C. S. Pacat: Dark Rise

C.S. Pacatin Dark Rise (2021) on kirja, joka saa minut hullaantumaan täysin. Siis täysin. T ä y s i n. Luen sitä yömyöhään kunnes saavutan pisteen, jossa tiedän, että jos luen yhtään pidemmälle, en tule nukkumaan. Olen oikeassa. Kirjan loppu on uskomaton. Onneksi kirjaa suositellut ystäväni Elviira on henkisenä tukenani. Loppua kohti haluaisin vain kirkua.

Tarina alkaa rauhallisella tahdilla 1800-luvun alun Lontoossa. Will Kempen on pakomatkalla, kun hänet saadaan kinni. Uusien ystävien myötä hänet pyyhkäistään pahaenteisten ennustusten, varjojen ja Leijonien maailmaan. Stewardien maailmaan. Stewardit ovat osa vanhaa ritarikuntaa, joka on vanhan maailman ajoista astien ylläpitänyt perinteitään ja valmistautunut pimeyden paluuseen. Willistä odotetaan valon sankaria, jonka olisi määrä kukistaa Dark King, vanhan maailman hurja hallitsija ja sen tuhoaja, jonka on määrä palata maan päälle. 

Kyse ei ole tavanomaisesta valon ja pimeyden välisestä taistelusta. Se voi vaikuttaa siltä ensin, mutta ei. Dark Rise on vangitseva, eeppinen lukukokemus, joka on räjäyttää tajuntani. Juonen twistien taso on jotakin, mitä en ole vielä koskaan ennen kohdannut. C. S. Pacat on nero.

"Tää on Sarcean josta uskon että pitäisit. En uskalla sanoo mitään muuta koska kaikki on plot twist mutta ehkä myös melko paha... ehkä." Näillä sanoilla olen tullut vedetyksi lukemaan Dark Risea. Kyllä, pidän Sarceanista, enkä malta lukea hänestä lisää. Kiitos vain. 

Hahmot ovat monipuolisia ja hyvin mietittyjä, harmaankirjavia. Kirjassa on ylivoimaisesti vetovoimaisin romanttinen pari, mihin olen koskaan törmännyt. Jännite je kemiat ovat niin käsinkosketeltavia että. Mitenkä tää kirja vaan onkaan YA:ta?

Postaamisajankohtana olen lukemassa tätä jo toista kertaa. Siis toista kertaa. Parin viikon sisään. Dark Risessa on todella herkullisia vihjeitä, ennakointia ja kaikkea muuta ihanaa, mikä aukeaa toisella tapaa sitten toisella lukukierroksella.

Ja koska tämä kirja on täynnä aivan mielettömän hyvää sitaattimatskua, tässä kaksi suosikkiani:

Will: 

"I think what people were is less important than what they are. And what people are is less important than what they could be."

The Elder Steward: 

"When the past is forgotten, then it can return. Only those who remember have the chance to stave it off. For the dark is never truly gone; it only waits for the world to forget, so that it may rise again."

Näissä kiteytyykin hyvin kirjan tematiikkaa. Willin kanta on selvä ja tulevaisuuteen katsova. Stewardit katsovat menneeseen, jotta menneisyys ei toistuisi. Viisautta löytyy molemmista. 

Juonesta en oikein voi sanoa juuri mitään spoilaamatta, valitettavasti. Mutta lukekaa tämä. Jos rakastat fantasiakirjaa, jossa arvoitukset ratkeavat hitaasti ja jossa on taitavaa tarinankerrontaa, queer-hahmoja ja sydäntälämmittävää lojaalisuutta, lue tämä. Mutta ei ole sitten minun syyni, kun kaikki edelliset (miksei tulevatkin) 5 tähden kirjat alkavatkin vaikuttaa 4 tähden kirjoilta. 

Julia Quinn: Kätketty perintö

Luin Julia Quinnin Bridgerton-sarjan seitsemännen osan Kätketty perintö (It's in His Kiss 2005, suom. 2022) viime vuoden puolella, mutta jaksoin silloin vain lyhykäisesti listata sen tärkeimpiä elementtejä. Tai siis, niitä elementtejä, joita siitä jäi mieleen. Nyt kun pikkuhiljaa saan palailtua myös blogin pariin päiviteltyäni jonkin aikaa enempi vain Instagramia, edessäni onkin hieman haasteellisempi tapaus blogitekstiksi. Mutta eikö haasteet ole tehty selätettäviksi?

Sain teoksen syntymäpäivälahjaksi viime elokuussa, luetuksi se tuli joulukuun puolella. Pidin siitä, nautin siitä. Mutta jäikö siitä jotain erityisesti mieleen? Ei. Mutta ei se mitään. Kätketty perintö hoiti tehtävänsä ja viihdytti. Tässä tapauksessa pidän jopa positiivisena sitä, ettei sen erikoisempaa muistijälkeä ole jäänyt. Se nimittäin tarkoittaa myös sitä, ettei mikään ole jäänyt ärsyttämäänkään. Joidenkin Bridgerton-osien kanssa näin on ollut, mutta ei tämän. Hurraa siis!

Mitä siis mieleeni on painunut?

- Hyacinth Bridgerton lukemassa villejä romanttisia romaaneja lady Danburylle joka tiistai (parasta!)
- Hyacinth pääsee kokeilemaan housuja
- Timantin metsästys
- Vieraiden kielten tunteminen auttaa saamaan miehen tai ainakin kääntäjän homman, joka johtaa lähempiin tapaamisiin
- Violet Brigerton tietää parhaiten, kuten aina
- Sarjan ärsyttävin epilogi 

Hyacinth Bridgerton on siis tosiaan onnentyttö. Lady Danbyryn pojanpoika on aikamoinen saalis, mutta tämäpä on tunnettu kuinkas ollakaan, hivenen naistenmiehenä. Kun – tsekkaan nyt muistiinpanot, että mikä tämän hepun nimi olikaan, aivan, Gareth St. Clair – saa käsiinsä isoäitinsä vanhan italiankielisen päiväkirjan, on Hyacinth Bridgerton äkkiä korvaamattomassa asemassa. Niin ärsyttävä ja omapäinen kuin osaakin olla. Tässä on mukavan sopusuhtainen pari, jota saatan shipata ihan rauhassa. Gareth on omahyväinen ja ihanan rasittava hänkin. 

Hyacinth olisi halunnut olla nainen, joka suutelee varmoin ottein ja jatkaa sitten iltaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi halunnut kuvitella, että kun herrasmies käyttäytyi epäkunnioittavasti, hän osaisi osoittaa halveksuntansa hienostuneen viileästi, jäätä tihkuvin katsein, kääntää selkänsä ja poistua paikalta näyttävästi ja tyylikkäästi.

Kuvitelmissaan hän pystyi tuohon kaikkeen ja vielä enempäänkin.

Todellisuus ei ollut kuitenkinkaan ollut yhtä tyydyttävä.

Hyacinthissa on vastustamatonta draamaa. Hän kiipeääkin tätä myöten Francescan kanssa suosikkeihini Bridgertonien sisaruksista. Lady Danburyn suosikki hän on sen sijaan ollut kaiken aikaa.

Lady Danbury myhäili. ”Tiedättekö, miksi pidän teistä niin paljon, neiti Bridgerton?”

Hyacinth nojautui eteenpäin. ”Olen pelkkänä korvana.”

Vanhanrouvan kasvoille levisi uurteinen hymy. ”Koska te, tyttökulta, olette aivan samanlainen kuin minä.”

Pidän näistä suomennosten nimistä enemmän kuin alkuperäisistä. "It's in His Kiss" ei kerro lukijalle mitään muuta kuin että tässä nyt on romantiikka kyseessä ja että joku miekkonen siellä tulee olemaan suutelemassa. Sen sijaan "Kätketty perintö" kuulostaa heti jännittävältä ja johdattelee lukijan mielikuvituksen mukavaan odotukseen. Se kertoo heti juonesta ja erottaa teoksen sarjan muista osista. 

Onneksi muistini ei ole aivan laho, ja hauskastihan näitä asioita palaakin mieleen etenkin kuin selailee kirjaa vielä. Rakkaalla tädilläni on ollut tapana hehkuttaa kirjoja täysin onnellisena ja sanoa: "Se kirja oli niin mahtava! Mutta en mä siitä mitään muista." Alan päästä jujusta jyvälle. Pelkkä kirjan jättämä fiilis voi hyvinkin riittää.  

Julia Quinn: Bridgerton: Hurmurin valloitus

Hurmurin valloitus (Romancing Mister Bridgerton 2002, suom. 2021) on hieman parempi kuin Tuhkimoa adaptoiva edeltäjänsä, enimmäkseen siksi, ettei se ole yhtä toksinen. Mutta hurmaava Hurmurin valloitus ei ole. Bridgerton-sarjan neljäs osa on parhaimmillaan keskinkertainen. Tässä vaiheessa sarjaa alan todella olla hämilläni siitä, miten on mahdollista kirjoittaa historiallinen romanssi ilman vihjaustakaan historiasta. No, Julia Quinn kaiketi laittoi kaikki panoksensa romanssiin. 

