Elina Pitkäkangas: Sang

Nyt kun Elina Pitkäkankaan Naraka (2024) on ilmestynyt, on loistava tilaisuus tarttua Sangiin (2022), Topelius-palkinnon voittaneeseen sarjan ensimmäiseen osaan. Ja mikä helmi tämä onkaan! Ei tätä syyttä ole kehuttu.

Autoritaarisessa tulevaisuuden Itä-Aasiassa vuoristokylän kasvatti Kong Dawei ajautuu tapahtumiin, joiden jälkivyöryltä ei voi välttyä. ⁣Kaikilla Fusangin asukkailla on ranteessaan gerenit, rannekkeet, joihin varallisuus on talletettuna ja jotka ovat ainoa tapa käyttää rahaa. Niiden kautta myös valvotaan kansalaisia, ja kun Dawei saa omaansa ryöstörahat, on kiinnijäämisen vaara suuri. Pakomatka vie hänet Valkoisen Tiikerin klaanin hallitsemaan pääkaupunkiin, kauas kotiseudusta ja kauas hänen rakkaistaan. ⁣

16-vuotias Dawei on veljensä Qirenin tavoin bianfu, erilaista tavaraa salakuljettava ja kamppailua taitava Pohjoisen kuriiri, joka kiitää talojen katoilla. Kansalaisvelassa on lyhennettävää, ja Dawei lyhentää omansa lisäksi myös kasvattisisarustensa velkoja. Maksamattomasta velasta nimittäin joutuu pakkoleirille Narakaan 20 ikävuoden iässä. Äitinsä veljekset ovat menettäneet Dawein ollessa neljän vanha. Hänen puhumisensa on loppunut siihen. Dawei on sittemmin vannonut hiljaisuusvalan, anjingin, ja kommunikoi muiden kanssa viittomakielellä. Kotiseudulla sitä osataankin, mutta pääkaupungissa hiljaisuusvalaa ei suvaita. On ilahduttavaa lukea viittomakielestä, joka usein kirjallisuudessa jää marginaaliin. Sille annettu poliittinen aspekti on kiintoisa, sillä se on yksi tapa kyseenalaistaa hallitsijoiden auktoriteettia. 

Anjing oli köyhien alueiden kannanotto sille, etteivät valtaklaanit kuulleet alamaistensa hätää. Tuntui järjenvastaiselta, että Sangin maakunnassa valan vannoneet oli pakotettu puhumaan. Entä miten kaikki muut viittomakieliset – kuurot tai huonokuuloiset – oli huomioitu? Pakotettiinko heidätkin käyttämään ääntään? Pelkkä ajatuskin hiljaisuusvalan rikkomisesta sai minut tuntemaan fyysistä kuvotusta.

Teos on uskomattoman vetävä niin hahmoiltaan kuin juoneltaankin. Silti en tiedä mitä sanoa Sangista. Rakastan siinä niin montaa asiaa. Ja samaan aikaan se on ollut vaikein lukukokemukseni. En ole ollut valmistautunut ihan tähän, en näin graafiseen väkivallan kuvaukseen. Kirjan raakuus ottaa sydämeeni. Mikä tietysti kertoo siitä, miten terävästi sen maailman julmuus on kuvattu, miten taitavasti minut on saatu välittämään sen hahmoista ja miten lähelle heidät on tuotu. Itken yhden yön lukiessani Sangia, kun en pysty lopettamaan lukemista. Hyvä että ehdin vetää henkeä. On saatava tietää, miten piinaava kauheus päättyy. ⁣Voin lukiessani pahoin.

