Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (scifi-lukuhaaste)

Olisitko valmis pidentämään elämääsi luovutetuilla elimillä? Suostuisit? Entä jos luovuttajat olisivat ihmisiä, joita kasvatetaan ihan vain elinluovutusta varten? Et? Entä jos nuo luovuttajat olisivat klooneja? Olisivatko he oikeita ihmisiä? Kelpaisivatko heidän elimensä sitten? Näitä kysymyksiä pohditaan Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron romaanissa Ole luonani aina (Never Let Me Go 2005).

Kun katsoin sinä päivänä tanssimistasi, näin jotain muuta. Näin, että uusi maailma teki nopeasti tuloaan. Tieteellisempi ja tehokkaampi maailma. Enemmän hoitokeinoja vanhoihin sairauksiin. Mainiota. Mutta se oli samalla kova ja julma maailma.

Kathy H. on valvoja, jonka yli kymmenvuotoinen ura on pian saamassa päätöksensä. Hänen tehtävänään on pitää huolta luovuttajista. Muistoissaan Kathy palaa Hailshamiin, englantilaiseen sisäoppilaitokseen, jossa kloonilapset opettelevat kirjoittamaan ja tekemään taidetta ja pyrkivät töillään tekemään vaikutuksen madameen. Madame käy kerran vuodessa Hailshamissa, ja valitsee parhaat työt galleriaan. Galleriaan pääsy on suuri kunnia, vaikka kukaan ei oikein tiedä miksi.

Hailshamissa monestakaan asiasta ei tiedetä paljoa. Asiat vain ovat jollain tietyllä lailla. Kirjallisuuden lukemisesta ja oppitunneista huolimatta kasvattien tiedot ovat rajallisia. Moni toimintatapa on malliopittua käytöstä, mutta konteksti on jäänyt välistä. Kasvatit käyttäytyvätkin välillä huvittavasti kuvitellessaan, että näin ulkomaailmassa tehdään. He matkivat jotakin yksittäistä elettä ja alkavat toistella sitä luullen, että niin on tapana aina tehdä. Kasvattajat eivät kerro heille paljoa, mutta luovutuksista Kathy toteaa tietäneensä lähes aina. Hailshamissa ja myöhemmin mökeissä luovuttajat uskovat vakaasti tehtäväänsä. He eivät kyseenalaista omaa rooliaan maailmassa, ja tietävät, ettei heistä koskaan tule elokuvatähtiä tai toimistotyöntekijöitä. Luovutusten mahdollisesta lykkäyksestä edes muutamalla vuodella haaveillaan, mutta sitä ei odoteta. Yksi vallan ilmenemismuodoista on sisäistetty valta. Tila, jossa valtaan on alistuttu sosiaalistamismekanismien seurauksena, ja yksilön toimintaa säätelee oikeus ja velvollisuus. Kloonit ovat todella sisäistäneet vallan, ja osallistuvat luovutuksiin omasta tahdostaan. Vaihtoehtoa ei ole, mutta he eivät sitä myöskään kyseenalaista. Koko kirjan aikana kukaan heistä ei sano tai ajattele toivovonsa, ettei luovutuksia olisi. Luovutukset ovat heistä oikein. Ne ovat heidän tehtävänsä.

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi ajatella. Viihdyin kirjan parissa ihan hyvin, mutta teos ei säväyttänyt. Kuuntelin äänikirjaa lähes apaattisena, enkä silti pidä romaania huonona. Halusin tietää, minkälaisia salaisuuksia romaanin aikana paljastuisi. Halusin, että Kathyllä olisi jokin pakotie, jokin pelastus. Tarina etenee verkkaisesti ja salaperäisyyttä on juuri sen verran, että teos pitää otteessaan. Vai äänikirjako se minua piti otteessaan? Äänikirjaa on niin paljon helpompi vain jatkaa eteenpäin.

Jotenkin romaani tuntuu lähes värittömältä. Niin kuin lukijalle jutusteleva Kathykin. Kathyn ystävä Ruth on huomattavasti kiinnostavampi hahmo, samoin Lucy-neiti, yksi kasvattajista. On kiinnostavaa, että Hailshamin säyseässä lapsiparvessa kasvaa niin voimakas persoonallisuus kuin Ruth. Ruth haaveilee toimistotyöstä, ja hänen on aina näytettävä olevansa muita parempi. Hän on mestarimanipuloija, joka kaipaa kipeästi huomiota.

