Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

”Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)

Guy de Maupassant: Horla

Guy de Maupassantin novelli Horla (1887) kuvastaa hulluuden partaalla kamppailevan kirjailijan hulluutta ja harhaa ja pukee sen kauhuun. Novellin minäkertoja kertoo päiväkirjassaan oudosta sairaudestaan ja näkymättömästä olennosta, joka piinaa häntä öisin. Kertoja epäilee välillä itsekin olevansa hullu ja hakee todisteita selittääkseen tapahtumien kulun. 

Todellisuuden ja illuusion suhde sekoittuvat toisiinsa eikä ulkopuolista näkökulmaa ole. Epäluotettava minäkertoja on tarinan ainut kertoja ja kokija. Kaikki havainnot perustuvat hänen subjektiivisiin tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa. Lukija alkaa epäillä kertojan täysjärkisyyttä viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinan minä istuu avonaisen ikkunansa ääressä pohtimassa toisia maailmoja ja niiden elämänmuotoja.

Kirjailijan omaan mielenhäiriöön viitataan kaikissa Horlaa kokevissa yhteyksissä. H.P. Lovecraft kirjoittaa esseessään Supernatural Horror in Literature seuraavasti:

"The horror-tales of the powerful and cynical Guy de Maupassant, written as his final madness gradually overtook him, present individualities of their own; being rather the morbid outpourings of a realistic mind in a pathological state than the healthy imaginative products of a vision naturally disposed toward phantasy and sensitive to the normal illusions of the unseen. Nevertheless they are of the keenest interest and poignancy; suggesting with marvellous force the imminence of nameless terrors, and the relentless dogging of an ill-starred individual by hideous and menacing representatives of the outer blackness" (Lovecraft 1927). 

Tiedetään, ettei Maupassant ollut täysissä ruumiin ja mielen voimissaan Horlaa kirjoittaessaan. Se, kuinka paljon tämä on vaikuttanut hänen kirjoitukseensa, on kyseenalaista.

Novellin tulkinnassa voidaan nähdä kolme vaihtoehtoa; kertoja on joko hullu, hypnoosissa tai kaikki hänen kertomansa on totta. Juuri tämä paradoksi tekee Horlasta niin kiehtovan ja tehokkaan kuin se on. Novellin päiväkirjamerkinnät ajoittuvat yhteen kesään. Tiivis aikakehys sulkee sisälleen jännitteen, joka ei pääse katkeamaan. Tämä lisää tarinan jännitystä ja luo yhtenäisen, tiiviin tunnelman.

Lukijana emme tiedä paljoakaan tarinan minästä, mutta tiedämme, että hän asuu yksin palvelijoidensa kanssa kartanossa jossakin päin Normandiaa. Maupassant maalaa kuvan ylevästä kartanosta ja sen sisään kätkeytyvästä mystiikasta. Mielenkiintoista on kertojan pohdinta siitä yksinäisyydestä, joka välttämättä hänen asumismuodostaan seuraa: "Yksinäisyys on varmasti vaarallista työtelijäille hengille. Meidän ympärillämme pitää olla ihmisiä, jotka ajattelevat ja jotka puhuvat. Kun olemme yksin kauan, kansoitamme tyhjyyden aaveilla". 

Horla jollain tasolla ehdottaa siis kertojan mielenhäiriön syyksi yksinäisyyttä ja vieraantuneisuutta muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Suurimpia kauhun hetkiä eivät kuitenkaan herätä ne kohtaukset, joissa kertoja on yksin vaan ne, joissa hän on kanssakäymisissä muiden kanssa. Ajurin kokemus unettomuudesta kertojan poissaolon aikana herättää kylmiä väreitä. Kertomus on kuin ulkopuolinen todistus olennon, Horlan, todellisesta olemassaolosta, joka jää kuitenkin siihen.

Pariisissa novellin kertoja osallistuu päivällisille, joissa hypnotismia ja suggessiota tutkiva lääkäri hypnotisoi kertojan serkun. Kohtaus vaikuttaa sinänsä viattomalta, eihän tapauksesta seuraa muuta kuin se, että serkku todella uskoo miehensä tarvitsevan viisituhatta frangia ja pyytää tätä summaa. Vaikka kertoja hänelle kuinka selittää, ettei hänen miehensä suinkaan tällaisia rahoja ole pyytänyt, vaan että tämä on hypnoosissa, ei serkku tätä usko. Kohtauksen karmivuus hiipii selkäpiihin vasta novellin lopussa. Lukija päätyy miettimään, onko kertojakin itse asiassa hypnotisoitu.

Le Horlan minäkertojan tehokkuus perustuu paitsi siihen, että se päästää lukijan sisälle kertojan sisäisten tunnetilojen kuvaukseen, myös siihen analyyttiseen tapaan, jolla tämä käsittelee tapahtumia. Pelkästään lukija ei epäröi, vaan myös novellin päähenkilö, kertoja itse, epäröi. Epäluonnolliset tapahtumat kerrotaan luonnollisen kertojan suulla.

Alusta lähtien kertojalla on tunne siitä, että jokin voima saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla. Yhtenä, ja viimeisenä mahdollisuutena voidaan pitää sitä, että kyse on kertojan toisesta persoonasta, jakautuneesta mielestä, joka lopulta vie muodonmuutoksen loppuun kuolemalla – joko kuvaannollisella tai kirjaimellisella. Se  juo kertojan juomia, se lukee hänen kirjaansa ja peittää hänen peilikuvansa peilissä.

"Mutta kas vain! Yht’äkkiä aloin havaita itseäni usvassa kuvastimen pohjalla, usvassa, joka muodostuu ohuessa vesiputouksessa; minusta näytti, että tämä vesi liukui vasemmalta oikealle hitaasti ja tehden kuvani hetki hetkeltä täsmällisemmäksi. Se oli kuin jonkin pimennyksen loppu. Se, joka minut kätki, ei näyttänyt omaavan selväpiirteisiä ääriviivoja, vaan eräänlaisen läpikuultamattoman, vähitellen kirkastuvan läpinäkyvyyden." 

Katsottuaan peiliin tarpeeksi kauan kertoja alkaa nähdä oman kuvajaisensa hahmottuvan. Tätä voidaan pitää kuvauksena kaksoispersoonan esiin tulemisesta, siitä hetkestä, jona ensimmäinen persoona tunnistaa toisen olemassaolon. Huomattavaa on myös, että yhden tunnetuimman jakautunutta mieltä käsittelevän teoksen, Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden (1886), sekä Horlan (1887) ilmestymisen välillä on vain vuosi.