Kirjoitan tästä tietysti luottoystävälleni Elviiralle. Kerron hänelle millaiseen tunnekuohuun olen joutunut. "Kirjallisesti tää on viiden tähden kirja. Näen sen kirkkaasti. Mutta uus suosikki tää ei noiden juttujen takia ole", kirjoitan yhdessä viesteistäni siitä huolimatta, että olen aina välttänyt tähtiluokituksia. Tässä tapauksessa se kuitenkin kuvaa hyvin kirjan korkeaa tasoa. "Okei, no onpa harmi sit erityisesti", hän vastaa. Jään miettimään kommenttia. En tunne harmia. En koe, että Sangin täytyisi välttämättä istua mukavuusalueelleni. Se on päässyt yllättämään minut, mutta en silti toivo siltä muuta. Joskus kirjan on oltava ravisuttava. Joskus sen on oltava raakakin, jotta se olisi sitä, mitä on. En usko, että Sang olisi näin vaikuttava ilman tätä kaikkea. Että se onnistuisi samalla lailla pureutumaan tunteisiini. Että se myöskään pääsisi yhtä syvälle mielivaltaisen vallankäytön kuvaamisessa, osoittaisi epäkohdat yhtä tehokkaasti. Sellainen Sang olisi hyvin eri kirja kuin tämä lukemani.

Vaan millainen kirja Sang siispä on?

Sang ei arvopohdintoja ja yhteiskuntakritiikkiä kavahda tarkastellessaan valtaa ja vallankäyttöä. Sateenkaarevuus ja vähemmistöjen oikeudet (tai pikemminkin niiden puute) ovat vahvasti läsnä. Onnellisuutta määrittävät raha ja perhe. Rikkaille kaikki on mahdollista, kun taas köyhät elävät todella kurjissa oloissa, kituuttavat eteenpäin tai päätyvät pakkotyöhön. Kun vain kolmasosa Fusangin väestöstä kykenee maksamaan kansalaisvelkansa, on selvää, millaisella työvoimalla yhteiskunta pyörii.

En ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeasti koulutettuja virkamiehiä, keskushallinnossa työskenteleviä akateemikoita, saati että kukaan heistä olisi nyökännyt minulle. Jokainen Sandussa vieraillut virkamies oli kyräillyt minua kuin potentiaalista rikollista. Täällä, Tiikeripalatsissa, asiat tuntuivat olevan toisin. Minut nähtiin. Virkamiesten vanavedessä leijuva santelipuun tuoksu muistutti, kuinka syvällä vaurauden ytimessä olin.

Minulla oli luvaton olo. Niin kuin olisin ollut muuli rotuhevosten laumassa, ja olisi vain ajan kysymys, milloin eroni huomattaisiin.

Teoksen maailma on vivahteikas ja kiehtova, huolella rakennettu ja täynnä niin historiaa kuin myyttejäkin. Eri alueilla on omat kulttuurinsa ja kielensä. Uppoan Sangin mustien sateiden jälkeiseen maailmaan, janoan lisää. Vaikka paljon on ammennettu itäaasialaisesta kulttuuriperinnöstä, kyseessä on silti fantasiamaailma. Keskeisiä fantasiaelementtejä on qìn, elämän voiman, kultivointi sekä valtaklaanien erityispiirteet jumaluuksien jälkeläisinä. Paikallisuus taas on taitavasti ujutettuna mm. rakastamiini vuoristolaisuudesta kumpuaviin metaforiin, joilla minäkertoja Dawei asioita kuvaa. 

Teoksen ihmissuhteet kannattelevat sitä vääryyksien ja väkivallan keskellä. Suosikkihahmojani ovat varjelijoiden kouluttaja Houyi ja Tiikeriprinsessa Aisling. Ja tietysti Dawei, jonka rakkaus ja uskollisuus hänen veljeään kohtaan on hänen suurin motiivinsa. Siinä on päähenkilö, josta todella voi pitää. Dawein kasvutarina ja hänen rohkeutensa koskettavat. Hän on ihanan monikerroksinen. Herkkä, mutta vahva. 

Ihan erityisen mieleenpainuva on Dawein ja hänen haukkansa Qiun välinen yhteys, kahden sielun toimiminen yhteen ja omien voimien toiselle lainaaminen. Yhteydessä on voimaeläimen kaikua, ja Dawei itse kutsuu Qiuta sielukseen. Heidän suhteensa kuvaus on kaunista ja myös vaikuttavaa. 

