Adalyn Grace: Belladonna

No nyt on romanssi. Belladonna (2022) on kirja, jonka olisin halunnut kirjoittaa. Se on goottilainen romanssi, taianomainen, tumma ja kuuma – murhamysteerillä höystettynä. Siinä on myös Kuolema hahmona. Eikä paljoa sen paremmaksi voikaan mennä. Goottilaisella romanssilla on ihan erityinen paikka sydämessäni, ja Belladonna vetoaa siihen täydellisesti.

Signa menettää vanhempansa traagisesti juhlissa, joissa lähes kaikki kuolevat. Perijätär viettää lapsuutensa toinen toistaan huonomman huoltajan hoivissa. Heitä kiinnostavat Signan rahat, eivät Signa itse. Kuolema kulkee Signan kannoillaan nittäen huoltajan toisensa jälkeen. Eikä mikään tee Signaa vihaisemmaksi. Hän haluaisi elää tavallista elämää, ei saada niskoilleen kirotun tytön leimaa. Miten Kuolema kehtaakin?

Her eyes fell to the corpse in front of her, and Signa buried her face in her translucent hands as tears burned hot. “You’ve damned me. Now no one will ever want to marry me!”

“Marrying?” Death stared at her incredulously. “That’s what you’re crying about?”

Kun Signa päätyy 19-vuotiaana taas uuteen kotiin, Thorn Groveen, tarina lähtee kunnolla käyntiin. Kartano on upean tunnelmallinen, ja sen väki eriskummallista. Kuvailu ja käytetty goottilainen kuvasto ovat totisesti kohdillaan. Ajallisesti ollaan jossakin 1800-luvun puolivälin tienoilla, mikä tietysti antaa tälle silmissäni vain lisäpisteitä.

Signa extended a hand, and when her cousin accepted it after a beat of hesitation, she squeezed with her effort at cordial pressure. Percy’s lips pressed into a thin line as he drew his hand back, tucking it behind him. Perhaps that was too much pressure, then. Or maybe not cordial enough? Or was this a situation that warranted a curtsy and no handshake at all? A Lady’s Guide to Beauty and Etiquette really ought to have been more specific.

Etikettiviittaukset⁣⁣ ilahduttavat minua. Ne antava Signan hahmolla mahtavan lisäkerroksen, suuntaviivan, jota hän pyrkii seuraamaan ja johon hän välillä kompuroi. Samalla tullaan peilatuksi yhteiskunnan odotuksia ja normeja. Paine olla sitä mitä muut pitävät hvväksyttävänä ja kunnollisena voi olla murskaavaa. Miten olla oma itsensä maailmassa, joka vähät välittää aitoudesta ja jossa teeskentely kukkii? Etenkin jos olet joku, joka näkee kuolleita ja puhuu Kuoleman kanssa. 

Signa knew too well what that draft meant and choked mid-bite. She tried to be discreet as she turned her head around to see Death was there beside her, sitting in a chair of shadows next to Diana. He folded one shadowy leg over the other, and in his hand, more shadows had formed an imaginary cup of tea, which he raised to her in greeting. Apologies, I forgot to bring my dress and gloves.

Oman paikkansa etsimisellä on tietysti vahvat YA-siteet, ja YA:tahan tämäkin teos on. Asiaa käsitellään silti monipuolisesti ja isona osana sitä Signan kytköksiä yliluonnolliseen. Tulevaisuuden aaveena puolestaan on Signan tuleva perintö ja Foxgloven kartano, jonka hän on 20-vuotiaana saava itselleen. Perijättären asema asettaa Signalle paineita, mutta Thorn Grovessa hän on ensimmäistä kertaa kodissa, jossa häntä opetetaan seurapiirin tavoille.

Jdjggjfgh teoksen naamiaiskohtaus. Pelkästään jo sille antaisin viisi tähteä.⁣⁣ Tanssiaiset ja etenkin naamiaiset ovat heikkouteni. En kuitenkaan halua spoilata siitä mitään, joten ei siitä sen enempää.

Nyt hieman spoileria liittyen tähän romanssiin.

Romanssi Belladonnassa toimii. Taisin sanoa lukiessani tätä, että jos Kuolema ei ole nyt se rakkauden kohde tässä, niin lopetan fantasian lukemisen. Niin mukana olen ollut. Mutta. Romanssi olisi voinut edetä hivenen hitaamminkin. Kun se sitten lopulta alkaa kehittyä, niin eteenpäin mennään ja lujaa. Joillekin lukijoille romanssi ei välttämättä toimi, mutta minuun se vetoaa. 

⁣⁣Suosikkihahmoni on tietysti juuri Kuolema. Hänet on kuvattu upeasti, kielikuvia ja vuodenaikoja (syksy, talvi) hyödyntäen. Ja hänen puheensa! Hänessä on vetovoimaa, ja täyttyyhän tässä ihanasti yksi suosikkitroopeistanikin.

Rakastan Belladonnaa, sen tummia sävyjä ja tunnelmaa. Sen jännitettä ja tyypillisiä gotiikan konventioita. Alkupuolella mieleeni nousee Mexican Gothic, jossa nuori nainen saapuu tapaamaan serkkuaan vanhaan kartanoon, jossa tämä on sairaana. Eikä kaikki vaikuta olevan ihan kunnossa. 

Kyse on sarjan aloitusosasta, mutta Belladonnaa lukiessa ei tule sellaista oloa, että tälle on pakko saada jatkoa. Se on viehättävä ja toimiva omillaan, vaikka asioita jääkin auki. Kolmas osa, Wisteria, on kuitenkin tulossa elokuussa. Ja loppuuhan tämä toki cliffhangeriin lupaillen tulevia ongelmia. Maailmanrakennusta fantasiaelementtien osalta voisi olla enemmänkin, ja ehkä niitä vielä onkin tulossa.

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Guy de Maupassant tunnetaan ennen kaikkea novellikirjailijana. Hänen novellinsa "Koru" on ollut minullekin ensikosketuksena hänen tuotantoonsa. Gustave Flaubertin suojatti oli kuitenkin muutakin. Bel-Ami (1885, suom. 1944) on kirjoitettu siinä kohtaa, kun Maupassant on jo tiennyt olevansa kuolemansairas. Tämän tiedon valossa on helpompi ymmärtää teokseen sisältyvä usean sivun vuodatus kuolemasta ja elämän päättymisestä. Olkaamme armollisia arvon herra de Maupassantille.

Amerikkalaisen unelman sijaan Maupassant tarjoilee lukijoilleen ranskalaisen unelman. Nousun mitättömyydestä Pariisin seurapiirien kermaan ja naisten makuuhuoneisiin, majatalonpitäjän pojasta (teko)aateliseksi.

”Ettekö voisi häittemme yhteydessä… vähän aateloida itseänne?” tiedustelee George Duroyn tuleva puoliso ja ehdottaa, että Duroy jaettaisiin kahteen osaan; Du Roy. Duroy on morsiantaan mahtipohtisempi, ja nimeksi tulee Du Roy de Cantel. 

Kiinnostavaa on, että Duroyn tavoin ovat toimineet myös Maupassantin omat vanhemmat, jotka ovat hakeneet oikeutta lisätä sukunimeensä aateliuteen viittaavan du-partikkelin. Heissä vain on oikeastikin ollut aatelisverta.

Juuri pilanteko sillä, miten Ranskassa on saattanut tekeytyä aateliseksi on syy sille, miksi olen tarttunut Bel-Amiin. Mutta Duroyn nimenvaihdossa on muutakin. Näyttelijät ottavat toisinaan itselleen taiteilijanimen tarkoituksenaan paitsi helpottaa siirtymistään näyttelijän rooliin, myös jäädäkseen paremmin ihmisten mieliin. Ja mitäpä muuta Duroy olisi kuin näyttelijä, joka uuden nimen turvin luo nahkansa?

1880-luvun Pariisiin saapuva Duroy on rutiköyhä, mutta varattomanakin hupien perään. Hän vaeltelee Pariisin yössä viimeiset frangit taskussaan, yrittäen päättää söisikö huomenna vai käyttäisikö rahat ehkä sittenkin juomaan. Hän törmää vanhan armeijaystäväänsä herra Forestieriin, jolle onni on ollut myötä. Duroyn nousu alkaa, kun hän ystävänsä avittamana saa töitä La Vie françaisen toimituksesta.

Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Duroy on sitäkin kunnianhimoisempi. Hän tahtoo päästä pitkälle. Ja sitten vielä pidemmälle. Ja vielä pidemmälle. Bel-Amin vaihtoehtoinen nimi voisikin hyvin olla Kun maailma ei riitä. Ulkonäöltään komea, hienoviiksinen ja jonkinlaista charmia omaava Duroy elää nuoren miehen viriiliä fantasiaa. Naiset kutsuvat hänet luokseen, koska rakastavat häntä. Miehet kutsuvat hänet luokseen, koska haluavat esitellä hänelle rikkauksiaan. 

Duroy hyödyntää naissuhteitaan pyrkiessään tavoitteisiinsa välittämättä hitustakaan näille naisille koituvista seurauksista. Teoksen naiset eivät silti ole vieteltävissä olevia viattomia naisia, jotka eivät lainkaan tietäisi mihin ryhtyvät. He ovat avioliittoonsa ja elämäänsä tylsistyneitä naisia, jotka ottavat tietoisen riskin suostuessaan Duroyn vieteltäviksi. Toiset tuo riski vie heidän tuhoonsa, toisia taas ei.

Romaanin alkupuolella Duroyta kuvataan seuraavalla humoristissävytteisellä pätkällä:

Vaikka hänellä oli yllään vain kuudenkymmenen frangin hintainen, valmiina ostettu puku, hänen ulkoasussaan oli jonkinlaista hieman räikeää ja rahvaanomaista, mutta kuitenkin todellista hienoutta. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, hänen kastanjanruskea tukkansa vivahti hiukan vaaleaan, hänen ylöspäin kierretyt viiksensä verhosivat vaahdon kaltaisina hänen ylähuultaan, hänen vaaleansinisissä silmissään oli hyvin pieni silmäterä, ja luonnostaan kiharaisen tukkansa hän oli kammannut jakaukselle keskeltä päätä. Hän muistutti helppohintaisen romaanin epämoraalista päähenkilöä.