Sarjan neljännessä osassa henkilöhahmoilla ei ole luonnetta, taustasta puhumattakaan. Tunnemme jo kaikki Penelope Featheringtonin ja tiedämme hänen ihastuksestaan Colin Bridgertoniin. Paitsi että oikeastaan hädin tuskin tunnemme Penelopea, eikä häneen keskittyvä osa kerro paljoa lisää. Colinista jää mieleen lähinnä se, että hänellä on aina nälkä. Ja että hän on matkustellut ympäriinsä, vältellyt seurapiirejä kuin ruttoa.

Ja kun Penelope oli kymmenen vuoden ajan ollut vain… olemassa, oli eriskummallista, että hänellä oli nyt yhtäkkiä niin paljon väliä.

Colin Bridgertonin ajatuksia kuvaava sitaatti vie sanat suustani. Colinin ja Penelopen romanssi tuntuu tekaistulta. Kymmenen näkymättömän vuoden jälkeen asiat etenevät liiankin vauhdikkaasti, eikä pohjaa romanssille rakennetta tarpeeksi. Teoksen ontuvaa romanssia mielenkiintoisempaa on, että tässä osassa vihdoin päästään Lady Whistledownin jäljille. Vaan entäpä sitten? Mitä se tarkoittaa tuleville osille? Lady Whistledownin palstan otteet kunkin luvun alussa ovat olleet viihdyttäviä nokkeluudessaan.

Olen silti hämmentynyt. Kaipaisin edes jotakin vihjettä siitä, mitä aikaa eletään, mitä maailmassa on meneillään. Muuta kuin vuosiluvun. Bridgertoneja on ihanan helppo lukea. On mukavan turvallista ja helpottavaa, kun tuntee henkilöhahmot jo entuudestaan. Kirjan maailmaan on silloin helpompi solahtaa mukaan, helpompi aloittaa uusi tarina, kun se ei ole aivan uusi. 

Silti mieltäni vaivaa kysymys: mihin maailmaan oikeastaan solahdankaan? Ehkä olen liian historiaorientoitunut lukemaan näin viihteellistettyä kirjallisuutta, jossa regency-aika näkyy lähinnä arvoniminä, vaunuina ja tanssiaisina. Eikä niistäkään mikään viittaa juuri tuohon aikaan. Tarkkaan ottaen Hurmurin valloituksessa mennään jo vuodessa 1824, kun taas regency-aika päättyi vuonna 1820. En ole sitä mieltä, että romanttisten teosten tarvitsisi olla täynnä historiallisia viitteitä, mutta huomaan silti kaipaavani niitä. Edes jotakin. Tai että edes henkilöhahmoilla olisi enemmän lihaa luiden ympärillä. Haluaisin, että tässä kaikessa olisi jotakin, johon tarttua. Tai että edes romanssi toimisi. Tai.

Bridgerton-putkeni päättyy tähän. Hurmurin valloituksen jälkeen olen tauon tarpeessa.

Julia Quinn: Bridgerton: Naamiaisten kaunotar

Naamiaisten kaunotar (An Offer from a Gentleman 2001, suom 2021), Bridgerton-sarjan kolmas osa, kertoo eräänlaisen tuhkimotarinan. Jaarlin avioton tytär Sophie jää äitipuolensa ja kahden sisarensa armoille isän kuoleman jälkeen. Sophielle tarjoutuu tilaisuus päästä kerran elämässään naamiaisiin. Tarkkaan ottaen Bridgertonien naamiaisiin, jossa tuntematon hopeapukuinen nainen hurmaa Benedict Bridgertonin. Ja katoaa sitten keskiyöllä jättäen jälkeensä vain nimikoidun hansikkaan.

Ensimmäisiä reaktioitani (päälleliimattuakin päälleliimatummalle Tuhkimo-konseptille irvistelyn lisäksi) tätä lukiessani on: apua mikä paheellinen hurmuri Benedict on! Anthonyn piti olla elostelija, mutta Benedicthän on suorastaan heti romaanin sankarittaren kimpussa. Eikä edes vain kilteillä suudelmilla.

Naamiaisten kaunotar on mielestäni monella tapaa ongelmallinen teos, jonka romanssissa on toksisia piirteitä. Benedict kohtelee Sophieta aika järkyttävän omistavasti, ja Sophie puolestaan mm. lyö Benedictiä, ja hänen kerrotaan saavan Benedictin pahimmat puolet esiin. Tätäkö olisi tarkoitus pitää romanttisena? Kemiaa henkilöhahmojen välillä ei ole nimeksikään, riitoja kylläkin. Romanssi tökkii ja pahasti, mutta niin about kaikki muukin. Se, että Sophie sanoo Benedictiä olemassaolonsa syyksi ja kertoo syntyneensä tätä varten, menee jo todella pitkälle ja pöyristyttää. Missä on Sophien omanarvontunne? Onko minun lukijana tosiaan tarkoitus ajatella, että on romanttista syntyä jotakuta muuta kuin itseään varten? Jos olisin lukenut tämän osan ensimmäisenä, olisin tuskin tarttunut muihin osiin. 

Tuhkimo-adaptaatio ei tuo tälle tarinalle minkäänlaista lisäarvoa. En ole koskaan pitänyt Tuhkimosta, eikä se toimi tässä. Päinvastoin, äitipuolen armoille jätetystä tytöstä voisi kertoa fressimmin ihan muulla konseptilla. Tällaisenaan se on päälleliimatun ja tunkkaisen oloinen.

Muiden osien kohdalla olen ihaillut taitavaa käännöstyötä. Yllätyn, kun käännös on tässä Bridgerton-osassa selvästi aiempia kehnompi. Samat ilmaisut toistuvat toisensa perään ja teitittelyn sekaan on lipsahtanut sinuttelua. Teoksen edetessä alan päästä jyvälle siitä, että taitaa olla alkuperäinen tekstikin laiskempaa kuin aiemmissa osissa. Suudelmat ovat kaikki lähes samanlaisia, kuvailu... no, yksitoikkoista ja tönkköä, kuten paikoin dialogikin.

Mutta voi miten tykkään Bridgertonien perheestä! Sen naisten yhteiset teehetket ovat Naamiaisten kaunottaren parasta antia. Violet Bridgerton on myös ihan mieletön puolustaessaan perhettään. Kaikki kunnia hänelle. 

Ei vienyt tämä kirja sydäntäni, mutta koska olen jo Bridgerton-koukussa, jatkan välittömästi seuraavaan.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Toscanan tytöt (The Star-Crossed Sisters of Tuscany 2018, suom. 2020) kertoo Fontanan suvun sisaruksista. Tarinan mukaan eräs suvun vanhempi sisar kirosi mustasukkaisuudessaan nuoremman sisarensa ja kaikki suvun nuoremmat tytöt tämän jälkeen. Aikaa tästä on jo yli 200 vuotta. Eikä yksikään suvun nuoremmista tytöistä ole mennyt naimisiin sen jälkeen. Teoksen päähenkilö, nuorempi tytär Emilia, ei usko kiroukseen – tai ei ainakaan halua uskoa. 

Melkein kolmpikymppisen Emilian elämä muuttuu, kun hänen isotätinsä Poppy ottaa häneen yhteyttä ja pyytää hänet mukaansa synnyinmaahansa Italiaan. Poppy-täti on suvun musta lammas, jonka kanssa kirjeenvaihto on katkaistu Emilian ollessa pieni. Lumoava, itsenäinen nuorempi tytär Poppy säihkyy elämää ja on aivan toisenlainen kuin sisarensa, Emilian nuna. Jokin Poppyssa vastaa Emilian sisäiseen kaipuuseen ja saa hänet uskaltautumaan uhkaamaan isoäitiään, nonnaa, ja perhettään ja ilmoittamaan heille matkasta. Ehkä nuoremman tyttären osa voisi olla jotain muutakin. Poppy-täti on luvannut murtaa kirouksen, ja niinpä mukaan Italiaan lähtee myös vastahakoinen, mutta kirouksesta eroon haluava Emilian serkku Lucy. 

Tytöt ovat kuin yö ja päivä. Emilia on kirouksen varjolla tyytynyt osaansa ja luovuttanut. Hän ei ole panostanut sen enempää miessuhteisiin kuin ulkonäköönsäkään. Omien sanojensa mukaan Emilia ei kuitenkaan ole luovuttanut: "En minä olen lopettanut. Päätin olla pelaamatta. Ihan oikeasti, treffailu ei kiinnosta minua, olin sitten kirottu tai en." Elämäänsä hän viettää perheensä kynnysmattona. Emilia kiikuttaa kiitostakaan lausumattomalle sisarelleen leivonnaisia kirjapiiriin ja joutuukin sitten viettämään tuntikaupalla tämän tyttären läksyjen parissa ja tottelee nonnansa jokaista sanaa. 