Koko teoksen voisikin kiteyttää tuohon sanaan; vaikuttava. ⁣ ⁣

Holly Black: Julma prinssi

Julma prinssi (Cruel Prince 2018, suom. 2024) aloittaa Ilman väki -trilogian. Teos on ollut lukulistallani jo ennen sen suomentamista, mutta mikä sen ihanampaa kuin päästä lukemaan se suomeksi ja samoihin aikoihin muiden kanssa. Joskus englanninkielisiä kirjoja lukiessa saa kokea olevansa niiden kanssa vähän yksin. Missä muut fanit ovat? No, heitä on nyt kirjagram täynnä. (Kuten myös TikTok, jonka puolelle en kuitenkaan itse ole rantautunut.)

Juden vanhemmat tapetaan hänen ollessaan seitsemän. Murhatyön tehnyt keiju on tullut hakemaan vaimoaan takaisin. Kun vaimo ei suostu, mukaan Keijumaahan saavat lähteä tämän lapset. 

Asetelma on kiinnostava. Jude ja hänen kaksoissisarensa Taryn ovat ihmisiä, mutta isosisko Vivienne on oikeasti Madocin tytär ja siis keiju. Elo Keijumaassa on ihmisille vaarallista, mutta onhan heillä Madocin suojelus. Ja Madoc myös todella yrittää parhaansa tyttöjen vuoksi. Suurkuninkaan kenraalina Madocia arvostetaan, eivätkä hänen tytöilleen uskalleta ryppyillä aivan avoimesti.

Madoc vaatii – kenties syyllisyydestä tai häpeästä – että meitä kohdellaan kuin Keijumaan lapsia. Osallistumme samoille oppitunneille ja saamme kaiken minkä hekin. Suurhoviin on tuotu ennenkin vaihdokkaita, mutta ketään ei ole kasvatettu vallasväkenä.

Hän ei ymmärrä, kuinka meitä inhotaan sen vuoksi.

Hitaasta alusta huolimatta nautin tästä kovasti. Ylimielinen prinssi Cardan on suosikkihahmoni. Siitäkin huolimatta, että hän on kiusaajan roolissa, eikä Juden kokema kiusaaminen ole mitään kevyttä. Jännitettä on silti ilmassa.

Ja Cardan on vielä kaikkia muita kauniimpi – hänen mustat hiuksensa heijastavat värejä kuin variksen siipi ja poskipäät ovat niin terävät, että ne voivat leikata irti tytön sydämen. Vihaan häntä enemmän kuin ketään muuta. Vihaan häntä niin paljon, että kun katson häneen, pystyn hädin tuskin hengittämään.

Kukapa tällaisen prinssin edessä pystyisi hengittämään? Oli syynä sitten viha tai jokin muu.

Juden tavallinen elämä keijujen parissa tuntuu melkein vaarallisemmalta kuin vakoilutyö, johon Jude värvätään. Keijut voivat lumota tekemään mitä vain, eivätkä he ole hyväntahtoisinta porukkaa. He ovat lähellä brittien saarten kansanperinteen keijuja, joista on hauskaa pilailla kuolevaisten kustannuksella ja tehdä heille mitä lystäävät. Kuolevaiset ovat nokkimisjärjestyksessä heidän alapuolellaan. 

Olen todistanut kamalampia asioita kuin siipien repimiä tai loukkauksia. Keijut eivät voi valehdella, joten he käyttävät aseinaan petosta ja julmuutta. Vääristeltyjä sanoja, puoliksi lausuttuja totuuksia, piloja, arvoituksia ja skandaaleja. He kostavat toisilleen ikivanhoja, melkein unohtuneita loukkauksia. Myrskyt eivät ole yhtä häilyviä tai meret yhtä oikukkaita.

Judelle selviää, että on ihmisenä olosta myös hyötyä. Heitä on palvelijan töissä hyvinkin arveluttavissa olosuhteissa, mutta tarvitaan heitä muuhunkin. Keijut eivät mm. pysty valehtelemaan, eikä heidän hedelmällisyysasteestaan voi millään muodoin puhua korkeana. Ilman ihmisiä he kuolisivat sukupuuttoon. Ihmisten maailman ja Keijumaan välinen jännite nouseekin yhdeksi tärkeäksi teemaksi Keijumaan tulevaisuuden kannalta. Ei ole yhdentekevää, kuka hallitsee ja miten. Vaikka keijut joutuvat tekemään ihmisten kanssa sopimuksia hyötyäkseen heistä, aina niin ei ole ollut. 

