Stephanie Garber: Valenda

Stephanie Garber on jälleen tehnyt sen. Sydämeni on varastettu. Siinä missä Caraval tuntui lämmittelyltä, Valenda (Legendary 2018, suom. 2018) on todellinen pääesitys, maaginen ja kiduttava. Sydämeni rikotaan uudelleen ja uudelleen. Toisin sanoen: se on kaikkea, mitä voisin haluta.

Not everyone gets a true ending. There are two types of endings because most people give up at the part of the story where things are the worst, where the situation feels hopeless. But that's when hope is needed the most. Only those who persevere can find their true ending.

Tällä kertaa seurataan Scarlettin sijasta tämän pikkusiskoa Tellaa, joka on tehnyt sopimuksen mysteerisen tuntemattoman kanssa. Pitääkseen kiinni omasta osuudestaan, hänen on saatava selville Legendin oikea nimi. Mutta siihen Tella ei pysty. Salaisuus on liian varjeltu. Kun maksun aika tulee, Tella löytää itsensä murhaajan maineen omaavan komean kruununperillisen käsivarsilta. Edessä on uusi Caraval-peli, jossa panokset ovat korkeammat kuin Tella olisi osannut kuvitellut. 

She loved the feeling of doing something bold enough to make her future hold its breath while she closed her eyes and reveled in the sensation that she’d made a choice with the power to alter the course of her life.

⁣
Tella on ihanan tuore ja kuplivainen persoona – ja niin rohkea! Hän ei jätä elämistä puolitiehen, vaan päinvastoin hakee elämyksiä ja pyrkii pitelemään elämänsä ohjakset omissa käsissään. Nautin hänen hahmostaan kovasti. Ja tietysti Dantesta. En voisi olla onnellisempi, sillä hänestä juuri olen halunnutkin lukea enemmän. Hän oli suosikkini jo ensimmäisessä osassa ja nyt hän on entistäkin hurmaavampi. 

Ah. Niin. Onhan tässä myös rakas Jacksini. Mutta tämä on Danten show. Ja rehellisesti sanoen Valendan lukeminen saa minut jälleen surulliseksi, kun vertaan teosta Ikuisen rakkauden kiroukseen ja ajattelen kaikkea mitä Ikuisen rakkauden kirouksesta puuttuu ja miten haalealta se tuntuu verrattuna tähän. Valendassa on upeita, henkeäsalpaavia suudelmia ja voimakas jännite, ja rakastan sitä kaikkea. Ja tämän loppu! Hengästyttävä.  

Kun mietin syyskuussa lukemiani kirjoja ja niistä parasta, oli se juuri tämä. Valinta oli tiukka, sillä luin syyskuussa upeita teoksia. Garber kuitenkin voitti ei edes hänelle ominaisella taianomaisuudellaan ja ihanilla metaforilla, vaan sillä, että tämä tarjosi eniten ajateltavaa. 

Terhi Tarkiainen: Peto irti

Terhi Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua (2018) on saanut jatkoa! Peto irti (2023) jatkaa parisen kuukautta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Kansikuva on aivan toista maata kuin silloinen vuoden 2018 Pure mua -kansi violettitaustaisine vihreine omenoineen. Tässä on draamaa! 

Kullervo on kuollut. Tuo kuolematon, jonka peijaisiin Kalevalaan saapuu niin vampyyreja kuin paikallisia hukkapoikiakin. Sekä eräs tuttu vampyyrikaksikko kuskinaan Anna-rukka, jolle luvattu piipahdus Helsingin sivistyksen parissa saa jäädä väliin. Seuraa uudelleentulkintaa Kalevalan tutuista hahmoista tuoreella otteella. Tämän Tarkiainen hallitsee hyvin. ⁣

Roadtrippaaminen kahden vampyyrin kanssa ei ole ollut ihan sitä mitä Anna on kuvitellut. Kolmikon välit vasta hakevat muotoaan, ja teos tuntuu väliosalta.⁣ Annan ulkopuolisuuden tunteet miesvampyyriparin kuskina ja ärtymys varsinkin Kalmaa kohtaan värittävät etenkin romaanin alkupuolta. Ärtymys vaikuttaisi olevan molemminpuolinen, mutta ei Kalman käytös ristiriidatontakaan ole. Vaikka Kalma ärsyttääkin, niin Vlad on se, jonka huomiota Anna aivan erityisesti haluaisi osakseen. Sitä vain ei kuulu eikä näy.

