Stephanie Garber: Caraval

Rakastan Stephanie Garberia. Hänen taianomaisella tyylillään tarinankerronnallaan ja hänen mitä ihastuttavampia metaforia kukkivalla kielellään on erityinen paikka sydämessäni. Caraval (2016, suom. 2017) aloittaa maagisen trilogian, joka sijoittuu samaan maailmaan kuin sen seuraaja OUABH eli Olipa kerran särkynyt sydän -sarja. Sävyltään seuraajaansa tummempi Caraval tulee taianomaisuudessaan ja lumoavuudessaan lähelle - ainakin näin pintatasolla.

Scarlett was not fond of fate. She liked to believe if she were good, good things would happen. Fate left her feeling powerless, and hopeless, and with an overall feeling of lessness. To her, fate seemed like a larger, omnipotent version of her father, stealing her choices and controlling her life without any regard for her feelings. Fate meant that nothing she did mattered.

Caraval kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka unelmoivat pääsystä pois väkivaltaisen isänsä luota ja saarelta, jolla asuvat. Onneksi Scarlett on menossa naimisiin viikon päästä, ja hänen mysteerisulhasensa on luvannut pitää myös hänen pikkusiskostaan Donatellasta huolta. Scarlett on vuosikausia yrittänyt saada Caravalin Mestari Legendin huomion. Vastaus hänen kirjeeseensä saapuu vihdoin mukanaan kolme lippua Caravaliin, spektaakkelimaiseen peliin täynnä taikuutta. Yksi lipuista on osoitettu Scarlettin sulhaselle. Mikä voisikaan mennä pieleen? Kaikkihan on vain peliä.

"Welcome, welcome to Caraval! The grandest show on land or by sea. Inside you’ll experience more wonders than most people see in a lifetime. You can sip magic from a cup and buy dreams in a bottle. But before you fully enter into our world, you must remember it’s all a game.” 

Scarlettin rakkaus pikkusisartaan kohtaan on koskettavaa. Syyllisyys painaa Scarlettia jatkuvasti, jos hän vain hetkeksikin unohtaa pistää Tellan etusijalle, jos hän unohtuu ihailemaan mekkoja. Myös syyllisyys siitä, ettei Scarlett ole pystynyt suojelemaan Tellaa heidän isältään kummittelee taustalla. Carvalissa on enemmän kuumia mieshahmoja kuin OUABH:issa, mutta yksikään teoksen hahmoista ei yllä Jacksin ja Evangelinen tasolle. Sydämeni kuuluu edelleen heille.

"Every person has the power to change their fate if they are brave enough to fight for what they desire more than anything" kuuluu yhteen kirjan teemoista, ja on valtavan voimaannuttava lähtökohta. Sitaatti "Dreams come true can be beautiful, but they can also turn into nightmares when people won't wake up" on puolestaan kuin Caraval pähkinänkuoressa. Caravalissa on mysteeriä ja jännitystä kerrakseen. Tosi ja epätosi sekoittuvat toisiinsa, ja jännitys tiivistyy loppua kohti niin kovasti, että se saa minut ahdistumaan. Caraval ei pelinä olekaan lopulta niin maaginen ja lumoava kuin olen toivonut. Kaikki tuntuu hengästyttävältä. Aika kuluu toisella tapaa Carvalissa ja jää lyhyeksi. Mikä on illuusiota ja mikä ei? 

Maailmanrakennusta ei valitettavasti ole. Kaikki on vain ✧˚ taikuutta ˚✧, ja siinä se. Ja vaikka rakastan taikuutta kirjoissa, pidän siitä nimenomaan silloin, kun siihen liittyy sääntöjä ja rajoituksia. 

Parasta teoksessa on Scarlettin kyky nähdä tunteita, Dante, Scarlettin muuntautumiskykyinen mekko sekä Julianin Scarlettille antama lempinimi "Crimson".

Twistit eivät ota loppuakseen. Epilogi enteilee aina vain lisää seikkailuja ja jossei minulla olisi kahta kirjastolainaa odottamassa, hyppäisin suoraan Legendaryyn (suom. Valenda).

Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Rebecca Yarros: Siivenisku

Siis. Mikä. Kirja.