On virkistävää miten avoimen vallanhaluinen ja kunnianhimoinen päähenkilö Jude on. Nämä ovat harvoin naiselle sallittuja ominaisuuksia. Juden kunnianhimo ei myöskään ole sidottuna hyvän avioliiton etsimiseen, vaan hänen omiin meriitteihinsä. Ja vaikka häntä kiinnostaa miekkailu enemmän kuin vallasväen tavoille oppiminen, hänestä ei ole tehty täyttä poikatyttöä. Jude näyttää, miten hienoihin kruunajaisjuhliin on täysin ok pukeutua upeaan mekkoon ja vyöttää miekka vyötäisille. 

Jotkut ovat moittineet teoksen kolmiodraamaa, mutta tykkään siitäkin. Tykkään tosin kolmiodraamasta aika usein, kunhan se on mielekäs ja tarjoaa jotakin kiinnostavaa tarinallisesti. Tässä siinä on omat mausteensa. Hahmojen välit ovat muutenkin tässä jännittäviä, eivätkä kovinkaan yksioikoisia. Rakkaus on monimutkaista. Eikä edes vain se romanttinen rakkaus. Myös Madoc on Judelle rakas, ja heidän välisensä isätytärkohtaukset ovat yksiä suosikkejani. Jude ei silti pysty unohtamaan vanhempiensa murhaa ja sitä, että Madoc on hirviö. 

Ihan niin mustavalkoisia asiat eivät siis ole. Hahmoissa on ihania, herkullisia harmaan sävyjä, ja Cardan on kirjoitettu mielestäni erityisen hyvin. Olkoonkin, että niistä terävistä poskipäistä voisi olla hivenen vähemmän mainintoja. Cardanin hurmaavuus on mielestäni vähän muualla kuin kasvojen luustossa, anteeksi nyt vain.

Juden omien vaikeuksien lisäksi kuvioon kuuluu uuden Suurkuninkaan kruunaus sekä keijuhovin juonittelu ja taistelu vallasta. Keijumaan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, ja Juden on tehtävä vaikeita valintoja.

2024 on tähän mennessä ollut mieletön lukuvuosi. Ja nyt ollaan vasta maaliskuussa. Jos sitä nyt sitten jaksaisi odotella elokuuhun seuraavaa suomennosta. Ihanaa, että fantasiaa suomennetaan. Toivon, että näitä kasainvälisesti menestyksekkäitä sarjoja suomennetaan enemmänkin.

Evie Wyld: Me olemme susia

Me olemme susia (The Bass Rock 2020, suom. 2020) on teos, jonka meinaan jättää kesken. En saa siitä kiinni. Tunne säilyy, vaikka jatkan romaanin loppuun. On vaikea kirjoittaa teoksesta, josta on vaikea saada tarttumapintaa ja joka jää omassa mielessä hajanaiseksi ja hämmentäväksi.

Kun tulen talolle, seison jonkin aikaa pimeässä sen ulkopuolella. Kuulen, miten aallot lyövät rantaan ja tuuli rämisyttää ikkunoita. Käännyn katsomaan tähtiä ja näen, miten ne kehystävät Law’n ja miten kuu valaisee kauniit, kylmänvalkoiset valaanluut.

En sytytä valoja sisällä, nousen vain yläkertaan ja kömmin peiton alle rouva Hamiltonin sänkyyn ja olen todella tyytyväinen tuntiessani, miten raskas uupumus painaa selkääni kuin joku makaisi sen päällä. Jos näen unia, ne eivät kiusaa minua.

Onhan tässä aineksia. On kummitustaloa, on eri aikatasoja ja eri sukupolvia. Maggien puheenvuorot naisiin kohdistuvasta väkivallasta puhuttavat. Ja se kaikkien teoksen kolmen naisen tarinoissa onkin yhteistä. Väkivalta, jota naiset ovat historian saatossa kokeneet. Väkivalta, jota he edelleen saavat kokea. Se, mihin Me olemme susia herättelee, on tuon väkivallan systemaattisuus. Maggie esittelee Vivianille Itä-Lothianin kartan, johon on piirretty pieniä rukseja jokaista murhattua naista kohti sen vuoden tammikuusta lähtien ja sanoo, että kyseessä on sarjamurhat. Vivian on ymmällään. 