Niin kiukkuinen kuin olikin, Annaa myös suretti. Tässäkö oli kaikki, mistä Vlad välitti: miten hän voisi käydä kauppaa itsellään ja päästä Annasta nopeimmin eroon? Ei sanaakaan siihen suuntaan, että kyllä, minä haluaisin vielä jatkaa matkaa kanssasi, ja toivottavasti palaat pian takaisin, koska minulle tulee ikävä sinua. No ehkä Vlad ei äityisi sanomaan sitä aivan noin. Silti jonkinlainen tunnustus heidän välilleen kasvaneesta siteestä olisi Annan mielestä ollut suotava, vaikka vain kaipaava katse tai mutristettu huuli. Helvetti soikoon, Anna olisi tyytynyt yhteen kohotettuun kulmakarvaan!

Lukiessani mietin elävästi Terhi Tarkiaisen pitämää luentoa kevään 2023 kauhuconissa ja sitä, miten Kalma on saanut vaikutteita Buffy the Vampire Slayerin Spikesta. Jos koskaan saatte tilaisuuden käydä kuuntelemassa Tarkiaista, niin se kannattaa. Häntä on hauska kuunnella ja hänen historioitsijataustansa tulee hänen esityksissään mukavasti esiin. Ylipäätään kirjallisuudesta tuppaa saamaan hieman enemmän irti, kun pääsee kuulemaan itse kirjailijoita.

Teoksessa on mielenkiintoista pohdintaa kuolemattomuudesta ja sen vaikutuksesta itse kuolemattomaan. Pidän tästä. Monesti vampyyrit on esitetty hahmoina, jotka elävät vuosisatoja juoden verta ja tappaen, tehden mielensä mukaan, mutta joihin ajan hammas ei pure. Tämä tuntuu hirveän yksinkertaistetulta. On mielestäni uskottavampaa, että ajankululla on kuolemattomaan jonkinlainen vaikutus. Tässä romaanissa aihetta käsitellään niin Kullervon kautta kuin Vladinkin. Vladin kokemus ja jo eletty pidempi elämä vertautuu myös Kalmaan, johon aika ei ole vielä samalla tavalla ehtinyt vaikuttaa. 

Luen tämän taas yhdessä hujauksessa. Motiivi on kuitenkin nyt eri kuin ennen. Terhi Tarkiainen on suosikkikirjailijoitani, mutta tällä kertaa petyn. Joskus on kohtalokasta olla suurten odotusten kohteena, ja tällä kertaa omat odotukseni eivät aivan täyty. Tarinan vetävimpiä hahmoja (Vlad, Kalma) on aivan liian vähän! Sen sijaan uusia sivuhahmoja riittää, ja tarina lähtee hitaanpuoleisesti käyntiin. Silti on pakko saada tietää mitä käy, pääsevätkö starat lavalle. Ja onhan tässä mukana muutama hyvinkin palkitseva kohtaus sekä kunnon trollausta vampyyristereotypioilla. ⁣

Valtaosa vieraista oli pukeutunut melko tavallisesti, mikä kaiketi tarkoitti, että juuri he olivat porukasta yliluonnollisia tai näiden kumppaneita. Anna oli kauan sitten joutunut luopumaan goottiromanttisista kuvitelmista, että vampyyreilla olisi liehuvat viitat, röyhelöpaidat tai ylipäätään minkäänlaista kunnioitusta populaarikulttuurin perinteitä kohtaan. Vladin ja Kalman iho ei edes kimaltanut. […] Yksikään ei ollut viitsinyt edes juhlan kunniaksi kammata hiuksiaan geelillä pään pintaa pitkin saati sitten pukea ylleen jotain goottihenkistä. Vampyyrien olematon kiinnostus ylläpitää vuosikymmenten aikana lukkoon lyötyä julkisuuskuvaansa oli Annan mielestä häpeällistä.

Erityisesti Twilight-viittaus kimaltelevaan ihoon huvittaa. Mutta ei tässä kaikki. Teoksessa on myös kohtaus, jossa Vlad nuuhkaisee hihastaan Annan hajua ja pyyhkii sitä sitten randomiin seinäkoukun toppatakkiin. Hän käskee Annan pestä hiuksensa, minkä Anna ottaa merkkinä hiustensa likaisuudesta ja Vladin inhosta. Kohtauksesta tulee väistämättä mieleen Twilightin Edward ja surkuhupaisa Bellan haju, joka biologiantunnilla kantautuu hänen nenäänsä aiheuttaen väärinkäsityksen, jonka myötä Bella kuvittelee haisevansa Edwardin mielestä pahalta. Vladinkaan syyt tälle röyhkeälle kommentille eivät ole aivan sitä, miltä ensin vaikuttaa. 