Rintaani koskee. Olen koukussa. Rakastan, rakastan, rakastan tätä. Rebecca Yarrosin Siiveniskun (Fourth Wing 2023, suom. 2024) tapahtumat pyörivät mielessäni, kun en lue ja minun on pakko päästä kotiin lukemaan. Siivenisku yksinkertaisesti valtaa minut täysin. Tämä romantasia on kaikkea mitä vaan voin toivoa ja kaikkea vieläpä oikeassa suhteessa. Olen tuolini reunalla koko ajan, enkä jää kaipaamaan mitään. Kemiat ovat suorastaan räjähdysmäiset. Ensisuudelma on peräti 10/10.

Violet Sorrengailin äiti, komentaja Sorrengail, pakottaa hänet Basgiathin sotakoulun lentäjien kvadranttiin, jotta tämä voi seurata sisarustensa jalanjälkiä ja tulla lohikäärmelentäjäksi. Siis jos hän selviää koulutuksesta elossa. Ja saa lohikäärmeen, mutta mitäpä yksityiskohdista. Kaikki lentäjien kvadrantissa on suunniteltu kitkemään heikot. Joko valmistut tai kuolet. Eikä Violet ole koskaan ollut kovin vahva. Hänellä on heikot nivelet, jatkuvia kipuja ja unelma kirjurin urasta. Mutta Violet ei anna toisten vain kävellä ylitseen, ei, vaikka onkin Sorrengailina kävelevä maalitaulu. Hän ei helvetti vieköön aio kuolla. Pinnan alta paljastuu aikamoinen badass. Hänen sinnikkyytensä ja kykynsä mukautua tekee hänestä mahtava naispäähenkilön. Hänen kehitystään on todella tyydyttävää seurata. Hihkun hänen onnistumisilleen.

Mukaan on hyvä hypätä niin, että ei tiedä turhan paljon etukäteen. Luvassa on kuitenkin suorastaan mahtava seikkailu, jossa toimintaa ja jännitystä riittää. Harvinaista kyllä, olen täydessä imussa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Eikä tyhjäkäyntiä tai tylsiä sivuja ole. Vaikka pidän YA:sta kovasti, on todella ihanaa lukea vaihteeksi aikuisille suunnattua romantasiaa. Ja vieläpä näin vetävää sellaista!

"Eli Tairnkaan ei ole vielä kanavoinut voimiaan sinulle?" Liam kysyy epävarman näköisenä, ilmeessä on haavoittuvuutta.

Pudistelen päätäni. "Luulen, että sillä on sitoutumisongelmia", kuiskaan.

"Kuulin tuon."

"Pysy sitten poissa päästäni."

Toinen lamauttava nälän aalto hyökyy ylitseni, ja miltei rusennan Markhamin käärön kädessäni. "Älä viitsi kettuilla."

Hahmojen välinen sanailu saa minut kikattamaan. Tairnin äreät, sarkastiset kommentit ovat täyttä kultaa. Käytännössä ulvon naurusta hänen ja Violetin välisille sanaharkoille. Mutta Xaden Riorson? Siivenkomentaja, kapinallisen petturin poika, mies, joka on luvannut tappaa Violetin. Hän on upea jokaisella esiintymisellään. Ja hänen sinettivoimansa? Upea sekin.

Kuumotus nousee kaulaani pitkin ja liekit nuolevat poskiani, kun hän laskee kasvonsa niin lähelle, että hänen huulensa ovat vain senttien päässä omistani. Erotan jokaisen kultahippusen hänen onyksinmustissa silmissään sekä jokaisen kuhmuran ja viivan hänen arvessaan.

Kaunis. Vitun. Kusipää.

Hengitykseni kiihtyy ja kehoni alkaa kuumentua, senkin petollinen paskiainen. Sinä et tunne vetoa toksisiin miehiin, muistutan itseäni, mutta tässä sitä ollaan ja tunnetaan vetoa.

Teoksen found family on suosikkini tähän asti. Hitto, Xaden on uusi suosikkini. Sanoinko vielä että Xaden? Hurmaannun jokaisesta hänen suustaan tulevasta lauseesta. Lisään telepatian ehdottomasti lempitrooppieni listalle tämän jälkeen...

