Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Oletteko koskaan selailleet esim. Pinterestiä äänikirjaa kuunnellessanne? Minä tein niin Auringon pimeän puolen kanssa. Tuloksena oli, että klassiset aasialaispiirrokset alkoivat mielessäni kuvittaa romaanin kuvitteellista kaivoskaupunkia.

Kaikki tämä oli osa Suunnitelmaa ja Suunnitelma oli vain osittain maanpinnan yläpuolella. Siihen kuului uimahalli, jäähalli, hiihtoputki, huvipuisto ja eläintarha. Unelmien asuinalue, sellainen jonka Valitut rakensivat itse itselleen. Jos haluat tietää missä paikka sijaitsee, jos tahdot sen koordinaatit tai osoitteen, joudut pettymään. En aio opastaa sinua perille. Siitä kaikesta on kulunut liian vähän aikaa ja on parempi että Voiton Kaivoksen sijainnin tietää niin harva kuin mahdollista. Jos pidät seikkailuista, etsi reittisi itse.

Teoksessa ei sanota, mihin maailman osaan Voiton Kaivos sijoittuu. Eli miksipä ei Aasiaan? Ei ole yhdentekevää, missä silmiään lepuuttaa.

Marisha Rasi-Koskisen vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Auringon pimeä puoli pyörii rakastamani aiheen ympärillä: ajan. Teoksen päähenkilö, 16-vuotias Emilia Länsikehä päätyy matkustamaan ajassa menneisyyteen. Emilian äiti on kuollut hänen syntyessään, eikä maisemista kadonneesta isästä ole mitään tietoa. Menneisyydessä Emilia saa mahdollisuuden tutustua vanhempiinsa, mutta myös isoäitiinsä, joka on aina tuntunut vihaavan häntä.

Voiko menneisyyttä muuttaa? Emilia tahtoisi ajatella, että voi. Hän tietää äitinsä joutuneen kaivosonnettomuuteen ennen hänen syntymäänsä. Voiton Kaivosta ei vielä ole, on vain Toivon Lähde, kaupungin esiaste. Tulevaisuuden diktatuuri ei ole vielä diktatuuri ja internet on kaikkien vapaassa käytössä. Emilian mielessä alkaa kehittyä suunnitelma, joka muokkaisi toisenlaisen tulevaisuuden.

Kaivoksen mielenosoitukset olivat aina Johtajan järjestämiä ja aikuisten ohella koululuokat osallistuivat niihin opettajiensa johdolla säästä ja vuodenajasta riippumatta. Joskus vastustettiin valtionkontrollia, joskus vahingollisten ajatusten vapaata liikkumista globaalissa tietoverkossa, toisinaan kokoonnuttiin vain ylistämään Kaivosta ja sen Johtajaa. Mielenosoitukset eivät olleet kansalaistottelemattomuutta vaan jokaisen Valitun velvollisuus. Eikä vain velvollisuus, sanottiin julistuksessa, vaan ilo. Mielenosoituksissa liehuivat liput, viirit ja julisteet. Ne olivat kaikki valkoisia ja jokaiseen oli painettu Kaivoksen pyöreä logo tai Johtajan tyylitelty profiili.

Romaani vetää hyvin mukaansa ja juoni kulkee hyvää vauhtia. Suvantokohtia ei ole. Emilian tapaamilla henkilöillä on kaikilla oma merkityksensä ja paikkansa tarinassa. Emilian paras ystävä Mitek häviää kaivokseen samalla kun Emilia sinkoutuu menneisyyteen. Emiliaa painaa aluksi huoli kadonneesta ystävästä, mutta elämä menneisyydessä vie hänet mennessään. Päivät muuttuvat kuukausiksi, eikä takaisinpääsy ole itsestäänselvää. Emilia myös järkeilee, että oli hän sitten koomassa tai todella menneisyydessä, sillä hetkellä kaikki on hyvin ja hän on poissa läheistensä luota joka tapauksessa.

Koska kaikki mikä on kerran tapahtunut, tapahtuu aina. Ja kaikki mikä tapahtuu tulevaisuudessa, on eräällä tavalla jo tapahtunut. Aika ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Nykyhetkiä ei ole vain yhtä. Meistä lähtevä valo saavuttaa jonkun toisen planeetan ehkä miljoonan valovuoden päästä. He näkevät meidät, mutta missä me silloin olemme?

Teoksen loppuhuipennus tulee hivenen liian äkkiä. Siihen olisin suonut käytettäneen enemmän tilaa ja aikaa. Loppu jää kiirehdityn tuntuiseksi, vaikka palaset loksahtelevat paikoilleen. Kaikesta huolimatta Auringon pimeä puoli on mukavan kevyttä, mutta älykästä luettavaa. Pidin.

Kenelle? Nuorille, nuorten kirjoista pitäville, kevyttä lukemista kaipaaville ja ajasta ja aikamatkustamisesta kiinnostuneille.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Olen aiemmin lukenut Johanna Sinisalolta vain joitakin novelleja. Enkelten verta (2011) on ensimmäinen lukemani Sinisalon romaani. Pyrimme valitsemaan lukupiiriimme varsin lyhyitä teoksia, jotta kaikki jaksaisivat lukea ne, vaikka aihe tai tyyli ei olisikaan ihan omaan makuun. Niin myös tällä kertaa, kun luimme ehdotuksestani tämän.

Luettuani teoksesta noin kolmanneksen kysyin ryhmächatissämme, miksi valitsen niin tylsiä kirjoja. Olin valinnut Enkelten verta tietämättä teoksesta oikeastaan mitään muuta, kuin että se oli äidilläni hyllyssä. Paneutuminen itse sisältöön olisi ehkä kannattanut. Toisaalta Ella piti tästä, joten ei tämäkään mikään huti ollut. Minä olin meistä se, joka oli ehtinyt lukea koko teoksen. Kun sanon, että luin sen, tarkoitan siis sitä, että kuuntelin sen äänikirjana jaksamatta kuitenkaan keskittyä kunnolla. Osa asioista meni ohi. Nealla oli ollut niin paljon muuta, ettei hän ollut kuin hakenut kirjan kirjastosta. Ellalla oli puolestaan noin 50 sivua vielä jäljellä. Jotta lukupiirimme toimii ja pääsee kokoontumaan, emme ota liikaa stressiä luettavista kirjoistamme. Tärkeintä on, että näemme toisiamme, laitamme ja syömme hyvää ruokaa ja pääsemme keskustelemaan jotakin kirjoista.

Vergilius kirjoitti, että mehiläiset omasivat jumalallista järkeä.

Intialaisista jumalista Vishnusta, Krishnasta ja Indrasta käytettiin yhteistä nimitystä Madhava, eli medestä syntyneet. (Kyllä vain, sana ”mesi” on yksi suomen kielen vanhimmista ja juontanee juurensa sanskriitista asti – sanan hunaja, ”madhu”, etymologia ulottuu suomen sukukielten lisäksi Kreikkaan ja anglosaksiseen maailmaan asti, missä sana ”mead”, sima, tarkoittaa hunajasta valmistettua päihdyttävää juomaa.)

Enkelten verta rakentuu eläinten oikeudet -teeman ja mehiläisten katoamisen ympärille. Teoksen maailma kärsii niin kutsusta pesäkadosta. Mehiläiset katoavat pesistä jäljettömiin jättäen jälkeensä maailman, jossa kasvien pölytys käy yhä vaikeammaksi ja ruokatuotanto kärsii suuria tappioita. Teoksen päähenkilö on teurastusta paheksuva mehiläisiä tarhaava Orvo, jonka poika Eero on eläintenoikeusaktivisti ja isä taas teurastamon omistaja. Suhde eläimiin menee siis kolmessa polvessa. Romaani kerrotaan keskimmäisen miehen näkökulmasta. Hän on mehiläisten hoitajan lisäksi hautausurakoitsija, joka pyörittää mitä mainiointa hautausyritystä nimeltä Lähtösatama. Hautausurakoinnista kertovat kohdat olivat omia suosikkejani.

Eeron avulla ja neuvosta nettisivuillamme oli mahdollisuus myös valita arkut, hautakivet, uurnat ja kukkalaitteet, suunnitella muistotilaisuuden ruokalista, kuunnella ehdotuksia virsistä ja muusta musiikista (lienee sanomattakin selvää, että koska Eero auttoi, myös musiikkiehdotuksissamme oli runsaasti valinnanvaraa normaalin ”sua kohti Herrani” -materiaalin lisäksi – Celine Dionin ”My Heart Will  Go On” oli pitkään valtaisa hautajaishitti, samoin Sinatran ”My Way” ja Piafin ”Je ne regrette rien”, jopa Black Sabbathin ”Electric Funeral” soi useammissakin heavyhautajaisissa.

Mutta tämä oli vasta alkua.

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, ja aika paljon Sinisalon vuosikymmenen vaihteen tienoilla luomasta lähitulevaisuuden maailmasta vaikuttaa edelleen ihan uskottavalta. Teoksen päähenkilön poika Eero ammutaan kuoliaaksi, kun hän on tekemässä iskua isoisänsä teurastamoon. Isoisä on itse käräyttänyt iskun tekijät antaakseen pojanpojalleen kunnon näpäytyksen. Isoisä ei vain tajunnut, että taholla jolle hän iskusta kertoi, oli aika paljon hampaan kolossa ja kainalossa ase.