Nyt kun pääsin oikein Twilight-vauhtiin, niin sanottakoon myös, että Annan hahmossa on myös vähän samaa ongelmaa kuin Bellassa. Anna ei ole itsessään kovinkaan kiinnostava. Veikkaan, ettei monikaan lue näitä kirjoja hänen vuokseen, ellei sitten hänen huumorinsa takia. Toki Anna on sanavalinnoiltaan ja asenteeltaan tyypillinen Tarkiaisen naissankaritar, mutta persoonaa häneltä muutoin puuttuu. Sarjaa kannattelevat hänen sijastaan mainiot vampyyrihahmot. Tästä syystä Tarkiaisen ratkaisu pitää vampyyrit etäällä paitsi Annasta, myös lukijasta, onkin ratkaisuna niin riskialtis. Se on silti ymmärrettävä päätös, ja tarinan osalta vampyyrikaksikon nihkeä käytös ja vetäytyneisyys saavat kyllä uskottavan selityksen. Lukijan on vain maltettava. Pieniä pilkahduksia Vladista lukija onneksi saa, sillä teoksessa on Annan minäkerronnan lisäksi lyhyitä katkelmia Vladin kuolemattomuuspohdintoja ja muita aatoksia. 

Jään odottelemaan, mihin vampyyrit Annoineen seuraavaksi suuntaavat. 

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä

Populaarikirjallisuudesta tuttu vampyyriuden glamour on tiessään Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa Nälkä (Svulten 2013, suom. 2013). Teos on samaan aikaan lyyrisen kaunis että täysin kaunistelematon, paikoin lähes naturalistinen. Vampyyriudesta ei teoksessa anneta hohdokasta kuvaa. Jorunnilla on nälkä, aina vain nälkä. Eikä syöminen ole ihan niin helppoa kuin leffoissa. On peiteltävä jälkiään, varottava syömästä liian lähellä omaa naapurustoaan ja häivyttävä paikalta hyvän saan aikana. "Nälkä on kuin kalvava alakulo, alati läsnä, alati pakottava. Ja on vain nälkiintyminen tai mässäily, ei mitään siltä väliltä."

Jorunn on hyvin perinteinen vampyyri, lähellä kansansatujen vampyyreja. Ikkunan taakse ilmestyvä hahmo, sisään pyrkivä verenimijä, yksinäisiä varjostava näkymätön uhka. Hän on itsekin satu, eräässä suvussa kerrottu legenda. Mutta legendojahan nyt on. Niin kuin ihmiset eivät usko vampyyreihin (ei ennen kuin liian monta on kadonnut, liian monta ruumista löytynyt), ei  myöskään vapaaherratar von B usko Jorunn Omakostoon, naiseen joka ilmestyy vaatimaan suvun esikoisia.

Kuka tämä nainen sitten olikin, hän ei mitenkään voinut olla Jorunn Omakosto.

Hän huokasi alistuneesti ja katsahti ovella seisovaan naiseen:

Tule nyt sitten sisään. Käy peremmälle. Mitä tämä onkin, meidän täytyy kai istua puhumaan asiat halki.

Ulkona varjojen keskellä kuutamossa öinen vieras suoristi selkänsä, hymyili leveästi ja astui sisään avoimesta ovesta, astui kynnyksen yli taloon, joka oli viimeiset kaksisataa vuotta ollut von B:n perheen koti.

Kolme vuosisadan vaihdetta nähnyt Jorunn on matkannut maailmaa, osallistunut kuninkaanmurhan suunnitteluun 1700-luvun lopun Ruotsissa, naukkaillut 1850-luvun Lontoon katujen kulkijoita, jättänyt Vilnaan talollisen ruumiita. Kulkenut paikasta toiseen, aina palaten Helsinkiin. Vuosisatoja sitten M, Muukalainen, joka teki ehdotuksen. Ehdotus on kuin Veren vangeista, eikä sittenkään. Koska Jorunn Omakoston syntytarina ja Muukalainen ovat merkittävä osa teoksen vähitellen purkautuvaa juonta, en uskalla tästä enempää tässä paljastaa.

Tunnelma teoksessa on samaan aikaan levoton että levollinen. Se on täynnä meheviä intertekstuaalisia viitteitä. Jorunn mm. matkustaa merten yli Draculan tapaan arkussa:

Kirstu suljettuna ja sinetöitynä, sisältäpäin lukittuna, silti ihmisten hutiloinnin ja mielivallan armoilla. Olin maksanut hyvin mutta pitänyt huolen siitä, että suurin osa maksusta suoritettaisiin vasta kun tavarat olivat tulleet ehjinä perille ja olin saanut tilaisuuden tarkistaa ne. Matkustin arkkuun suljettuna voimatta liikahtaakaan, päälläni karhuntalja ja kummassakin kädessä nyytti multaa romanialaiselta kirkkomaalta. Viimeksi mainittu oli tuskin tarpeen, mutta jotenkin vain tuntui turvallisemmalta. Että oli maata josta pitää kiinni.