Mennäänpä eteenpäin. Käännös valitettavasti ontuu. Sanasto on hyvää ja toimii, samoin valittu sävy, mutta kääntäjältä näyttää puuttuvan ihan perustietämystä suomen lauserakenteista. Rakastan sitä, että fantasiaa käännetään, mutta voisiko laatu olla parempi? (Köh köh Olipa kerran särkynyt sydän.) Nämä ovat kainsainvälisiä bestsellereitä. Antakaa niille mitä ne ansaitsevat. Antakaa fantasian lukijoille mitä me ansaitsemme. 

Esimerkiksi Kariston kustantama Julma prinssi on esimerkki oikein hyvästä suomennoksesta. Sekin siis on mahdollista. Nopeus on varmasti valttia, kun näitä superhypetettyjä teoksia suomennetaan, mutta silti. Laadulla on väliä. Se fantasian lukijoiden ihan ydinryhmä lukee kyllä kirjansa englanniksikin. 

Jään silti odottamaan marraskuussa (!) ilmestyvää seuraavaa käännöstä. Polte lukea jo Iron Flame on kova, mutta lohdutan itseäni sillä, että kolmanteen osaan on sitten lyhyempi aika, kunhan jaksan nyt vain odottaa. On kiva kuitenkin jatkaa sillä kielellä, millä on aloittanutkin. Ja onhan tässä upeita kirjoja lukulistalla. Ja tästä sarjasta on suunniteltu viisiosaista, että jos taso vain pitää, edessä on vielä aikamoiset pidot. Siiveniskuhan nousi suoraan top kolmoseen suosikkieni listalla.

*Arvostelukappale saatu kustantajalta. Kiitos, WSOY.

Rebecca Ross: Ruthless Vows

Letters of Enchantment #2 eli Divine Rivalsin jatko-osa, Ruthless Vows, on varsin mukiinmenevä. Kyllä, mukiinmenevä. Se ei kosketa minua, ei inspiroi minua eikä tarjoa ajatuksenruokaa tai vangitse minua. Mutta mukiinmenevä se on. Se viihdyttää.

The magic still gathers, and the past is gilded; I see the beauty in what has been but only because I have tasted both sorrow and joy in equal measures.

Romanin ja Irisin välinen entinen läheisyys ja jännite puuttuvat. Tilalla on etäisyys. Niin fyysinen kuin henkinenkin. Jos Divine Rivals oli sateenkaari, niin tämä jatko-osa on sade ilman mitään väriloistoa. (Pidän sateesta.) Muistinmenetystrooppi ei ole suosikkejani. Monella tapaa kaikki joudutaan aloittamaan alusta. Ja se turhauttaa. Se syö perustuksia.

Yleensä pidän pahiksista. Mutta Dacre ei säväytä sitten yhtään. Hän ei edes tunnu karismaattiselta, vaikka hänen on tarkoitus sitä olla. Hänelle annetaan niin paljon tilaa ja silti hän vaikuttaa... tyhjältä. En ole varma mitä hän pitää sisällään vai pitääkö mitään.

Rossin kieli on jälleen kaunista, ja tällä kertaa sukelletaan syvemmälle fantasiaelementteihin. Ikävä kyllä se tapahtuu romanssin kustannuksella, kun ensimmäinen kirja puolestaan toimi päinvastoin. Irisin veli Forest on mukavampi nyt, ja huomaan pitäväni hänestä. Sarah puolestaan on söpö.

Rebecca Ross: Dreams Lie Beneath

Suositun Divine Rivalsin kirjoittajan, Rebecca Rossin, standalone YA-fantasiaromaani Dreams Lie Beneath (2021) vie lukijan unien maailmaan. Jokaisena uuden kuun yönä Azenorin kadut täyttyvät lihaa ja verta olevista painajaisista. Suojellakseen ihmisiä painajaisilta wardeneiksi kutsutut, koulutetut maagit keräävät ylös tiedot ihmisten painajaisista ja metsästävät niitä uuden kuun aikaan.