Enkelten verta avaa kolmen polven perhedynamiikkaa, esittelee Eeron vahvasti aktivistisia blogipostauksia ja kertoo päähenkilön mehiläisiä koskevista havainnoista ja tiedonkaivuusta, mehiläisten symboliikasta ja niihin liittyvästä mytologiasta. Eeron blogin kommentit ovat näin vuonna 2019 jo hieman vanhentuneita. Blogi on täynnä kärkeviä kommentteja, että esim. ei kukaan voi olla syömättä lihaa. Näitä on toki edelleen, mutta koimme, että tällaiset asenteet ovat kuitenkin jonkin verran vähentyneet sitten kirjan julkaisun. Vastapainoksi ei esitetä kommentteja siitä, ettei lihansyönti välttämättä ole tarpeellista. Tällaisten mielipiteiden määrä on kuitenkin huomattavasti kasvanut, ja esim. lehmän maitoa korvaavasta kauramaidosta on tullut ruokatavarakauppojen perusvalikoimaa. Vaihtoehtoisia tuotteita on nykyään huomattavasti paremmin saatavilla.

Teos ei ole niinkään juonipainotteinen, vaan tunnelma- ja asiapainotteinen. Enkelten verta sisältää valtavan määrän eläinten oikeuksien puolesta puhuvaa, hyvin perusteltua asiatietoa. Itse koin osan eläinten kohtelua kuvaavasta tekstistä hyvin ahdistavana. Kelasin näiden kohtien yli. Syynä tähän ei  siis ollut se, että olisin niin eri mieltä asiasta, päin vastoin. Ellalle nämä kohdat eivät tuottaneet ongelmia eli kyse lienee herkkyysasteesta.

Juoniromaaneja rakastavalle lukijalle kuten minulle Enkelten verta ei ole se paras lukuvalinta. Ella kuitenkin kovasti tykkäsi tästä teoksesta ja suosittelisi tätä luettavaksi. Erityisesti vihermielisille, mutta niillekin, joilla vihreä ajattelu vasta orastaa. Runsaiden faktatietojensa ansiosta Enkelten verta soveltuu hyvin myös valistavaksi teokseksi. Lukijalla on kuitenkin oltava hieman mielikuvitusta, sillä Sinisalon tyyliin myös Enkelten verta sisältää scifistisiä ja maagisia piirteitä.

Eniten tästä kirjasta oli saanut irti Ella, joka on lukenut paljon Sinisalon muuta tuotantoa ja tykännyt kaikista. Ella mainitsi, että jotkut lauserakenteet häiritsivät lukemista, mutta kun tarinan imuun pääsi mukaan, ei kielen kiireellisyys ja ajoittainen tekotaiteellisuus häirinnyt.

Kenelle? Johanna Sinisalosta pitäville, ympäristöstä ja mehiläisistä kiinnostuneille.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.

Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (scifi-lukuhaaste)

Olisitko valmis pidentämään elämääsi luovutetuilla elimillä? Suostuisit? Entä jos luovuttajat olisivat ihmisiä, joita kasvatetaan ihan vain elinluovutusta varten? Et? Entä jos nuo luovuttajat olisivat klooneja? Olisivatko he oikeita ihmisiä? Kelpaisivatko heidän elimensä sitten? Näitä kysymyksiä pohditaan Nobel-voittajan Kazuo Ishiguron romaanissa Ole luonani aina (Never Let Me Go 2005).

Kun katsoin sinä päivänä tanssimistasi, näin jotain muuta. Näin, että uusi maailma teki nopeasti tuloaan. Tieteellisempi ja tehokkaampi maailma. Enemmän hoitokeinoja vanhoihin sairauksiin. Mainiota. Mutta se oli samalla kova ja julma maailma.

Kathy H. on valvoja, jonka yli kymmenvuotoinen ura on pian saamassa päätöksensä. Hänen tehtävänään on pitää huolta luovuttajista. Muistoissaan Kathy palaa Hailshamiin, englantilaiseen sisäoppilaitokseen, jossa kloonilapset opettelevat kirjoittamaan ja tekemään taidetta ja pyrkivät töillään tekemään vaikutuksen madameen. Madame käy kerran vuodessa Hailshamissa, ja valitsee parhaat työt galleriaan. Galleriaan pääsy on suuri kunnia, vaikka kukaan ei oikein tiedä miksi.

Hailshamissa monestakaan asiasta ei tiedetä paljoa. Asiat vain ovat jollain tietyllä lailla. Kirjallisuuden lukemisesta ja oppitunneista huolimatta kasvattien tiedot ovat rajallisia. Moni toimintatapa on malliopittua käytöstä, mutta konteksti on jäänyt välistä. Kasvatit käyttäytyvätkin välillä huvittavasti kuvitellessaan, että näin ulkomaailmassa tehdään. He matkivat jotakin yksittäistä elettä ja alkavat toistella sitä luullen, että niin on tapana aina tehdä. Kasvattajat eivät kerro heille paljoa, mutta luovutuksista Kathy toteaa tietäneensä lähes aina. Hailshamissa ja myöhemmin mökeissä luovuttajat uskovat vakaasti tehtäväänsä. He eivät kyseenalaista omaa rooliaan maailmassa, ja tietävät, ettei heistä koskaan tule elokuvatähtiä tai toimistotyöntekijöitä. Luovutusten mahdollisesta lykkäyksestä edes muutamalla vuodella haaveillaan, mutta sitä ei odoteta. Yksi vallan ilmenemismuodoista on sisäistetty valta. Tila, jossa valtaan on alistuttu sosiaalistamismekanismien seurauksena, ja yksilön toimintaa säätelee oikeus ja velvollisuus. Kloonit ovat todella sisäistäneet vallan, ja osallistuvat luovutuksiin omasta tahdostaan. Vaihtoehtoa ei ole, mutta he eivät sitä myöskään kyseenalaista. Koko kirjan aikana kukaan heistä ei sano tai ajattele toivovonsa, ettei luovutuksia olisi. Luovutukset ovat heistä oikein. Ne ovat heidän tehtävänsä.

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi ajatella. Viihdyin kirjan parissa ihan hyvin, mutta teos ei säväyttänyt. Kuuntelin äänikirjaa lähes apaattisena, enkä silti pidä romaania huonona. Halusin tietää, minkälaisia salaisuuksia romaanin aikana paljastuisi. Halusin, että Kathyllä olisi jokin pakotie, jokin pelastus. Tarina etenee verkkaisesti ja salaperäisyyttä on juuri sen verran, että teos pitää otteessaan. Vai äänikirjako se minua piti otteessaan? Äänikirjaa on niin paljon helpompi vain jatkaa eteenpäin.

Jotenkin romaani tuntuu lähes värittömältä. Niin kuin lukijalle jutusteleva Kathykin. Kathyn ystävä Ruth on huomattavasti kiinnostavampi hahmo, samoin Lucy-neiti, yksi kasvattajista. On kiinnostavaa, että Hailshamin säyseässä lapsiparvessa kasvaa niin voimakas persoonallisuus kuin Ruth. Ruth haaveilee toimistotyöstä, ja hänen on aina näytettävä olevansa muita parempi. Hän on mestarimanipuloija, joka kaipaa kipeästi huomiota.

Dystopian yhtenä tarkoituksena on herätellä ajattelemaan. En silti tunne olevani hereillä Ole luonani aina luettuani. Vaikka aihe sinänsä herättää voimakkaita tunneita, ja on moraalisesti kyseenalainen, kerrotaan luovutuksista tavalla, joka ei tuo niitä kovinkaan lähelle lukijaa. Kerronta on lähes kliinistä. Mutta teoksen keskiössä eivät olekaan itse luovutukset. Ehkä siksi se ei tunnu niin shokeeraavalta.

Mitä tarkoittaa olla ihminen? Romaanissa on useita ihmisluonnosta kertovia yksittäisiä kohtauksia, pieniä arkisia hetkiä, jotka kertovat vähän ja samaan aikaan niin paljon. Yksi mieleenpainuvimmista on, kun Hailshamin oppilaat tekevät erään kokeen. Ruth on siinä käsityksessä, että madame itse asiassa pelkää heitä. Niinpä he kulkevat ihan madamen läheltä ikään kuin vahingossa. Heidän tyrmistyksensä on suuri, kun madame todella kavahtaa heitä.

Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Kreikkalaiset jakoivat elämän biosiin, laadukkaaseen elämään, ja zoeen, eräänlaiseen bare lifeen, elämään itsessään, riisuttuun elämään, jolla ei ole pääsyä julkisen piiriin, vaan joka on suljettu yksityisen piiriin. Biosin ja zoen välistä suhdetta määrittelee yhteys, jossa zoe on sekä osana yhteiskuntaa että sen ulkopuolella, sen marginaalissa. Antiikin Kreikan tieteen ja taiteen, sen valtavan kulttuuriperinnön, takana on biosin ja zoen suhde, jossa zoe, toisin sanoen orjat ja naiset, mahdollistivat kulttuurin kukoistuksen poliksissa.

Italialainen filosofi Giorgio Agamben liittää kreikkalaisten zoen roomalaiseen käsitykseen homo sacerista. Homo sacer on henkilö, joka on erotettu yhteiskunnasta ja uskonnollisesta ja poliittisesta yhteisöstä ja jolle voi tehdä mitä vain ilman, että se on rikos. Hänellä ei ole oikeuksia, häneltä on riistetty jopa hänen ihmisyytensä. Hän on pelkkä biologinen entiteetti. Ole luonani aina -romaanin luovuttajat voidaan nähdä hieman samaan tapaan edustavan zoea/bare lifea. He ovat biologisia entiteettejä, joiden ainoa tarkoitus on tarjota biomateriaa biosin hyvinvoinnin ylläpitämiseen. He takaavat, että ne, joilla on merkitystä, pystyvät elämään pidempään ja viettämään laadukasta elämää, jossa sairaudet eivät heitä niin vain kukista. Myös se, mitä romaanissa kerrotaan kloonauksen taustasta, käy yhteen Agambenin teorian kanssa. Sota-aikana aloitettu poikkeustilassa aloitettu käytäntö on jäänyt vallitsevaksi, eräänlaiseksi pitkitetyksi poikkeustilaksi. Ihmisten käyttö elävinä, hengittävinä ja kävelevinä elinvarastoina on biopoliittinen malliesimerkki – ja varsin karmiva sellainen.

Huomaan teosta pohtiessani lämpeäväni sille. Ehkä teos on sellainen, joka kaipaa hieman sulattelua, joka etsii paikkaansa kaiken muun pääni sisään tallettuneen tiedon seasta ennen kuin sitä voi todella tarkastella. Ole luonani aina saa hienon päätöksen. Pidän siitä miten palaset loksahtavat paikoilleen.

Osallistun teoksella Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen. Ole luonani aina sijoittuu scifin dystopialokeroon. Ilmoittaudu linkistä mukaan haasteeseen ja lähde lukemaan tätä älykästä kirjallisuuden lajia.

Kenelle? Scifistä ja dystopioista ja tunnelmallisesta luettavasta pitäville, lukijoille, joita ihmisyys ja lääketieteen rajat mietityttävät ja tietenkin scifi-lukuhaasteeseen osallistuville.

Risto Isomäki: Herääminen

Nyt kun jonkinlaista heräämistä ilmastonmuutokseen on tapahtunut, on hyvä lukea ilmastonmuutosaiheista kirjallisuutta. Lukupiirimme luki Risto Isomäen Heräämisen (2000). Teoksessa tosin on kyse vähän toisenlaisesta heräämisestä, sillä ilmastonmuutoksen yltyessä metaanipurkauksiksi ihmiskunta herää siihen tosiasiaan, ettemme ole yksin. (Tämä kirjoitus saattaa sisältää hieman tavallista enemmän juonipaljastuksia.)

Kirja oli lukupiiriläistemme mielestä suorastaan suunnattoman ärsyttävä siinä, miten alistavasti siinä  puhutaan naisista. Fedor, jonka kanssa Irina tekee töitä, ahdistelee Irinaa minkä ehtii ja katselee tämän vartalon kaaria. Kaikki tämä kuvataan "flirttailuna" ja "ihailuna". Irina myös kuvataan tarpeettomasti istuvan alastomana sängyllään yms. Teokseen on yritetty rakentaa mihinkään liittymätön seksuaalinen viba mukaan. Väistämättä tulee mieleen, että tämä on sitä miehen miehille kirjoittamaa kirjallisuutta. Me too -kampanjan jälkeen tällainen teksti pöyristyttää.

Pääidea Heräämisessä on hyvä, mutta sen ihmiskuvaukset ovat hädintuskin edes pintaraapaisuja. Enemmän Isomäkeä lukenut lukupiiriläinen totesi, että Isomäellä tuntuu olevan aina näitä ohuita hahmoja, joista ei jää mitään mieleen ja jotka voisivat vaikka ihan hyvin olla samat kaikissa hänen  kirjoissaan. Henkilöhahmot tuntuvat Heräämisessä epäuskottavilta ja tyhjiltä. Välillä teoksessa kuvataan satunnaisen kalastajan päivää, johon hypätään hetkeksi ennen hyppäystä kokonaan toisiin hahmoihin. Jatkuvasti vaihtuvat kohtaukset ja satunnaiset henkilöhahmot, jotka vain käväisevät tarinassa, tuntuivat elokuvamaisilta. Kohtauksesta toiseen siirrytään kömpelösti töksähtäen, ilman mitään varoitusta ja välillä ilman pidempää riviväliä tai muuta merkitsijää. Seuraavalta sivulta vain yllättäen alkaa kohtaus kokonaan toisista hahmoista.

Teoksen ärsyttävimpiä piirteitä ovat sen jatkuvat cliffhangerit. Henkilöt jäävät kummastelemaan ja päivittelemään jotakin asiaa kauhuissaan ilman, että saavat sanotuksi mistä on kyse ennen kuin  kohtaus jo vaihtuu. Alien-sanaa vältetään turhautumiseen asti. Lukija on tajunnut jo, mistä on kyse, mutta kerronta polkee paikallaan ja välttelee sinnikkäästi asioista niiden oikeilla nimillä puhumista. Efekti on lähes koominen.

Irina tajusi, mitä Kauko ajoi takaa, ja kalpeni.

- Voi hyvä jumala, hengähti Irina. - Se ei voi olla totta. Se olisi aivan liian kauheaa ollakseen totta.

Yhtä lukupiiriläistämme häiritsi teoksen liiat tieteelliset selittelyt ja yksityiskohdat ja tiedolla brassailu, kun taas loput meistä olivat tykänneet selityksistä. Herääminen sijoittuu selvästi niiden scifien joukkoon, jotka perustuvat pitkälti juuri tieteeseen ja sen hyödyntämiseen spekulatiivisessa fiktiossa. Jossain kohdissa teosta tietoa tulee kieltämättä pitkissä monologeissa, eikä sitä ole yhdistetty kovin hyvin itse tarinaan. Osa näistä kohtauksista tuntuu opetustuokioilta.

Muutenkaan emme pitäneet Isomäkeä hyvänä tarinankertojana. Mieleen Isomäen tyylistä tulee lähinnä Dan Brown, jolla Isomäen tavoin on vaikka mitä ideoita, mutta joiden toteutus jää todella geneeriseksi. Herääminen on liian jokamiehenkirja. Teoriassa teos on ihan mielenkiintoinen, mutta loppujen lopuksi se ei vaadi lukijaltaan mitään. Luettuaan sen unohtaa.

Erityisesti Maapallolle sijoittuvan scifin ongelmana on, että se vanhenee nopeasti. Tämä näkyy Heräämisessä, jonka julkaisuajankohtana ilmastonmuutoksesta  ei oltu vielä yhtä tietoisia kuin nyt. Teos alleviivaa, miten tosissaan aiemmat varoitukset olisi otettava ja miten myöhemmin voi olla liian myöhäistä. Tänä päivänä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi tehdään varmasti enemmän kuin 18 vuotta sitten. Vuonna 2000 ajatus näköpuhelusta on ollut ilmeisen hurja, mutta nykyään näköpuhelut ovat teknologiana arkipäivää, joskaan eivät kaikkien käytössä niin kuin Heräämisessä. Ajatus siitä, että joku vastaisi näköpuheluun lähes alastomana on outo. Eikö näköyhteyttä todellakaan saisi kytkettyä pois? Ja miten kukaan ei ole ostanut ilmalämpöpumppua kotiinsa? Vielä vuonna 2000 ilmalämpöpumput eivät tainneet olla mikään juttu, mutta nykyään omakotitaloissakin alkaa monessa olla ilmalämpöpumppuja. Heräämisessä ilmastoinnin sijaan kärsitään läkähdyttävästä kuumuudesta –ihan kaikkialla.

Maa on Heräämisessä eräänlainen museoplaneetta; planeetan kokoinen luonnonsuojelualue, kosminen eläintarha, jossa primitiivisen sivilisaation annetaan temmeltää. Vieras supersivilisaation ei kuitenkaan jää vain tarkkailevaan asemaan, vaan pyrkii säilyttämään Maapallon elämän ja pelastamaan sen karanneelta kasvihuoneilmiöltä. Tilanne, jossa vain Maan ulkopuolinen sivilisaatio kykenee pelastamaan planeettamme ilmastonmuutoksen aiheuttamalta tuholta on surullinen.

Itse pidin siitä, ettei Heräämisessä esiintyvä supersivilisaatio ole vihamielinen. Vihamieliset sivilisaatiot ovat usein varsin lyhytikäisiä, minkä vuoksi skenaariot kohtaamisista vihamielisten alieneiden kanssa kallistuvat epäuskottavan puolelle. Sivilisaation, joka kykenisi tulemaan Maapallolle ja ottamaan meihin yhteyttä olisi oltava todella pitkälle edennyt ja vanha. Koska sivilisaatioiden kehitykselle on ominaista oppiminen, olisi tällainen supersivilisaatio todennäköisesti myös meitä "sivistyneempi" niin moraaliltaan kuin kosmiselta ymmärtämiseltään. Pelkästään tuhottavakseen muita sivilisaatioita etsivä supersivilisaatio on ajatuksena lähes naurettava. Elintilan laajentaminen ja resurssien kahmiminen ovat kuitenkin sellaisia syitä, joiden takia ihmissivilisaatiotkin ovat kautta aikojen olleet valmiita sotimaan.

Heräämistä oli erään lukupiiriläisen mukaan kiva lukea kylvyssä. Teos on sellainen, ettei haittaa, vaikka se putoaisikin kylpyammeeseen. "Kukaan ei kärsisi siitä, jos kirja olisi oma. Tai jos se olisi kaverin niin kaveristakaan ei tulisi onnetonta. Tän tyyppinen kirja." Lausahdus kiteyttää hyvin myös oman mielipiteeni teoksesta.

Lukupiiristämme myös Nea on kirjoittanut tästä blogissaan Lukuhaaste 2019. Käy lukemassa se täältä mikäli kiinnostuit.

Kenelle? Miespuolisille lukijoille, niille, joita kiinnostavat asiat ihmisten sijaan,  ilmastonmuutoskirjallisuutta janoaville sekä tietysti niille, jotka kaipaavat ihan vain kylpylukemista.

Piia Leino: Taivas

Piia Leinon Taivas (2018) on dystopia, jossa kansallissosialismi on voittanut, maahanmuuttajatat ajettu pois ja ihmiset ovat kuin zombeja. Kaikki haluavat vain olla Taivaassa, valtion ylläpitämässä virtuaalitodellisuudessa, jossa mieli lepää ja virtuaalimaisemat hivelevät aisteja tavalla, jonka täydellisyyteen todellinen maailma ei koskaan voisi yltää. Ihmiset ovat kuin transsissa. On ihan sama mitä Taivaan ulkopuolella tapahtuu (ei juuri mitään), mitä pistää suuhunsa (syöminen on niin työlästä), mitä pitää päällään (vaatteet kuin vaatteet) ja miltä näyttää (rasvaiset hiukset on ihan ok).

Levottomuus kuljettaa Akselia yhä uusille juoksulenkeille. Hän ymmärtää koikkelehtimisensa olevan täysin poikkeuksellinen näky, mutta päät eivät nouse hänen juostessaan ohi, edes hänen kirkuvan oranssit kenkänsä eivät saa ketään havahtumaan. Kerjäläiset tuijottavat kuppejaan ja muut valuvat kuin ohjelmoituina pakollisissa toimissaan. Välinpitämättömyys huokuu jokaisesta rapistuneesta rakennuksesta ja kasvillisuuden valtaamasta tienpätkästä, kaupunki on kuin puhki kuluneet kengät ennen pohjan irtoamista.

Ihmisten välisen kanssakäymisen taito on hukattu ja ihmiset elävät eristäytyneitä toisistaan. Vain Taivaalla on jotain väliä. Ihminen ei enää lisäänny. Ihmiseltä puuttuu halu ja kiinnostus toista ihmistä kohtaan. He tulevat  kaikki kuolemaan pois, kukaan ei tule heitä elättämään, eivätkä ihmiset eivät nosta sormeaankaan muuttaakseen mitään. Niille, jotka eivät tee työtä on tarkoin määritelty kerjäämispaikkansa. Kerjäämistä valvovat vartijat, ja ihmisten tuoreessa muistissa on edelleen torilla tapahtuneet teloitukset. Ihmisten Helsingistä on vuonna 2058 jäljellä lähinnä vain Kauppatori.

Akseli on töissä yliopistolla ja kirjoittaa tutkimusraporttia menneestä, himon katoamisesta. Hän saa pomoltaan kokeiltavakseen pillereitä, jotka palauttavat halun. Ne herättävät Akselin kuin unesta. Ruoka alkaa maistaa ja Akselin tekee mieli juosta. Akseli myös herättää Iinan, naisen, jonka hän tapaa Taivaassa ja houkuttelee tutkimukseen vedoten tapaamaan hänet oikealla Tuomiokirkolla. Akseli tulee kuitenkin huomaamaan, että Iinan käsitykset maailmasta ovat hieman toisenlaisia kuin hänen. Iina ei halua uhrata elämäänsä Taivaaseen.

Teos ironisoi nykymaailmamme kulutusyhteiskuntaa ja materialismia. Akseli ihmettelee sitä hysteriaa, jonka kenkäpari saa aikaan Sinkkuelämää-sarjan tallenteissa eikä voi ilmastonmuutoksen jälkeisessä maailmassa ymmärtää sitä, että joku haluaa jotakin mitä ei oikeasti tarvitse. Toisaalta teos pureutuu virtuaalitodellisuuden ja pelien varjopuoleen, oikean elämän elämättä jättämiseen. Teoksen ihmiset ovat päästäneet lihaksensa surkastumaan, ovat resuisia rasvalettejä, joille henkilökohtainen hygieenia on enää vain vieras käsite.

Konsepti on mielenkiintoinen. On vaikea kuvitella, että ihmiset todella etääntyisivät todellisesta maailmasta näin pahasti. Varsinkaan kun Taivas ei vaikuta oikein muulta  kuin passivoivalta simulaatiolta eri matkakohteista. Teos ei kuvaa, että Taivaassa oikeastaan tehtäisiin mitään. Kaikki on vain ihanaa ja rauhallista, eikä kontaktia muihin juurikaan ole. Kukaan ei kaipaa sitä. Ja tämä on ehkä se seikka, joka pistää silmääni kaikista eniten. En usko, että ihmisen sosiaalisuus on koskaan häviämässä mihinkään. Monien nykyisten pelienkin viehätyksestä vähintään osa perustuu yhteisöllisyyteen ja vuorovaikutukseen muiden kanssa. Kuva VR-lasit päähänsä  laittavasta, tuntikausia paikallaan makaavasta ihmisestä, joka ei ota virtuaalitodellisuudessa edes muihin kontaktia, vaan on täysin omassa kuplassaan, on outo.

Sanotaan, että ihminen on nykyään enemmän yksin kuin ennen. Samaan aikaan moni on kuitenkin verkossa yhteydessä muihin, vaikka tapaisikin kasvotusten vähemmän ihmisiä. "Oikeiden" elämysten merkitys ei silti ole kadonnut mihinkään, eikä varmaan tule katoamaankaan. Tietysti jos onnistumme tuhoamaan elinympäristömme ja aiheuttamaan kunnon suurkatastrofin, voi olla, että elämä virtuaalitodellisuuden puhtaassa maailmassa alkaisi yllättäen vetää puoleensa. Mutta perustuisiko tällainenkaan tilanne sille, etteivät ihmiset olisi toistensa kanssa tekemisissä? Tuskin. Sukupuolivietin sammuminen esitetään Taivaassa seurauksena ihmisten välisten kontaktien hiipumisena, vaikka voisi kuvitella, että sukupuolivietti jos jokin pitäisi huolta, että ihmiset edelleen hakeutuisivat toistensa seuraan.

Vasta lukiessani tätä muistin, että olin aiemmin lukenut Taivaasta jonkun blogikirjoituksen. Epäilin jo silloin koseptin toimivuutta ja sitä, pitäisinkö tästä. Taivas herättää ajatuksia, mutta en pitänyt itse teoksesta. Teos jää liian pinnalliseksi, on liian lyhyt kertoakseen kaikkea sitä, mitä tästä aiheesta voisi saada irti – ja on ennen kaikkea kriittisen epäuskottava.

Viha roihahti voimaansa juuri loppukeväällä silloin, kun Taivasmaksut nousivat. Marius sanoi, että hallitus teki sen tahallaan: syyksi korotuksiin sanottiin maahanmuuttajien lasten aiheuttamat kulut, mikä kasvatti raivoa vähemmistöjä kohtaan. Monet jo virtuaalielämään tottuneet joutuivat ensi kertaa vuosiin päivänvaloon ja näkivät lastenrattaita ja leikkipuistoja, joissa ei enää leikkinyt ainuttakaan valkoista lasta.

Dystopiat heijastelevat yleensä reaalimaailman sosiopoliittisia kuvioita ja pyrkivät herättelemään ihmisiä. Dystopiat ovat varoituksia siitä, mitä tiettyjen trendien jatkuessa voisi tapahtua. Huolestuttavimpana ja osuvimpana havaintona Taivaassa onkin sen kansallissosialistinen Suomi, tie, jolle en välittäisi astua, mutta jonka kannattajia näkyy jo nyky-yhteiskunnassamme.

Kenelle? Dystopioista kiinnostuneille, virtuaalitodellisuuksien tulevaisuutta pohtiville.

William Gibson: Neurovelho

Tavoitteenani on jo jonkin aikaa ollut lukea scifiklassikoita läpi. Tällä kertaa luettavakseni valikoitui ikoninen William Gibsonin Neurovelho (Neuromancer 1984, suom. 1991), joka tunnetaan kyberavaruuteen sijoittuvan scifin eli kyberpunkin jos ei aloittavana teoksena niin ainakin yhtenä sen aloittavista teoksista.

Neurovelhossa datacowboy eli hakkeri Case hoitelee bisneksiään Chiban alamaailmassa suistuttuaan uraltaan varastettuaan työnantajaltaan. Rangaistuksena Casen hermopiirit, joilla kytkeydytään virtuaalitodellisuuteen, on turmeltu. Hänestä ei ole enää cowboyksi. Jäljellä on huumeita ja satunnaisia diilejä sekä tyttö nimeltä Linda. Linda kuitenkin pettää Casen ja varastaa tältä. Palatessaan kapselihotellinsa kapseliin Casea odottaa yllätys: karmiininpunaiset kynnet ja niiden alle sisäänvetäytyvät terät omaava nuori nainen, jonka silmillä on istutetut kyberlasit. Molly johdattaa Casen työnantajansa puheille, sillä tällä on Caselle vastustamaton tarjous.

Case alkaa tehdä töitä Armitagelle, entiselle sotilaalle, joka on selvinnyt Neuvostoliittoa vastaan kohdistautuneesta operaatiosta, legendaarisesta Ujeltavasta Nyrkistä. Armitagelta ei resursseja puutu. Työn vastaanottamista vastaan hän korjauttaa Casen hermoston hintaan, joka on kaukana pikkusummasta. Samalla Armitage kuitenkin asennuttaa Caseen hermomyrkkypusseja, jotka ilman vastamyrkkyä tulevat vapauttamaan hermoston pilaavaa ainetta tämän elimistöön. Näin Armitage saa lujan otteen Casesta, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin Armitagen käskyjen mukaan. Mutta kenelle Armitage itse asiassa tekee töitä? Mistä Armitagen rahat ovat peräisin? Entä kuka Armitage oikeasti on? Ujeltavassa Nyrkissä ei tiedettävästi ollut ketään Armitage-nimistä mukana.

Teos lähtee liikkeelle kuin vanha auto, eikä niin kovinkaan mukavasti. Matka kuitenkin jouhevoituu, kun Case pääsee Japanista ja kirjan mielenkiintoinen osuus alkaa. Alun Chiba ei vaikuta miellyttävältä paikalta lainkaan, ja Casen huumesekoilu ahdistaa. Huumeet pistävät silmään sitäkin enemmän, että myös juuri tätä ennen lukemassani toisessa 80-luvun scifiteoksessa (Piknikki paratiisissa) niillä oli osansa. Tämä on ilmeisesti ollut ajan scifille ihan yleinen trendi.

Kiitos Armitagen Case saa leikkauksessa myös uuden haiman. Uusi haima on modifioitu niin, ettei samojen huumeiden vetäminen enää onnistu, jos jotain vaikutustakin haluaa tuntea. Casen on pakko ryhdistäytyä ja paneutua toisitoimiin.

Casen virus oli porannut ikkunan kirjaston  komentojäähän. Hän työntyi läpi ja näki äärettömän sinisen tilan, joka oli täynnä värikoodattuja palloja tiuhan kalvaansinisen neonverkon varassa. Matriisin epätilassa määrätyn datakonstruktin sisällöllä oli rajattomat subjektiiviset ulottuvuudet; jos Casen Sendailla olisi tunkeutunut lasten leikkilaskimeen, se olisi näyttänyt loputtomalta, muutamien peruskäskyjen reunustamalta tyhjyyden kuilulta. 

Neurovelho on maailmaltaan huikea, etenkin kun ottaa huomioon, että teos on kirjoitettu kun internet on ollut vasta alkutekijöissään. On vaatinut aikamoista mielikuvitusta tuolloin kehitellä virtuaalitodellisuuteen sijoittuva tieteisromaani. Neurovelhossa liikutaan todellisuuden ja virtuaalitodellisuuden välillä. Kyberavaruuteen pääsee dekin, eräänlaiseen tietokoneeseen vertautuvan laitteen avulla. Case kytkeytyy välillä myös suoraan Mollyn laseihin, joiden kautta hän pääsee ikään kuin haamumatkustajaksi Mollyn kroppaan. Hän ei pysty ohjaamaan Mollya, mutta näkee, kuulee ja tuntee mitä Mollykin. Tehävä johdattaa heidät murtamaan erään hyvin suojatun AI:n jäätä, mutta heidän on myös päästävä fyysisesti tunkeutumaan tiettyyn paikkaan.

Neurovelhon AI:t ovat mielenkiintoisia. Ne ovat pitkälle kehittyneitä itse ajattelevia tekoälyjä. Ne ovat vähintään osittain jonkun omistamia omistuksella kahlehdittuja entiteettejä, joita on lähes mahdotonta murtaa. Niitä on niin armeijan kuin yritysten käytössä. Neurovelhossa ei olla siis vielä kauhuskenaarioiden tilanteessa, jossa tekoäly on ottanut vallan Maapallosta ja jossa ihmiset ovat niiden armoilla. Mutta voiko AI:n pitää loputtomasti kahlittuna?

Varsinaisten tekoälyjen lisäksi Neurovelhossa on RAM-kasetille tallennettuja kuolleita, joista eräskin toimii Casen kyberoppaana. Suoraviiva Dixieksi kutsutulla entisellä cowboylla on liikuttavan inhimillinen toive: tulla pyyhityksi kyberavaruudesta ja saada levätä rauhassa.

”Kuinka pyyhkii, Dixie?”
”Case, minä olen kuollut. Minulla on ollut tässä Hosakassa riittämiin aikaa saada se selville.”
”Miltä se tuntuu?”
”Ei se tunnu.”
”Vaivaako se sinua?”
”Minua vaivaa se ettei mikään vaivaa.”

Neurovelho ei yllä ihan odotusteni tasolle, vaikka herättää mielenkiintoisia kysymyksiä ihmisten tallentamisesta virtuaalitodellisuuteen, AI:n jonkinasteisesta  mahdollisesta kriiseilyistä sekä ihmisten syväjäädyttämisestä vuosikymmeniksi. Teos tuntuu kuitenkin näiden aiheiden pelkältä pintaraapaisulta. Nykylukijalle teos ei tarjoa riittävää pohdintaa, syvällistä käsitellyä tai asioiden moraalisuuden kyseenalaistamista. Mutta jostain kaiken on alettava, eikö? Scifin historian kannalta Neurovelho on puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen. Jos ei muuten, niin onhan se aina hauska bongata Suomi-mainintoja kirjoista. Niitä tästä teoksesta nimittäin löytyy, onpa yhden henkilöhahmon nimikin Suomalainen.

Kenelle? AI:sta, virtuaalitodellisuuksista ja scifistä kiinnostuneille.

Joanna Russ: Piknikki paratiisissa

Lukupiirimme kolmas teos Joanna Russin Piknikki paratiisissa (Picnic on Paradise 1968, suom. 1988) vei Paratiisiin, lumiselle ja karulle, mutta kauniille turistiplaneetalle, jossa on syttynyt kaupallinen sota. Miksi kirjan nimeen Paratiisi on merkitty pienellä huolimatta siitä, että kyseessä tosiaan on erisnimi, ken tietää. Antiikin Kreikasta poimitun Alyxin on vietävä sekalainen retkikunta turvaan. Tähtävää varten hänen aivoihinsa on ympätty käytetyn kielen sanavarastoa, mutta ei sitten paljon muuta. Hän on kuitenkin tottunut kulkemaan ilman valtavan teknologian avustusta, ja on siksi juuri oikea henkilö retkikunnan johtoon. Muut ovat avuttomia teknologiaan ja mukavuuksiin tottuneita uusavuttomia. Vain tutkimusmatkailija Gunnarilla on mitään tietoa mistään sellaisestakaan kuin suunnista.

Retkikuntalaiset ovat kaikki Alyxia huomattavasti pidempiä, "skandinaavisen pitkiä", ja tunnetasolla Alyxista valovuosien päässä. He käyvät pohdintaa omista minäkuvistaan, puhuvat monimutkaisin teoreettisin käsittein, ja itkevät vuolaasti niin miehet kuin naisetkin, täysin häpeilemättä. Silti oikea suru on tapana jättää kokematta: äitinsä menetyksen äärellä nunnat tarjoavat Irikselle mukanaan kantamaansa huumetta, jolla tämä pääsee pahimman yli. Minkään oikeasti raskaan kanssa ei haluta olla tekemisissä, ja Alyxin arvet, hänen kantama koko historiansa, ovat muista kammottavaa. Ei kukaan halua niin paljon toisesta tietää.

- Piristykää hyvät ihmiset! hän tiuskaisi niin halveksivasti kuin osasi, mikä teitä riivaa? Te ette ole kuolleita ettekä halvaantuneita, niin että pilkettä silmään! Minä olen ollut pahemmassakin kiipelissä ja selvinnyt hengissä; sinä siinä (hän osoitti Machinea) nipistä muut hereille, ole hyvä! Ja lopeta se vollotus! hän torui ja ravisteli Gunnaria kaikin voimin, ajatellen että hänen luulisi ainakin toipuneen. Hän oli sentään itkenyt. Alyxista tuntui kuin olisi joutunut keskelle isokokoisten koiranpentujen laumaa.

Väkivaltaan tottumatton sekalainen seurakunta joutuu koville, kun Alyx paimentaa heitä väkivalloin ja uhkauksin saadakseen heidät pysymään aisoissa. Laulaminen ei käy päinsä, sillä eläimet eivät laula. Jonkin lentäessä taivaalla on jokaisen mentävä äkisti nelinkontin, kuin eläimet, ja toivottava, ettei heitä huomata ihmisiksi. Vaaran uhka on teoksessa koko ajan läsnä, mutta sitä ei täsmennetä. Teoksen läpi kulkee jännite ja lukijaa pidetään varuillaan. Paratiisissa liikutaan kartoittamilla vesillä, joilla voi sattua mitä vain.

Hän potki kuolleen ruumiin tarkasti lumen peittoon. Hän ajatteli että Paratiisi varmaan tuntee heidät kaikki oikein hyvin, itse asiassa hyvin läheisesti, ja kykenee löytämään keinot heidän tuhoamisekseen yksitellen, kunnes ketään ei ole jäljellä tai yksin hän on jäljellä tai ketään ei ole jäljellä. 

80-luvulla scifi oli vielä pitkälti miesten genre. Teos on feministisen scifin edustaja ja uranuurtaja. Sen feministisyys on kuitenkin nykylukijasta jo vanhentunutta. Alyxin Machineen kehkeytyvä  suhde on omituinen ja nykyfeminististä jopa ongelmallinen. Feministisintä teoksessa on miesten itkemistä ja sukupuoliroolien hämärtymistä ennemmin itse Alyx. Hän on naissankari, mutta hänen naiseudestaan ei tehdä numeroa. Hän vain sattuu olemaan nainen, ja sattumoisen äärimmäisen pätevä ja vahva sellainen. Teoksessa on ihan luonnollista, että nainen voi olla tällaisessa roolissa.

Ihmetystä Alyxissa herättää minussa se, että Alyx on niin korostetun väkivaltainen – piirre, joka nykyaikanakin liitetään ennemmin miehiin kuin naisiin. Ajateltiinko teoksen kirjoitusaikaan, että voidakseen olla vahva ja sukupuolirooleja rikkova naissankarin on oltava nimenomaan väkivaltainen? Ajatus tuntuu vanhahtaneelta, eikä oikein toimi. Alyxin väkivaltaisuus kuvastaa toisaalta eroa sivistyneen retkikunnan ja sitä ohjaavan barbaarisen muinaiskreikkalaisen naisen välillä, ja on tässä mielessä motivoitua. Alyxista kehkeytyy kummallinen yhdistelmä sisua, väkivaltaa, määrätietoisuutta ja ulkokuoren alta purkautuvia tunteita, jotka puhkeavat esiin yks kaks.

Piknikki paratiisissa ei liikoja selittele. Ei Alyxin tai muiden retkikuntalaisten tunteita, mutta ei myöskään ympäröivää maailmaa. Maailmaa tarkastellaan Alyxin kautta, joka on aikamatkustaja muukalainen niin ajassa kuin paikassakin, eikä tiedä syytä moneen asiaan. Pohjoismaalaisena lukijana tunnistaa vanhan Maan eläimistöä, jota Paratiisiin on tuotu. On karhuja ja on kissapetoja, jotka täplineen ja tupsukorvineen  ovat selvästi ilveksiä.

Kolmantenakymmenentenäviidentenä päivänä he menettivät Raydosin. He eivät menettäneet häntä kissoille, vaikka leirin ympäriltä löytyi suuria tassunjälkiä seuraavana aamuna ja yksi täplikäs otus tuli  puolenpäivän aikaan heitä vastaan: he kiersivät sen varovasti matkan päästä sen sihistessä ja syljeskellessä kallionlohkareen päällä ilmeisen epävarmana tullako lähemmäs vai ei. Se oli alle metrin korkuinen ja sillä oli valtavat paksut tassut – pieni eläin ja paljon kiusaa ---

Omituista Paratiisissa on, ettei eläimistä ole retkikunnalle haittaa. Alyxista alkaa jopa tuntua, että he ovat osana jotakin kummallista koetta, jossa suurin vaara on heidän oma tyhmyytensä.

Suurimmaksi osaksi en kaivannut enempää selityksiä, vaan sitä vain nautti tekstin tyylistä ja kerronnan ajoittaisesta tajunnanvirrasta. Silti kirja hämmensi ja jäi ikään kuin keskeneräiseksi. Lopussa asiat eivät auenneet niin kuin niiden olisi odottanut aukeavan. Teoksen motiivit jäivät epäselviksi. Tämä ehkä selittyy osittain sillä, että Alyxin seikkailuista on tehty kirjasarja, jossa mahdollisesti käsitellään enemmän esimerkiksi Alyxia itseään.

Kenelle? Feministisestä kirjallisuudesta ja scifistä kiinnostuneille.

Hannu Rajaniemi: Kesämaa

Helsingin kirjamessuilla ystäväni tokaisi nimmarijonoa katsellessamme, ettei kehtaisi mennä jonottamaan kenenkään nimikirjoitusta, oli nimmareita jakamassa sitten kuka tahansa. Totesin, että minä kyllä voisin jonottaa Hannu Rajaniemeä varten. Hannu Rajaniemi vaan ei harmikseni ollut tänä vuonna kirjamessuilla. Rajaniemen syksyn uutuuskirja Kesämaa (Summerland 2018) siellä kuitenkin oli. Teos on todella nopeasti käännetty. Ei ole kulunut montaakaan kuukautta sen kesäkuisesta ilmestymisestä englanninkielisenä, kun sitä jo saa suomenkielisenä kirjakauppojen hyllyiltä ja kirjastoista. Luin Kesämaan itse asiassa jo aikapäiviä sitten, mutta odotin saavani siitä oman kappaleeni kirjamessuilta.

Kesämaa on sekoitus vakoiluromaania, vaihtoehtoista historiaa ja scifiä. Se sijoittuu vuoden 1938 Englantiin, vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ovat vastakkain, eikä natsi-Saksasta ole tietoakaan. Espanjassa riehuu sisällissota, jossa molemmilla suurvalloilla on näppinsä pelissä. Tilanne muistuttaa enemmän kylmää sotaa kuin tuntemaamme vuotta 1938 ja toista maailmansotaa edeltänyttä ilmapiiriä.

Vaihtoehtoiselle historialle on tyypillistä, että se kuvaa maailmaa hieman toisenlaisena kuin mitä se on. Taustalla piilee kontrafaktuaalinen ajattelu. Kontrafaktuaalit ovat mitä jos -skenaarioita, usein minimaaliseen historian uudelleenkirjoittamiseen perustuvia ajatuskokeita, joissa X:n muuttumisesta seuraa erinäisiä todellisesta maailmasta poikkeavia tapahtumia ja kehityssuuntia. Kontrafaktuaaleilla voidaan tarkastella maailmaa ja siihen liittyviä itsestään selvinä pidettyjä oletuksia. Ne kysyvät: ”Olisiko X voinut olla toisin?” Fiktiossa kontrafaktuaaleja hyödyntää spekulatiivinen/vaihtoehtoinen historia, jossa muutokset historiaan saattavat olla Kesämaan tavoin suuriakin.

Rachel White on Iso-Britannian vakooja, jonka ura kokee kolahduksen, kun Neuvostoliitosta loikannut agentti ampuu itsensä Rachelin vahtivuorolla. Tätä ennen loikkari on ehtinyt kertoa Rachelille Kesähovin myyrän nimen: Peter Bloom. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis uskomaan Peteriä myyräksi. Peterin takana on vaikutusvaltaisia johdon henkilöitä, ja talouspuolelle siirron saanut Rachel jää sapekkaana yksin tietojensa kanssa. Saadakseen kenttäagentin työnsä takaisin ja todistaakseen olleensa oikeassa Rachel käy yksin selvittämään Peterin puuhia. 

Oman twistinsä perusvakoilujuoneen tuo Kesämaan scifiulottuvuus; maanalainen kuoleman jälkeinen paikka, jonka agenttijaostosta Peter on. Paikkaa kutsutaan Kesämaaksi, sillä siellä on ainainen kesä. Sinne pääsee kuitenkin vain Lipulla. Muilla on edessä nopea Hiipuminen ja katoaminen kataan. Kesämaassa kaikki on ajatuksen voimalla muokattavaa ainetta, eetteriä. Jokaisen on pidettävä oma ulkomuotonsa koossa ajatuksillaan, mutta myös rakennukset muuttavat muotoaan tilaisuuden tullen.

Peter sadatteli. Hän oli varmasti nukahtanut, ja talo oli käyttänyt tilanteen hyväkseen ja vaihtunut entiseen olomuotoonsa. Talo oli rakennettu sieluista, kuten kaikki pysyvä Kesämaassa. Sen jokainen tiili oli luz-kivi, adamantiinijyvä, joka jäi jäljelle kun sielu Hiipui perinpohjaisesti ja kun ajatukset ja muistot olivat tyystin kadonneet. Vanhat kuolleet (eskatologinen niminen nykyaikaa edeltäneelle kadotetulle sivilisaatiolle) olivat vuosituhansia sitten keränneet ne yhteen ja rakentaneet Kesäkaupungin. Muinaiset rakentajat olivat sittemmin kadonneet.

Pysyvää ainesta on vain luz eli sielukivi, joka on jokaisen olemuksen ydin ja kaikille nähtävissä. Koska kuolleet voivat myös lukea elävien sieluja ja saada selville heidän kätkettyjä tunteitaan, on Kesämaan oma Kesähovin agenttiosastonsa  huipputehokas. Sen avulla brittien vakoilutekniikat ovat tehostuneet isoin harppauksin. Kuolleet vakoojat pystyvät  liikkumaan Maan päällä, ja missä tahansa saattaa olla kuollut vakooja, joka pystyy havaitsemaan valheet. Pystyäkseen kätkemään Peteriltä todelliset aikeensa on Rachelin opeteltava valehtelemaan aivan uudella tavalla: pohjalla on oltava todellinen tunne jostakin muusta, jokin muisto, jonka alle kätkeä vaaralliset tunteet.

Kesämaassa tiivistyy kuolemanjälkeisen elämän ongelma. Mitä merkitystä maanpäällisellä elämällä on, kun kuolema ei olekaan lopullinen ja elämää voi mukavasti jatkaa Kesämaassa? Ehkä jopa mukavammin, kuten jotkut ajattelevat. Kesämaassa asiat ovat monin tavoin paremmin. Kenenkään ei tarvitse olla ulkonäkönsä vanki ja muita ihmisiä on helpompi ymmärtää, kun heidän tunteensa ovat esillä. Elämän ainutkertaisuus katoaa, eikä kuolema tarvitse pelätä.

"Olen kuullut, että tilanne kuolinhetkellä vaikuttaa siihen, mitä Kesämaassa tapahtuu. Kuvittelen toisinaan että olisi mukava pudota, iskeytyä maahan ja jatkaa putoamista suoraan maapallon läpi. Voisin yrittää kiivetää koko ikuisuuden takaisin ylös. Ei se mitenkään huono juttu olisi."

Hannu Rajaniemeä haastateltiin taannoin Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa Kesämaan tiimoilta. (Katso haastattelu täältä.) Jos minulla olisi ollut fysiikan opettaja, joka olisi selittänyt asioita yhtä innostuneesti ja mukaansatempaavasti kuin Rajaniemi, olisin nyt fyysikko. Kesämaahan vaikuttaneiden tieteellisten teorioiden lisäksi puheena haastattelussa oli Kesämaassa Neuvostoliiton Leninin aivoista rakentama jumala, Läsnäolo. Läsnäolon jumalallista tietomäärää lisätään jatkuvasti sulauttamalla siihen uusia sieluja, joiden sisältämä informaatio siirtyy Läsnäolon käyttöön. Suurempaa kunniaa kuin Läsnoloon sulautumista ei neuvostojokkojen keskuudessa ole. Rajaniemi kertoi haastattelussaan, että todellisessa Neuvostoliitossa itse asiassa haluttiin herättää Lenin takaisin henkiin puoluetta johtamaan. Leninin aivoista tehty Läsnäolo Neuvostoliiton joukkojen johtajana Kesämaassa edustaa tämän unelman täyttymystä.

Jostain syystä Kesämaa ei kolahtanut niin kuin Kvanttivaras-trilogia. Pidin erityisesti teoksen vakoilujuonesta ja Peterin matematiikan pohdinnoista. Onnekseni minulla on vielä jäljellä Kvanttivaras-trilogian viimeinen osa, jota olen säästellyt myöhempää nautiskelua varten. Rajaniemi-lukutaipaleeni ei siis suinkaan pääty tähän. Paljastettakoon myös, että ostin kirjamessuilta Rajaniemen novellikokoelman Näkymättömät planeetat.

Kenelle? Vakoiluromaaneista, scifistä ja ajatuskokeista pitäville.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Tämä teksti käsittelee Kvanttivaras-trilogian toista osaa, Fraktaaliruhtinasta. Sarjan ensimmäistä osaa koskevan kirjoituksen löydät täältä.