Kauniiksi ystäväksi eli Bel-Amiksi nimetty Duroy on antisankari, laskelmoiva ja manipuloiva. Ja epäilemättä moraalin harmaalla alueella. Mutta ei yksin.

Bel-Amin naiset ovat valtavan päteviä, mitä on ihastuttavaa lukea. Pätevin kaikista on modernia naista muistuttava Madeleine Forestier. Hän on määrätietoinen ja kykenevä, vapaa. Hän on aivot miehensä menestyksen takana, ja hänellä on todellista taidokkuutta. Hän ohjailee myös Duroyta ja osoittaa hänelle naiset, joiden suosioon tämän olisi hyvä päästä. Rouva de Marelle sen sijaan on... jotakin aivan muuta. (Edessä hienoinen spoileri, maalaa teksti lukiaksesi eteenpäin.) Hän on se, jonka luokse Duroy palaa kerta toisensa jälkeen ja joka ehkä koko teoksesta on se nainen, jota Duroy ehkä jopa oikeasti rakastaa ja joka rakastaa häntä. Jollakin tapaa häntä käy eniten sääli, sillä Duroy on häntä kohtaan todella inhottava. Niin Duroy toki on muillekin, mutta rouva de Marellessa on erityistä pehmeyttä, erityistä alttiutta.

Ennen kaikkea novellikirjailijana tunnetun Maupassantin toinen romaani on täynnä värikkäitä, kompleksisia hahmoja, kompleksisisia, osaavia naisia ja upeaa Pariisin kuvausta. Hänen kirjailijatuttaviinsa on kuulunut myös rakas Émile Zolani. Arjen kuvaus Bel-Amissa onkin varsin naturalistista yksityiskohtaisine selvityksineen. Teos on modernin tuntuinen ja on kestänyt erinomaisesti aikaa. 

Tämä on kirja, jota suosittelisin niille, jotka haluavat tutustua 1800-luvun kirjallisuuteen, mutta eivät halua hukkua sen raskauteen aloittamalla esimerkiksi Stendhalista. (Punainen ja mustaa on minulla toista vuotta kesken, enkä suoraan sanoen enää usko, että tulen sitä lukemaan.)

Julia Quinn: Bridgerton: Vastustamaton kiusaus

Niin oliko jollakulla jo ikävä Bridgertoneja? 

Tämä kuudes osa vie minut täysin mennessään. Tässä on nyt hieman enemmän historiaakin! 

Vastustamaton kiusaus (When He Was Wicked 2004, suom. 2021) on kuin raikas tuulahdus samaa kaavaa pitkälti seuranneessa Bridgertonien perheenjäsenten rakkausseikkailuja (lue: avioitumisia) seuraavassa kirjasarjassa. Kaikki tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai edes Englantiin, vaan Skotlantiin! Ah. 

Francesca ja Michael ovat ihania. Ja mikä parasta, tässä ei ole punastelevaa viatonta neitsyttä. Lesken asema on ihanan paljon vapaampi, sen saa Francescacin todeta, vaikka mieluiten olisikin säästynyt miehensä kuolemalta.

Michael Stirling on Kilmartinin jaarlin serkku, käytännössä veli, perimisjärjestyksessä seuraava. Francesca Bridgerton on jaarlin ihana morsian, johon eloisana elostelijana tunnettu Michael rakastuu silmittömästi. Kun John kuolee, vaipuvat sekä Francesca että myös Francescan parhaaksi ystäväksi noussut Michael epätoivoon ja suruun. Mutta edes neljän vuoden pako Intiaan ei saa Michaelia unohtamaan Francescaa. Michael ei ole koskaan halunnut Johnin asemaa, hän haluaisi vain serkkunsa takaisin. Ja Francescan. Vaikka eihän hän tietysti saisi häpäistä Johnia niin. 

Michaelin ja Francescan välinen sanailu, huumori ja kiusoittelu on nokkelaa ja hyvin eläväistä. Michaelin tuskastuminen ja kova pyrkimys pitää yllä elostelijan mielikuvaa on huvittavaa seurattavaa. Nauran jälleen lukiessani. 

Teos on edeltäjiään lyhyempi ja silti minusta tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää loppupuolelta. Mistä pääsenkin aiheeseen teoksen miinukset.

Miinusta: Francescan oikut loppupuolella tuntuvat pitkitetyiltä ja Francesca olisi voinut olla kokeneempikin. On sääli, että Quinn ei ota kaikkea irti nuoresta leskihahmostaan. Francesca on toki uskaliaampi kuin muut kirjasarjassa esiintyneet naiset, mutta silti Michael joutuu opettamaan Francescalle seksistä yhtä sun toista. Ilmeisesti Francescan ja hänen ah-niin-ihanan Johninsa auvoinen avioelämä on makuukamarissa koostunut lähinnä lähetyssaarnaajasta. 

Naureskelen sille, että kureliivit puuttuvat. Taas. Pukua kuin vetää alas, niin rinnat tulevat esiin. ”Miten hän rakastikaan naisten nykymuotia”, kerrotaan Michaelista tämän kätevän konstin yhdessä. Ööh. Vuonna 1824 naiset käyttivät edelleen kureliivejä, jotka peittivät myös rinnan. Mutta mitäpä tuosta. Francescalla kuitenkin mainitaan ainakin yhdessä kohtaa olevan aluspaita, loistavaa. Edistystä sekin. Hyvä Quinn!

Teoksen käännös tökkii tällä kertaa. Sanavalinnoissa on ihan turhaa kikkailua kummallisilla vanhoilla sanoilla. Arina? Mielenköyhä? Skandalöösi? Romantillinen? Ymmärrämme kyllä, että kyse on historiallisesta romaanista muutenkin. Näistä kaksi viimeisintä vielä menee, mutta kaksi ensimmäistä ovat hyvin outoja. Yönmustan suortuvan kerrotaan myös tipahtavan Michaelin otsalle. Taivaaltako? 

Voi tietysti olla, että Quinn kuudetta romaaniaan kirjoittaessaan päätti käyttää joitakin vanhahtavampia termejä. On silti kääntäjän vastuulla, mitä sanavalintoja hän ottaa käännökseensä mukaan. 

Tavallaan en haluaisi pitää tästä osasta niin paljoa, se kun kuuluu trooppiin, jossa naisen olisi ymmärretävä miehen tylyys vain osoituksena tämän rakkaudesta. Luin gradua tehdessäni paljon romanttiseen kirjallisuuteen liittyvää tutkimuskirjallisuutta, ja mm. Janice A. Radway on teoksessaan Reading the Romance tästä huolissaan.

Lainatakseni omaa graduani:

Romanttinen romaani kannustaa Radwayn mukaan naisia ottamaan vastaan kaikki miehen vähäisetkin huomionosoitukset osoituksena tämän todellisesta, paremmasta luonteesta. Näin on ajateltava, vaikka mies jatkuvasti näyttäisi osoittavan mielenkiinnon puutettaan. Romanttisen romaanin konventionaalinen loppu lupaa, että oppimalla ymmärtämään sankarin käytöstä sankaritar saavuttaa kaiken mitä voi toivoa (Radway 1987, 148–149). Radway osoittaa, miten romanttinen romaani ylläpitää illuusiota siitä, että miehen välinpitämättömyys on muutettavissa omistautumiseksi. Saadessaan sankarittaren uskomaan, että sankarin aiempi julmuus ja välinpitämättömyys ovat tosiasiassa lähtöisin rakkaudesta ja kiintymyksestä romanttinen romaani esittää, että näille tunteille on muitakin ilmenemismuotoja kuin perinteiset hellyyden osoitukset. Romanttinen romaani toimii ohjenuorana lukijoilleen taivuttaen nämä sopeutumaan välinpitämättömään käytökseen ja naisen rooliin miehen käytöksen tulkitsijana. Oppiessaan lukemaan loukkauksetkin rakkauden osoituksina nainen Radwayn mukaan irtautuu tarpeesta vaatia tällaisen käytöksen muuttumista (1987, 151, 188).

Samasta ilmiöstä voi lukea mm. Eva Illouzia, joka yhdistää sen myös self help -kulttuuriin ja vastuun romanttisissa suhteissa epäonnistumisesta sysäämiseen naisille. 

Pehmentävänä tekijänä Vastustamattomassa kiusauksessa on, että Michael osoitetaan koko ajan myös välittävänä. Lukijalle hänen todelliset tunteensa Francescaa kohtaan ovat täysin selviä. Francescalle näin ei kuitenkaan ole.

Francesca henkäisi järkyttyneenä, otti askeleen taaksepäin ja kietoi kätensä tiukemmin ympärilleen.

Kommentti oli ollut julkea, mutta Michael oli itseensä varsin tyytyväinen, kun oli onnistunut loukkaamaan naista. Francescan oli astuttava kauemmas, pois hänen ulottuviltaan. Francescan olisi asetettava rajat.

Sillä Michael ei siihen pystyisi.

Tästä huolimatta teos on hujauksessa luettu, ja se nousee Bridgerton-sarjan suosikikseni. Dramatiikkaa tästä ei puutu, ja teksti on oivasti rytmitettyä. Mietin, miksi pidän tästä eniten, ja oikeastaan juuri sen erilaisuuden vuoksi. (Muihin sarjan osiin nähden.) Pidän siitä, että ikävästi käyttäytyvää miestä kuvataan myös hänen omasta näkökulmastaan, eikä pelkästään sankarittaren. 

Lisälukemista:

RADWAY, JANICE A. 1987. Reading the Romance. London: Verso.

ILLOUZ, EVA 2012. Why Love Hurts: a Sociological Explanation. Cambridge; Malden, MA: Polity Press.