Clementinen isä on pikkukaupungin suojelija aivan niiden vuorien läheisyydessä, joilta kirous on peräisin. Clem itse harjoittelee suojelijaksi isänsä opastuksella, ja kun isä onkin uudenkuun aikaan kuumeessa, näyttää siltä, että Clemin on ensimmäistä kertaa suoriuduttava suojelijan tehtävistä yksin. Asiat menevät vain huonommiksi, kun kylään saapuu kaksi kutsumatonta maagiveljestä. He haastavat Clemin isän taistoon kylän suojelijan paikasta. Voittaja on se, joka ensimmäisenä tuhoaa manifestoituvan painajaisen. 

Suojelijan viran menettäessään Clem ja hänen isänsä menettävät samalla kaiken. Edessä on muutto kaupunkiin ja kaiken tutun taaksejättäminen. Clemin haave seurata isänsä jalanjäljissä on vain tuhkaa tuulessa. Sankarittaremme ei tätä kovin hyvällä ota, varsinkin kun veljekset ovat aatelisia, joilla ei pitäisi olla mitään tarvetta pikkukaupungin suojelijan viralle. Tilaisuuden tullen Clem ei epäröi tarttua tilaisuuteen yrittää saada menettämäänsä takaisin. Valheellisen identiteetin ja uusien kasvojen turvin hänestä tulee Phelan Vesperin kumppani ja suojelija yhdelle kaupungin alueista. Phelan on veljeksistä se, joka ei ole jäänyt Hereswithiin.

⁣Teoksen maailmassa jokaisella loitsulla on hintansa. Ja niin on myös Clemin valeasulla. Puolet hänen sydämestään on sen myötä muuttunut kiveksi. Kivenä sen olisi myös pysyttävä, jotta valeasu pitää.

Kosto on suloinen vai mitä sitä sanotaan? No, tämän teoksen romanssi koston kylkiäisenä vasta suloinen onkin. Kunnon slow burn vihollisista rakastavaisiksi -romanssi kääriytyy hiljalleen auki, kun Clem ajautuu lähemmäs ja lähemmäs Phelania. Romanssi on kirjoitettu oikein hyvin, ja rakastan heidän yhteisiä kohtauksiaan. Ihan siitä ensimmäisestä lähtien. 

Minusta on aina hassua lukea kirjaa, jossa on samanniminen hahmo kuin minä itse. Clemin alias on Anna Neven, ja niinpä joka kerta, kun luen nimeni kirjan sivuilla, koen hetkellistä hämmennystä. 

Syvyyttä tarinan maailmaan tuo Seven Wraiths niminen korttipeli, jossa on tarkoitus päästä eroon mahdollisimman monesta haamukortista kädessään. Häviäjä tulee näkemään painajaisen seuraavana yönä. Miten upeaa. 

“Do you ever dream, Mr. Vesper?” The question slipped out from me, soft and genuine.

“Do I ever dream?” he repeated, amused. He walked with his hands in his jacket pockets, and the wind stirred his hair. “You mean if I’ve ever experienced my own nightmare, Miss Neven?”

“Yes, I suppose that is the better question.”

He was quiet, and when he slowed his strides, I slowed mine, to keep pace with him.

“I’ve never dreamt,” he replied, meeting my gaze. “But then again…I’ve never given myself the chance to.”

I hated how his words resonated with me. I hated how his words could have been my own. I hated how they made me want to ask him more questions.

Unista, painajaisista ja niiden merkityksestä puhutaan dialogin tasolla, mutta tätä tematiikkaa hyödynnetään silti valitettavan vähän. Se jää hienoiksi lauseiksi, statementeiksi. Vasta loppua kohti unien sisällöllä ja niiden paljastavalla yhteydellä uneksijaan on merkitystä.

Kaiken kaikkiaan tämä yksittäinen fantasiateos on oikea ilo lukea. Se on sävyltään melko tumma, taianomainen ja siinä on twistinsä. Omaan hyllyyni se on jo tilattuna – pokkarina, niin kuin lukemani kirjaston kappalekin. Jostain syystä tykästyin nyt tähän pokkarin tuntuun. Suurin osa fantasiakirjoistani on kovakantisia, mutta onhan minulla Once Upon a Broken Heart -sarja pokkarina(kin). Ehkä juuri nämä standalonet olisivat sellaisia, joita voisinkin alkaa hankkimaan nimenomaan pokkareina?