Lucy puolestaan tekee kaikkensa murtaakseen kirouksen, osoittaakseen olevansa haluttu ja saadakseen janoamaansa rakkautta. Miehet eivät vain oikein tahdo pysyä Lucyn kanssa. Heidän matkansa Italiaan on täynnä hyvää ruokaa, kauniita maisemia ja rakennuksia, mutta myös muutoksen tuulia. Sekä Emilia että Lucy joutuvat miettimään omaa elämäänsä ja omia valintojaan ja opettelemaan heittäytymään. 

Poppy kietaisee käsivarren meidän kummankin ympärille, ja veden rentouttava liplatus tuudittaa minua. Hengitän syvään kanavan tuoksua, joka on ainutlaatuinen sekoitus kosteaa, kalaisaa ja raikasta – kaikkea yhtä aikaa. Me alitamme vanhoja kivisiltoja jotka ovat niin matalia että tekee mieli kumartua, ja kellumme kauniiden, hienojen hotellien reunustamien kujien vierellä. Valurautaiseen parvekkeeseen on kiinnitetty punaisen, kullan, sinisen ja vihreän kirjavia lippuja, jotka hohtavat auringonvalossa. Gondoli ajautuu lähelle kanavamuuria, ja kuskimme käyttää melaansa työntääkseen meidät kauemmas. Lucy silmäilee häntä kuin mehukasta lihanpalaa.

Emilian tarinan rinnalla kulkee Poppy-tädin tarina, jota tämä kertoo vähä vähältä paljastaen asioita, joista Emilialla ei ole ollut aavistustakaan. Poppyn vuosien takainen rakkaustarina on romanttinen ja kyyneliin asti liikuttava, täynnä kipeitä aiheita ja sukusalaisuuksia. Kirouksen aiheuttama tuska on vaikuttanut sisarusten väleihin sukupolvesta toiseen ja saanut perheet kohtelemaan tyttäriään eriarvoisesti. 

Ajattelen määräilevää Carol-tätiä ja nonnaa, sitä kuinka tottelen hänen jokaista toivettaan ja unohdan omat tarpeeni miellyttääkseni häntä, aivan kuten Matt sanoi. Voiko Lucy olla oikeassa? Olemmeko kumpikin myyneet sielumme ja toivoneet turhaan, että voisimme voittaa puolellemme jonkun, jonka rakkauteen emme ole koskaan voineet täysin luottaa?

Toscanan tytöt on ihanan lämminhenkinen hyvän mielen kirja. Serkukset ovat kärjistettyjä, mutta 80 vuotta täyttävä Poppy-täti on suorastaan hurmaava ja ohjailee tyttöjään lempeästi, mutta suorasanaisesti. Tätä oli ihana kuunnella. Toscanan tytöt sopisi erinomaisesti kesäluettavaksi. Hassua muuten, että tän äänikirjan kannesta puuttuu kokonaan Lucy! Kovakantisessa tyttöjä nimittäin on kaksi.

Kenelle? Hyvänmielenkirjoja kaipaaville. 

Jouko Heikura: Lahja äidilleni

Jouko Heikuran Lahja äidilleni (2020) on kirja, joka meidän piti alunperin lukea lukupiiriämme varten Nean valintana. Lukupiirimme jäi kuitenkin muiden kiireiden vuoksi tauolle, joten päätin lukea tämän kirjastosta valmiiksi varaamani teoksen itsenäisesti. Ensivaikutelmani teoksesta on, että onpa ihan Nean tyyppinen kirja! 

Lahja äidilleni on lukukokemuksena vähän niin kuin lahjapaketti. Ensin on se lahjapaperi ja lukija saa miettiä, mistähän tässä oikeastaan on kyse. Sitten päästään itse asiaan. Rakenne herättää uteliaisuuden jo ensimmäisillä sivuilla ja luo mysteerin tuntua. Miksi teoksen päähenkilö, Timothy, haluaa riskeerata asianajajan uransa asentamalla kameroita naapurinsa asuntoon?

Teos pureutuu Timothyn äidin menneisyyteen. Äiti on syöpasairas ja makaa kivuissaan sairaalapedissään samassa sairaalassa, jossa on tehnyt elämäntyönsä sairaanhoitajana. Äitienpäiväksi Timothylla on äidilleen kuitenkin yllätys, aivan erityinen lahja. Sitä varten Timothy on kuljettanut äidin sairaalasta kotiinsa. Timothyn naapurilla on osansa äidin menneisyydessä, ja Timothy on viimein löytänyt hänet. Kun Timothy näyttää äidilleen livekuvaa naapuristaan, äidin reaktio ei olekaan ihan sitä, mitä Timothy on odottanut.

Romaani on napakan pituinen ja pitää langat hyvin koossa. Juoni on mielestäni ennalta-arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Timothyn äiti Mary alkaa kertoa tarinaansa. Tämä ei kuitenkaan häiritse minua, koska se, mitä ennakoimillani käänteillä tehdään, ei ole aivan itsestään selvää. Lahja äidilleni on täynnä perhesalaisuuksia, joista osa ratkeaa, osa ei. Suomesta Englantiin muuttaneen Maryn elämässä moni asia on muuttunut ja kadonnut ajan virtaan. 

Maatessani tähtitaivaan alla mieleeni juolahti kysymys, mistä minä olin kotoisin kun isäni oli syntynyt täällä ja äitini kaukana Suomessa? Näin tähdenlennon ja toivoin, ettei äiti olisi lähettänyt kirjettään isälle. Olin valhein varjeltu poika, ja vaikka äiti oli tarkoittanut pelkkää hyvää, hän oli  tehnyt liian ison päätöksen kysymättä  minulta mitä minä halusin. 

Ironista on, että myös Timothyn eteen tulee päätös: kertoa tai olla kertomatta, suojella ja salata.

Lahja äidilleni on virkistävän erilainen kuin kirjat, joita itse valitsen luettavakseni. Peukuttaisin.

Kenelle? Perhesalaisuuksista kiinnostuneille, välipalaluettavaa kaipaaville.

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Annan ja Riikan tyttökirjapiiri jatkaa Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta suoraan Salaiseen puutarhaan (The Secret Garden 1911, suom. 2006) Oma lukemiseni takkusi Pikku prinsessan kanssa, mutta Salainen puutarha on jo heti alkumetreiltä kiinnostavampi ja paremmin kirjoitettu kuin edeltäjänsä. 

On huomattavasti miellyttävämpää lukea ikävästä kuin kaikin puolin täydellisestä päähenkilöstä. Ilahduttavan romaanista tekee, että sen päähenkilöt myös kasvavat romaanin aikana. Salainen puutarha alkaakin lähes päinvastaisesta lähtötilanteesta kuin Pikku prinsessa. Mary on äkäinen pieni tyttö, jonka tekemisiä kukaan ei ole rajoittanut tai valvonut. Marylla on ollut Intiassa oma palvelijansa, joka on seurannut häntä kuin varjo ja jota hän on saanut käskyttää sydämensä kyllyydestä. Vanhemmilta ei Marylle huomiota heru. Kun kolera iskee Maryn kotikylään ja vie hänen vanhempansa ja palveluskunnan mukanaan, jää Mary yksin. Loput palvelijoista eivät edes muista koleraa paetessaan, että taloon on jäänyt pikkutyttö. Niin näkymätön ja merkityksetön Mary on ollut. 

Mary joutuu Englannin Yorkshireen sukulaissedän kartanoon, jossa hänen on yhtäkkiä opeteltava pärjäämään yksin. Maryllä käy tuuri, sillä häntä palveleva Martha ei ole kovinkaan hyvä tai hienostunut palvelija. Martha ihmetteleekin ensimmäisenä, eikö tyttö muka osaa itse pukea. Mary joutuu ensimmäistä kertaa ottamaan vastuuta itsestään ja muuttamaan tapojaan. Englannissa palvelijoita ei niin vain hyppyytetäkään ja aamiaispuuro on mitä on.

Valtavassa talossa ei ole kuin kaksi huonetta, joissa Maryn on lupa oleilla. Saadakseen aikansa kulumaan Mary alkaa vaellella talon puutarhoissa. Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, jonka herra Craven on sulkenut edesmenneelle vaimolleen sattuneen tapaturman jälkeen. Puutarha on ollut jo kymmenen vuotta lukittuna, mutta Mary päättää etsiä sen oven. Hänen apunaan toimii ystävällinen punarinta, josta tulee Maryn ensimmäinen ystävä. 

Salainen puutarha on lämminhenkinen romaani, jossa riittää huumoria ja hyväntahtoisuutta. Se on helppo nähdä klassikkoteoksena, joka on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikona. Puhuttelevan kasvutarinan (niin Maryn kuin Colininkin) lisäksi teos sisältää ihastuttavia nummi- ja puutarhakuvauksia. Oma suosikkijaksoni kirjasta on, kun fokalisoijaksi pääsee hetkeksi tuttu punarinta. Erityisen huvittavana puolestaan pidän sitä, miten kiukkuinen Mary näkee kaikkia määräilevässä nuoressa herra Colinissa intialaisen ruhtinaan elkeitä, eikä tunnista tässä samanlaista tylyä käytöstä kuin entisessä minässään. Kuitenkin juuri Mary omassa äkäisyydessään saa kaikkien kumartaman pikkutyrannin taltutettua. 