En ole koskaan pitänyt ikuisen elämän tavoittelua järkevänä tai mitenkään tavoittelemisen arvoisena. Nälkä ei ainakaan ollut se teos, joka olisi muuttanut mieleni. Ihmistä ei ole tarkoitettu kuolemattomaksi. Vaikka kroppa voitaisiin saada kestämään, ei ihmisen mieli kestäisi. Ei voi sanoa, että Jorunnillakaan pyyhkisi hyvin. Nälkä on raaka kuvaus ikuisesta nälästä, pakottavasta tarpeesta saada koko ajan verta. Ja taustalla toive, että kaikki loppuisi.

Teos on ohut, mutta lyyrisenä proosana hitaampi lukea kuin ensin ajattelisi. Ei mitenkään sykähdyttävä, mutta mielenkiintoinen. Parhaimpina paloina pidän takaumia historialliseen Ruotsiin ja toisaalta Jorunnin kohtaamisia von B:n kartanossa. Teoksessa on myös ilahduttavan yksityiskohtaisia kuvauksia Helsingistä, niin vanhasta kuin nykyisestäkin. Kerronta on omalaatuista ja maalailevaa ja eittämättä se mikä tekee Nälästä lukemisen arvoisen.

Kenelle? Vampyyreista ja historiallisista paikoista ja ajanjaksoista kiinnostuneille, lyyristä proosaa kaihtamattomille.

Hannu Rajaniemi: Kesämaa

Helsingin kirjamessuilla ystäväni tokaisi nimmarijonoa katsellessamme, ettei kehtaisi mennä jonottamaan kenenkään nimikirjoitusta, oli nimmareita jakamassa sitten kuka tahansa. Totesin, että minä kyllä voisin jonottaa Hannu Rajaniemeä varten. Hannu Rajaniemi vaan ei harmikseni ollut tänä vuonna kirjamessuilla. Rajaniemen syksyn uutuuskirja Kesämaa (Summerland 2018) siellä kuitenkin oli. Teos on todella nopeasti käännetty. Ei ole kulunut montaakaan kuukautta sen kesäkuisesta ilmestymisestä englanninkielisenä, kun sitä jo saa suomenkielisenä kirjakauppojen hyllyiltä ja kirjastoista. Luin Kesämaan itse asiassa jo aikapäiviä sitten, mutta odotin saavani siitä oman kappaleeni kirjamessuilta.

Kesämaa on sekoitus vakoiluromaania, vaihtoehtoista historiaa ja scifiä. Se sijoittuu vuoden 1938 Englantiin, vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa Iso-Britannia ja Neuvostoliitto ovat vastakkain, eikä natsi-Saksasta ole tietoakaan. Espanjassa riehuu sisällissota, jossa molemmilla suurvalloilla on näppinsä pelissä. Tilanne muistuttaa enemmän kylmää sotaa kuin tuntemaamme vuotta 1938 ja toista maailmansotaa edeltänyttä ilmapiiriä.

Vaihtoehtoiselle historialle on tyypillistä, että se kuvaa maailmaa hieman toisenlaisena kuin mitä se on. Taustalla piilee kontrafaktuaalinen ajattelu. Kontrafaktuaalit ovat mitä jos -skenaarioita, usein minimaaliseen historian uudelleenkirjoittamiseen perustuvia ajatuskokeita, joissa X:n muuttumisesta seuraa erinäisiä todellisesta maailmasta poikkeavia tapahtumia ja kehityssuuntia. Kontrafaktuaaleilla voidaan tarkastella maailmaa ja siihen liittyviä itsestään selvinä pidettyjä oletuksia. Ne kysyvät: ”Olisiko X voinut olla toisin?” Fiktiossa kontrafaktuaaleja hyödyntää spekulatiivinen/vaihtoehtoinen historia, jossa muutokset historiaan saattavat olla Kesämaan tavoin suuriakin.

Rachel White on Iso-Britannian vakooja, jonka ura kokee kolahduksen, kun Neuvostoliitosta loikannut agentti ampuu itsensä Rachelin vahtivuorolla. Tätä ennen loikkari on ehtinyt kertoa Rachelille Kesähovin myyrän nimen: Peter Bloom. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis uskomaan Peteriä myyräksi. Peterin takana on vaikutusvaltaisia johdon henkilöitä, ja talouspuolelle siirron saanut Rachel jää sapekkaana yksin tietojensa kanssa. Saadakseen kenttäagentin työnsä takaisin ja todistaakseen olleensa oikeassa Rachel käy yksin selvittämään Peterin puuhia. 