Margaret Owen: Painted Devils

Kuka ei rakasta kultteja ja possessoituja nukkeja? Niitä on tarjolla Margaret Owenin Little Thieves -sarjaa jatkavassa Painted Devilsissä (2023). 

⁣Let me state one thing up front: I wasn't trying to start a cult.

I know that may be hard to buy. Especially given that I'm currently squinting into a tin mirror and painting stark red diamonds onto my face, robed head to toe in equally stark red, and hurrying to finish before the last dregs of sunset swirl drown the drain.   

⁣Vanjan tuulesta tempaama jumala osoittautuu huomattavasti todellisemmaksi kuin mitä sopisi ja ilmaantuu vaatimaan neitsytuhria. Ja ei, valituksi uhriksi ei suinkaan joudu Vanja, vaan Emeric. Mikä on tietysti aivan yhtä hankalaa. Ainekset tässä kakkososassa ovat mahtavat, ja kirja imaisee edeltäjäänsä vikkelämmin mukaansa.

⁣Seksi on aiheena vahvasti läsnä. Painted Devils käsittelee hellän kunnioittavalla otteella millaista on lähestyä aihetta teininä, jolle kaikki on uutta ja epävarmaa. Navigoidessaan rakkauden, heräävän seksuaalisuuden ja toistensa tarpeiden kanssa Vanja ja Emeric oppivat paljon niin itsestään kuin toisistaankin; mm. Vanjan nukkumistavoista.

"You," he says blearily, "are an unparalleled devil from hell in your sleep."

"What?"

Emeric rubs his eyes. "You stole all the blankets. And then you rolled up in them, like a, a crêpe, so they were stuck on your side. And then, when I tried to take one off the top, you turned over, looked me straight in the eye, and said - and I quote - 'I'll kill you.'"

"I never."

"You followed it up with 'It'll look like an accident.'"

Ennen kaikkea he oppivat, että se, millä on merkitystä, on mikä tuntuu heistä oikealta. Ei kenestäkään muusta. ⁣Kuten sitaateista näkyy, paljon on kuorrutettu huumorilla. Vetävä dialogi onkin yksi teoksen selkeitä vahvuuksia.

Vanjan vanhoihin haavoihin sattuu edelleen, ja tuleepahan osa niistä uudelleenavatuiksikin. Paranemista silti tapahtuu. Vanja on löytänyt suurimman tutkijansa Emericistä, ja sillä on merkitystä. He oikeasti puhuvat toistensa kanssa. Teoksessa on myös uusia hahmoja, jotka turvaavat hekin Vanjan selustaa. Jos minulla oli Little Thievesin kohdalla vielä jotain epäilyksiä, niin ne ovat kyllä nyt hälvenneet. Olen Vanjan puolella. 

Vanhoja hahmoja ei niinkään näy. Ragne on ilokseni loppupuolella mukana, mutta suurimmaksi osaksi hahmokaarti on tosiaan uusia tuttavuuksia. Yksi heistä on tosiaan vanhaan nukkeen ankkuroitu aave. 

Painted Devils on aikamoinen kiikutus. Se on hyvin tapahtumatäytteinen, nopea ja hauska. Kikattelen taas ääneen, ehkä enemmänkin kuin ensimmäisen osan kohdalla. Ja siis totta kai tälläkin kertaa tarinassa on pakko olla hevosia. Lukiessani hymisenkin sille, miten miellyttävää on lukea sarjaa. Hahmot ovat jo tuttuja, maailma on tuttu, ja saa vain nauttia heidän sanailustaan ja viittauksista aiempaan. Owen myös todella nojaa vitseissään aiempaan, mikä luo ihanaa tuttavallisuuden tunnetta hahmojen väleihin.

Loppua kohti asiat muuttuvat varsin kaaottisiksi ja olo on kuin raketin kyydissä. Hidastamisen mahdollisuutta ei ole. Joistakin jutuista en pidä niinkään, joistakin taas pidän. Sitten on myös niitä juttuja, joita en aivan tajua, mutta ei se mitään.