Mary nipisti huulensa yhteen. Hän ei osannut ottaa toisia huomioon yhtään sen paremmin kuin Colinkaan, eikä hän aikonut antaa pahantuulisen pojan estää häntä tekemästä sitä, mistä hän eniten piti. Hän ei osannut sääliä lainkaan niitä onnettomia, jotka ovat sairaita ja hermostuneita eivätkä ymmärrä hillitä itseään vaan tekevät muutkin samanlaisiksi. Kun hänen päätään oli särkenyt Intiassa, hänen mielestään muidenkin olisi pitänyt potea samaa tai jotain yhtä epämiellyttävää vaivaa. Ja hän oli uskonut, että oli ollut oikeassa, mutta nyt hän uskoi tietenkin, että Colin oli väärässä.

Pikku prinsessan tavoin Salainen puutarha on opettavainen tarina. Siinä ulkoilmalla, liikunnalla ja tahdonvoimalla on suuri merkitys. Tätä tahdonvoimaa ja sanojen ja intention mahtia Colin kutsuu taikuudeksi:

”Taikakeinoja on tietysti paljon”, hän sanoi viisaasti eräänä päivänä. ”On pakko olla. Mutta ihmiset eivät tiedä sitä eivätkä osaa käyttää niitä. Ehkä aluksi voi pelkästään sanoa, että hyviä asioita tapahtuu, kunnes tosiaan saa ne tapahtumaan.”

Tämä on kirja, jossa käännöksellä on väliä! Riikka luki vuoden 1971 käännöksen, kun taas minä uudemman Sari Karhulahden käännöksen vuodelta 2006. Omani oli oikein mainio ja yorkshirelaista murretta kompattiin puhekielisyydellä. Vuoden 1971 versio sisälsi puolestaan vanhahtavampia sanoja ja oli kirjakielisempi. 

Eroavaisuuksien bongaus lähti liikkeelle, kun vertailimme kirjan sisällösluetteloa. Eroja löytyy pelkän kielen lisäksi sisältöä myöten. Vuoden 2006 on käännetty huomattavasti kristillisempään suuntaan kuin vuoden 1971 käännös, jossa Colin laulaa lähes panuskonnollisesta käyvän kiitoslaulun ilman yhtä vahvoja siteitä nimenomaan kristinuskoon. Uudemman version kiitoslaulu ei jätä tällaiselle tulkinnalle sijaa. Vastaavanlainen ero on huomattavissa myös mm. Susan Sowerbyn vastauksessa siihen, uskooko hän taikuuteen. Kristillisyys tuntuu romaanissa päälleliimatulta ja mieleemme tuleekin, että kirjailija on ottanut sen mukaan teokseen sisällytetyn taikuuden tematiikan rinnalle kosiskellakseen aikalaisiaan ja tehdäkseen kirjasta sisällöllisesti hyväksyttävämmän. Väljemmin käännetty vuoden 1971 käännös on mielestäni hieman vähemmän uskonnollisena tässä mielessä parempi, vaikka muuten tykkäsinkin kovasti lukemastani uudemmasta käännöksestä.

Sunnuntaina aiomme vielä katsoa romaanista tehdyn vuoden 1993 elokuva-adaptaation. Mietimme kirjakeskustelussamme, että jos Salainen puutarha olisi lähempänä nykypäivää kirjoitettu romaani, olisi siihen varmaankin sisällytetty jonkinlainen romanssi ja Marysta ja Colinista tehty kaukaisemmat sukulaiset kuin serkukset. Tällöin hahmot olisivat todennäköisesti myös hieman vanhempia kuin 10-vuotiaita. Jossakin elokuvaversiossa käsittääkseni näin on asioita oikaistukin. 

Salaisesta puutarhasta on tehty myös tänä vuonna julkaistu uusi elokuvaversio, jossa komeilee Colin Firth. 

Kenelle? Tyttökirjoja nostalgisoiville, ihanaa hyvänmielenkirjallisuutta kaipaaville ja tietenkin lapsille.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Highgaten hautausmaa Lontoossa on mielikuvitusta kutkuttava paikka, jossa haluaisin jonain päivänä käydä. Se on kiehtonut minua aina Fred Vargasin Jalattomista, elottomista asti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina  (Her Fearful Symmetry 2009, suom. 2010) vie peilikuvakaksoset Julian ja Valentinan aivan Highaten äärelle. He perivät äitinsä identtisen kaksosen ylellisen asunnon hautausmaan vierestä. Ehtona on, etteivät kaksosten vanhemmat saa astua jalallaankaan asuntoon ja että kaksosten on asuttava asunnossa vuosi ennen sen myymistä. 

Teoksen alku maalailee kuvaa Elspethin suuresta salaisuudesta. Elspeth-täti on kaksosille täysin vieras. Julian ja Valentinan äiti ei ole juuri koskaan puhunut kaksoissisarestaan, jonka kanssa ei ole ollut väleissä vuosikausiin. Välirikon syy on yhtä tuntematon. Tarinan fokukseen nousee Julian ja Valentinan keskinäinen kaksosdynamiikka sekä aave, jonka läsnäolon asunnossa etenkin Valentina tuntee.

Kaksoset ovat tehneet aina kaiken yhdessä. Julia on määrännyt tahdin ja Valentina, jota sisar osuvasti kutsuukin Hiirulaiseksi, on seurannut perässä. Lontoossa Valentina alkaa elätellä toiveita omasta elämästä ilman Juliaa. Juliasta puolestaan tuntuu, että kaikki muut ovat ryöstämässä häneltä Valentinan:

Hän toi teetä makuuhuoneeseen ja näki, että Manalan Mirri makasi kerällä Valentinan vieressä ja Valentina oli unessa. Kissanpentu ojensi käpäläänsä ja laski sen suojelevasti Valentinan olkapäälle. Se mulkoili Juliaa epäluuloisena. Sinäkin? Julia ajatteli. Kaikki haluavat omia Valentinan. Julia laski tarjottimen yöpöydälle. Hänen mieleensä juolahti: Mitä jos minä sairastun? Tuleeko kukaan minua hoitamaan?

Hänen varjonsa tarina on alussa todella tylsä. Olen jättää kirjan kesken, mutta kahlaan eteenpäin. Tarina muuttuu mielenkiintoisemmaksi ja siinä on aineksia ihan kiinnostavaankin soppaan. Romaani ei kuitenkaan lunasta lupauksiaan. Kunnon kummitustarina se ei ole. Jopa alussa rummutettu salaisuus tuntuu lässähtäneeltä. Siinä missä Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa hahmot ovat hyvin motivoituja ja monipuolisia, Hänen varjonsa tarina tarjoaa gallerian epäonnistuneita henkilöhahmoja. Tarina on kökkö ja mukana on hahmoja, joilla ei varsinaisen juonen kannalta ole oikeastaan merkitystä. Olisin mieluummin suonut, että Niffenegger olisi paneutunut syvällisemmin kaksosiin. Nimenomaan he ovat romaanin kiehtovinta antia. Juoni on ennalta-arvattava, eikä kuitenkaan sitä, mihin tarinan aineksilla voisi yltää. 

Oli vaikea määritellä, mikä teki kaksosista erikoiset. Muille tuli vaivaantunut olo heidän seurassaan, vaikka he eivät tienneet, miksi. Kaksoset eivät olleet pelkästään identtiset vaan he olivat toistensa peilikuvat. Peilikuvaa ei ollut ainoastaan heidän ulkonäkönsä, vaan jokainen solu heidän ruumiissaan. Näin ollen Julian oikean suupielen pieni luomi oli Valentinalla vasemmalla. Valentina oli vasenkätinen, kun taas Julia oikeakätinen. Kumpikaan ei yksinään näyttänyt kummajaiselta.

Teos on paikoin varsin makaaberi. Elspethin kumppani Robert kirjoittaa alakerran asunnossa väitöskirjaa Highgatesta ja sen kuolleista. Hän on töissä hautausmaan oppaana ja saa aivan toisenlaista puhtia puheeseensa kertoillessaan sinne haudatuista. Hänen on helpompi viettää päivänsä kuolleiden parissa kuin tavata elävät Elspethin siskontytöt, joita hän välttelee huolella. 

Romaani sisältää useita intertekstuaalisia viitteitä ja viittauksia todellisiin historiallisiin hahmoihin. Mielenkiintoisin näistä on Elizabeth Siddal, josta kerrotaan sattumoisin enemmän myös Jalattomissa, elottomissa. Hänestä saatua inspiraatiota voi nähdä myös itse juonessa. 

Kenelle? Aaveista ja Highgaten hautausmaasta kiinnostuneille.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Olin hänen muusansa, hänen kohtalonsa. Ja hän oli minun.