Julia Quinn: Bridgerton: Kirjeystävä

Kun kerroin edellisessä postauksessani jääväni Bridgerton-tauolle, oli kyseessä jälkijunassa julkaistu arvio. Taukoni Bridgertoneista jää lyhyeksi, mutta ei sentään aivan näin lyhyeksi. Päädyn kuuntelemaan Kirjeystävää (To Sir Phillip, With Love 2003, suom. 2021) äänikirjana joka tapauksessa. Kovakantinen kaunokainen odottaa vielä, että saisin järjestettyä hyllyyni sille tilaa. Olenko maininnut, miten nämä kannet ovat niin ihanan värisiä? Ne ovat kauniita ja herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan ihastelen niitä ja tunnen ärtymystä. Voisiko näillä naisilla olla aikakauden hiustyylit, kiitos? Ei? No, ainakin kansi on nätti.

Vuorossa on tällä kertaa Eloise Bridgerton, joka on kuvitellut jäävänsä vanhaksi piiaksi. Eloisen serkun kuolema johtaa kirjeenvaihtoon tämän aviomiehen kanssa, kirjeenvaihto kirjeystävään. Ja kirjeystävä siihen, että Eloise pakkaa laukkunsa ja karkaa yön selkään mennäkseen tapaamaan Sir Phillipiä. Phillip on kutsunut Eloisen luokseen, pitäisihän hänen etsiä kaksosilleen uusi äiti. Ehkä Eloise voisi heidän kirjeenvaihtonsa perusteella sopia tehtävään. 

Sillä tehtävästä juuri on kyse. Phillip ei hae rakkautta, vaan lapsilleen äitiä, jotakuta, joka osaisi olla heidän kanssaan ja pyörittäisi kartanoa hänen puolestaan. Eikä Phillipin tarvitse edes laittaa ilmoitusta Tinderiin, vaan ehdokas löytyy kätevästi kirjeenvaihdon kautta. Aika edistyksellistä, oikeastaan. Ja ainoana todellisena kriteerinään Phillipillä on, että uusi vaimo ei olisi surullinen. 

Viihdyn Kirjeystävän parissa varsin mukavasti. Parasta on Phillipin kaksoset. Sekä tietysti Bridgertonin veljesten nelikko, joka saapuu sisartaan pelastamaan. 

Ja ananakset. Tuohon aikaan ananakset olivat muodissa, ja niitä pidettiin todella ylellisinä. Niiden kasvattaminen eurooppalaisessa ilmastossa oli vaikeaa, joten ananakset olivat joko merten takaa tuotuja tai niitä kasvatettiin lämpimissä kasvihuoneissa. Joka tapauksessa ananaksen pöytäänsä saaminen vaati sievoisen summan rahaa. Ja Sir Philip Cranen mainitaan kasvatavan kasvihuoneessaan ananaksia. Kun vain Eloisekin tajuaisi ihastella tätä seikkaa. 

Teoksen alussa koen suuren ilonhetken, kun Eloisen alushame mainitaan. Siis alushame, voitteko kuvitella? Brigertoneissa! Hallelujaa, kuvittelen jo mielessäni, miten Julia Quinn on petrannut historiantuntemuksessaan, mutta edessäni on pettymys. Kuka nyt alusvaatteita häihinsä tarvitsee? Tarkoituksenahan on, ainakin Bridgertonien maailmassa, päästä vaatteista mahdollisimman nopeasti eroon vihkivalojen jälkeen. Eikös se kannata tehdä vain nopeammaksi?

Phillip herättää hahmona sympatiani. Se, miten tämä on yrittänyt ja yrittänyt, tehnyt kaikkensa, että hänen vaimonsa Marina ei olisi niin surullinen, ja kun Marina ei enää nouse sängystä, tehnyt parhaansa suojellakseen lapsiaan äidin surulta. Marinan syvä masennus on nykylukijalle ilmeistä, mutta Phillipille ei. Vaimon alakulo ja ilottomuus ovat hänelle todella kova paikka. Ja jäljelle jää vain kuollut vaimo ja äidittömät lapset, joille Phillip ei uskalla olla isä, koska pelkää muuttuvansa samanlaiseksi kuin oma isänsä. Sekä riittämättömyys. Riittämättömyyden tunne on Phillipillä aivan valtava. Hän ei ollut tarpeeksi hyvä aviomies, ei tarpeeksi hyvä isä. Ei tarpeeksi. 

”En koskaan kuullut Marinan nauravan”, Eloise sanoi hiljaa. ”En kertaakaan. Olen yrittänyt muistella häntä sinut tavattuani ja keksiä, miksi Marinaa koskevat muistot tuntuvat aina niin kummallisilta ja oudoilta. Luulen, että kaikki johtuu siitä, ettei hän koskaan nauranut. Onko koskaan kuultu lapsesta, joka ei naura?”

Eloisen sanat ovat kuin synninpäästö. "Älä unohda, että minäkin tunsin hänet. Lapsena, jo kauan ennen kuin sinä edes tiesit hänen olemassaolostaan." Kaikki ei olekaan Phillipin syytä, kyse ei ole hänen epäonnistumisestaan. Kohtaus, jossa Phillip ja Eloise keskustelevat Marinasta ja Phillipin kantamasta taakasta, on hieno. 

Eloise on ärsyttävä. Eloise on malttamaton, suulas, kapinallinen. Itsekäs. Eloisen lähtö kotoa, pelkkä pöydälle jätetty lappu, on itsekäs. Niin kuin on sekin, ettei Eloise varoita Phillipiä tulostaan etukäteen, että Eloise haluaa vain paeta omaa elämäänsä Phillipin luo. Phillip ei saa valmistautua Eloisen tuloon mitenkään, ja on onni, että Eloise saa ruokaa. Mutta Phillip ei ole ehtinyt järjestää Eloiselle esiliinaa, ja sillä on tietysti seurauksensa. Onneksi Eloisekin tajuaa, että hänen tekonsa on ollut typerä ja ajattelematon, ja neitokainen osoittautuukin yllättävän kykeneväksi itsereflektointiin. 

”Mutta älä anna kärsimättömyyden määrittää sinua”, Violet sanoi hiljaa.”Sillä sinussa on paljon muutakin, ja taidat toisinaan unohtaa sen.” Hän hymyili sillä tavalla hellästi ja viisaasti kuin itsenäistyneelle tyttärelleen hyvästejä jättävä äiti vain voi. ”Anna kaikelle aikaa, Eloise. Ole hellä. Älä painosta liikaa.”

Violet Bridgerton on jälleen aivan ihana ja hänen neuvonsa Eloiselle kullanarvoisia.

Vaikka kaikki teoksessa ei olekaan mieleeni, niin Eloise ja Phillip sopivat toisilleen loistavasti. Phillip sanoo Eloiselle vastaan, osoittaa hänelle, kun hän käyttäytyy typerästi. Ja Eloise saa Phillipin tulemaan kuorestaan ja parantaa tämän haavat.

Kahden huonomman osan jälkeen on ilahduttavaa, että viidennessä osassa on juuri sitä, minkä puutteesta edellistä moitin: luonnetta. Tässä kohtaa lienee syytä myös valoittaa sitä, miksi palaan Bridgertoneihin uudelleen ja uudelleen. Syy siihen piilee kerronnan keveydessä ja kielessä. Kieli tosin vaihtelee, sillä teoksen on suomennettu aikamoisella vauhdilla, ja eri kääntäjiä on neljä, mutta teosten kieli on siitä huolimatta nautittavan sujuvaa ja kepeää. Ihailen niiden taidokasta kerrontaa, joka pitää lukijansa otteessaan. 

Evie Wyld: Me olemme susia

Me olemme susia (The Bass Rock 2020, suom. 2020) on teos, jonka meinaan jättää kesken. En saa siitä kiinni. Tunne säilyy, vaikka jatkan romaanin loppuun. On vaikea kirjoittaa teoksesta, josta on vaikea saada tarttumapintaa ja joka jää omassa mielessä hajanaiseksi ja hämmentäväksi.

Kun tulen talolle, seison jonkin aikaa pimeässä sen ulkopuolella. Kuulen, miten aallot lyövät rantaan ja tuuli rämisyttää ikkunoita. Käännyn katsomaan tähtiä ja näen, miten ne kehystävät Law’n ja miten kuu valaisee kauniit, kylmänvalkoiset valaanluut.

En sytytä valoja sisällä, nousen vain yläkertaan ja kömmin peiton alle rouva Hamiltonin sänkyyn ja olen todella tyytyväinen tuntiessani, miten raskas uupumus painaa selkääni kuin joku makaisi sen päällä. Jos näen unia, ne eivät kiusaa minua.

Onhan tässä aineksia. On kummitustaloa, on eri aikatasoja ja eri sukupolvia. Maggien puheenvuorot naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttavat. Ja se kaikkien teoksen kolmen naisen tarinoissa onkin yhteistä. Väkivalta, jota naiset ovat historian saatossa kokeneet. Väkivalta, jota he edelleen saavat kokea. Se, mihin Me olemme susia herättelee, on tuon väkivallan systemaattisuus. Maggie esittelee Vivianille Itä-Lothianin kartan, johon on piirretty pieniä rukseja jokaista murhattua naista kohti sen vuoden tammikuusta lähtien ja sanoo, että kyseessä on sarjamurhat. Vivian on ymmällään. 

”Poliisin mukaan jokainen murha on yksittäistapaus, joka ei aiheuta yleistä vaaraa”, Maggie sanoo taas.

”Niin, mutta – jos naisen tappoi poikaystävä, kundi istuu varmaan linnassa ja rikos liittyy pelkästään niiden suhteeseen.”

Maggie katsoo minua. ”Ja se suhde on se, että toinen on nainen ja toinen mies.”

Maggie esittää ajatuksia herättävän kysymyksen: "Missä vaiheessa kauheista, tuskallisista kuolemista tulee mukavia ja harmittomia? Milloin niistä tulee hauskoja? Noidista. Viiltäjä-Jackista. Sodista. Vuodesta 1977."

Voimakkaimmin mieleeni piirtyy kohtaus, jossa mies leikkaa nimettömän tytön korsetin auki niin, että sakset leikkaavat tämän ihoa. Nuoren tytön ei auta kuin olla inahtamattakaan. Hänet suljetaan rangaistuksena kaappiin, jossa on hänelle varattu tuoli. Vaikka mies lähtee usean päivän asioille, ei tyttö uskalla tulla kaapista ulos lisäkurituksen pelossa. 

