin lumotun maailman lukemisen jälkeen hämmentynyt. Mistä tässä oli kyse? Mistä ihmiset tässä oikein niin pitävät? Sylvialla on iso rooli Marigoldin elämässä, eikä sitten toisaalta kuitenkaan. Teos esittelee erilaisia ystäviä: serkuksia, mielikuvitysystäviä, ystäviä, jotka eivät olekaan oikeita ystäviä  ja ystäviä, jotka ovat ystäviä. Tämä olisi voinut olla isompikin teema, mutta Marigoldin lumotun maailman episodirakenteeseen se hukkuu. 

En ole lumoutunut, mutta lukukokemus on ihan ok. Mielestäni Montgomery on kirjoittanut parempiakin teoksia.

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville.

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Annan ja Riikan tyttökirjapiiri jatkaa Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta suoraan Salaiseen puutarhaan (The Secret Garden 1911, suom. 2006) Oma lukemiseni takkusi Pikku prinsessan kanssa, mutta Salainen puutarha on jo heti alkumetreiltä kiinnostavampi ja paremmin kirjoitettu kuin edeltäjänsä. 

On huomattavasti miellyttävämpää lukea ikävästä kuin kaikin puolin täydellisestä päähenkilöstä. Ilahduttavan romaanista tekee, että sen päähenkilöt myös kasvavat romaanin aikana. Salainen puutarha alkaakin lähes päinvastaisesta lähtötilanteesta kuin Pikku prinsessa. Mary on äkäinen pieni tyttö, jonka tekemisiä kukaan ei ole rajoittanut tai valvonut. Marylla on ollut Intiassa oma palvelijansa, joka on seurannut häntä kuin varjo ja jota hän on saanut käskyttää sydämensä kyllyydestä. Vanhemmilta ei Marylle huomiota heru. Kun kolera iskee Maryn kotikylään ja vie hänen vanhempansa ja palveluskunnan mukanaan, jää Mary yksin. Loput palvelijoista eivät edes muista koleraa paetessaan, että taloon on jäänyt pikkutyttö. Niin näkymätön ja merkityksetön Mary on ollut. 

Mary joutuu Englannin Yorkshireen sukulaissedän kartanoon, jossa hänen on yhtäkkiä opeteltava pärjäämään yksin. Maryllä käy tuuri, sillä häntä palveleva Martha ei ole kovinkaan hyvä tai hienostunut palvelija. Martha ihmetteleekin ensimmäisenä, eikö tyttö muka osaa itse pukea. Mary joutuu ensimmäistä kertaa ottamaan vastuuta itsestään ja muuttamaan tapojaan. Englannissa palvelijoita ei niin vain hyppyytetäkään ja aamiaispuuro on mitä on.

Valtavassa talossa ei ole kuin kaksi huonetta, joissa Maryn on lupa oleilla. Saadakseen aikansa kulumaan Mary alkaa vaellella talon puutarhoissa. Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, jonka herra Craven on sulkenut edesmenneelle vaimolleen sattuneen tapaturman jälkeen. Puutarha on ollut jo kymmenen vuotta lukittuna, mutta Mary päättää etsiä sen oven. Hänen apunaan toimii ystävällinen punarinta, josta tulee Maryn ensimmäinen ystävä. 

Salainen puutarha on lämminhenkinen romaani, jossa riittää huumoria ja hyväntahtoisuutta. Se on helppo nähdä klassikkoteoksena, joka on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikona. Puhuttelevan kasvutarinan (niin Maryn kuin Colininkin) lisäksi teos sisältää ihastuttavia nummi- ja puutarhakuvauksia. Oma suosikkijaksoni kirjasta on, kun fokalisoijaksi pääsee hetkeksi tuttu punarinta. Erityisen huvittavana puolestaan pidän sitä, miten kiukkuinen Mary näkee kaikkia määräilevässä nuoressa herra Colinissa intialaisen ruhtinaan elkeitä, eikä tunnista tässä samanlaista tylyä käytöstä kuin entisessä minässään. Kuitenkin juuri Mary omassa äkäisyydessään saa kaikkien kumartaman pikkutyrannin taltutettua. 