Siitä on kauan; se tapahtui eilen.

Muistan kyllä rakkauden.

Kate Mortonin Kellontekijän tytär (The Clockmaker's Daughter 2018, suom. 2019) on yksi viihdyttävimpiä lukemiani kirjoja. Se on lumoava tarina, joka pulppuaa historiaa, traagisia ihmiskohtaloita, rakkautta ja mystiikkaa. Olin lukenut Kellontekijän tyttärestä muistaakseni lähinnä huonoja arvioita (mm. sen pituuden vuoksi), kun päätin ostaa sen syksyn kirjamessuilta. Luettavaksi se kerkesi vasta joulun aikoihin. Kissani katkaisi kuitenkin joulukuussa jalkansa ja toipuminen on edelleen käynnissä. En ole jaksanut päivittää blogiani puhumattakaan siitä, että olisin lukenut mitään uutta. Norjan matkani peruunnuttua päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa tästä yhdeksi lempikirjoistani nousseesta kirjasta.

Piirros oli muita yksityiskohtaisempi ja valmiimpi. Jokimaisema, etualalla puu ja leveän kedon toisella puolella kaukainen metsä. Oikealla kasvavan pienen metsikön takana näkyi talon katon ääriviiva kaksine päätykolmioineen. Savupiippuja oli kahdeksan, ja koristeellisessa tuuliviirissä oli aurinko, kuu ja muiden taivaankappaleiden symboleita. 

Kellontekijän tyttären ensimmäinen luku alkaa vuodesta 2017 ja häitään suunnittelevasta Elodiesta, joka löytää arkistosta vanhan  nahkalaukun. Laukun sisällä on kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö ja 1800-luvulle epätyypillinen valokuva kuvankauniista naisesta. Luonnosten mukana on piirros talosta, joka muistuttaa erehtymättömästi taloa Elodien äidin kertomasta iltasadusta. Elodie lähtee selvittämään näiden yhteyttä; oliko äidin iltasatu sittenkin totta?

Tarina vie lukijan tapahtumiin, joiden keskiössä on Birchwood Manorissa vietetty kesä 1862. Birchwood Manor on kuin unelmien tyyssija. Se on täydellinen idylli keskellä kaunista luontoa ja sen salaisuudet kutkuttavat lähes jokaista, joka taloon astuun. Joukko yläluokkaisia taiteilijanuoria on ollut kartanossa viettämässä kesää ja luomassa taidetta. Onnellista päätöstä kesäreissu ei saa, sillä taloon murtaudutaan.

Kirjan hienoin kohtaus on juuri tuolta kesältä. Taiteilijaseurue muusineen telkeytyy Birchwood Manoriin myrskyn iskiessä. Täydellinen kesäsää loppuu kuin seinään ja kaikki istuvat ruokasalissa odottamassa päivällistä myrskyn raivotessa ulkona. Kohtauksesta tulee mieleen Byronin, Percy ja Mary Shelleyn ja Polidorin legendaarinen kesä Geneve-järven rannalla ja heidän myrskyisen illan illanviettonsa kauhukertomuksien parissa. Myös Edward kertoo tarinaa yliluonnollisesta, kun seurueen hupi keskeytyy.

Kynnyksellä seisoi Edwardin morsian samassa vihreässä samettipuvussa, jossa Edward oli hänet maalannut. ”Anteeksi, että olen myöhässä”, Fanny sanoi ukkosen jyristessä ohi. ”Toivottavasti en ole jäänyt paitsi mistään tärkeästä.”

Kohtaus on selvä hatunnosto gotiikalle ja kirjallisuushistorialle. Gotiikan rakastajana en voi olla hihkumatta.

Vaan  kuka on Kellontekijän tyttären useiten toistuva kertojaääni? Arvosteluista spoilaamaton varmasti ihmettelee tätä romaania lukiessaan. On kuin Birchwood Manorilla olisi oma äänensä. Ja niin sillä tavallaan onkin. Kate Mortonin Kellontekijän tytär on kummitustarina, jossa itse kummituksella on ääni. Teoksen keskeisin hahmo on nimittäin Birchwood Manorin kartanoa asuttava aave, Edwardin muusa Lily Millington.

Kellontekijän tytär on tarina paikkojen tärkeydestä, paikkojen muistista, rakkaudesta ja häpeästä. Lilyn aaveen voi ajatella myös Birchwood Manorin muistina. Onko teoksessa loppujen lopuksikaan kyse Lilysta vai sittenkin Birchwood Manorista?

En halua päästä vapaaksi. Olen osa tätä taloa, jota Edward rakasti; olen tämä talo.

Olen jokainen kiemurainen puunsyy jokaisessa laudassa.

Olen jokainen naula.

Olen lampun sydän, koukku, johon takit ripustetaan.

[...]

Olen jokaisen huoneen ilma.

Olen kellon osoittimet ja niiden välinen tila.

Olen ääni, joka kuuluu silloin kun ei usko kuulevansa mitään.

Olen ikkunasta loistava valo, jota ei voi olla olemassa.

Olen yksinäisyyden keskellä pimeässä loistavat tähdet.

Taskuvarkaana toiminut ottolapsi Lily herää Kellontekijän tyttären sivuilla säkenöiden eloon. Kehyskertomus Elodiesta jää sen sijaan varsin olemattomaksi. Tärkeämpiä ovat jo edesmenneet hahmot, joiden näkökulmasta heidän osuuttaan Lilyn tarinassa kuvataan. Kohtalokkaana kesänä 1862 Birchwood Manorissa ollut Edwardin pikkusisko Lucy saa Elodien sijaan enemmän lihaa luittensa ympärille.

Kellontekijän tytär on vangitsevaa ja soljuvaa luettavaa, jota ei meinaisi malttaa laskea käsistään. Se sisältää upeita kielikuvia ja kauniita kuvauksia. Nimenä Kellontekijän tytär ei kerro teoksesta oikeastaan mitään. Sillä, että Lilyn isä oli kellontekijä, on hyvin vähän tekemistä itse teoksen tarinan kanssa. Ajalla teoksessa kuitenkin on merkitystä.

Birchwood Manor oli sellainen paikka, jossa ajan kudos löystyi ja purkautui. Lucy pani merkille, kuinka nopeasti toiset solahtivat totuttuun rytmiin, ikään kuin olisivat asuneet talossa iät ja ajat, ja hän mietti, johtuiko se säästä ja loputtomiin jatkuvista pitkistä kesäpäivistä, Edwardin kokoon haaliman joukon koostumuksesta vai peräti itse talon olemuksesta. Lucy tiesi kyllä, mitä Edward siitä sanoisi. Siitä lähtien kun oli nuorena poikana kuullut tarun Eldritchin lapsista, Edward oli ollut vakuuttunut siitä, että joenmutkan maa-alueella oli erityisiä ominaisuuksia. Lucy oli ylpeä järkiperäisyydestään, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että talossa oli jotain poikkeuksellista.

Tarinassa on mukana maagista realismia ja tapahtumia, joita ei koskaan selitetä. Onko Birchwood Manor haltioiden suojelema? Entä mitä Edward todella näki paetessaan kauhuissaan läpi öisen metsän Birchwood Manorin kartanolle? Näitä kysymyksiä saa jäädä mietiskelemään, sillä suoraa vastausta teoksesta ei löydy. Ratkaisu on mielestäni tyylikäs, eikä tarina "lipsu" fantasian puolelle, vaikka yliluonnolliselle tilaa jätetäänkin.

Kenelle? Historiallisista romaaneista, viktoriaanisesta ajasta, mystiikasta ja rakkaustarinoista pitäville tunnelmoijille.

Kevin Kwan: China Rich Girlfriend

Monelle Crazy Rich Asians on tullut nyt vasta tutuksi sen keväällä ilmestyneen suomennoksen Ökyrikkaat aasialaiset jälkeen. Olen taas askelta edellä, ja luin Crazy Rich Asiansin jatko-osan China Rich Girlfriendin. Jos sinulta on vielä sarjan ensimmäinen osa lukematta ja haluat sen lukea, etene varoen, sillä tämä teksti sisältää joitakin juonipaljastuksia.

Edellisen romaanin tapahtumista on kulunut jo pari vuotta. Eleanor Young ei ole kuullut pojastaan mitään. Astrid Leong on yhä naimisissa miehensä kanssa, jonka yritys on lähtenyt huikeaan nousuun Michaelin saatua ensimmäisen yrityksensä myytyä. Eddie saa tehtäväkseen hoitaa Lontoossa sattuneen auto-onnettomuuden peittelemisen. Yksi tyttö on kuollut, ja toinen halvaantunut, mutta julkisuuteen ja autoa ajaneen rikkaan kiinalaisen pojan isän korviin ei saa kantautua sanaakaan auton kolmannesta matkustajasta. China Rich Girlfriend kiertelee aluksi Rachelia ja Nickiä kuin kissa kuumaa puuroa.