Hannu Rajaniemellä on Fraktaaliruhtinasta (The Fractal Prince 2012, suom. 2013) kirjoittaessaan ollut mielessään Tuhannen ja yhden yön tarinat. Sen huomaa. Teoksen kerronnallinen rakenne on haastava, ja lukujen välillä ehtii varsinkin alussa jo mennä hieman sekaisin siitä, mihin tarinassa oikein jäätiin. Fraktaaliruhtinas pitää sisällään kehyskertomuksen, joka sisältää kaksi eri sisäiskertomusta, varkaan narratiivin ja Maan asukkaan Tawaddudin narratiivin. Tawaddudin narratiiviin sisältyy puolestaan vielä sisäiskertomuksen sisäiskerkertomuksia, joita Tawaddud ja muutama muukin kertoo. Mukaan mahtuu myös Sotamielen ja chenin kertomukset.

Tuhannen ja yhden yön tarinoissa prinsessa Šeherazade kertoo tarinoita kuningas Šahryārille henkensä pitimiksi. Kuninkaalla on nimittäin paha tapa tappaa aina vaimonsa ja naida uusi morsian seuraavana päivänä. Estääkseen karua kohtaloa osumasta kohdalleen prinsessa viihdyttää kuningasta tarinoilla, joita tämä ei voi vastustaa.

Tarinoilla on merkityksensä myös Fraktaaliruhtinaassa. Villikoodin saastuttamassa Maassa tarinoilla ujuttaudutaan ihmisten mieliin ja niillä voidaan vallata toisen ruumis. Niillä myös punoudutaan yhteen, yhdistetään oma ja toisen mieli. Lisäksi tarinat ovat eräänlaista valuuttaa. Mutta kerrottujen tarinoiden on oltava tositarinoita, sillä valheelliset tarinat ovat vaarallisia.

Maa on muuttunut eksoottiseksi paikaksi, ja vallitseva kulttuuri muistuttaa enemmän orientaalista Itää kuin Länttä. Asetelma on mielenkiintoinen, sillä orientti on historiallisesti käsitetty jokseenkin takapajuisena, joskin kiehtovan eksoottisena tarinoiden tyyssijana. Toisaalta Fraktaaliruhtinan Maahan on takapajuinen ja rapistunut. Sobornost-teknologia on pitkälti poissa kuvioista, sillä se vetää villikoodia puoleensa kuin magneetti. Oublietten kaltaista gevulotien ja ulkomuistien kaltaista teknologiaa ei myöskään Maasta löydy. Teknologian sijaan todellisuutta hallitaan primitiivisillä sanoilla ja symboleilla. Mutta kai sekin on jotain, että on ainut  jäljelle jäänyt Maan sivilisaatio?

Teoksessa Maan ainoa asutettu kaupunki on orientalistinen, aavikon ympäröimä Sirr. Sirriä ja sen asukkaita suojelevat sinetit, jotka pitävät symboleillaan villikoodia loitolla. Aavikko on vaarallista aluetta, eikä sinne ole kevyin mielin menemistä. Aavikolle on kuitenkin haudattuna tarinoita ja sieluja, joilla käydään kauppaa.

Ympäröivää maailmaa on Maassa mahdollista muokata mieleisekseen, mikäli tuntee salaisia nimiä. Salaiset nimet ovat sanoja ja nimiä, vanhoja symboleja, joilla on uniikit vaikutukset.

Tawaddud pitää tunteesta, jonka salaiset nimet hänessä herättävät. Lapsena niiden opettelu vaati sinnikästä harjoittelua Khairemonin tuikeassa ohjauksessa. Tawaddud oppi tekemään mielikuvaharjoituksia, joissa käytiin läpi salaisten nimien alati vaihtelevia muotoja. Hän toisteli nimien syntytavuja kerta toisensa jälkeen painaakseen ne visusti mieleensä ja harjoitteli piirtämään niitä vastaavat kirjoitusmerkit niin täydellisesti, että siveltimenvetojen soljuvat ja yhteen sulautuvat muodot löysivät lopulta tiensä hänen uniinsakin.

Mieleeni nousee taannoin lukemani Lana Del Reyn haastattelu, jossa tämä kertoi uskovansa sanojen voimaan ja siihen, että sanat ovat "viimeinen olemassa oleva magian muoto". Fraktaaliruhtinaan Maassa näin ainakin on. Salaiset nimet toimivat kuin taikasanat, vaikka kyse lienee pikemminkin todellisuutta muokkaavista komennoista. Ajatus sanojen voimasta on mielenkiintoinen. Jäsennämme jatkuvasta maailmaa sanoilla ja merkityksillä, merkeillä ja symboloilla. Esimerkiksi se, mitä värejä erotamme toisistaan, riippuu kielestämme. Miksei todellisuus sitten jollain tapaa olisi kytköksissä niihin merkityksiin ja sanoihin, joita sille annamme?

Sotamieli ei voi sietää chenin virtuaalimaisemaa, joka koostuu yksinomaan kielellisistä symboloista. Maisema muistuttaa zeniläisen taiteilijan maalausta: valkoiselle paperille piirrettyjä siventimenvetoja, joista muodostuu sanoja ja edelleen erilaisia objekteja - kallio, silta, mustavalkoista rantaa vasten lyövä aalto. Kaikki muodot ja kuviot ovat abstraktioita, samalla kertaa sekä merkitsijä että merkitty. 

Merkitsijä ja merkitty, no niinpä niin. Rajaniemi tuntee semiotiikkansa. Kielellä ja merkeillä ylipäänsä on Fraktaaliruhtinaassa mitä keskeisin rooli, mikä yllätti ainakin minut. Jälleen kerran Rajaniemi loistaa myös kirjallisuuden tuntemuksellaan, sillä Kvanttivarkaan tavoin Fraktaaliruhtinas on täynnä intertekstuaalisia viitteitä. Lisäksi Rajaniemi on ujuttanut Fraktaaliruhtinaaseen aimo annoksen suomalaisuutta. Teoksessaa nimittäin käydään avaruussaunassa. Löylyn heitto toimii päinvastoin kuin meillä: isoon vesikuplaan heitellään saunakiviä.

”Miten tämä saunominen varsinaisesti toimii?”
”Aivan ensimmäiseksi meidän pitää riisuutua.”
Varas epäröi. ”Nyt hetikö?”
”Vaatteet pois vain.”
Varas henkäisee terävästi, kääntyy selin ja alkaa kuoriutua kömpelösti vaateparrestaan. ”Saisinko pyyhkeen?” hän kysyy, mutta Mieli on jo antanut toogansa valahtaa yltään ja siirtynyt löylyn suloiseen lämpöön.

Kaiken kaikkiaan Fraktaaliruhtinas on kiehtova tarinoiden vyyhti, josta tykkäsin ehkä jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta. Sen saunakohtaus on kirjan hauskinta antia ja epäilemättä kirjoitettu pilke silmäkulmassa.

Kenelle? Scifistä, tarinoista ja sanojen voimasta kiinnostuneille ja mielikuvitusta omaaville.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Jospa muinaiset filosofit olisivat sittenkin oikeassa - jospa me elämme tietämättämme todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa, jossa olemme vain jumalan kaltaisiksi muuttuneiden tietoisuuksien pelinappuloita. Kenties Sobornost onkin jo voittanut. Mikäli näin on, Fedorovin unelma on käynyt toteen ja me kaikki olemme pelkkiä muistoja."

Hannu Rajaniemi on Edinburghin yliopistosta väitellyt matemaattisen fysiikan tohtori. Hän on kotimaisen kirjallisuuden kentällä siitä erikoinen, että hänen teoksensa on alunperin julkaistu ulkomailla, ja niiden alkuperäiskielenä on ollut englanti. Kvanttivaras (The Quantum Thief 2010, suom. 2011) on Rajaniemen esikoisteos ja aloittaa hänen vauhdikkaan scifitrilogiansa.

Mestarivaras Jean le Flambeur istuu dilemmavankilassa tuomiotaan. Selviytykseen vankilan virtuaalimaailmassa hänen on pelattava peliteoriasta tuttuja pelejä muita vankeja ja itsensä kopioita vastaan. Jokainen kuolema on simuloitu todentuntuiseksi, jotta vangit oppisivat paremmin halutunlaista käytöstä. Vaarana on pelin häviäminen ja katoaminen olemattomiin. Jean le Flambeur pääsee vankilasta pakoon, kun oortilainen Mieli tulee aseet paukkuen häntä noutamaan. Mielellä on hänelle tehtävä. Tehtävä vie heidät Oublietteen, Marsiin, josta varkaan on löydettävä entinen minänsä.

Millenniaari Christian Unruhin yksityiseen kirjastoon ilmestyy Jean le Flambeurin häikäilemätön ilmoitus siitä, että tämä olisi tulossa kuokkimaan Unruhin jäähyväisjuhliin ennen tämän ennenaikaista hiljaiseksi ryhtymistä. Nuori etsivä Isidore Beutrelet saa tehtäväkseen estää Jean le Flambeuria onnistumasta varkausyrityksessään. "Jos hän siitä huolimatta onnistuu, haluan, että yritätte saada anastetun omaisuuden takaisin."

Oubliette on luokkayhteiskunta, mutta sellaisena harvinaisen reilu. Oubliettessa vuorotellaan ylhäiselon ja hiljaiselon välillä. Kaikki päätyvät jossain vaiheessa hiljaisiksi asemaan katsomatta. Kuolema ei ole Oubliettessa lopullinen. Siitä seuraa herättäminen uuteen kehoon ja hiljaiseloon.  Hiljaiset ovat Oublietten palvelijoita, työn raatajia, maanmuokaajia, rakentajia, herättäjiä, taistelijoita, jonkinlaisia eläviä koneita. Nimitys "hiljainen" tulee siitä, etteivät hiljaiset pysty puhumaan.