Mary nipisti huulensa yhteen. Hän ei osannut ottaa toisia huomioon yhtään sen paremmin kuin Colinkaan, eikä hän aikonut antaa pahantuulisen pojan estää häntä tekemästä sitä, mistä hän eniten piti. Hän ei osannut sääliä lainkaan niitä onnettomia, jotka ovat sairaita ja hermostuneita eivätkä ymmärrä hillitä itseään vaan tekevät muutkin samanlaisiksi. Kun hänen päätään oli särkenyt Intiassa, hänen mielestään muidenkin olisi pitänyt potea samaa tai jotain yhtä epämiellyttävää vaivaa. Ja hän oli uskonut, että oli ollut oikeassa, mutta nyt hän uskoi tietenkin, että Colin oli väärässä.

Pikku prinsessan tavoin Salainen puutarha on opettavainen tarina. Siinä ulkoilmalla, liikunnalla ja tahdonvoimalla on suuri merkitys. Tätä tahdonvoimaa ja sanojen ja intention mahtia Colin kutsuu taikuudeksi:

”Taikakeinoja on tietysti paljon”, hän sanoi viisaasti eräänä päivänä. ”On pakko olla. Mutta ihmiset eivät tiedä sitä eivätkä osaa käyttää niitä. Ehkä aluksi voi pelkästään sanoa, että hyviä asioita tapahtuu, kunnes tosiaan saa ne tapahtumaan.”

Tämä on kirja, jossa käännöksellä on väliä! Riikka luki vuoden 1971 käännöksen, kun taas minä uudemman Sari Karhulahden käännöksen vuodelta 2006. Omani oli oikein mainio ja yorkshirelaista murretta kompattiin puhekielisyydellä. Vuoden 1971 versio sisälsi puolestaan vanhahtavampia sanoja ja oli kirjakielisempi. 

Eroavaisuuksien bongaus lähti liikkeelle, kun vertailimme kirjan sisällösluetteloa. Eroja löytyy pelkän kielen lisäksi sisältöä myöten. Vuoden 2006 on käännetty huomattavasti kristillisempään suuntaan kuin vuoden 1971 käännös, jossa Colin laulaa lähes panuskonnollisesta käyvän kiitoslaulun ilman yhtä vahvoja siteitä nimenomaan kristinuskoon. Uudemman version kiitoslaulu ei jätä tällaiselle tulkinnalle sijaa. Vastaavanlainen ero on huomattavissa myös mm. Susan Sowerbyn vastauksessa siihen, uskooko hän taikuuteen. Kristillisyys tuntuu romaanissa päälleliimatulta ja mieleemme tuleekin, että kirjailija on ottanut sen mukaan teokseen sisällytetyn taikuuden tematiikan rinnalle kosiskellakseen aikalaisiaan ja tehdäkseen kirjasta sisällöllisesti hyväksyttävämmän. Väljemmin käännetty vuoden 1971 käännös on mielestäni hieman vähemmän uskonnollisena tässä mielessä parempi, vaikka muuten tykkäsinkin kovasti lukemastani uudemmasta käännöksestä.

Sunnuntaina aiomme vielä katsoa romaanista tehdyn vuoden 1993 elokuva-adaptaation. Mietimme kirjakeskustelussamme, että jos Salainen puutarha olisi lähempänä nykypäivää kirjoitettu romaani, olisi siihen varmaankin sisällytetty jonkinlainen romanssi ja Marysta ja Colinista tehty kaukaisemmat sukulaiset kuin serkukset. Tällöin hahmot olisivat todennäköisesti myös hieman vanhempia kuin 10-vuotiaita. Jossakin elokuvaversiossa käsittääkseni näin on asioita oikaistukin. 

Salaisesta puutarhasta on tehty myös tänä vuonna julkaistu uusi elokuvaversio, jossa komeilee Colin Firth. 

Kenelle? Tyttökirjoja nostalgisoiville, ihanaa hyvänmielenkirjallisuutta kaipaaville ja tietenkin lapsille.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville