Joyce Carol Oates: Bellefleur

Joyce Carol Oatesin Bellefleur (Bellefleur 1980, suom. 1981) on 80-luvun maagista realismia, gotiikkaa, ihmeellisiä tarinoita, uhkarohkeutta ja uskomatonta (epä)onnea.

Rikkaasta ja maineikkaasta Bellefleurin suvusta ja sen kirouksesta kertova sukuromaani Bellefleur tarjoilee pieniä herkullisia makupaloja kauhun estetiikasta nauttiville. Bellefleurin linna on päässyt rappeutumaan suvun varojen vähentyessä, mutta asukkaita riittää, niin eläviä kuin kuolleitakin. Romaani on hitaamman puoleinen lukea (siis okei, tähän meni joku 2 kk, mutta luin välissä muuta) ja kerronta poukkoilee suvun vesasta toiseen, mutta keskiöön nousee erityisesti pitkä, mutta ihmeellisen kaunis Leah. Eräänä myrskyisänä yönä Leah nousee aviovuoteestaan kuullessaan outoa mellastusta ulkoa ja päästää kolkuttajan sisälle linnan aulaan kokoontuneiden muiden Bellefleurien vastustuksesta huolimatta. Sisään ryntää vauhko, piskuinen ja rottamainen otus, josta kukaan ei oikein saa selville, mikä se oikeastaan on. Leah sulkee olennon syliinsä sen rimpuilusta huolimatta, ja otus repii Leahin ihon verille. Mutta Leah ei välitä. Olento saa jäädä, ja aamulla sen tilalla on ennennäkemätön ja mitä kaunein suurikokoinen kissa. Kissan tulon väitetään aloittaneen tapahtumaketjun, jonka huipentumaa en itse ainakaan arvaa ennalta.

Mikä Bellefleurin kirous oikeastaan on? Tähän kysymykseen tarjotaan jos jonkinlaista vastausta. Mielipiteitä ja näkökantoja on lukuisia, mutta yhtäkaikki kaikki ovat varmoja, että kirous on olemassa. Kirouksen piikkiin laitetaan onnettomuuksia ja kummallisia kohtaloita. Kukaan Bellefleurin miehistä ei kuole ihan normaalisti, ja jos kuolevatkin, niin heidän toiveissaan saattaa olla, että heidät pitää kuoleman jälkeen nylkeä ja että heidän nahastaan on tehtävä linnaan näytille pantava rumpu. 

Bellefleurin naiset, vaikkakin heitä itseäänkin vaivasi tämän mystisen energian vuoksi ja luode, pyrkivät vähättelemään ilmiötä sanomalla, että se oli mieliala, tuulenpuuska, oikku. ”Vai niin, olet taas sillä tuulella, vai mitä”, Leah saattoi sanoa kevyesti Gideonille tämän maatessa täysissä pukeissaan heidän vuoteellan, mutaiset ratsastussaappaat jalassaan, riiputtaen päätään sängyn laidan yli, kasvot mustanpuhuvina verestä ja vaikka hän saattoi maata halvaantuneena, tuskin henfittäen, tuntikausia – hän oli silti vain ’tuolla tuulella’ Leahin mielestä.

Teos on kerrassaan mainio. Kerronta on todella tiivistä ja dialogia on vähemmän kuin monessa muussa romaanissa. Osa luvuista on lyhyitä, toiset vähän pidempiä. Joistakin suvun jäsenistä kerrotaan enemmän kuin toisista. Gideon ja Leoh ovat varsinainen power couple, jonka tahdon alle taipuu yksi sun toinenkin. Itsevarma, kaunis ja niin ylväs Leah on kuin Bellefleurien kartanon valtiatar. Hän on täydellinen pari Gideonille, joka ratsastaa pelottomana albiinokilpahevosellaan Jupiterilla ja josta kuiskitaan kiihkeästi.

He tuijottivat Gideonia ja tunsivat sekä kateutta että pahaa mieltä tästä kateudesta ja kuitenkin samalla outoa hurjaa mielenliikutusta, sillä Gideon oli – hän ja Jupiter ja se ylpeys mitä he selvästi tunsivat toisistaan – jotenkin todellisempi, kiistattomammin todellisempi kuin toiset miehet ja heidän ratsunsa. Vaikka hän olisi hävinnytkin – eikä hän tietenkään hävinnyt – he olisivat katselleet häntä samalla kiinteällä, lumoutuneella tuijotuksella, ja jokin heissä huusi hänen puoleensa, kaipasi jälleentuntemuksen silmäystä häneltä, tuolta kopealta Bellefleurilta---

Merkittävässä osassa on myös Gideonin ja Leahin nuorimmainen lapsi, Germaine, jolla Leah vakaasti uskoo olevan yliluonnollisia kykyjä. Viimeistään Germainen syntymä saa kaiken muuttumaan, jos Bellefleurien elämä nyt koskaan kovin seesteistä on ollutkaan. Eräänä epätavallisen lämpimänä toukokuun päivänä Leah kokee valaistumisen ja alkaa toteuttaa ihmelapsensa tahtoa ja suunnitelmaa saada takaisin Bellefleurien menetetyt maat ja palauttaa syyttömän, murhasta elinkautiseen vangitun vanhan Jean-Pierre Bellefleur II:n kunnia. 

Muita mielenkiintoisia hahmoja on mm. Violet, jonka aviomies Raphael rakennuttaa hänelle mitä upeimman klavikordin. Soitinta yötäpäivää lopulta rakentanut unkarilaismies katoaa mystisesti, ja Violet lukkiutuu huoneeseen rakkaan soittimensa kanssa tuntikausiksi. Raphaelille jää omituinen tunne, että hänen vaimonsa pettää häntä lukitun oven takana. Huoneessa ei kuitenkaan koskaan ole ketään muuta, ei, vaikka Raphael voisi vannoa kuulleensa sieltä ääniä.

Varoituksen sanana mainittakoon, että jo pelkällä massiivisella sivumäärällään (710 s) osan lukijoista karkottava Bellefleur sisältää runsaasti raakuutta ja väkivaltaa. Niin Bellefleureja kuin muitakin lahdataan tuon tuostakin. Mukaan mahtuu myös rotukysymyksiä ja riistoa. Ja eräs lakko, jonka jo päätyttyä (Bellefleurien eduksi, ainakin palkan suhteen) lakkolaiset tapetaan niille sijoilleen. En muista koska olisin viimeeksi lukenut yhtä väkivaltaisen teoksen. Eikä teoksesta kuitenkaan jää väkivalta päällimmäisenä mieleen, vaan teoksen erikoisuus ja sen outo lumo. Kovin kummallista väkeä nämä Bellefleurit. Ja miten kauniita yksittäisiä hetkien kuvauksia teos sisältääkään, millaisia tunnelmia. Bellefleur on teos, joka saa huokailemaan. 

Olenko koskaan maininnut, että rakastan gotiikkaa?

Takashi Hiraide: Kissavieras

En yhtään tiennyt, mitä odottaa tältä kissaromaanilta. Vaikka kissaihminen olenkin, ei minua ole koskaan kiinnostanut kissakirjallisuus. Minua on lähinnä kiinnostanut oma kissani, pieni valkea ragdollneitoseni, mistä ilmiöstä Kissavieraassa kerrotaankin osuvasti: "Erään valokuvaajan mukaan kissaihmiset pitävät kaikki omaa kissaansa ylivertaisena. He eivät kuulemma pysty näkemään muita kissoja ollenkaan."

Takashi Hiraiden Kissavieraan (猫の客, Neko no kyaku, 2001, suom. 2016) kansi on kuitenkin niin kaunis ja herkkä, ettei sitä voi vastustaa. Toinen teoksen puolesta puhuva tekijä on se, että se on japanilainen. Japanilaista nykykirjallisuutta on suomennettu harmittavan vähän, ja liian moni teos on käännetty japanin sijaan englannista. Kissavieras kuuluu niihin japanilaisiin teoksiin, jotka on käännetty suoraan alkukielestä. Suomennos tökkii vain paikoitellen.

Kirjan japanilaisuudesta johtuen suhtauduin välillä epäluuloisesti kirjan kissavieraaseen. Japanilaisiin kauhutarinoihin ja legendoihin kuuluu kissoja, jotka tulevat perheeseen tavallisena kissana, mutta ajan myötä muuttuvat ihmisiksi ja ottavat vaimon paikan ja hahmon. Toisissa tarinoissa kaunis prostituoitu paljastuukin yön jälkeen kissaksi, joka koluaa kalanruotoja. Joskus paljastavana tekijänä on vain kissan varjo. Harmikseni mitään tällaista ei Kissavieraaseen liity, vaikka varsinkin kirjan alku on kerrottu samaan havaintoja tekevään tyyliin kuin moni kauhutarina. Myönnetäköön kuitenkin, että hetken todella harkitsin tämän juonenkäänteen mahdollisuutta, kun mantisravuista huumaantunut kissa alkoi käyttäytyä lähes demonimaisesti:

Chibin karvat nousivat pystyyn kuin sen selkään olisi kohonnut evä. Häntä pörhistyi kuin villisialla. Ahmaistuaan herkun kissa kiihtyi entisestään, joko suupalan maun tai miellyttävän suutuntuman takia.
       Vaimo kuori taas ravun. Chibi sieppasi ja söi sen. Hetken kuluttua vaimo kuori vielä yhden, ja Chibi nielaisi sen hetkessä: näin pöydän toiselta puolelta, miten pieni punainen kieli lipoi suupieliä liekin lailla. 