”Poliisin mukaan jokainen murha on yksittäistapaus, joka ei aiheuta yleistä vaaraa”, Maggie sanoo taas.

”Niin, mutta – jos naisen tappoi poikaystävä, kundi istuu varmaan linnassa ja rikos liittyy pelkästään niiden suhteeseen.”

Maggie katsoo minua. ”Ja se suhde on se, että toinen on nainen ja toinen mies.”

Maggie esittää ajatuksia herättävän kysymyksen: "Missä vaiheessa kauheista, tuskallisista kuolemista tulee mukavia ja harmittomia? Milloin niistä tulee hauskoja? Noidista. Viiltäjä-Jackista. Sodista. Vuodesta 1977."

Voimakkaimmin mieleeni piirtyy kohtaus, jossa mies leikkaa nimettömän tytön korsetin auki niin, että sakset leikkaavat tämän ihoa. Nuoren tytön ei auta kuin olla inahtamattakaan. Hänet suljetaan rangaistuksena kaappiin, jossa on hänelle varattu tuoli. Vaikka mies lähtee usean päivän asioille, ei tyttö uskalla tulla kaapista ulos lisäkurituksen pelossa. 

Mutta tämä kaikki ei riitä. Yksittäiset oivallukset, synkkä tunnelma. Teoksesta tuntuu puuttuvan jotakin. Me olemme susia vaatisi ehkä enemmän pysähtymistä ja pohdiskelua sen äärellä. Tätä kirjoittaessani ajatukseni teoksesta kuitenkin kiteytyvät. Yllätyn siitä, millaisen vaikutuksen teos on minuun tehnyt siitä huolimatta, että läpi teoksen päällimmäisin tunteeni on ollut hämmennys. Uskallan väittää, että hämmennys tulee osittain juuri siitä, että Me olemme susia pakottaa lukijan kohtaamaan oikeasti epämukavia, raakoja asioita. Asioita, jotka ovat totta. Asioita, joita tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä ja jotka eivät ole vain fiktiota. Kun jokin on hyvin todellista, siitä tulee häiritsevää ja hämmentävää. Sitä haluaisi katsoa pois, olla tiedostamatta. Oloni on Me olemme susia jäljeltä epämukava. Mutta huomaan olevani vaikuttunut. 

1900-luvun puoliväliin sijoittuvalla Ruthin tarinalla on kohokohtansa ja paikkansa romaanissa, mutta suurimmaksi osaksi se on minulle tämän teoksen pakkopullaa. Sen sijaan 1700-luvulla noidaksi syytetyn Sarahin tarina sekä nykypäivän Vivianin tarina vetävät. 

En muista koska olen viimeeksi ollut näin hämmentynyt jostain teoksesta. 

Niinpä. En ymmärrä itsekään, en osaa pukea tätä sanoiksi. Aina kun kohtaan niitä kuolemia, tulee sellainen olo, että jotenkin ne pitäisi huomioida. Että mun pitäisi huomioida ne, koska olen itse elossa eikä ne naiset eroa mitenkään meistä kahdesta tai sun äidistä tai siitä kahvilan naisesta. Me liihotellaan vaaran vyöhykkeellä. Kahlataan kuoleman vesissä. Joskus sen haistaa miehestä, joskus sen vain tietää – jos jäisi yksin sen kanssa ja sillä olisi kivi… Kun tulee se tunne, sen vain tietää. Niin kuin sen vainuaisi. Yritän huomata ne kuolemat, koska en mahda muuta, voin vain todistaa, voin vain muistaa. Katsoa rikospaikkakuvia ja nähdä omin silmin, mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu koko ajan ja mitä tulee tapahtumaan jatkossakin. Ne tahrat, ne haavat. Ja lapset.

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä

Ajattelin aluksi kirjoittavani uudesta Nälkäpeli-kirjasta ylistävän arvion. Puolivälissä kirjaa mieltäni alkaa painaa kysymys miksi me ihmiset luemme tällaista. Mikä meissä on vikana, että nautimme tällaisesta? Nälkäpelissä on kuitenkin kyse toisten tappamisesta. Tapa tai tule tapetuksi.