Teoksen cliffhanger on inhottava, varoituksen sanana. Kolmatta osaa saa vielä odotella.

Lainassa minulla on edelleen nämä Vehkan upeat Illumicrate-versiot, joten tässä teillekin ihailtaviksi tätä kansitaidetta: 

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea

The Girl Who Fell Beneath the Sea (2022) on jälleen teos, joka on valikoitunut luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Kyllä ulkomailla osataan vetäviä kansia tehdä. Näkisipä Suomessakin samanlaista panostusta kansiin. Järjerstelin juuri eilen kirjahyllyäni, jossa englanninkielinen kirjallisuus on vallannut alaa. Järjestellessäni sitä katselin, miten englanninkielisten selkämyksetkin taittoivat valoa ja kimmelsivät, kun taas jokainen kotimainen kirja oli täysin matta. ⁣⁣

Kyseessä on jälleen myytin uudelleenkerronta. Kyseessä on korealainen taru Shim Cheongista. Ja kyllä vain, tässäkin teoksessa on lohikäärmeitä ja kohtalon omiin käsiin ottamista. On hauska huomata, että viimeaikaiset kirjavalintani ovat noudattaneet jonkinlaista yhtenäistä tematiikkaa, vaikka valintaperusteena on ollut kauniit kannet. En ole tiennyt etukäteen kirjoista mitään. Parasta on, kun saa vain sukeltaa uuteen maailmaan ilman odotuksia.

Joka vuosi nuori ja kaunis neito heitetään mereen meren jumalan morsiammeksi. Näin varmistetaan, että kauheat myrskyt tyyntyvät ainakin seuraavaksi vuodeksi. Meren jumalan todellisen morsiamen uskotaan jonain päivänä lopettavan myrskyämisen lopullisesti. 16-vuotias Mina ei ole meren jumalan morsian. Mutta hänen veljensä rakastettu on. Eikä Mina pysty seuraamaan sivusta, miten hänelle tärkeä veli menettää rakkaansa Shim Cheongin, neidon, josta on aina ollut määrä tulla meren jumalan morsian. Niin Mina hyppää tyrskyihin Shim Cheongin puolesta ja jättää ällistyneen Shim Cheongin ja veljensä Joonin huutaman myrskyyn. Alku on erittäin lupaava.

In this moment, I don't feel beautiful. Nor do I feel very brave, my hands trembling. But there's a warmth in my chest that nothing and no one can take from me. This is the strength I call upon now, because even if I am afraid, I know I've chosen this.

I am the maker of my own destiny.

Minan päättäväisyydestä ja toimijuudesta huolimatta hän on päähenkilönä ärsyttävä. Minulle hän näyttäytyy lapsellisena ja naiivina, eikä mitenkään ihastuttavalla tavalla. Päädyttyään henkimaailmaan Mina alkaa uskoa, että hänen tehtävänsä on korjata kaikki. Onneksi Mina saa heti apua ja vaikuttaakin, että hänessä on jotakin erityistä, vaikka meren jumalan viralliseksi morsianuhriksi häntä ei kelpuutettukaan. Henkimaailmassa hän on meren jumalan morsian. Asema, josta on sekä haittaa että hyötyä.

“I was angry, but not at you. I was angry at the fate I’d been given. Because I realized that for you to have what you want, I’d have to lose the only thing I’d ever wanted.”

Lord Shin kannattelee koko teosta. Parhaat filosofiset pohdinnat tulevat häneltä. Parhaat kaikki, oikeastaan. Sivuhahmot ovat suloisia, ja kirjasta löytyy toimiva found family -trooppi. Ainoa vain, ettei hahmoissa ole oikein syvyyttä tai kehitystä. Romanssi olisi tarvinnut enemmän rakentamista ja no, ehkä sen, ettei päähenkilö olisi vain 16. Hänen rakkauden kohteensa kun on aikalailla vanhempi. 

Juonessa on useita aukkoja, ja niin viehättävästi kun teoksesta tuleekin Spirited Away mieleen, on sen maailmanrakennus varsin köykäistä. Näistä puutteista huolimatta, teos on nautittavaa luettavaa ja toimii sinä YA-kirjana, joksi se on kirjoitettu. Nautin ehdottomasti mytologiasta jälleen. Ja tässä oli kyllä enemmän syvyyttä kuin Six Crimson Cranesissa, edellisessä lukemassani kirjassa.