Oubliettessa eletään vallankumouksen unelmaa. Vallankumouksen jälkeisenä aikana nautitaan rauhasta ja järjestyksestä, herättämisen mahdollistamasta ikuisesta elämästä ja eräänlaisesta demokraattisesta päätöksenteköjärjestelmästä Äänestä. Vallankumousta ihaillaan avoimesti. Se näkyy ja kuuluu Oubliettessa, jossa vallankumousunivormuja jäljittelevät vaatteet ovat muotia. Oubliettella onkin takanaan verinen sisällissota. Sen jäljiltä on edelleen jäljellä itsenäisesti replikoituvia tappajarobotteja, foboita, jotka uhkaavat Oublietten turvallisuutta. Hiljaiset kuitenkin hoitavat taistelun oubliettelaisten puolesta.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista.

Oublietten rakennukset ovat "korkeita ja koristeellisia kuin 1800-luvun lopun Pariisissa". Oubliettesta tulee väistämättä muutenkin mieleen Ranska, Ranskan suuri vallankumous ja Ranskan kuninkaalliset, jotka kokivat Ranskan suuressa vallankumouksessa Oublietten kuninkaallisten tavoin tappion. Myös nimi Oubliette on epäilemättä johdannainen ranskan verbistä oublier, unohtaa. Mutta mitä historiaansa juhlivassa Oubliettessa on unohdettu?

Yhtä vauhdikasta kirjaa olen harvoin lukenut. Kvanttivaras on kuitenkin vaikea teos. Kirjan alku meni minulla siihen, että yritin saada selvää lukemastani ja etsiä yhtymäkohtia reaalimaailmaan. Teos sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen että sen maailman teknologia on vierasta, lähes käsittämätöntä. Termejä ei avata, ja lukijalle jää tehtäväksi koostaa mielessään koherentti kuva Kvanttivarkaan maailmasta. Vähitellen Kvanttivarkaan maailma selkeneekin. Henkilöillä on kuitenkin useita identiteettejä, ja sen maailmassa ja yhteiskuntarakenteessa lukuisia kerroksia. Lisäksi kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia. Pixil, Isidoren zokutyttöystävä, mm. ehdottaa Isidoren pienelle seuralaisoliolle nimeksi jotakin "Lovecraft-henkistä". Lovecraft-henkisen  nimen sijaan olio saa nimekseen Sherlock. Kvanttivarkaan maailmassa Maan kirjallisuudella on epäilemättä edelleen oma asemansa, sillä viittaukset eivät suinkaan ole ainoita.

Pitkissä taistelukohtauksissa pääni oli pyörällä, mutta nautin teoksen runsaasta keksintöjen määrästä. Oubliettessa yksityisyys on kaikki kaikessa. Jokaisella sen kansalaisella on gevulot, joka halutessa peittää heidät yksityisyysusvan taakse ja jonka avulla he voivat paljastaa itsestään tiettyjä asioita toiselle ja myös vastaanottaa tietoja muista. Gevulotille olisi käyttöä reaalimaailmassakin. Samoin valmistimelle, joka loihtii ruoka-annoksia. Olisi mahtavaa pystyä muuntelemaan ulkonäköään niin kuin varas muuntelee omaansa. Miltähän sitä tahtoisi näyttää? Kuinka usein ulkonäköään haluaisi vaihtaa?

Isidoren tyttöystävän zokusyntyperän kautta mukaan juoneen tulevat pelit, sillä zokut rakastavat pelejä yli kaiken. Pixil ei ole aivan tavanomainen zoku, mistä kertoo jo hänen seurustelunsa oubliettelaisen kanssa, mutta myös Pixil ajattelee asioita pelin tavoin.

"Tiedät kai, että tämä on muutakin kuin pelkkä yhteydenpitoväline", Pixil toteaa. "Päätin piipahtaa kylässä, koska kyllästyin pelaamaan peliä nimeltä Arvaa mitä poikaystäväsi ajattelee. Vaikka kaipa sekin osoitti aloitteellisuutta, että yleensä keksit koko pelin."

Ei ole vaikea kuvitella zokuja kun miettii e-sporttia seuraavaa ja pelejä tuntikaupalla pelaava sukupolveani. Kun opetukseenkin kehitellään koko ajan enemmän ja enemmän pelejä, ei zokutulevaisuus ehkä ole kovin kaukana. Peliteollisuus on nopeimmin kasvava viihdeteollisuuden ala maailmassa. On mielenkiintoista, että Rajaniemi on nostanut teoksessaan pelaamisen näin korostetusti esiin.

Kvanttivaras on mielikuvitusta ja älyä haastava huikea teos, jonka jatko-osat tulen varmasti lukemaan.

Kenelle? Scifistä pitäville, älyllisistä haasteista ja tieteen mahdollisuuksien pohtimisesta nauttiville sekä mielikuvitusta omaaville.

Isaac Asimov: Itse jumalat

"- Luuletko että juuri näin tapahtui meidän universumillemme kymmenen miljardia vuotta sitten?
- Ehkä. Maailmankaikkeuden synnyn tutkijat ovat kummastelleet, miksi alkuperäinen kosminen muna räjähti jonakin tiettynä ajankohtana eikä jonakin toisena."

Millaista olisi, jos meillä olisi käytössämme ehtymätön ja saastuttamaton energianlähde? Entä jos meille selviäisi, että tämän energianlähteen käyttäminen muuttaa maailmamme luonnonlakeja ja ennen pitkää räjäyttää aurinkomme? Olisiko sen käyttö lopetettava?

Muistan katselleeni pienenä äitini kirjahyllyn lukuisia kirjoja ja niiden selkämyksiä. Kuvittelin, että teos, jonka selkämyksessä luki tavanomaisesta järjestyksestä poiketen ensin Itse Jumalat ja sen perässä Asimov, oli "Itse Jumalien" kirjoittama, ja teoksen nimi oli Asimov. Kutkuttava ajatus.

Tunnetun scifikirjailijan Isaac Asimovin teos Itse Jumalat (The Gods Themselves 1972, suom. 1974) pureutuu ilmastonmuutoksen aikana ajankohtaiseen energiakysymykseen, eettiseen vastuuseen muista, mutta myös maailmankaikkeuden syntyyn.

Säteilykemian tutkija Frederick Hallam huomaa työhuoneessaan olleen volframin muuttuneen plutonium-186:ksi. Aineen pitäisi olla täysin mahdoton, mutta siinä se on hänen pullossaan. Aluksi aine ei ole radioaktiivista, sitten se on. Aluksi se on kiinteää, sitten ei. Aine tunnetaan myöhemmin X:n volframina, ja sitä hyödyntäen rakennetaan energiaa tuottava elektronipumppu. Ihmiskunnan ei tarvitse  enää tehdä töitä energiansa eteen.

Plutonium-186 on saatu parauniversumista, jonka asukkaat ovat vaihtaneet Maan volframia omaan plutonium-186:eensa. He ovat myös jättäneet Maan asukkaille viestejä, mutta viestit ovat käsittämättömällä merkkikirjoituksella kirjoitettuja. Elektronipumppu aiheuttaa luonnonlakien tasaantumista kahden eri universumin välillä, mikä on laskelmien mukaan niin hidasta, ettei sitä vielä pitkään aikaan edes havaita.

Omanarvonsatuntoinen Pete Lamont tajuaa, ettei luonnonlakien muuttuminen ja auringon kuumeneminen räjähdyspisteeseen olekaan biljoonan vuoden päässä, vaan paljon lähempänä. Hän lyö päänsä yhteen muinaisia kieliä tutkineen Mike Bronowskin kanssa selvittääkseen paraihmisten viestit. On pystyttävä  kommunikoimaan heidän kanssaan. Hallamille pumppu on hänen suurin ylpeytensä, ja koko tiedemaailma tanssii hänen pillinsä mukaan. Kukaan  ei ole halukas pysäyttämään pumppua, mutta ehkä parauniversumin asukkaat voisivat  tehdä sen omassa päässään pumppua.

"Tyhmyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan."

Hallamiin rinnastuu parauniversumin Estwald, elektronipumpun keksijä. Mutta mitkä ovat Estwaldin todelliset aikeet? Parauniversumin asukkaat ovat hyvin toisenlaisia kuin ihmiset. Heille energiapumppu tuottaa ravintoa, jota he yhä vähenevissä määrin saavat pienestä kylmenevästä auringostaan. Heistä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Teoksessa Kuu on jo asutettu, mutta Kuussa ei ole elektronipumppua, vaan aurinkopaneeleja. Kuun pinnan alle on rakennettu laaja tunneleiden verkosto ihmisiä varten. Pinnalle haluavat vain maatiaiset, Maan asukkaat, ja immiköt, immigrantit. Aidot lunalaiset eivät pinnasta välitä. Kuussa ollaan täysin omavaraisia, mutta  ruoka ei ole samaa kuin  Maassa. Eläimiä ei ole. Ihminen on ainoa Kuuta asuttava eläinlaji. Lunalaiset eivät paljoa Maasta haaveile, mutta taivaalla möllöttävässä Maassa on jotain haikeaa. En osaa kuvitella, miltä tuntuisi ilman eläimiä. Mitä itsekään tekisin ilman pörröistä kissaani? Tai kesäisin kirkuvia lokkeja? Kärpäsiä? Mitä jos ei olisi edes kärpäsiä?

Pidän enemmän juuri tällaisista scifeistä, jotka eivät sijoitu (ainakaan kokonaan) jonnekin muualle, vaan kertovat sen sijaan ihmiskunnan ja ekstraterrestiaalisen elämän kohtaamisesta. Itse jumalat on helppo scifi, eikä eettisistä teemoistaan huolimatta ole raskas. Se on nautittavaa ja kuitenkin ajatuksia herättävää luettavaa. Kaikilla sivilisaatioilla on elinaikansa. Onko omiaan suojeltava kaikin keinoin? Silloinkin, kun se merkitsisi jälkipolvien tai kokonaisen universumin tuhoutumista?

Kenelle? Scifistä, rinnakkaistodellisuuksista, universumista ja energiakysymyksistä kiinnostuneille sekä niille, jotka kaipaavat mielikuvituksekasta luettavaa.