Dystopialle on tyypillistä näyttää, millainen tulevaisuus voisi olla, miten huonosti asiat voisivat mennä. Osaltaan dystopialla pyritään kritisoimaan asioiden vallitsevaa tilaa ja estämään kuvatunlaista kehitystä tapahtumasta. Nälkäpeli vetoaa samanlaiseen ajatteluun brutaalilla maailmallaan, jossa ihmisiä voidaan vain pistää areenalle toisiaan tappamaan. Reaktiona on: ei tällaista. Tällaista maailmaa en halua nähdä.

Teos ei ole yhtä hauska kuin kaksi ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Se on vakavampi, eikä huumorille jää sijaa. Ei ilkosilleen itseään hississä riisuvaa Johanna Masonia, ei Haymitchin sukkelia sutkautuksia. Balladi laululinnuista ja käärmeistä jatkaa jo Matkijanärhessä nähtyä synkempää linjaa.

Romaani toistaa muista sarjan osista tuttua sankarikuvaa. Sankarin ei tarvitse liata käsiään liikaa nälkäpelissä. Tapot ovat helppoja ja välillisiä, samaan tyyliin kuin mitä Katniss käytti pistiäisiä vastustajiinsa tai kun mutantit tappoivat viimeisen tribuutin Nälkäpelissä pelastaen sekä Katnissin että Peetan suoralta tappamiselta. "Hyvikset" kuolevat pelissä martyyreina, ja vain "pahikset" kokevat brutaalin kuoleman. Japanilaisessa elokuvassa Battle Royale koululuokallinen nuoria lähetetään saarelle tappamaan toisensa samanlaisella vain yksi voi voittaa -systeemillä. Nälkäpelissä tribuutit pääsevät helpommalla, kun areenan olosuhteet ja erilaiset mutantit hoitavat osan tapoista. Kaikkia ei tarvitse lahdata itse.

Odotukseni eivät ole korkealla uusimman Nälkäpeli-kirjan suhteen lukemaan ryhtyessäni. Kun johonkin tehdään paljon myöhemmin jatkoa, vaikka se sitten olisikin "esiosa", olen jokseenkin epäluuloinen. Tuoreen näkökulman tuttuun maailmaan tarjoaa, että päähenkilönä on tarinan pahiksena tunnettu nuori Coriolanus Snow.

Mielenkiintoista teoksessa on paitsi nälkäpelin kehittäminen viihteellisempään ja osallistavampaan suuntaan, myös Coriolanus Snow'n luonteen kehitys. Aluksi tuleva Panemin presidentti vaikuttaa ihan symppikseltä. Ylemmyydentuntoiselta ja pikkumaiselta, mutta silti ihan fiksulta kaverilta. Vähitellen Coriolanuksen todellinen luonne kuoriutuu esiin. Teoksen tapahtumat muokkaavat esiin pelottavan vastustajan ja Capitolin vallan lujittajan.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä lähtee hyvin vauhtiin. Eletään nälkäpelien alkuaikoja, 60 vuotta ennen ensimmäistä Nälkäpeli-kirjaa. Kymenennessä elonkorjuussa valittu vyöhykkeen 12 tyttötribuutti on lumoava. Villi, kaunis ja epäilemättä vaarallinen. Televisiokameroiden edessä Lucy Gray sujauttaa erään tytön puvun  sisään käärmeen. Hän laulaa upealla äänellä vangiten yleisönsä ja pitää yllään röyhelömekkoa. Tyttö on laskelmoiva, ja hänen ohjaajakseen määrätty Capitolin eliittikoulussa Akatemiassa opiskelija Coriolanus Snow miettii, että ehkä hieman mielenvikainenkin.

Lucy Grayhin ei voi olla ihastumatta. Tyttö on varsinainen laululintu ja taitava esiintyjä. Hän ei varsinaisesti edes ole vyöhykkeeltä 12, vaan kuuluu kierteleviin muusikoihin. Collins käyttää taitavasti lauluja osana tarinankerronnassaan. Ennestään tuttu laulu hirttopuusta saa Balladissa laululinnuista ja käärmeistä aivan uuden merkityksen. Upein on kuitenkin laulu Lucy Graysta, tytöstä, jonka mukaan nälkäpelitribuutti on saanut nimensä ja jonka kohtalo jää auki ja tytön hahmo kummittelemaan.