Oman twistinsä perusvakoilujuoneen tuo Kesämaan scifiulottuvuus; maanalainen kuoleman jälkeinen paikka, jonka agenttijaostosta Peter on. Paikkaa kutsutaan Kesämaaksi, sillä siellä on ainainen kesä. Sinne pääsee kuitenkin vain Lipulla. Muilla on edessä nopea Hiipuminen ja katoaminen kataan. Kesämaassa kaikki on ajatuksen voimalla muokattavaa ainetta, eetteriä. Jokaisen on pidettävä oma ulkomuotonsa koossa ajatuksillaan, mutta myös rakennukset muuttavat muotoaan tilaisuuden tullen.

Peter sadatteli. Hän oli varmasti nukahtanut, ja talo oli käyttänyt tilanteen hyväkseen ja vaihtunut entiseen olomuotoonsa. Talo oli rakennettu sieluista, kuten kaikki pysyvä Kesämaassa. Sen jokainen tiili oli luz-kivi, adamantiinijyvä, joka jäi jäljelle kun sielu Hiipui perinpohjaisesti ja kun ajatukset ja muistot olivat tyystin kadonneet. Vanhat kuolleet (eskatologinen niminen nykyaikaa edeltäneelle kadotetulle sivilisaatiolle) olivat vuosituhansia sitten keränneet ne yhteen ja rakentaneet Kesäkaupungin. Muinaiset rakentajat olivat sittemmin kadonneet.

Pysyvää ainesta on vain luz eli sielukivi, joka on jokaisen olemuksen ydin ja kaikille nähtävissä. Koska kuolleet voivat myös lukea elävien sieluja ja saada selville heidän kätkettyjä tunteitaan, on Kesämaan oma Kesähovin agenttiosastonsa  huipputehokas. Sen avulla brittien vakoilutekniikat ovat tehostuneet isoin harppauksin. Kuolleet vakoojat pystyvät  liikkumaan Maan päällä, ja missä tahansa saattaa olla kuollut vakooja, joka pystyy havaitsemaan valheet. Pystyäkseen kätkemään Peteriltä todelliset aikeensa on Rachelin opeteltava valehtelemaan aivan uudella tavalla: pohjalla on oltava todellinen tunne jostakin muusta, jokin muisto, jonka alle kätkeä vaaralliset tunteet.

Kesämaassa tiivistyy kuolemanjälkeisen elämän ongelma. Mitä merkitystä maanpäällisellä elämällä on, kun kuolema ei olekaan lopullinen ja elämää voi mukavasti jatkaa Kesämaassa? Ehkä jopa mukavammin, kuten jotkut ajattelevat. Kesämaassa asiat ovat monin tavoin paremmin. Kenenkään ei tarvitse olla ulkonäkönsä vanki ja muita ihmisiä on helpompi ymmärtää, kun heidän tunteensa ovat esillä. Elämän ainutkertaisuus katoaa, eikä kuolema tarvitse pelätä.

"Olen kuullut, että tilanne kuolinhetkellä vaikuttaa siihen, mitä Kesämaassa tapahtuu. Kuvittelen toisinaan että olisi mukava pudota, iskeytyä maahan ja jatkaa putoamista suoraan maapallon läpi. Voisin yrittää kiivetää koko ikuisuuden takaisin ylös. Ei se mitenkään huono juttu olisi."

Hannu Rajaniemeä haastateltiin taannoin Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa Kesämaan tiimoilta. (Katso haastattelu täältä.) Jos minulla olisi ollut fysiikan opettaja, joka olisi selittänyt asioita yhtä innostuneesti ja mukaansatempaavasti kuin Rajaniemi, olisin nyt fyysikko. Kesämaahan vaikuttaneiden tieteellisten teorioiden lisäksi puheena haastattelussa oli Kesämaassa Neuvostoliiton Leninin aivoista rakentama jumala, Läsnäolo. Läsnäolon jumalallista tietomäärää lisätään jatkuvasti sulauttamalla siihen uusia sieluja, joiden sisältämä informaatio siirtyy Läsnäolon käyttöön. Suurempaa kunniaa kuin Läsnoloon sulautumista ei neuvostojokkojen keskuudessa ole. Rajaniemi kertoi haastattelussaan, että todellisessa Neuvostoliitossa itse asiassa haluttiin herättää Lenin takaisin henkiin puoluetta johtamaan. Leninin aivoista tehty Läsnäolo Neuvostoliiton joukkojen johtajana Kesämaassa edustaa tämän unelman täyttymystä.