Kohtauksen päätteeksi kissa käy suoraan päähenkilön vaimon kimppuun. Kissademoni Chibi ei silti taida olla. Odottamaani kissademoniromaania saan vielä odottaa.

Kissavieras on seesteinen ja haikea. Sen kannessa on mitä ihastuttavin kevyin sivellinvedoin maalattu valkoinen kissa, jonka minimalistinen tyyli kuvastaa hyvin itse romaania. Romaanin tokiolainen pariskunta on kolmikymppinen ja lapseton. He asuvat vuokralla vuokranantajan vehreän puutarhan kupeessa asumuksessa, jonka pihalle ilmestyy eräänä päivänä kissa, joka alkaa tehdä heidän luokseen vierailuja. Naapurin pikkupoika on kuitenkin liikkeissään ja kiintymyksensä palossa nopeampi. Pariskunta kuulee aidan takaa, kuinka poika julistaa ottavansa kulkukissan omakseen. "Näin jälkikäteen ajatellen menetimme silloin tilaisuutemme."

Pariskunta nimeää kissan Chibiksi sen pienen koon mukaan. He järjestävät sille oman sisäänkäynnin, nukkumapaikan, maitokupin ja ruokalautasen. Chibi vierailee heidän luonaan yhä useammin ja viipyy yhä pidempiä aikoja. Nukkumapaikkoja tulee lisää. Pariskunnasta, joka ei aiemmin ole välittänyt kissoista, kehkeytyy Chibin suurimmat ihailijat. Mutta Chibi ei ole heidän.

Vaimoni katsoi takaisin [kissaan]. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä.

Kissavieras on yksinkertainen, arkinen tarina kissasta, joka saa kissoista piittaamattoman pariskunnan pauloihinsa. Kissasta tulee jokapäiväinen osa heidän elämäänsä, vaikka Chibi ei anna edes koskea itseensä. Tätä kissan tahtoa kunnioittaa erityisesti pariskunnan vaimo, jolla on Chibiin aivan erityinen, kissaa kunnioittava suhde. Kissa on hänelle ystävä, joka tulee ja menee omilla ehdoillaan, ei omistamisen ja hallitsemisen kohde.

Teos sisältää Chibin ympärille  kietoutuvan kerronnan lisäksi minäkertojan mietteitä Machiavellin runoista, joistakin japanin kielen sanoista ja 1990-luvun laman vaikutuksista asuntojen hintoihin. Se on hidastempoinen ja viipyilee kuvatuissa hetkissä.

Tilaa valaisivat kuun lisäksi vain yövalo, joka sai palaa autiotalon eteisessä varkaiden loitolla pitämiseksi, sekä meidän kodistamme kantautuva hento kajo niin, että valaistus toi hädin tuskin esineiden muodon näkyviin. Pieni valkoinen pallo kopisi äänekkäästi pomppiessaan pimeässä. Myös sitä jahtaava pieni olento säihkyi kuun valossa helmen lailla.

Romaanin ensimmäiset luvut ovat poikkeavia. Ne huokuvat kohtalon tuntua ja ovat tyyliltään muuhun kirjaan nähden hieman erilaisia, välillä muistuttaen enemmän esseetä kuin fiktiota. Syy tähän käy myöhemmin ilmi, kun teoksen minäkertoja paljastaa romaanin alun pohjautuvan hänen lehteen kirjoittamiin esseisiinsä. Lopputeos on eheämpi kokonaisuus, vaikka siinäkin uppoudutaan välillä esseemäisesti japaninkielisen ukkosenjohdatinta merkitsevän sanan semantiikkaan.

Kirjasta jää olo, ettei kaikki selviä yhdellä lukukerralla.

Jos tavoitteena olisi lukea edes yksi kissakirja, olisi Kissavieras siihen erinomainen valinta.

Kenelle? Kissojen ja eläinten ystäville, minimalismista ja pysähtyneistä kuvauksista nauttiville ja japanilaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksessa Väärän kissan päivä (2017) on eräs kohtaus, joka on oikeastaan syyni kirjan lukemiseen.

Musiikki pauhasi yhä. Miesääni hoilasi jotain japaniksi. Taustalla jyskytti hypnoottisen hakkaava rytmi.

- Mielenkiintoinen laulu, sanoin.

- Pahantahtoista kurjuutta, Elysia sanoi.

- Anteeksi?
- Malice Mizer. Orkesterin nimi. Se tarkoittaa pahantahtoista kurjuutta. Ainakin suunnilleen.