Mutta tämä kaikki ei riitä. Yksittäiset oivallukset, synkkä tunnelma. Teoksesta tuntuu puuttuvan jotakin. Me olemme susia vaatisi ehkä enemmän pysähtymistä ja pohdiskelua sen äärellä. Tätä kirjoittaessani ajatukseni teoksesta kuitenkin kiteytyvät. Yllätyn siitä, millaisen vaikutuksen teos on minuun tehnyt siitä huolimatta, että läpi teoksen päällimmäisin tunteeni on ollut hämmennys. Uskallan väittää, että hämmennys tulee osittain juuri siitä, että Me olemme susia pakottaa lukijan kohtaamaan oikeasti epämukavia, raakoja asioita. Asioita, jotka ovat totta. Asioita, joita tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä ja jotka eivät ole vain fiktiota. Kun jokin on hyvin todellista, siitä tulee häiritsevää ja hämmentävää. Sitä haluaisi katsoa pois, olla tiedostamatta. Oloni on Me olemme susia jäljeltä epämukava. Mutta huomaan olevani vaikuttunut. 

1900-luvun puoliväliin sijoittuvalla Ruthin tarinalla on kohokohtansa ja paikkansa romaanissa, mutta suurimmaksi osaksi se on minulle tämän teoksen pakkopullaa. Sen sijaan 1700-luvulla noidaksi syytetyn Sarahin tarina sekä nykypäivän Vivianin tarina vetävät. 

En muista koska olen viimeeksi ollut näin hämmentynyt jostain teoksesta. 

Niinpä. En ymmärrä itsekään, en osaa pukea tätä sanoiksi. Aina kun kohtaan niitä kuolemia, tulee sellainen olo, että jotenkin ne pitäisi huomioida. Että mun pitäisi huomioida ne, koska olen itse elossa eikä ne naiset eroa mitenkään meistä kahdesta tai sun äidistä tai siitä kahvilan naisesta. Me liihotellaan vaaran vyöhykkeellä. Kahlataan kuoleman vesissä. Joskus sen haistaa miehestä, joskus sen vain tietää – jos jäisi yksin sen kanssa ja sillä olisi kivi… Kun tulee se tunne, sen vain tietää. Niin kuin sen vainuaisi. Yritän huomata ne kuolemat, koska en mahda muuta, voin vain todistaa, voin vain muistaa. Katsoa rikospaikkakuvia ja nähdä omin silmin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan ja mitä tulee tapahtumaan jatkossakin. Ne tahrat, ne haavat. Ja lapset.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina  (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä. 

Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.

Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:

Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?

Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää. 

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella. 

Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa. 

Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kuuntelen John Irvingin Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981) äänikirjana ja nautin lukijan eläytymisestä. Lukija on juuri sellainen, joka onnistuu värittämään tarinaa ja painottamaan joitakin repliikkejä ja sanoja juuri oikein. Eggin "Mitä?"-huudahdukset muiden suusta kuulostavat kaikuna aivan Eggiltä. 

Olen jutellut kaverini kanssa teoksesta ennen sen lukemista. Hän on  kertonut sen olevan lempiteoksensa. "Miksi?" kysyn minä. Kaverini miettii hetken ja sanoo, että pitää niin kovasti siitä, miten teoksessa kuvataan isoa perhettä. Hän on ainokainen, kuten minäkin. Jokin niin monessa sisaruksessa vetoaa häneen. Omaksi lempikirjakseni Kaikki isäni hotellit ei aivan yllä, mutta suurperhettä se kuvaa upeasti. 

John Berryllä on kaksi sisarta ja kaksi veljeä: omapäinen ja kaikkien ihailema Franny, Lilly, joka pinnistelyistään huolimatta ei kasva ja joka havaitsee enemmän kuin muut, Frank, joka tykkää pojista ja Egg, joka pelkää kääpiöitä ja jolla on huono kuulo. Tarinan minäkertoja John on puolestaan rakastunut sisareensa Frannyyn. Tästä tulee jonkin verran mieleeni Paul Austerin Näkymätön, jossa päähenkilön rakkaus sisareensa ei sekään ole täysin sisarellista. Ihailtavaa Berryn perheessä on, miten hyvin he pitävät yhtä ja puhaltavat yhteen hiileen. Berryn perhe on nimittäin Perhe isolla p:llä. Ketään ei jätetä. Tämä tarkoittaa tosin myös sitä, että kaikki ovat sekaantuneita toistensa asioihin. "Franny oli meidän johtajamme: jos hän hukkuisi me kaikki olisimme hukassa. Me kaipasimme hänen mielipidettään ennen kuin osasimme löydä suunnitelman lukkoon."

Perheen vanhempien Winslown ja Maryn tarina alkaa moottoripyörää ajavasta karhusta, State o'Mainesta, ja hotellista, jossa kumpainenkin on rahattomana töissä. Karhun omistaja on juutalainen Freud, erikoinen mies, jolla on näkemys siitä, mitä Winslown ja Maryn tulisi elämällään tehdä. Freudin visiota seurataan vielä vuosikausien jälkeenkin, kun kaikki lapset ovat jo koulussa. Karhusta tulee Winslown ensimmäinen karhu.

Toistuvia elementtejä tarinassa ovat perheen lemmikkikoira Suru, joka löytää aina uuden olomuodon ja jonka uutta ilmestymistä saa odottaa lähes kauhulla, karhu (hyvässä hotellissa on oltava karhu) sekä Hotelli New Hampshire. Ja tietysti jo mainitsemani Eggin kaiku. 

Kaikki isäni hotellit sisältää kirjavaa, hulvatonta dialogia, joka saa suupielet nousemaan. Teoksen huumori on mustaa ja tehokasta sellaista. Perheen eri persoonallisuudet tulevat esiin heille tyypillisinä puheenparsina ja aiheina, joista he mielellään puhuvat. Isä Winslow toistelee Herra Jeesusta, kun taas Franny haluaa kuulla seksistä ja keskeyttää vanhempiensa tarinan tuon tuostakin kommenteillaan. Seksi onkin teoksessa vahvasti läsnä. 

Romaanin tapahtumien aikahaarukka on iso ja hahmojen kehityssuuntia voi arvailla tarinan edetessä. Ehdottomaksi suosikikseni nousee Lilly, joka on pieni, mutta sitäkin tarkkanäköisempi. Lilly näkee yhtäläisyydet kirjallisuuden ja tosielämän välillä, ja Kultahatun loppu jää vaivaamaan häntä. Se on Lillystä lähes täydellinen ja siksi saavuttamaton. Tavoiteltu asia vain loittonee yhä kauemmas, pysyen aina saavuttamattomissa. Juuri Lillyn tarina myös koskettaa minua eniten. 

”Lillyllä on Weltschmerz”, sanoi Frank. ”Meillä muilla on ahdistus, Lillyllä maailmantuska. Me muut murehdimme, me muut vain kärsimme. Mutta Lillyllä”, Frank sanoi, ”Lillyllä on todellinen Weltschmerz sitä ei pitäisi kääntää ’elämään väsymiseksi’”, Frank luennoi, ”se on aivan liian laimea ilmaus Lillyn ahdistukselle. Lillyn Weltschmerz on maailmantuskaa”, Frank sanoi. ”Kirjaimellisesti. Welt tarkoittaa maailmaa ja schmerz tuskaa. Kipua, oikeaa jomotusta. Lilly on sairastunut maailmantuskaan”, Frank kiteytti.

Tapahtumia romaanista ei puutu. Ne ovat absurdeja ja uskomattomia. Myös julmia, todella karuja asioita tapahtuu. Silti Irving onnistuu kuvaamaan kaiken niin, että loppufiilis teoksesta on sydäntälämmittävä. Elämä on satua. Teos itse asiassa loppuu niin hienosti, että se ropauttaa teokselle lisäpisteitä minun silmissäni. 

Kenelle? Perheistä ja mustasta huumorista pitäville, hauskaa luettavaa kaipaaville.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Kesä 2017 tai 2016. Työkaverini kirjoittaa minulle sinisen post it -lapun, jossa lukee ison sydämen keskellä "Sininen Linna". Sen alapuolelle hän on kirjoittanut "Mieti tätä lukiessasi:". Mitä kaksoispisteen jälkeen luki ja mitä minun piti miettiä, en muista.

En lukenut Sinistä linnaa.

Pari vuotta myöhemmin istun hänen kanssaan kahvilassa. Olemme juuri käyneet antoisan keskustelun Pikku naisia -kirjasta/leffasta, kun hän yllättäen kysyy minulta: "Haluisitsä alkaa lukee mun kaa tyttökirjoja? Voitais lukee vaikka se Sininen linna." No mikä ettei. Ihanaa, jos joku haluaa lukea kanssani kirjoja ja keskustella niistä! Pari minuuttia myöhemmin kahden naisen lukupiirimme on jo perustettu.

L. M. Montgomeryn tunnen Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Sininen linna (The Blue Castle 1926,  alkuperäinen suom. 1930) on hänen vähemmän tunnettua tuotantoaan. Aloittaessani lukemaan Montgomeryn Sinistä linnaa en tiedä siitä paljoakaan. Se ei kuulu niihin tyttökirjoihin, joita itse olisin nuorena lukenut. Tiedän, että päähenkilö on "meidän ikäinen", eikä pikkutyttö. Kyseessä on ennemmin aikuisille suunnattu lukuromaani. Tiedän, että päähenkilö on vanhapiika ja vähän erikoisempi hahmo ja että häntä verrataan jatkuvasti hänen täydelliseen serkkuunsa. Ja että hän saa tietää hänellä olevan elinaikaa jäljellä vain vuosi.

Valancy Stirling muistuttaa minua Jane Austenin Catherine Morlandista (Northanger Abbey). Kirjailija, vaikkakin eri, on sankaritartaan kohtaan aluksi lähes pilkallinen. Valancy on korostetun ruma ja saamaton. Kuten lukija myöhemmin saa huomata, ei Valancyn seinäruusuus ole niinkään Valancya itseään, vaan vastaa sitä roolia ja tilaa, joka hänelle on suvussa annettu. Kun Valancy saa kuulla elämänsä loppuvan lyhyeen, päättää hän, ettei enää ole toisten ovimattona. Täysin sukulaistensa armoilla elänyt hyväkäytöksinen, koko ajan jos jotakin sairasteleva kalpea vanhapiika pistää hyvät tavat sivuun ja alkaa puhua suutaan puhtaaksi. Toisten miellyttäminen saa riittää.