Jostain syystä Kesämaa ei kolahtanut niin kuin Kvanttivaras-trilogia. Pidin erityisesti teoksen vakoilujuonesta ja Peterin matematiikan pohdinnoista. Onnekseni minulla on vielä jäljellä Kvanttivaras-trilogian viimeinen osa, jota olen säästellyt myöhempää nautiskelua varten. Rajaniemi-lukutaipaleeni ei siis suinkaan pääty tähän. Paljastettakoon myös, että ostin kirjamessuilta Rajaniemen novellikokoelman Näkymättömät planeetat.

Kenelle? Vakoiluromaaneista, scifistä ja ajatuskokeista pitäville.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Jospa muinaiset filosofit olisivat sittenkin oikeassa - jospa me elämme tietämättämme todellisuutta jäljittelevässä simulaatiossa, jossa olemme vain jumalan kaltaisiksi muuttuneiden tietoisuuksien pelinappuloita. Kenties Sobornost onkin jo voittanut. Mikäli näin on, Fedorovin unelma on käynyt toteen ja me kaikki olemme pelkkiä muistoja."

Hannu Rajaniemi on Edinburghin yliopistosta väitellyt matemaattisen fysiikan tohtori. Hän on kotimaisen kirjallisuuden kentällä siitä erikoinen, että hänen teoksensa on alunperin julkaistu ulkomailla, ja niiden alkuperäiskielenä on ollut englanti. Kvanttivaras (The Quantum Thief 2010, suom. 2011) on Rajaniemen esikoisteos ja aloittaa hänen vauhdikkaan scifitrilogiansa.

Mestarivaras Jean le Flambeur istuu dilemmavankilassa tuomiotaan. Selviytykseen vankilan virtuaalimaailmassa hänen on pelattava peliteoriasta tuttuja pelejä muita vankeja ja itsensä kopioita vastaan. Jokainen kuolema on simuloitu todentuntuiseksi, jotta vangit oppisivat paremmin halutunlaista käytöstä. Vaarana on pelin häviäminen ja katoaminen olemattomiin. Jean le Flambeur pääsee vankilasta pakoon, kun oortilainen Mieli tulee aseet paukkuen häntä noutamaan. Mielellä on hänelle tehtävä. Tehtävä vie heidät Oublietteen, Marsiin, josta varkaan on löydettävä entinen minänsä.

Millenniaari Christian Unruhin yksityiseen kirjastoon ilmestyy Jean le Flambeurin häikäilemätön ilmoitus siitä, että tämä olisi tulossa kuokkimaan Unruhin jäähyväisjuhliin ennen tämän ennenaikaista hiljaiseksi ryhtymistä. Nuori etsivä Isidore Beutrelet saa tehtäväkseen estää Jean le Flambeuria onnistumasta varkausyrityksessään. "Jos hän siitä huolimatta onnistuu, haluan, että yritätte saada anastetun omaisuuden takaisin."

Oubliette on luokkayhteiskunta, mutta sellaisena harvinaisen reilu. Oubliettessa vuorotellaan ylhäiselon ja hiljaiselon välillä. Kaikki päätyvät jossain vaiheessa hiljaisiksi asemaan katsomatta. Kuolema ei ole Oubliettessa lopullinen. Siitä seuraa herättäminen uuteen kehoon ja hiljaiseloon.  Hiljaiset ovat Oublietten palvelijoita, työn raatajia, maanmuokaajia, rakentajia, herättäjiä, taistelijoita, jonkinlaisia eläviä koneita. Nimitys "hiljainen" tulee siitä, etteivät hiljaiset pysty puhumaan.

Oubliettessa eletään vallankumouksen unelmaa. Vallankumouksen jälkeisenä aikana nautitaan rauhasta ja järjestyksestä, herättämisen mahdollistamasta ikuisesta elämästä ja eräänlaisesta demokraattisesta päätöksenteköjärjestelmästä Äänestä. Vallankumousta ihaillaan avoimesti. Se näkyy ja kuuluu Oubliettessa, jossa vallankumousunivormuja jäljittelevät vaatteet ovat muotia. Oubliettella onkin takanaan verinen sisällissota. Sen jäljiltä on edelleen jäljellä itsenäisesti replikoituvia tappajarobotteja, foboita, jotka uhkaavat Oublietten turvallisuutta. Hiljaiset kuitenkin hoitavat taistelun oubliettelaisten puolesta.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista.

Oublietten rakennukset ovat "korkeita ja koristeellisia kuin 1800-luvun lopun Pariisissa". Oubliettesta tulee väistämättä muutenkin mieleen Ranska, Ranskan suuri vallankumous ja Ranskan kuninkaalliset, jotka kokivat Ranskan suuressa vallankumouksessa Oublietten kuninkaallisten tavoin tappion. Myös nimi Oubliette on epäilemättä johdannainen ranskan verbistä oublier, unohtaa. Mutta mitä historiaansa juhlivassa Oubliettessa on unohdettu?