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.

Kristen Ciccarelli: The Crimson Moth / Heartless Hunter

Okei, kuulkaahan tätä. Mies, joka osaa suunnitella ja valmistaa mitä kauneimpia mekkoja – mitä sitten, vaikka hän onkin noidanmetsästäjä ja sinä noita? Olen ihan myyty tässä kohtaa. Ehkä jo ommellun silkkiruusun kohdalla.

Tämän kevään uutuuskirjaan, The Crimson Mothiin (2024), on helppo uppoutua. (USA:ssa julkaistu nimellä Heartless Hunter, UK:ssa The Crimson Moth.) Rune Winters on rohkea nuori noita, joka teeskentelee olevansa tyhjäpäinen sosialiitti, joka emännöi juhlia ja juoruaa ystäviensä kanssa. Samaan aikaan hän salaa pelastaa noitia puhdistukselta. Uuden regiimin myötä noidista on tullut vihattuja, ja noituudesta rangaistaan kuolemassa. Gideon Sharpe on tunnettu noidanmetsäsätäjä, mutta myös Runen parhaan ystävän, Alexin, veli. Hänen tähtäimessään on Crimson Mothiksi kutsuttu noita. Napatakseen hänet Gideon on valmis kosiskelemaan Runea, tyttöä, jota on inhonnut heidän ensitapaamisestaan lähtien. Mutta jos Rune on Crimson Moth, on kaikki sen arvoista.

”I will never stop hunting you, Rune Winters. No matter where you go, I will come for you.”

Teos on pitkälti hahmolähtöinen, mutta ei siitä toimintaa ja jännitystäkään puutu. Hahmojen taustatarinoita valoitetaan sulavan nokkelasti, enkä voi olla rakastamatta, miten käsitykseni heistä muuttuu, kun heidän vikojaan ja kipujaan paljastetaan lukijalle. Enemies to lovers -trooppi on tässä oikeaa kultaa. Valeseurustelu yhdistettynä siihen on suorastaan herkullista luettavaa. Se tuo tilanteeseen ihan omanlaistaan haavoittuvuutta.

“You are everything I thought you were,” she told him.

“And you,” said Gideon, voice quiet, “are nothing at all like I imagined you’d be.”

Ja siis Alex. Alex on myös ihana, Alex on turvallinen. Samaan aikaan kun toivon Gideonin ja Runen päätyvän yhteen rukoilen, että Rune vain lähtisi Alexin kanssa pois. Rune on haukannut tietämättään vähän isomman palan, ja haluaisin hänet vain turvaan. 

Nautin kirjan miljööstä, seurapiireistä, kaupungista, meren läheisyydestä. Maailmanrakennuksesta, angstista. The Crimson Mothissa on paljon moraalista harmaata ja pohdintoja siitä mitä on tehtävä oikean aatteen eteen, mikä on pienempi paha. Pidän kovasti syvyydestä, jota tähän YA-romantasiaan on saatu. Ja toisaalta pidän myös aivan valtavasti ihanilla sen vaatteilla ja kauniilla maisemilla herkuttelusta. Kaikkea on sopivassa suhteessa.

On kuitenkin yksi asia, josta en ole niin innoissani. Nimittäin viiltelyn romantisointi. Ymmärrän, että veritaikuuteen perustuvassa taikuusjärjestelmässä noidat tarvitsevat verta. Että he vuodattavat sitä viiltämällä itseään. Mutta olisiko aihe voitu jättää siihen? Oliko tarpeen tuoda mukaan näiden viiltelyarpien ihannointia ja sitä, miten ne ovat taidetta? Kyseessä on YA-kirja, minkä vuoksi olen sitäkin nihkeämpi tämän suhteen.

Kirjassa käsitellään raskaampiakin aiheita kuten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vaikka suru ja trauma ovat punottuina tarinaan, ei The Crimson Moth ole mikään raskas kirja lukea. Jos sitä pitäisi kuvata parilla sanalla, vertaisin sitä tuoreeseen merituuleen.