”Pelko on alkuperäinen synti”, sanoi äkkiä hiljainen, pieni ääni kaukana, kaukana Valancyn tajunnan taustalla. ”Melkein kaikki paha on saanut alkunsa siitä tosiasiasta, että joku pelkää jotakin.”

Vääjäämätön kuolema katalysaattorina on mielenkiintoinen. Mitä hävittävää on enää ihmisellä, joka tietää kuolevansa pian? Valancyn saama "kuolemantuomio" antaa hänelle voimia voittaa omat pelkonsa. Toisaalta Valancyn sanoin "Kuka voisi kestää elämää, jollei olisi kuoleman toivoa?" Ikuinen elämä on yksi kamalimmista asioista, joita voin kuvitella. Elämän yksi upeimmista puolista on, että se päättyy aikanaan. Ihmisen ei tarvitse olla täällä iäisyyttä. Ja se tekee jokaisesta hetkestä arvokkaamman.

 
Valancy on selvinnyt suvunsa piinasta pitkälti mielikuvituslinnansa Sinisen linnan ansiosta. Se on paikka, jonne hän pakenee ikävää elämäänsä ja jossa hän on turvassa. Se on Valancyn unelmien täyttymys ja hänen haaveittensa peili. Se mukautuu jonkin verran Valancyn muuttuviin mieltymyksiin ja muuttuu vuosien varrella. Sininen linna vaikuttaa olevan eräänlainen sieluhuone tai mielensisäinen turvapaikka. Muuta turvapaikkaa Valancylla ei olekaan, sillä hän ei saa edes lukita huoneensa ovea tai oleskella siellä muutoin kuin nukkuakseen. 

Valancyn mielen tuotosten lisäksi miellyn teoksessa sen herkkiin luontokuvauksiin. Niitä tuo romaaniin otteet kuuluisan luontokirjailija John Fosterin teoksista, joita Valancy kovasti ihailee. Valancy myös pääsee kokemaan ympäristön, joka on hänen mielestään kaikessa eskapismissaan yhtä ihana kuin hänen Sininen linnansa.

Sininen linna on miellyttävä lukukokemus sekavasta alustaan huolimatta. Jokaista Stirlingin suvun jäsentä kuvataan aluksi kuin kilpaa ja eri tarinat heistä sekoittuvat toisiinsa sekamelskaksi, josta kärryillä pysyminen tuottaa allekirjoittaneelle vaikeuksia. Valancyn alentuva käytös turhauttaa, mutta päästessään vauhtiin hänestä tulee elävämpi. Luemme teoksen kolmessa osassa niin, että keskustelemme aina jokaisen osan välissä lukemastamme. Riikalla on kaivettuna joitakin valmiita lukupiirikysymyksiä. Lopun keskustelusta improvisoimme. 

Yhtenä miettimisen arvoisena kysymyksenä poimin tähän seuraavan: mikä on Cissy Gayn hahmon merkitys tarinassa? Oma vastaukseni on, että Cissy Gay toimii vastakohtana Valancylle. Hänen perheensä ei ole hylännyt häntä, vaan antanut hänelle kaiken rakkautensa kaikesta huolimatta. Valancy taas on jäänyt vailla rakkautta, vaikka on käyttäytynyt enemmän yhteiskunnan normien mukaan kuin Cissy. Kosintaa vain ei ole kuulunut. Cissy hyväksyy Valancyn tavoin oman lähenevän kuolemansa, mutta ei pyri revittelemään Valancyn tavoin. Myös heidän suhtautumisensa avioliittoon on päinvastainen. Vaikka Cissy on monella tavoin enkelimäinen ja "liian hyvä" hahmo ollakseen kovinkaan todellinen, ovat hänen valintansa hienosti kontrastina. Tavallaan hahmon, joka osana on olla sivuosassa ja kuolla, ei välttämättä tarvitsekaan olla kovin moniulotteinen. Cissy hoitaa tehtävänsä tarinan osalta juuri tällaisena. Hän on myös ensimmäinen, joka antaa Valancylle tarkoituksen.

Kyseessä on yksi Riikan lempikirjoista ja hän huvittuneena kyseleekin minulta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, että mitä luulen teoksessa vielä käyvän. En paljasta, mitä arvelin, mutta arveluni osui täsmälleen oikeaan. Sininen linna on juoneltaan mielestäni ennalta arvattava, vaikka joitain yllätyksiäkin on. Osa tapahtumista tuntuu pelkiltä troopeilta. Ne tapahtuvat, koska näin tämän tyyppisessä kirjassa kuuluu käydä.

Suuri kiitos Riikalle suosituksesta ja lukuseurasta <3 P. S. häiritseekö ketään muuta, ettei tämän kansi ole sininen? Kansi tuntuu muutenkin olevan todella huolimattomasti valittu. Valancy ei näytä yhtään Valancylta! 

Kenelle? Tyttökirjoista pitäville, kepeää lukemista kaipaaville

Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Moni on varmaankin edes kerran elämässään käynyt paikassa, joka on tuntunut jotenkin maagiselta. Minulle tuollainen paikka on ollut Meiji Shrinea ympäröivä ikimetsä Tokion Harajukussa. Siellä ilma tuntui aivan toisenlaiselta ja olo oli kevyt. Harjukaupungin salakäytävissä (2010) kirjailija Kerttu Kara kirjoittaa maagista kaupunkiopasta, jossa esitellään maagisia paikkoja. Ajatus on mahtava. Sellaisiin paikkoihin minäkin haluaisin matkustaa.

Teoksessa esitellään myös Kerttu Karan aiempaa teosta, Elokuvallista elämänopasta. Aihe on vetävä. Kyse on jatkumohakuisuuden voittamisesta ja elokuvallisen elämäntavan opettelusta kuuluisten elokuvien ja niiden hahmojen avulla. Elämäänsä on uskallettava elää:

Hidas jatkumohakuisuus vaikuttaa kuin painovoima. Se painaa ihmisen kasvot arjen pölyyn ja unelmien tuhkaan. Se suostuttelee tyytymään kohtalon nöyräksi juhdaksi ja sivuuttamaan ne mahdollisuudet, joita elämän jokainen hetki tarjoaa. Elokuvallinen elämäntapa on hitaasta jatkumohakuisuudesta vapautumista. Ihminen voi oppia näkemään väistämättömien pakollisuuksien sijasta kaikki mahdottomatkin mahdollisuudet ja toteuttamaan niitä elokuvallisen estetiikan hengessä. Hänen vain pitää uskaltaa poimia ja haukata niitä päärynöitä, joita elämänpuun oksat notkuvat. Se vaatii toki paljon – itse asiassa koko elämän – mutta lopulta ei sen enempää kuin vaihtoehtokaan.

Harjukaupungin salakäytävien Jyväskylä on pullollaan oppaan elämänfilosofiasta inspiroituneita ihmisiä, jotka ovat ottaneet jonkun elokuvan hahmon mallikseen ja pyrkivät imitoimaan näitä. On Grace Kellyksi pukeutuvia naisia ja elokuvarepliikkejä lauotaan keskustelussa kuin keskustelussa. Nämä kohtaukset ovat surrealistisia dramaattisuudessaan ja yliampuvuudessaan. Toisaalta halussa irrottautua arjen iestä on jotain samaistuttavaa. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä tapahtuu näiden ihmisten minuudelle, mitä heidän omalle identiteetilleen. Jos kaikki tavoittelevat samaa elokuvallista tyyliä samoin asuvalinnoin ja käytösmallein, missä silloin on yksilöllisyys? Vai katoaako yksilöllisyys juuri jatkumohakuisuuteen? Olisiko mahdollista olla elokuvallinen, mutta silti oma persoonansa jäljitelmän sijaan?

Pasi Ilmari Jääskeläinen kuuluu lempikirjailijoihini. Ihailen hänen valtavaa, omaleimaista mielikuvitustaan ja taitoaan kertoa moniulotteisia tarinoita. Harjukaupungin salakäytävät on ollut Jääskeläisen romaaneista minulle vaikein lukea. Verkkainen alku ei imaissut mukaansa. Koin keski-iän kriisiä potevan, nuoruuden rakastetustaan uneksivan päähenkilön vastenmielisenä, mikä ei oikeastaan muuttunut koko lukukokemukseni aikana. Onneksi mukaan mahtuu maagista realismia ja hurjia käänteitä. Kuten yleensäkin Jääskeläisten romaanien kanssa, on Harjukaupungin salakäytävistä vaikea kertoa paljastamatta liikaa.

Teoksen päähenkilö Olli Suominen on perheellinen kustantaja, jonka kustantamolla menee huonosti. Hän onnistuu saamaan Facebookista löytämänsä entisen heilansa Kerttu Karan valitsemaan Kirjatornin seuraavaksi kustantamokseen. Kerttu on julkaissut mielettömän menestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan, ja Olli toivoo seuraavasta teoksesta samanmoista myyntimenestystä. Kirjasta on tulossa maaginen  kaupunkiopas tai oikeammin kaupunkioppaiden sarja. Ensimmäinen osa tulee käsittelemään Jyväskylää, Kertun kotikaupunkia. Ajatus tuntuu aluksi Ollista kehnolta, mutta toisaalta teoksen Jyväskylä-yhteys on juuri se, joka saa Kertun vaihtamaan hänet kustantajakseen.

Romaanin edetessä Olli hukkaa suuren määrän sateenvarjoja, näkee levottomia unia ja muistelee lapsuuttaan. Hän on viettänyt lapsuutensa kesät Jyväskylän Tourulassa ystäväporukassa, jota kutsuu Tourulan Viisikoksi. Porukkaan  kuului sisarukset Riku, Anne ja Leo, heidän serkkunsa Karri sekä Olli. Yhdessä he tekivät tutkimusmatkoja Jyväskylän salakäytäviin, maanalaisiin tunneleihin, joista  on vaikea muistaa jälkeenpäin enää mitään.