Yhtä vauhdikasta kirjaa olen harvoin lukenut. Kvanttivaras on kuitenkin vaikea teos. Kirjan alku meni minulla siihen, että yritin saada selvää lukemastani ja etsiä yhtymäkohtia reaalimaailmaan. Teos sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen että sen maailman teknologia on vierasta, lähes käsittämätöntä. Termejä ei avata, ja lukijalle jää tehtäväksi koostaa mielessään koherentti kuva Kvanttivarkaan maailmasta. Vähitellen Kvanttivarkaan maailma selkeneekin. Henkilöillä on kuitenkin useita identiteettejä, ja sen maailmassa ja yhteiskuntarakenteessa lukuisia kerroksia. Lisäksi kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia. Pixil, Isidoren zokutyttöystävä, mm. ehdottaa Isidoren pienelle seuralaisoliolle nimeksi jotakin "Lovecraft-henkistä". Lovecraft-henkisen  nimen sijaan olio saa nimekseen Sherlock. Kvanttivarkaan maailmassa Maan kirjallisuudella on epäilemättä edelleen oma asemansa, sillä viittaukset eivät suinkaan ole ainoita.

Pitkissä taistelukohtauksissa pääni oli pyörällä, mutta nautin teoksen runsaasta keksintöjen määrästä. Oubliettessa yksityisyys on kaikki kaikessa. Jokaisella sen kansalaisella on gevulot, joka halutessa peittää heidät yksityisyysusvan taakse ja jonka avulla he voivat paljastaa itsestään tiettyjä asioita toiselle ja myös vastaanottaa tietoja muista. Gevulotille olisi käyttöä reaalimaailmassakin. Samoin valmistimelle, joka loihtii ruoka-annoksia. Olisi mahtavaa pystyä muuntelemaan ulkonäköään niin kuin varas muuntelee omaansa. Miltähän sitä tahtoisi näyttää? Kuinka usein ulkonäköään haluaisi vaihtaa?

Isidoren tyttöystävän zokusyntyperän kautta mukaan juoneen tulevat pelit, sillä zokut rakastavat pelejä yli kaiken. Pixil ei ole aivan tavanomainen zoku, mistä kertoo jo hänen seurustelunsa oubliettelaisen kanssa, mutta myös Pixil ajattelee asioita pelin tavoin.

"Tiedät kai, että tämä on muutakin kuin pelkkä yhteydenpitoväline", Pixil toteaa. "Päätin piipahtaa kylässä, koska kyllästyin pelaamaan peliä nimeltä Arvaa mitä poikaystäväsi ajattelee. Vaikka kaipa sekin osoitti aloitteellisuutta, että yleensä keksit koko pelin."

Ei ole vaikea kuvitella zokuja kun miettii e-sporttia seuraavaa ja pelejä tuntikaupalla pelaava sukupolveani. Kun opetukseenkin kehitellään koko ajan enemmän ja enemmän pelejä, ei zokutulevaisuus ehkä ole kovin kaukana. Peliteollisuus on nopeimmin kasvava viihdeteollisuuden ala maailmassa. On mielenkiintoista, että Rajaniemi on nostanut teoksessaan pelaamisen näin korostetusti esiin.

Kvanttivaras on mielikuvitusta ja älyä haastava huikea teos, jonka jatko-osat tulen varmasti lukemaan.

Kenelle? Scifistä pitäville, älyllisistä haasteista ja tieteen mahdollisuuksien pohtimisesta nauttiville sekä mielikuvitusta omaaville.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Irlantilaisen Sheridan Le Fanun novellit ovat kauhukirjallisuuden klassikoita. Savukekeitaan kauhuklassikkojen sarjaan kuuluva Le Fanun novellikokoelma tarttui mukaani viimeisimmältä kirjastoreissultani. Le Fanun novelleja on vuosien mittaan julkaistu erilaisilla kokoonpanoilla. Novellikokoelmaan Carmilla ja muita kertomuksia (2012) kuuluu kaikenkaikkiaan neljä novellia: Vihreää teetä (1872), Carmilla (1871), Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä (1851) ja Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan (1870).