Rachelin isän etsintä ei ole tuottanut tulosta ennen kuin häitä edeltävänä iltana, kun Rachel ja Nick lennätetään tätä tapaamaan. Rachel ja Nick saavat häiden jälkeen myös kutsun Shanghaihin Rachelin ökyrikkaan isän ja tämän perheen luokse. Mutta jokin ei ole ihan kohdallaan. Viimehetken muutoksena Rachel ja Nick majoittautuvatkin hotelliin eivätkä Rachelin isän luo, eikä Rachelin isä ehdi kiireiltään juuri tytärtään tapaamaan. Isän vaimoa ei näy senkään vertaa, mutta Rachelin veli Carlton osoittautuu suurenmoiseksi seuranpitäjäksi. Carltonin seurassa heidän tiensä käy yksiin valtavan suositun muotibloggaajan Coletten kanssa, jonka kanssa Carltonilla vaikuttaa olevan jotain meneillään. Colette johdattaa heidät avokätisesti parhaisiin ravintoloihin, yöklubeihin ja tapahtumiin, jotka saavat Rachelin pään pyörälleen.

Toisin kuin edellisen teoksen Nickin singaporelaiset sukulaiset, kiinalaiset osaavat todella törsätä rahaa ja haluavat, että se myös näkyy. Mutta kuten rikkaat naimakaupat tehnyt Kitty Pong -parka joutuu toteamaan, ei pelkällä rahalla pääse hongkongilaisissa piireissä mihinkään. Rikkaiden eliittiyhteisöä säätelee aivan omat sääntönsä, ja toisen varpaille astumisella voi saada useita ovia sulkeutumaan. Rikkaan kiinalaisen eliitin monimutkaiset kuviot avautuvat lukijalle Kittyn palkkaaman Corinnan neuvojen myötä nerokkaalla tavalla. Imago on kaikki kaikessa, ja sen eteen Kittyn on entisenä porno- ja saippuasarjatähtenä tehtävä töitä. Kitty saa Corinnalta kaiken kattavan listan asioista, joissa hänen on noudatettava tietynlaisia ohjeita ulkonäöstä luettaviin kirjoihin.

WARDROBE

I know you have been working with a top Hollywood fashion stylist who introduced you to couture and gave you an avant-garde look. Well, that look achieved its goals – you were noticed. But one of my most urgent goals is to purge you from the photo sections of all the magazines. As I have mentioned to you more than once, the sort of people you are now striving to cultivate prize invisibility more than anything. […] There has been far too much conversation about and coverage on your clothes, and you are more overexposed than the Venus de Milo. It’s now time to evolve into your next persona: Mrs. Bernard Tai – dedicated mother and humanitarian on the rise.

Mukaan kuuluu tietenkin kiinalaisten shoppaajien stereotyyppinen kokonaisten hyllyjen tyhjennys. Rikkaiden elämäntyylin kuvaus ei onneksi jää vain täysin kevyelle satiiritasolle. Rahankulutusta ja sen merkitystä pohditaan myös toiselta kantilta. Rachelia ihmetyttää, miten rikkaat maksavat couture-puvuistaan enemmän kuin mitä kylällisen lapsia rokottaminen maksaisi. Peik Lin tuo asiaan kuitenkin perspektiiviä:

Peik Lin gave Rachel a thoughtful look. ”Isn’t it all relative though? To someone living in a mud hut somewhere, isn’t the §200 you paid those Rag & Bone jeans you’re wearing considered obscene? The woman  buying that couture dress could argue it took a team of twelve seamstresses three months to create the garment, and they are all supporting their families by doing this. My mother wanted an exact re-creation on her bedroom ceiling of Baroque fresco she saw at some palace in Germany. It cost her half a million dollars, but two artists from the Czech Republic worked on it every day for three months. One guy was able to buy and furnish a new house in Prague, while the other one sent his kid to Penn State. We all choose to spend our money in different ways, but at least we get to make that choice. Just think – twenty years ago, these girls you went to Paris with would only have two choices: Do you want your Mao jacket in shit brown or shit gray?”

China Rich Girlfriend pyyhkäisee minut täysin mukaansa. Ökyrikkaiden aasialaisten kohdalla minua häiritsi miten paljon eri hahmoja ja perspektiivejä oli. Tämän romaanin kanssa kaikki tuntuu hallitummalta. Jokainen henkilö on mielenkiintoinen (okei, ei ehkä Eddie tai Eleanor, mutta he eivät pääosaa tässä saakaan) ja seuraan jokaista juonenpätkää jännittyneenä. Kiinnostavimpina hahmoina pidän Kittya ja Astridia. Tällä kertaa Rachel ja Nick saivat minun puolesta jäädäkin välillä sivuun. Teos on loistava. Se on viihdyttävä, hauska ja monipuolinen. Jokaisella hahmolla on roolinsa tarinan kokonaiskuvassa, ja eri kerrontamuotoja käytetään kekseliäästi. On viestittelyä, päiväkirjaa, lehtiartikkelia ja ohjekirjaa.

Ihastusta herätti myös, että eräs suosikkini korealaisista draamoista (My Love from the Star) tulee mainituksi teoksessa, kun toimittaja erehtyy luulemaan Nickiä draaman päähenkilöä näytelleeksi näyttelijäksi ja saa pettymyksekseen kuulla tämän olevan vain historian opettaja New Yorkista. Nickin näennäisellä merkityksettömyydellä pilaillaankin useaan otteeseen. Yksittäisenä liikuttavana yksityiskohtana myös on, miten valtavan innoissaan Rachel on jokaisesta näkemästään ylellisestä kylpyhuoneesta. Tai miten Kittylla menee pasmat sekaisin, kun häntä puhutellaan uudessa eliittikirkossa.

                       ”Well then, welcome to Stratosphere. Which church do you normally attend?”

Kitty tried to think of all the churches she passed every single day on the way down from her apartment on The Peak, but her mind went temporarily blank. ”Er, the Church of Volturi”, she blurted out, picturing the church-like space from the Twilight movies where those scary old vampires sat on thrones.

”Oh, I don’t know that one. Is it over on the Kowloon side?”

Aina jatko-osat eivät osu nappiin, mutta onneksi China Rich Girlfriend kuuluu niihin jatko-osiin, jotka lunastavat lupauksensa ja enemmänkin. Muistan lukupiirikeskusteluistamme kun luimme  Ökyrikkaat aasialaiset, että varsinkin Neaa mietitytti Rachelin isäkuvion mukaantuomisen kiinnostavuus. Voin vakuuttaa, ettei isän etsimistä ja isätytärsuhdetta ole vedetty överiksi. China Rich Girlfriendiin sisältyy niin paljon muuta. Paljastavaa myös on, että Rachelin rikkaaksi paljastuva isä tuo Nickin ja Eleanorin yhteen. Isäkuvion mukaanottaminen lieneekin keino hakea Rachelille paikkaa Nickin maailmassa ja samalla valottaa Manner-Kiinan ökyrikasta eliittiä.

Kenelle? Ökyrikkaista aasialaisista pitäneille, chick litin ja Aasian ystäville

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Meron esikoisromaani Englantilainen romanssi  (2019) on herkullinen yhdistelmä englantilaista yläluokkaa, suomalaista suorasukaisuutta, häitä, perhesalaisuuksia, romantiikan ajan kuolleita runoilijoita ja gotiikkaa.

Nora pitää tatuoinneista ja romantiikan ajan runoilijoista enemmän kuin kenestäkään elävästä. Hän pysyttelisi mieluummin kotona kuin lähtisi Englantiin sisarensa häihin. Hän ei halua pilata mielikuviensa Englantia. Eihän Englanti kuitenkaan voi olla yhtä fantastinen, se ei mitenkään voi vastata hänen mielikuvitustaan ja romanttisia kuvitelmiaan. Nora kuitenkin tietää, että Heli tulisi häntä vaikka hakemaan, jos hän ei suostuisi itse tulemaan.

Sumu verhosi näkymän harmaaksi ja elottomaksi. Poissa oli Turnerin auringonlaskujen impressionistinen hehku ja pukudraamojen ikuinen kevät. Tämä oli Englanti.

Minun Englantini oli hävinnyt suunnilleen sata vuotta sitten.

Helin sulhanen on Etonin käynyt aristokraatti, ”amerikanpsykomaisen komea” tuleva lordi. Nora majoitetaan Markin suvun upeaan kartanoon Gallow Houseen, joka on kuin goottilaisesta romaanista ja jonka hovimestari muistuttaa transilvanialaista vampyyria. Jo ensimmäisenä iltanaan kartanossa Nora onnistuu saamaan selville salaisuuden, josta Heli ei monen vuoden seurustelun aikana ole kuullut sanaakaan. Markilla on ollut veli, James. Yksi ruokasalin maalauksista vangitsee Noran täysin, eikä hän voi olla kysymättä sen maalaajasta. Maalaus on Jamesin, perheen kadonneen vanhemman pojan kädenjälkeä. Mutta Nora ei saa kunnollista vastausta Jamesiä koskeviin kysymyksiinsä. Kysymykset saavat hyytävän vastaanoton. James on ”poissa”. Vastaus ei tyydytä Noraa. 