Salakäytävissä kuitenkin pätee yksi totuus, jota ei saa unohtaa hetkeksikään. Heidän on aina muistutettava toisiaan: täytyy pysyä liikkeellä, ryömiä eteenpäin, muuten pimeys tulee ja nielaisee. Se haluaa syliinsä ja omakseen kaiken, mikä tänne alas tulee. Valoon palaaminen vaatii voimaa vastustaa sitä.

Kuten Jyväskylän maagiset paikat, ovat tunnelit täynnä merkityksellisyyshiukkasia. Kerttu Karan Maaginen kaupunkiopas muistuttaa jatkuvasti, että vaikka salakäytävien suuaukkoja sattuisi löytämäänkin, on niihin hyvin vaarallista mennä.

Eräänä aamuna Ollin perhe katoaa. Saadakseen heidät takaisin Ollin on tehtävä kuten käsketään. Käskyt tulevat Anne Bloomrosilta, joka vuosikymmenten  jälkeen on päättänyt haluta oikaista vuosien takaisen vääryyden. Viimeistään tässä vaiheessa teos alkaa todella rullaamaan. Ennen tätä on voinut nautiskella pätkillä Kerttu Karan teoksista. Vahvinta Jääskeläistä Harjukaupungin salakäytävät ei ole, mutta mielikuvituksellinen lukukokemus on tämänkin kohdalla taattu.

Harjukaupungin salakäytävissä on sellainen hauska juttu, että sillä on kaksi eri loppua. Kumpaakin on painettu teoksen painoksiin. Koska meikäläinen ei onnistunut löytämään Atenan sivuilta Blanc-loppua, kysäisin asiaa aina yhtä avualiaalta Jääskeläiseltä Twitterissä. Pidin enemmän Blancista, mutta koska omassa kappaleessani oli Rouge, on se jäänyt enemmän mieleeni.

Kenelle? Maagisesta realismista ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä pitäville, seikkailunhaluisille lukijoille.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi

Rakastan tiivistunnelmaisia romaaneja. Satapurin jalokivessä (The Satapur Moonstone 2019, suom. 2020). Perveen matkustaa yksin syrjäiselle maaseudulle ja majoittautuu Satapurin asiamiehen vierastaloon yöksi. Hän on matkalla Satapurin palatsiin hoitamaan maharanin ja tämän anopin välistä kiistaa nuoren maharadžan koulutuksesta. Matka palatsiin on pitkä ja vaarallinen. Perveenin on taitettava matka pelkässä kantotuolissa. Nykyisen maharadžan vanhempi veli on saanut surmansa samaisessa metsässä kissapedon kynsissä vain vuotta aiemmin.

Satapurin jalokivi jatkaa Perveen Mistry tutkii -sarjaa. Se on ensimmäistä osaa huomattavasti parempi. Se on myös enemmän Masseyn tyyliä ja ehkä juuri siksi niin paljon sujuvampi. Takaumia ei ole.

Kuka hullu haluaisi intialaiseksi ruhtinattareksi? Kun menet Satapurin palatsiin, näet miten suljettua elämää edesmenneen maharadžan äiti ja leski joutuvat viettämään. He elävät zenanan suojissa siitä päivästä asti, kun saapuvat palatsiin morsiamena, aina kuolemaansa asti. Kyllä, maharani saa koruja, mutta mitä iloa niiden kantamisesta saa, kun on aina kotona? Maharadža taas saa matkustaa minne ikinä haluaa.

Varsinkin nuorempi maharan Mirabai on erityisen kiinnostava hahmo. Hän ratsastaa päivittäin purdahista välittämättä, pitää Gandhin kuvaa lastensa luokkahuoneen seinällä ja haaveilee paremmasta koulutuksesta lapsilleen.

Satapurin palatsi ei ole niin loistokas kuin mistä Perveenin käly Gulnaz on etukäteen haaveillut. Palvelijoita on karsittu kuolemantapausten jälkeen, eikä juhlia ole järjestetty pitkään aikaan. Maharanit kiistelevät asiasta kuin asiasta ja Mirabai pelkää myrkytetyksi tulemista. Palatsin henki on kaikkea muuta kuin lämmin. Edes sähkövalot eivät toimi kuin osan iltaa, ja Perveen tunteekin olonsa palatsissa turvattomammaksi ja yksinäisemmäksi kuin vartioimattomassa vierastalossa miesten keskellä.

Palatsi on silti ihan toista luokkaa kuin mihin Perveen on tottunut. Etenkin palatsin puutarhojen kuvaukset ovat ihastuttavia:

Ruokailuhuoneen toisella laidalla oli kaksi korkeaa kaariovea, jotka johtivat hurmaavaan geometriseen kukkapuutarhaan. Suorakulmaiset kukkapenkit suorastaan pursuilivat punaisia ruusuja, oransseja kehäkukkia ja valkoisia, nupullaan olevia hullurohonkukkia. Istutusten välissä kulkevilla hiekkapoluilla köpötteli riikinkukkoja. Pyöreä lampi oli täpötäynnä lootuksia. Näkymä oli ihastuttava ja romanttinen.

Perveenin omat ongelmat ja ihmissuhteet jäävät Satapurin jalokivessä merkityksettömiksi, vaikka pientä romanttista jännitettä viritetään. Hahmona Perveen on ohut. Tarinan muut hahmot ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja heihin myös keskitytään enemmän. Perveen on romaanissa lähinnä tarkkailijana. Hän toimii lakimiehenä ja olisi aina valmis pistämään väliin sanan naisten oikeuksista. Onneksi Perveen osaa purra kieltään, eikä päästele suustaan mitä tahansa ihan missä tahansa. Perveen onnistuu kuitenkin varomattomilla sanoillaan loukkaamaan ylhäistä isäntäperhettään useaan otteeseen.

Murha Bombayssa tavoin Satapurin jalokivi keskittyy Intian naisten lisäksi mielivaltaisen ja kankean brittihallinnon kritisoimiseen. Kuvaavaa on, että Satapurin palatsin lähettyvillä on brittisotilaiden sotilasasema, mutta he eivät edes hätätilanteessa voi toimia ilman brittien käskyä. Käskyä varten on puolestaan lähetettävä kirje tai matkustettava läheiseen Punen kaupunkiin.

En aivan ymmärrä, miksi teoksen nimi on Satapurin jalokivi. Romaanissa ei ole kyse jalokivistä, vaikka niitä ruhtinasperheellä tietysti on. Perveen vie lahjana vanhemmalle maharanille kuukiven, josta nousee hämminkiä. Jalokiven nostaminen kirjan nimeen tuntuu silti oudolta. Mutta kuulostaahan se toki hienolta.

Satapurin jalokiven värikäs kansi tiikereineen on yksi suosikkikansistani ikinä. Jään innoissani odottamaan jatkoa.

Kenelle? Kevyistä rikosromaaneista, tiiviistä tunnelmasta ja Intiasta pitäville, kulttuuriseikkailuun mielellään sukeltaville.

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Sujata Masseyn Rei Shimura -sarja on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Rakastan niiden pariin palaamista milloin vain haluan lukea jotakin oikeasti nautittavaa ja kevyttä. Odotukseni Masseyn uutta, 1920-luvun Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania kohtaan olivat luonnollisestikin suuret. En ole koskaan ollut kiinnostunut Intiasta, toisin kuin Japanista. Luottoni kirjailijaan on silti kova, ja ehdotan Murhaa Bombayssa (The Widows of Malabar Hill, 2018, suom. 2019) lukupiirimme luettavaksi. Loppujen lopuksi olen ainut, joka saa teoksen luettua. Yksi tekee ajatusvirheen ja palauttaa kirjan häthätää takaisin kirjastoon ennen niiden sulkeutumista, toinen ei vain ehdi tahtiini. Sääli, sillä tästä romaanista olisi riittänyt keskusteltavaa. Teos on juuri niin runsas kuin mitä sen kansi ja siitä ottamani kuva antavat ymmärtää.

Perveen Mistry on parsi ja Bombayn ainut naispuolinen lakimies. Hän on töissä isänsä lakitoimistossa, mutta ei saa esiintyä oikeudessa. Perveenin harteille lankeaa jos jonkinlaiset paperityöt. Perveen saa selvitettäväkseen perinnönjakotapauksen, jossa kolme vaimoa on jäänyt leskeksi.  Edesmennyt aviomies, Omar Farid, on ollut Perveenin isän vakioasiakkaita. Vaimojen allekirjoituksissa on Perveenin mielestä kuitenkin tulkinnanvaraa. Lesket elävät täysin eristyksissä, eikä heitä ole mahdollista puhutella. Perheen edunvalvoja herra Mukri myös vahtii leskiä kuin haukka. Perveenillä on kuitenkin merkittävä etulyöntiasema muihin lakimiehiin nähden. Hänen on naisena mahdollista puhutella leskiä ja varmistaa heidän tahtonsa heiltä itseltään.

Murha Bombayssa on vetävä teos. Rei Shimuran tavoin myös Perveen onnistuu olemaan siellä,  missä tapahtuu. Vierailu leskien luona saa aikaan tapahtumaketjun, joka saattaa myös Perveenin tukalaan tilanteeseen.

Romaani sukeltaa Intian eri yhteiskuntaluokkien ja eri etnisyyksien välisiin eroihin ja tapakulttuureihin. Uskomuksista sinänsä ei romaanissa puhuta. Uskonto näkyy lähinnä erilaisina lakeina eri uskontokunnille. Murha Bombayssa valottaa zarahustralaisten eli parsien asemaa historiallisessa Intiassa. Kyse on aina 600-luvun arabivalloitukseen asti Persiaa asuttaneesta valtauskonnosta. Intiaa asuttaneet parsit ovat Perveenin tavoin olleet monin tavoin edelläkävijöitä ja toimineet välikäsinä intialaisten ja eurooppalaisten valloittajien välillä.