Tässä jos jossain on syksyn pimeneviin iltoihin sopivaa luettavaa. Le Fanu kirjoittaa miellyttävästi ja tuttavalliseen sävyyn. Hänen novellejaan on helppo seurata, ja ne etenevät jouhevasti. Vihreää teetä kertoo pappismiehen kummallisesta seuralaisesta, mustasta hehkuvasilmäisestä apinasta, joka ei milloinkaan jätä tätä rauhaan. Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä puolestaan on klassinen kummitustarina talosta, jossa kummitus valvotttaa öisin talon uusia asukkaita. Lapsi joka lähti haltiatarten matkaan on novelleista kevyin. Se on kunnon irlantilaistarina ja varoituksen sana haltioista, jotka kaappaavat hämärän tullen lapsia. Tarina toimiikin ennemmin opetuksena kuin kauhunovellina. Mikään novellikokoelman novelleista ei ylipäätään ole vertahyytävä. Ne ovat psykologisia novelleja, joiden jännitys tiivistyy loppua kohden.

Kokoelman mittavin ja epäilemättä kuuluisin novelli Carmilla on klassinen goottilainen vampyyritarina ajalta ennen Draculaa. Sen vampyyrit ovat itäeurooppalaisia vampyyreja, Itä-Euroopan myytteihin perustuvia vereviä epäkuolleita, joiden hengitys kulkee ja iho on lämmin. Novelli sijoittuu Itävallan Steiermarkiin, syrjäiseen linnaan, jossa vieraat ovat harvassa ja jonka liepeillä on autioitunut kylä. Linnan odotetun vieraan matka peruuntuu, kun tämä äkisti menettää holhoamansa veljentyttärensä.

Nuori Laura saa kuitenkin seuraa, kun linnan väki näkee täysikuun kävelyllään kummallisen onnettomuuden. Vauhkoontuneiden hevosien ajamat vaunut kaatuvat, ja ulos astuu hermostunut nainen. Naisen tytär on pökertynyt onnettomuuden sattuessa, ja hänet on jätettävä matkasta. Matkassa on naisen mukaan kyse "elämästä ja kuolemasta", eikä hänellä ole aikaa odottaa tyttärensä palautumista matkakuntoon. Lauran isä tarjoutuu huolehtimaan tyttärestä siihen asti, kunnes nainen kolmen kuukauden kuluttua pääsisi tätä noutamaan, ja niin Carmilla asettuu heidän linnaansa vieraaksi.

Nuoren naisen nimi on Carmilla, ja se onkin lähes ainoa asia, jonka tämä kertoo itsestään. Carmillan äiti on vannottanut tämän pitämään salaisuutena hänen henkilöllisyytensä, eivätkä Lauran epätoivoiset yritykset onkia tiedonmurusia viehättävästä seuralaisestaan onnistu. "Minusta tuntui, että vieraani hymyssä oli sen ikäiselle epätavallista kylmyyttä, surumielistä ja itsepintaista kieltäytymistä suoda pienintäkään valoa kysymykseeni."

Carmilla on tavattoman kaunis ja siro nuori nainen, mutta nähdessään tämän ensikertaa Laura kavahtaa taaksepäin. Hän on varma, että tämä on hänen lapsuuden painajaisessaan näkemänsä nuori nainen. Carmille tunnustaa, että hänkin on nähnyt Laurasta unta ja pelästyneensä itsekin outoa huonetta.  Lauran pelko hälvenee huvittavan yhteensattuman säestämänä.

Carmillan tavat poikkeavat muista linnan asukkaista. Hän nukkuu pitkälle iltapäivään ja yöksi hän lukitsee huoneensa oven. Hän ei ole lainkaan uskonnollinen, mikä herättää Laurassa ihmetystä. Sen sijaan Carmilla pelkää kovasti murtovarkaita ja säikkyy aaveita.

Pian Carmillan tulon jälkeen lähimmässä kylässä alkaa epäonnisten sattumien ketju, jossa nuoria tyttöjä menehtyy äkisti. Ennen kuolemaansa he ovat hourineet kuin kuumeessa, ja Lauran isä vakuuttaakin tämän olevan tietynlaista kuumetautia. Varmuuden vuoksi tytöt varustautuvat kuitenkin taikakaluin.

Carmilla on tarinana kiehtova ja aikanaan herättänyt varmasti kohua. Carmilla on siitä erityinen, että siinä naisvampyyrin uhrina on toinen nainen. Laura tuntee Carmillaan outoa vetoa, mutta kavahtaa Carmillan äkillisiä intohimon puuskia. Seksuaalinen jännite näiden kahden naisen välillä on kuitenkin ilmeinen. Carmillan sanotaan saaneen vaikutteita Samuel Taylor Coleridgen runosta Christabel (1816), jossa ensimmäistä kertaa esiintyi vastaavasti naisvampyyri ja tämän naisuhri. Vampyyrikirjallisuuden kannalta kyse on merkittävästä teoksesta, joka loi tietä modernille vampyyrille ja vampyyrien homoeroottisuudelle.

Kenelle? Kummitustarinoista ja kauhusta pitäville, gotiikasta kiinnostuneille.