Mark varoittaa Noraa kartanon päärakennuksesta: jos siellä alkaisi kuulla kuolleita, ei kohta kuulisi enää eläviä. Asiaa ei auta, että Nora muistelee Shelleyn yökuvauksia tämän varhaisissa goottilaisissa teksteissä. Tai että hän löytää Jamesin muistikirjan täynnä lovecraftmaisia muistiinpanoja:

Minä maalasin kauhua, ja se alkoi elää, se tuli lähemmäs ja lähemmäs ja kurtisti minua ja minä tiesin, että olisi pitänyt lopettaa maalaaminen, että se on jotain sellaista minkä ei kuulu päästä päivänvaloon, mutta minä en kyennyt lopettamaan, se ei lopettanut, se vain tuli ja tuli ja minä en ole koskaan pelännyt yhtä paljon. En tiedä, mikä minut sai kuvittelemaan, että voisin ottaa vastaan kaiken sen inhon, vastenmielisyyden ja kauhun, hallita niitä ja saada ne pysymään kankaalla. Loihdin ne esiin eivätkä ne mene sovussa pois. Minä pelkään koskea siveltimiin, koska en tiedä mitä se haluaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Aivan liian myöhäistä. Se tulee minun kauttani ja pelkään että vapautan maailmaan jotain sellaista, minkä ei kuulu olla olemassa.  Luoja minua auttakoon. Luoja meitä kaikkia auttakoon.

Englantilaisesta romanssista voi melkein kuulla historian havinan. Kuolleet kirjailijat, kirjallisuuden klassikkoteokset, menneet tapahtumat. Kansien sisään mahtuu valtava määrä nostalgiaa, joka herättää kaipuun vanhaan Englantiin. Miten voi kaivata jotakin, jota ei ole koskaan nähnyt? Kaivata aikakautta, jota ei ole koskaan elänyt? En tiedä, mutta niin teen. Ja niin tekee teoksen Norakin.

Minun oli turvallista rakastaa vain kuolleita. He eivät voisi satuttaa minua eivätkä tuottaa minulle pettymystä. Minä seisoisin Shelleyn kanssa purjeveneen keulassa ja katselisin ulos aavalle, joka veisi meidät lopulliseen tuhoon. Istuisin Keatsin vuoteen vierellä silmät kyynelistä kirkkaina ja kumartuisin suutelemaan hänen viimeisen, syvän henkäyksensä keuhkoihini.  Se oli anoa vaihtoehto, tai sitten survoisin sisäisen romantikkoni giljotiiniin ja katselisin, kuinka sen harhainen pikku pää kiersi pitkin toria.

Norassa on jotain todella sympaattista. Kuoren alta paljastuu petetty, yksinäinen tyttö. Suojakeinokseen hän on omaksunut pessimisti ei koskaan pety -asenteen. Pidän siitä, miten Noran herkkyys tulee pikkuhiljaa esiin romaanin edetessä. Romaanin alussa en vielä pitänyt Norasta yhtään. Voi ei, ajattelin, tällaisestako törpöstä joudun lukemaan. Nora on ensimmäisten sivujen perusteella viimeinen ihminen, joka sopisi aristokraattisuvun kartanoon vieraaksi – vaan ei ole. Noran aito taiteen arvostus ja kiinnostus englannin kirjallisuushistoriaan saa hänet sulautumaan ympäristöönsä paremmin kuin olisi osannut odottaa. Niina Mero on tehnyt tyylikkään valinnan luodessaan romanssilleen sankarittaren, joka poikkeaa ulkokuoreltaan näin kovasti tyypillisestä romanttisesta sankarittaresta. Norassa on paljon hyvin aitoa ja hyvin suomalaista. Aristokraatti ei kohtaa vain rahvasta, vaan englantilainen suomalaisen.

Pidin Englantilaisesta romanssista vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olin lukenut teoksesta etukäteen vain hyvin vähän, mutta tarpeeksi, että tiesin kyseessä olevan nimensä mukaisesti englantilainen romanssi ja että teos liittyi jotenkin gotiikkaan. Mutta tämähän käsittelee kaikkea, mitä englantilaisessa kirjallisuudessa rakastan! Vaikka erityisosaamiseni on ennemmin goottilaisen romaanin puolelta kuin kauhuromanttisen runouden, en voi olla imemättä itseeni jokaista sanaa romantiikan ajan runoilijoista. 1700-luvun alun hautausmaarunoilijat petasivat ajan goottilaiselle romaanille otolliseksi mystiikan ilmapiirillään, kuoleman ja kauneuden liitollaan. He kirjoittivat suosittua runoutta teemanaan kuolema, ruumiit ja pimeä. Hautausmaarunoilijoiden myöhempiin runoilijoihin lukeutuva, 1800-luvun puolella kirjoittanut John Keats nostetaan Englantilaisessa romanssissa todelliselle jalustalle.

Nora syyttää kartanon mailla puutarhatyöläisenä olevaa Beniä flirttailusta kuoleman kanssa, mutta mitä muuta Nora sitten itse tekee? Nora käytännössä palvoo Keatsia, kirjoittaa gradua romantikkojen kuolemakäsityksistä ja estetiikasta ja jahtaa Jamesin haamua.

Pieneksi hetkeksi kaikki katosi. Jamesin mysteerikatoaminen, Helin häät, Tampere ja Mikko ja käytöstavaton kissani. Millään ei ollut merkitystä, mikään ei ollut tärkeää. Hengitin kirjojen tuoksua ja elin. He olivat siellä kaikki. Kaikki minun kuolleet romantiikan sankarini, tuberkuloottinen Keats, rannalle huuhtoutunut Shelley, sodan ja sairauksien runtelema Byron ja vanhan koulun oopiumisti Coleridge.

Eläydyn Noran kuolleiden romantikkojen intoiluun täysillä. Voin kuvitella, miten itselleni kävisi saman tyyppisessä kirjakaupassa ihan samoin. Romaanissa on niin monta ihanaa, oivaltavaa kohtausta, että niistä vain joidenkin valitseminen blogijuttuun tuntuu suorastaan raakuudelta. Onpa mukana myös pätkä yhtä kirjallisuushistorian suosikkitarinaani, tarinaa Genevejärven rannalla vietetystä kesästä 1816 ja myrskystä, jonka innoittamana Shelleyn pariskunta, Byron ja Polidori ryhtyivät kirjoittamaan kauhutarinoita, ja Frankenstein sai alkunsa. Laitan tähän kuitenkin vielä erään toisen sitaatin, josta pidän erityisesti.

Se oli Keatsin viimeisiä, keskeneräisiksi jääneitä runoja, ja Heli oli tarkoituksella jättänyt sen viimeiset, kryptiset rivit pois, mutta sen viesti oli edelleen selkeä. Elämässä ja kuolemassa he olisivat yhtä. Hän lupasi Markille kätensä, elävänä ja lämpimänä samalla kun vannoi, että kurkottaisi haudastakin kuolleilla sormillaan miehensä takinlievettä eikä päästäisi tätä koskaan luotaan. Avioliitto oli heidän yhteinen vankilansa, johon he nyt astuisivat yhdessä tuumin.

Olin siskostani ylpeämpi kuin koskaan. Hän ei suostunut ottamaan miestään vastaan kainona, vaatimattomana morsiamena, vaan merkitsi tämän omakseen. Herttainen, enkelimäinen Heli oli kuin raivoisa leijona, joka tiesi paikkansa lauman huipulla.

Mielestäni yllättävää on, että kunnon radcliffeläisen goottilaisen romaanin ja Northanger Abbeyn tavoin myös Englantilaisen romanssin loppuratkaisuna on, että intohimo ja romanttiset kuvitelmat ovat pahasta tai ainakin johtavat harhaan.

Ostin Englantilaisen romaanin kuunneltuani sen äänikirjana, ja tein romaanin innoittamana varauksen Keatsin runokokoelmaan.

Kenelle? Romantiikasta ja kuolleista englantilaisista romantikoista pitäville, kuoleman estetiikasta, gotiikasta ja paljon intertekstuaalisuutta sisältävästä kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Daphne du Maurier: Rebekka

Vihdoinkin! Lukupiirimme kokoontui tauon jälkeen keskustelemaan kirjasta, jonka lukemista ja käsittelyä olen täpisten odottanut: Daphne du Maurierin Rebekkaa (Rebecca 1938, suom. 1938).  Näin Hitchcockin elokuvasovituksen Rebekka joskus vuosia sitten, ja muistan sen olleen vaikuttava. Paljoa leffasta en silti muista.

Olen todennut, että lukupiirikirjat on luettava juuri ennen tapaamiskertaa, jotta ne ovat parhaiten tuoreessa muistissa ja fiilikset tallella. Tällä kertaa suunnitelmani menivät vähän pipariksi, sillä unohdin edellisenä iltana lukea Rebekan loppuun. Onneksi saatoin töissä tauolla lukea viimeisetkin sivut. Ella ei ollut ehtinyt kuin puoleen väliin.