Britit ovat 1920-luvun Intiassa tietysti kaiken yläpuolella, eikä Kalkutaan palannutta Perveenin parasta ystävää Alicea katsota hyvällä. Alice on tuttu Perveenin Oxfordin ajoilta, ja hänen isänsä on kuvernöörin leivissä. Jakautuneessa yhteiskunnassa briteistä ja hallituksen kanssa veljeilystä ei pidetä. Kuvaavaa on, miten Perveenin käly mm. ihmettelee, aikooko Perveen tosiaan mennä englantilaisen kanssa elokuviin: "Teatterissahan on erikseen englantilaisille varatut istumapaikat". Rajoitukset eivät yllä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin, vaan Alicen yläluokkainen elämä on rajoitettua sekin. Osaksi edellisen kaltaisten sääntöjen vuoksi ja osaksi naisen kehnon aseman vuoksi.

Naisten oikeudet nousevatkin teoksessa esiin monelta eri kantilta.

Perveen hätkähti tajutessaan, että oli ollut naiivia kuvitella vaimojen olevan läheisiä. Kateus ja kauna olivat tärkeimmät teemat tässä naisten taloudessa. ”Razia-begum, minusta vaikuttaa siltä, että sinut on kahlittu sellaisiin ihmisiin ja suureen vanhaan taloon, josta et voi aidosti iloita.”

       Razia katsoi varuillaan takaisin. ”Eikö se ole perheen merkitys?”

Haluavatko lesket todella elää suljettua elämää nyt, kun he miehensä kuoleman jälkeen voivat valita myös toisin? Onko kyse valinnasta vai ei?  Takaumissa Perveenin lakiopinnot Intiassa etenevät jatkuvan kiusaamisen lomassa. Miespuoliset opiskelijat sen enempää kuin opettajatkaan eivät voi hyväksyä naista luentosalissa. Entä miten on parsien omien perinteisten tapojen laita? Perveen tulee huomaamaan, etteivät nekään ole aina naisen puolella.

Teoksessa liikutaan kahdessa eri aikatasossa, vuodessa 1921 ja vuodessa 1917, jolloin Perveen on vielä opiskelijana ja tapaa viehättävän ja komean nuorukaisen, Cyrus Sodawallan. Jako ei aivan toimi. Vaikka takaumat kertovatkin Perveenin taustasta ja liittyvät konseptiin naisten oikeuksista, eivät ne sovi saumattomasti yhteen käsillä olevan murhamysteerin kanssa.

Sulhasesta huolimatta Murha Bombayssa ei ole romanttinen. Rei Shimura -sarjassa oli aina jonkinlainen romanssi mukana, mutta Massey on ottanut uudessa sarjassaan uuden linjan. Ja sitähän tämä selvästi on; uusi sarja. Sen jatko-osa Satapurin jalokivi on tämän kevään uutuuksia. Laitoin heti tämän luettuani lahjakorttini vinkumaan ja tilasin seuraavan osan itselleni. Kiitos vain ihanat työkaverit!

Myös Murha Bombayssa löytyy omasta hyllystäni.

Kenelle?  Kevyistä rikosromaaneista pitäville, Intiasta ja erilaisista kulttuureista kiinnostuneille  sekä kevyttä luettavaa kaipaaville.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat ja muita novelleja

Ryūnosuke Akutagawa on yksi kuuluisimpia 1900-luvun alun klassisia japanilaisia kirjailijoita. Kaikki Japanissa tuntevat Akutagawan. Markus Mäkisen suomentamassa ja kokoamassa kymmenen novellin novellikokoelmassa Hammasrattaat ja muita novelleja esiintyvistä novelleista Seittilankaa ja Rashomonia luetaan japanilaisissa kouluissa niin, että niiden lukemiselta on vaikea välttyä. Tartuimme näihin klassikkokirjailijan novelleihin lukupiirimme voimin.

Akutagawan novelleissa on Taishō-kauden (1912–26) japanilaisen kirjallisuuden leimaa, vaikka Akutagawa hylkäsikin naturalismin ja huolen proletariaatista. Ajan kirjailijoilla oli omantyyppinen fiilistelykoulukuntansa, joka käsitteli tiettyjä teemoja ja elämän sekopäisyyttä. Taishō-kausi tunnetaan Meiji-kauden sensuurin ja Showa-kauden sorron välisenä todella progressiivisena ja liberalistisena aikana. Venäjän voittaneessa Japanissa otettiin edistysaskelia ja kirjallisuus kukoisti ennen Showa-kauden militaristisen kehityksen alkamista. Uusia keksintöjä kokoelman novelleissa on silti varsin vähän verrattuna monen muun ajan kirjailijan tuotoksiin. On sähkövaloja, junia, autoja ja joitakin länsimaalaisia vaatteita ja kampauksia. Moni novelleista sijoittuu silti ikään kuin välitilaan, kuvaamatta mitään tiettyä aikaa sinänsä. Pohdimme, mihin aikaan selvästi menneeseen aikaan sijoittuva Helvetinsermi voisi sijoittua. Nea oli sitä mieltä, että se voisi hyvinkin sijoittua 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa elettiin vielä feodaaliaikaa ja palvelusneitojen polttaminen oli sallittua toisin kuin Euroopassa.

Akutagawa punoo novellinsa ammentaen perinteisestä japanilaisesta kansanperinteestä yhdistäen siihen vaikutteita niin kiinalaisesta kuin länsimaisestakin kirjallisuudesta. Hänen novellinsa ovat satiirisia taideteoksia, joissa mennään tyyli edellä. Akutagawan merkityksestä kertoo, että hänen vuonna 1926 tekemänsä itsemurha määrittää monelle Taishō-kauten loppua, vaikka kauden keisari oli kuollut jo kuusi kuukautta aikaisemmin.

Suosikkinovellini tästä novellikokoelmasta oli karmaiseva, mutta taidokas Helvetinsermi, kun taas Ellalle se oli kaikista vähiten mieluisa. Ilmeisesti tässä onkin mielipiteen jakajaa. Jos novellikokoelma on jäädäkseen kesken, tyssää se todennäköisimmin juuri Helvetinsermiin. 

Ehkäpä tämä riitti antamaan teille jonkinlaisen käsityksen siitä, miten mielipuolisen pahaa enteilevällä tavalla Yoshihide uppoutui työhönsä? Kerron teille kuitenkin vielä yhdestä hirvittävästä tapauksesta, jonka takia eräs vain noin kolmentoista ikäinen oppipoika oli vähällä päästä hengestään tuon Helvetinsermin tähden. Tuo oppipoika, luonnostaan naismainen ja vaaleahipiäinen nuorukainen, tuli eräänä iltana pahaa aavistamatta mestarin kutsusta tämän huoneeseen, missä mestari syötti öljylampun valossa kämmeneltään raa’alta haisevaa lihaa oudon näköiselle linnulle. Lintu oli jotakuinkin kissan kokoinen. Ja korvamaisesti törrötävine höyhentupsuineen ja suurine, meripihkan värisine silmineen se oli muutenkin jotenkin kissamainen.

Nealle novelleista jäi parhaiten mieleen juuri Helvetinsermi, Seittilanka ja Rashomon. Ellaa ilahdutti Nanjingin Kristus -novelli, joka on kestänyt hyvin aikaa ja jonka loppuratkaisu kuvaa eräänlaista win-win-tilannetta. Hapokkain novelli minulle oli yhteiskuntakritiikkiä hyvin alleviivaavasti esittävä Kappa, jonka jätin kesken. En saanut siitä kiinni, eivätkä kappat kiinnostaneet. Ella puolestaan rakasti myös Kappan loppua. Novellikokoelma istuikin erinomaisesti sekä minun maagisuutta rakastavaan kirjallisuusmakuuni että Ellan tunnelmoivaan kirjallisuusmakuun. Nea puolestaan nautti Itä-Aasian tutkimusta opiskelleena novellien japanilaisesta maailmasta ja japanilaiseen klassikkokirjailijaan lähemmin tutustumisesta. 

Kokoelman novellit eivät ole varsinaisesti pelottavia, mutta sisältävät tietynlaisen tunnelatauksen. Ne ovat maagisen synkkiä, makaabereja ja vahvatunnelmaisia. Kunnianhimo ja ahneus ovat toistuvia teemoja. Kokoelman novellit sisältävät japanilaisten kauhutarinoiden kuvastoa, mutta monessa on jokin opetus. Kauhun herättäminen ei ole novellien tarkoituksena. 

Kokoelman suomennos on erinomainen. Japaninkielinen あばばばば eli "Ababababa"-novelli  on nerokkaasti käännetty hilpeyttä herättävään muotoon Ät-tät-tät-tät-tää. Kieli on värikästä ja monipuolista, mistä on varmasti kiittäminen niin itse Akutagawaa kuin suomentajaakin. Tekstiin on jätetty japaninkielisiä sanoja, joita ei ole selitetty. Pidimme tätä kaikki hyvänä asiana, sillä näillä esineillä ei ollut tarinan kannalta niinkään väliä. Jokainen novelli aukesi kyllä, mutta etäisyys japanilaiseen kulttuuriin säilyi. 

Vastaavanlainen mutkattomuus näkyy myös itse novelleissa. Selityksiä ei ole. Kummallisia asioita tapahtuu, ja niistä saatetaan heittää joitakin arvailuja, mutta tapahtumia ei käydä tyhjentävästi läpi. Lukijalle jää itselleen pohdittavaksi mitä haluaa kustakin novellista uskoa. Synkkää parempia sanoja kuvaamaan Akutagawan novelleja olisivatkin Nean mielestä "yliluonnollinen" ja "selittämättömyys". Novellien tapahtumista moni on sellaisia, ettei niitä voi ymmärtää – eikä tarvitse. 

Silloin minua vastaan harppoi likinäköisen oloinen noin nelikymppinen ulkomaalainen. Hän oli paikkakunnalla asuva vainoharhaisuutta sairastava ruotsalainen. Hänen nimensä oli vieläpä Strindberg. Kun hän ohitti minut, tunsin kehossani jonkinlaisen ruumiillisen reaktion.