Kohtaus on lyhyt ja monelle täysin merkityksetön yksityiskohta. Vaan ei minulle. Malice Mizer on vanha suosikkibändini ja palvonnan  kohteeni yli vuosikymmenen takaa. Olin kuullut jo ennen Väärän kissan päivään tarttumistani, että Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti sitten mielimusiikkiaan yhteen teoksistaan. Se saa pilkkeen silmäkulmaani. Hymyilyttää.

Väärän kissan päivä on monitasoinen yhdenpäivänromaani. Se kertoo päivästä, jona fiktiivisen kaupungin Marrasvirran kaupunkisuunnittelijalla Kaarnalla on vaimonsa valokuvanäyttelyn avajaiset. Tämän on tarkoitus paljastaa merkittävän julkisuuden henkilön Stasin aikainen valokuva. Kesken jäätelötuokion vaimon ja tyttären kanssa Kaarna saa tiedon äitinsä lähestyvästä kuolemasta. Alice Kaarna on ollut jo vuosia dementikkojen hoivakodissa Kirsikkapuistossa, eikä Kaarna ole edes käynyt tätä juuri tapaamassa. Kankeana sängyllään makaavan äidin kuolinvuoteella katumus iskee.

Alice Kaarna ei kuitenkaan ole kuollut. Hän on horroksessa uuden kokeellisen dementialääkkeen vaikutuksesta. Lääkkeen sivuvaikutuksena Alice herää kesken paranemisprosessin, nousee ylös ja karkaa hoivakodista. Kaarnan on lähdettävä äitinsä perään. Hänelle kuitenkin selviää, ettei hänen jahtaamansa nainen ole hänen dementikkoäitinsä, vaan äitinsä nuorempi versio, älykäs ja teräväpäinen psykologian tohtori Alice Kaarna. Äidin kiinnisaaminen ei ole helppoa. On sitäpaitsi karnevaalipäivä, ja Marrasvirta on täynnä juhlivia ihmismassoja.

Väärän kissan päivässä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä. Teos sisältää maagisen realismin ja science fictionin elementtejä. Toisaalta se muistuttaa välillä vakoiluromaania. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu, ja Kaarnan muistot menneisyydestä sulautuvat pehmeine siirtymineen tarinaan täydellisesti. Kaarna muistelee äitiään ja lapsuuttaan, miten hauskaa heillä olikaan Kaarnan 12 ikävuoteen asti. Silloin Kaarna sairastui, ja vaikka äiti vietti vuodenpäivät kertoen hänelle tarinoita heidän tekemisistään, ei suhde äitiin ole ollut sairauden jälkeen enää ennallaan. Tarinan yllä leijuu unenomainen tunne. Minäkertojana toimiva Kaarna huomauttelee kerronnan ohella kissoista, joita tuntuu olevan vähän kaikkialla ja Kaarnan kohtaamat ihmiset muistuttelevat Kaarnaa omituisen kelloloruleikin sanoista. Vastaan tulevat ihmiset ovat muutenkin kummallisia.

Teos on mestarillinen ja koskettava olematta itkuromaani. Suomessa ei liene kovin montaa ihmistä, jolle dementia  ei olisi jollakin lailla tuttu. Itse menetin rakkaan isoäitini vuosi sitten, ja Väärän kissan päivän alku saa hetkeksi kyyneleet kirpoamaan silmiini.

Pohjimmiltaan Kirsikkapuiston asunnot eivät kuitenkaan ole muuta kuin viihtyisiä hautakammioita niille onnettomille, joiden sielu on alkanut muumioitua vaikka ruumis jatkaa vielä elämäänsä. Näin hoitajat kerran puhelivat kun eivät huomanneet minun kuuntelevan. Silloin pidin ajatusta ikävän kyynisenä, mutta saatuani havainnoida äitini dementian kulkua minun oli lopulta oltava samaa mieltä. Pitkälle edennyt dementia muuttaa ihmisen kummitustaloksi, jonka pimeissä ikkunoissa voi joskus nähdä vilaukselta hänen entisen persoonansa haamun.

Väärän kissan päivä on kirja äidin ja pojan välisestä suhteesta, psykologiasta ja kokeellisesta tieteestä, muistista ja ihmismielestä. Teoksessa on vaikka mitä mikä ansaitsisi maininnan ja mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta spoilaamatta sitä ei voi tehdä. Väärän kissan päivä on nautittavaa ja älykästä luettavaa, joka tempaisee mukaansa.

Kirjakuvassa on ystäväni kissa Kille, "väärä kissa".

Kenelle? Taidokkaasta ja mielikuvituksellisesta tekstistä nauttivalle.