Millainen on kolmiodraama, jossa kolmas henkilö on kuollut? Miten voi mitenkään voittaa kuolleen, joka säilyy aina yhtä ihanana ja täydellisenä muistoissa? Rebekan päähenkilö on nuori, vain hieman päälle kahdenkymmenen oleva seuraneiti, joka Monte Carlossa tutustuu Manderleyn kartanon omistajaan Maximilliam de Winteriin. Max, tai Maxim, kuten hän kehottaa häntä kutsuttavan, on menettänyt vaimonsa vain vuosi sitten. Hän nauttii autoajeluista nuoren ja kokemattoman seuraneidin kanssa, jonka sydän alkaa pian sykkiä hänelle. Tytöstä tulee uusi rouva de Winter, ja parin kuukauden kuherruskuukauden ja Italiassa vaeltelun jälkeen pari saapuu Manderleyhin.

Manderleyssa rouva de Winteria odottaa karu todellisuus. Kartanon pyörittäminen vie paljon Maximin ajasta, ja rouva de Winter jää omilleen. Manderley on täynnä palvelijoita, jotka huomaavaisina kertovat, mihin maljakko on kirjastohuoneessa parasta sijoittaa, koska niin rouva de Winterkin teki, ja miten aamupäivä on tarkoitus viettää aamupäivähuoneessa, koska niin rouva de Winterkin teki. Rebekan varjo häilyy koko Manderleyn yllä ja tuntuu pitävän sitä yhä otteessaan. Ja taloudenhoitajar rouva Danvers pitää huolen siitä, ettei uusi rouva de Winter varmasti tunne oloaan liian kotoisaksi istuessaan Rebekan kirjoituspöydän äärellä, syödessään tämän paikalla ja käyttäessään tämän aterimia.

Rebekka on todellinen tunnelmakirja. Juonen paljastuksia rakennellaan taustalla hitaaseen, viipyilevään tyyliin. Sumuinen puutarha, Onnen laakso, meri ja valtava Manderleyn kartano, jonka meren puoleinen siipi on jätetty asumattomaksi. Tunnelmallisella kuvauksella luodaan jännitystä goottilaiseen tyyliin. Onko Rebekan haamu todella talossa? Miksi talossa on niin painostava tunnelma?

Olin odottanut, että tuolit ja pöydät olisivat olleet pölysuojusten peitossa samoin kuin suuri leveä vuode seinän vieressä. Kaikki oli peittämättä. Pukeutumispöydällä oli harjoja ja kampoja, hajuvettä ja puuteria. Vuode oli sijattu, näin pieluksen valkoisen pellavapäällisen loistavan, ja huovan pää näkyi kirjaillun irtopeitteen alta. Pukeutumispöydällä ja vuoteen vieressä olevalla pöydällä oli kukkia. Niitä oli myös leikkausten koristamalla uuninreunuksella. Silkkinen aamupuku oli eräällä tuolilla ja tuolin alla tohvelipari. Epätoivoisen hetken ajattelin, että jotakin oli tapahtunut aivoilleni, että näin takaisin menneeseen aikaan ja katselin huonetta sellaisena kuin se oli, ennen kuin hän kuoli… Minuutin kuluttua Rebekka itse tulisi takaisin huoneeseen---

Teoksen lähtöasetelmasta tulee mieleen kovasti Kotiopettajattaren romaani; parina nuori kokematon tyttö ja vanhempi jo naimisissa ollut synkkä mies, jonka entinen vaimo kummittelee tavalla tai toisella. Vaimon nuoruus on Rebekassa vielä korostetumpaa kuin Kotiopettajattaren romaanissa. Välillä suorastaan kiusallista. De Winterien suhde ei ole millään lailla tasaveroinen. Parin välillä tapahtuu varsin vähän, eikä  heidän yhdessäolonsa ole hyvää tai onnellista. Rouva de Winterin on oltava jatkuvasti varuillaan ja varottava suututtamasta miestään. Ellaa jäi mietityttämään, mikä oikein sai Maximin edes rakastumaan. Kirjassa syyksi annetaan, että nuori rouva de Winter saa Maximin unohtamaan, että hän on kaikkea, mitä Rebekka ei ollut.

Romaanin päähenkilö on selvästi todella nuori ja todella ahdistunut. Hän vetäytyy mieluummin nurkkaan kuin vaivaa ketään, eikä uskalla mennä omaan huoneeseensa, koska pelkää jonkun palvelijoista olevan siellä. Ahdistus kehittyy suorastaan neuroottiseksi. Nealle rouva de Winterin kuvitelmista tuli mieleen Northanger Abbey, jossa mielikuvitus vasta pääseekin laukkaamaan. Rouva de Winterin mielikuvituksesta kertoo myös, että hän jatkuvasti kuvittelee mahdollisia tapahtumia jopa usean kappaleen verran. Muodostamme kaikki päivittäin mielikuvia siitä, miten jonkun asian on täytynyt mennä tai miten jokin asia tulee ehkä menemään. Rebekassa tätä on kuvattu harvinaisen paljon, mikä ehkä kertoo sekin eräänlaisesta neuroosista, jatkuvasta mahdollisten skenaarioiden pohtimisesta.

Toisaalta hän teki myös yksinään kävelyretkiä, enkä saanut mennä hänen mukaansa. Aloin olla hermostunut ja pelätä, että jokin huolimaton sana, jokin tyhjänpäiväisen keskustelun käänne toisi taas tuon ilmeen hänen silmiinsä. Aloin pelätä sitä, että yleensä ollenkaan puhuttiin merestä, sillä meri voisi johtaa veneisiin, onnettomuuksiin, hukkumisiin…

Mietimme, ettei rouva de Winter olisi ehkä kehittänyt itselleen aivan tällaista kauhukuvia tai ollut koko ajan varpaillaan, jos hänellä olisi ollut jotain mielekästä tekemistä. Kyseessä on tylsistyneen ja toimettoman yläluokan ongelma, joka syntyy, kun on yksinkertaisesti liian paljon aikaa ajattelemiseen. Neaa huvittikin, miten Rebekassa rikkaiden maalaisaatelien elämää kuvattiin hieman samaan tapaan kuin 1800-luvulla, ja kuitenkin tässä kuvataan 1930-lukua. Eikä siitä ole edes niin hirveän pitkä aika kun kotiapulaisia oli vielä Suomessakin.

Itselleni teoksesta tulee jonkin verran mieleen myös amerikkalainen gotiikka, kodin piiriin siirtynyt kauhu ja Charlotte Perkins Gilmanin The Yellow Wallpaper. Kyseisessä novellissa päähenkilönainen kärsii miehensä mukaan jonkinlaisesta väliaikaisesta neuroosista. Hänet suljetaan kesäksi neljän seinän sisään toipumaan aviomiehen vuokraamaan taloon, jonka yläkerran makuuhuoneessa on kummallinen keltainen tapetti. Tapetti alkaa vaivata häntä, ja mitä enemmän hän tapettia katselee ja miettii, sitä enemmän se häntä vaivaa. Hän alkaa kuvitella kaikenlaista ja hänestä tuntuu, että tapetissa on jotakin elävää.

Romaanin heikkoutena pidimme sitä, miten päähenkilön luonne yhtäkkiä muuttuu kuin napsautuksesta hänen saadessaan kuulla totuuden Rebekasta. Henkilöhahmojen kehitys on usein merkki hyvästä kirjasta, mutta Rebekassa muutos on liian äkkinäinen.

(JUONIPALJASTUS! Maalaa seuraava teksti lukeaksesi.) Kritisoimme myös sitä, miten Rebekan murhan oikeutukseksi esitettiin Rebekan häikäilemätöntä ja muista piittaamatonta luonnetta ja narratiivia, jossa nainen yllyttää miestä tappamaan itsensä. Pelastavana oljenkortena käytettiin kuitenkin vielä tehokkaampaa asetta: Rebekan salattua syöpää. Rebekka olisi kärsinyt valtavia kipuja ja kuollut pian kuitenkin. missä valossa hänen surmaamisensa voidaan nähdä jopa laupeuden tekona, joskaan ei tiedostettuna sellaisena. Silti on omituista, että nuorta rouva de Winteriä yhtään huolestuta, kenen kanssa on oikein mennyt naimisiin. Ilmeisesti huojennus Rebekan painolastista pääsemisen johdosta vie voiton.

Puhuimme oikeastaan aika paljon romaanin avainkohdista ja keskeisimmistä tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista, mutta koska en halua täysin spoilerientäytteistä juttua, en käy suurinta osaa pointeistamme tässä läpi. Rebekka taisi kaiken kaikkiaan olla Crazy Rich Asiansin (Ökyrikkaat aasialaiset) ja Mrs. Dallowayn jälkeen kolmas lukupiirimme lukema teos, josta kaikki pitivät. Ei siis huono valinta.

Kenelle? Tunnelmoivasta kirjallisuudesta ja psykologisista romaaneista nauttivalle.