Novellikokoelman kruunaa sen postuumisti julkaistu viimeinen novelli Hammasrattaat. Akutagawa on sijoittanut itsensä novellin keskiöön, ja novellissa kiteytyy hänen elämänsä kurjuus. Novelli on kuin itsemurhaa hautovan viimeinen kirje ja enteilee Akutagawan itsemurhaa. Akutagawan hulluus ja päänsisäinen kaaos kulminoituvat Hammasrattaissa, kun kirjailijan mielenmaisema pääsee valloilleen. Tekstissä vilisee viittauksia muihin hulluksi tulleisiin kirjailijoihin. Nykylukijalle kuvauksesta tulee migreeni- ja psykoosikohtaukset mieleen, minulle Maupassant.  

Kenelle? Synkille tunnelmoijille, maailmankirjallisuuden klassikoita halajaville, selittämättömästä yliluonnollisesta kirjallisuudessa pitäville ja ihan vain erilaista luettavaa kaipaaville.

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi  (2019) on herkullinen yhdistelmä englantilaista yläluokkaa, suomalaista suorasukaisuutta, häitä, perhesalaisuuksia, romantiikan ajan kuolleita runoilijoita ja gotiikkaa.

Nora pitää tatuoinneista ja romantiikan ajan runoilijoista enemmän kuin kenestäkään elävästä. Hän pysyttelisi mieluummin kotona kuin lähtisi Englantiin sisarensa häihin. Hän ei halua pilata mielikuviensa Englantia. Eihän Englanti kuitenkaan voi olla yhtä fantastinen, se ei mitenkään voi vastata hänen mielikuvitustaan ja romanttisia kuvitelmiaan. Nora kuitenkin tietää, että Heli tulisi häntä vaikka hakemaan, jos hän ei suostuisi itse tulemaan.

Sumu verhosi näkymän harmaaksi ja elottomaksi. Poissa oli Turnerin auringonlaskujen impressionistinen hehku ja pukudraamojen ikuinen kevät. Tämä oli Englanti.

Minun Englantini oli hävinnyt suunnilleen sata vuotta sitten.

Helin sulhanen on Etonin käynyt aristokraatti, ”amerikanpsykomaisen komea” tuleva lordi. Nora majoitetaan Markin suvun upeaan kartanoon Gallow Houseen, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka hovimestari muistuttaa transilvanialaista vampyyria. Jo ensimmäisenä iltanaan kartanossa Nora onnistuu saamaan selville salaisuuden, josta Heli ei monen vuoden seurustelun aikana ole kuullut sanaakaan. Markilla on ollut veli, James. Yksi ruokasalin maalauksista vangitsee Noran täysin, eikä hän voi olla kysymättä sen maalaajasta. Maalaus on Jamesin, perheen kadonneen vanhemman pojan kädenjälkeä. Mutta Nora ei saa kunnollista vastausta Jamesiä koskeviin kysymyksiinsä. Kysymykset saavat hyytävän vastaanoton. James on ”poissa”. Vastaus ei tyydytä Noraa. 

Mark varoittaa Noraa kartanon päärakennuksesta: jos siellä alkaisi kuulla kuolleita, ei kohta kuulisi enää eläviä. Asiaa ei auta, että Nora muistelee Shelleyn yökuvauksia tämän varhaisissa goottilaisissa teksteissä. Tai että hän löytää Jamesin muistikirjan täynnä lovecraftmaisia muistiinpanoja:

Minä maalasin kauhua, ja se alkoi elää, se tuli lähemmäs ja lähemmäs ja kurtisti minua ja minä tiesin, että olisi pitänyt lopettaa maalaaminen, että se on jotain sellaista minkä ei kuulu päästä päivänvaloon, mutta minä en kyennyt lopettamaan, se ei lopettanut, se vain tuli ja tuli ja minä en ole koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiedä, mikä minut sai kuvittelemaan, että voisin ottaa vastaan kaiken sen inhon, vastenmielisyyden ja kauhun, hallita niitä ja saada ne pysymään kankaalla. Loihdin ne esiin eivätkä ne mene sovussa pois. Minä pelkään koskea siveltimiin, koska en tiedä mitä se haluaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Se tulee minun kauttani ja pelkään että vapautan maailmaan jotain sellaista, minkä ei kuulu olla olemassa.  Luoja minua auttakoon. Luoja meitä kaikkia auttakoon.

Englantilaisesta romanssista voi melkein kuulla historian havinan. Kuolleet kirjailijat, kirjallisuuden klassikkoteokset, menneet tapahtumat. Kansien sisään mahtuu valtava määrä nostalgiaa, joka herättää kaipuun vanhaan Englantiin. Miten voi kaivata jotakin, jota ei ole koskaan nähnyt? Kaivata aikakautta, jota ei ole koskaan elänyt? En tiedä, mutta niin teen. Ja niin tekee teoksen Norakin.

Minun oli turvallista rakastaa vain kuolleita. He eivät voisi satuttaa minua eivätkä tuottaa minulle pettymystä. Minä seisoisin Shelleyn kanssa purjeveneen keulassa ja katselisin ulos aavalle, joka veisi meidät lopulliseen tuhoon. Istuisin Keatsin vuoteen vierellä silmät kyynelistä kirkkaina ja kumartuisin suutelemaan hänen viimeisen, syvän henkäyksensä keuhkoihini.  Se oli anoa vaihtoehto, tai sitten survoisin sisäisen romantikkoni giljotiiniin ja katselisin, kuinka sen harhainen pikku pää kiersi pitkin toria.

Norassa on jotain todella sympaattista. Kuoren alta paljastuu petetty, yksinäinen tyttö. Suojakeinokseen hän on omaksunut pessimisti ei koskaan pety -asenteen. Pidän siitä, miten Noran herkkyys tulee pikkuhiljaa esiin romaanin edetessä. Romaanin alussa en vielä pitänyt Norasta yhtään. Voi ei, ajattelin, tällaisestako törpöstä joudun lukemaan. Nora on ensimmäisten sivujen perusteella viimeinen ihminen, joka sopisi aristokraattisuvun kartanoon vieraaksi – vaan ei ole. Noran aito taiteen arvostus ja kiinnostus englannin kirjallisuushistoriaan saa hänet sulautumaan ympäristöönsä paremmin kuin olisi osannut odottaa. Niina Mero on tehnyt tyylikkään valinnan luodessaan romanssilleen sankarittaren, joka poikkeaa ulkokuoreltaan näin kovasti tyypillisestä romanttisesta sankarittaresta. Norassa on paljon hyvin aitoa ja hyvin suomalaista. Aristokraatti ei kohtaa vain rahvasta, vaan englantilainen suomalaisen.

Pidin Englantilaisesta romanssista vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olin lukenut teoksesta etukäteen vain hyvin vähän, mutta tarpeeksi, että tiesin kyseessä olevan nimensä mukaisesti englantilainen romanssi ja että teos liittyi jotenkin gotiikkaan. Mutta tämähän käsittelee kaikkea, mitä englantilaisessa kirjallisuudessa rakastan! Vaikka erityisosaamiseni on ennemmin goottilaisen romaanin puolelta kuin kauhuromanttisen runouden, en voi olla imemättä itseeni jokaista sanaa romantiikan ajan runoilijoista. 1700-luvun alun hautausmaarunoilijat petasivat ajan goottilaiselle romaanille otolliseksi mystiikan ilmapiirillään, kuoleman ja kauneuden liitollaan. He kirjoittivat suosittua runoutta teemanaan kuolema, ruumiit ja pimeä. Hautausmaarunoilijoiden myöhempiin runoilijoihin lukeutuva, 1800-luvun puolella kirjoittanut John Keats nostetaan Englantilaisessa romanssissa todelliselle jalustalle.

Nora syyttää kartanon mailla puutarhatyöläisenä olevaa Beniä flirttailusta kuoleman kanssa, mutta mitä muuta Nora sitten itse tekee? Nora käytännössä palvoo Keatsia, kirjoittaa gradua romantikkojen kuolemakäsityksistä ja estetiikasta ja jahtaa Jamesin haamua.

Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge.

Eläydyn Noran kuolleiden romantikkojen intoiluun täysillä. Voin kuvitella, miten itselleni kävisi saman tyyppisessä kirjakaupassa ihan samoin. Romaanissa on niin monta ihanaa, oivaltavaa kohtausta, että niistä vain joidenkin valitseminen blogijuttuun tuntuu suorastaan raakuudelta. Onpa mukana myös pätkä yhtä kirjallisuushistorian suosikkitarinaani, tarinaa Genevejärven rannalla vietetystä kesästä 1816 ja myrskystä, jonka innoittamana Shelleyn pariskunta, Byron ja Polidori ryhtyivät kirjoittamaan kauhutarinoita, ja Frankenstein sai alkunsa. Laitan tähän kuitenkin vielä erään toisen sitaatin, josta pidän erityisesti.

Se oli Keatsin viimeisiä, keskeneräisiksi jääneitä runoja, ja Heli oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiset, kryptiset rivit pois, mutta sen viesti oli edelleen selkeä. Elämässä ja kuolemassa he olisivat yhtä. Hän lupasi Markille kätensä, elävänä ja lämpimänä samalla kun vannoi, että kurkottaisi haudastakin kuolleilla sormillaan miehensä takinlievettä eikä päästäisi tätä koskaan luotaan. Avioliitto oli heidän yhteinen vankilansa, johon he nyt astuisivat yhdessä tuumin.

Olin siskostani ylpeämpi kuin koskaan. Hän ei suostunut ottamaan miestään vastaan kainona, vaatimattomana morsiamena, vaan merkitsi tämän omakseen. Herttainen, enkelimäinen Heli oli kuin raivoisa leijona, joka tiesi paikkansa lauman huipulla.

Mielestäni yllättävää on, että kunnon radcliffeläisen goottilaisen romaanin ja Northanger Abbeyn tavoin myös Englantilaisen romanssin loppuratkaisuna on, että intohimo ja romanttiset kuvitelmat ovat pahasta tai ainakin johtavat harhaan.

Ostin Englantilaisen romaanin kuunneltuani sen äänikirjana, ja tein romaanin innoittamana varauksen Keatsin runokokoelmaan.

Kenelle? Romantiikasta ja kuolleista englantilaisista romantikoista pitäville, kuoleman estetiikasta, gotiikasta ja paljon intertekstuaalisuutta sisältävästä kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Daphne du Maurier: Rebekka

Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.