Dystopian yhtenä tarkoituksena on herätellä ajattelemaan. En silti tunne olevani hereillä Ole luonani aina luettuani. Vaikka aihe sinänsä herättää voimakkaita tunneita, ja on moraalisesti kyseenalainen, kerrotaan luovutuksista tavalla, joka ei tuo niitä kovinkaan lähelle lukijaa. Kerronta on lähes kliinistä. Mutta teoksen keskiössä eivät olekaan itse luovutukset. Ehkä siksi se ei tunnu niin shokeeraavalta.

Mitä tarkoittaa olla ihminen? Romaanissa on useita ihmisluonnosta kertovia yksittäisiä kohtauksia, pieniä arkisia hetkiä, jotka kertovat vähän ja samaan aikaan niin paljon. Yksi mieleenpainuvimmista on, kun Hailshamin oppilaat tekevät erään kokeen. Ruth on siinä käsityksessä, että madame itse asiassa pelkää heitä. Niinpä he kulkevat ihan madamen läheltä ikään kuin vahingossa. Heidän tyrmistyksensä on suuri, kun madame todella kavahtaa heitä.

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kreikkalaiset jakoivat elämän biosiin, laadukkaaseen elämään, ja zoeen, eräänlaiseen bare lifeen, elämään itsessään, riisuttuun elämään, jolla ei ole pääsyä julkisen piiriin, vaan joka on suljettu yksityisen piiriin. Biosin ja zoen välistä suhdetta määrittelee yhteys, jossa zoe on sekä osana yhteiskuntaa että sen ulkopuolella, sen marginaalissa. Antiikin Kreikan tieteen ja taiteen, sen valtavan kulttuuriperinnön, takana on biosin ja zoen suhde, jossa zoe, toisin sanoen orjat ja naiset, mahdollistivat kulttuurin kukoistuksen poliksissa.

Italialainen filosofi Giorgio Agamben liittää kreikkalaisten zoen roomalaiseen käsitykseen homo sacerista. Homo sacer on henkilö, joka on erotettu yhteiskunnasta ja uskonnollisesta ja poliittisesta yhteisöstä ja jolle voi tehdä mitä vain ilman, että se on rikos. Hänellä ei ole oikeuksia, häneltä on riistetty jopa hänen ihmisyytensä. Hän on pelkkä biologinen entiteetti. Ole luonani aina -romaanin luovuttajat voidaan nähdä hieman samaan tapaan edustavan zoea/bare lifea. He ovat biologisia entiteettejä, joiden ainoa tarkoitus on tarjota biomateriaa biosin hyvinvoinnin ylläpitämiseen. He takaavat, että ne, joilla on merkitystä, pystyvät elämään pidempään ja viettämään laadukasta elämää, jossa sairaudet eivät heitä niin vain kukista. Myös se, mitä romaanissa kerrotaan kloonauksen taustasta, käy yhteen Agambenin teorian kanssa. Sota-aikana aloitettu poikkeustilassa aloitettu käytäntö on jäänyt vallitsevaksi, eräänlaiseksi pitkitetyksi poikkeustilaksi. Ihmisten käyttö elävinä, hengittävinä ja kävelevinä elinvarastoina on biopoliittinen malliesimerkki – ja varsin karmiva sellainen.

Huomaan teosta pohtiessani lämpeäväni sille. Ehkä teos on sellainen, joka kaipaa hieman sulattelua, joka etsii paikkaansa kaiken muun pääni sisään tallettuneen tiedon seasta ennen kuin sitä voi todella tarkastella. Ole luonani aina saa hienon päätöksen. Pidän siitä miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Osallistun teoksella Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen. Ole luonani aina sijoittuu scifin dystopialokeroon. Ilmoittaudu linkistä mukaan haasteeseen ja lähde lukemaan tätä älykästä kirjallisuuden lajia.

Kenelle? Scifistä ja dystopioista ja tunnelmallisesta luettavasta pitäville, lukijoille, joita ihmisyys ja lääketieteen rajat mietityttävät ja tietenkin scifi-lukuhaasteeseen osallistuville.