Coriolanusin suhtautuminen Lucy Grayhin on vähintään ristiriitainen. Toisaalta hän ihailee tyttöä, toisaalta halveksii. Tribuutteja kohdellaan Capitolissa eläimiä ja heitä jopa pidetään eläintarhan häkissä odottamassa nälkäpelin alkua.

Lucy Gray oli kuitenkin hänen tribuuttinsa ja matkalla areenalle. Ja toisissa olosuhteissa Lucy Gray olisi ollut vain joku tyttö vyöhykkeeltä – tai ei ainakaan Capitolista. Toisen luokan kansalainen. Ihminen, mutta silti eläimellinen. Ehkä älykäs, mutta alkukantainen. Yksi niistä onnettomien, raakalaismaisten otusten muodottomasta massasta, joka horjui jossakin tietoisuuden rajalla. Vaikka tietysti os säännöstä oli poikkeus, se oli juuri Lucy Gray Baird, Hän uhmasi helppoa luokittelua. Erikoistapaus ihan niin kuin Coriolanus itse. Eihän Lucy Grayn huulten kosketus muuten olisi voinut tehdä hänen polvistaan hyytelöä.

Balladi laululinnuista ja käärmeistä on vauhdikas teos, jonka ahmii. En pettynyt.

Kenelle? Dystopian ja Nälkäpeli-sarjan faneille. 

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuosi (Year One 2017, suom. 2019) on postapokalyptinen selviämistarina. Mitä ihmiset tekevät, kun yhteiskunta hajoaa? Miten selvitä jatkuvan väkivallan uhan alla, ilman lakeja ja säädöksiä? Serkkuni on jo pari vuotta puhunut, että pitäisi opetella metsästämään ja oppia pärjäämään, jos maailmanlopun meininki iskee. En usko yhteiskunnan romahtamiseen näin radikaalisti, mutta pistäähän tämä koronaviruskin miettimään. Aika heikolla pohjalla tässä kuitenkin ollaan.

Nora Roberts tunnetaan romanttisesta viihdekirjallisuudestaan. Kun kuulen hänen kirjoittamastaan dystopiatrilogiastaan, uteliaisuuteni herää. Aika rohkeaa! Suhtaudun teokseen alusta alkaen kuitenkin epäilevästi. Osaisiko tämä kevyitä bestsellereitä toisensa perään tuottava kirjailija kirjoittaa dystopian? No, urbaani fantasian ja dystopian hybridihän tämä lopulta on.

Tammikuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä kuolleita oli raporttien mukaan jo yli miljoona. Maailman terveysjärjestö julisti taudin ennennäkemättömällä vauhdilla leviäväksi pandemiaksi. Yhdysvaltojen tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskus CDC nimesi sen lintuinfluenssan alatyypiksi, joka tarttuu ihmisestä toiseen.

Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miksi tutkituissa linnuissa ei havaittu viitteitä influenssasta. Taudinaiheuttajia ei löytynyt yhdestäkään kanasta, kalkkunasta, hanhesta, fasaanista tai viiriäisestä, jotka otettiin kiinni sadan kilometrin säteellä MacLeodin farmista.

Ensimmäinen vuosi aloittaa trilogian dramaattisilla tapahtumillaan. Kaikki saa alkunsa, kun Skotlannissa lomaa viettävä vanhus ampuu fasaanin. Fasaani putoaa pyhään kivikehään ja tahrii sen verellään. Maailmaan leviää maaginen tauti. Kuvaus viruksen leviämisestä tuo mieleen koronaviruksen. Surmaksi nimetty virus vie mukanaan yli 80 prosenttia koko maailman väestöstä.

Päähenkilöitä kirjassa on useita. Kaikki ovat pakomatkalla. Lana on vasta valoon herännyt noita, joka pakenee velhopoikaystävänsä Maxin kanssa virusta. New York on sekasorron vallassa. Hän haluaa pysähtyä auttamaan, mutta Max kehottaa painokkaasti eteenpäin ja hokee, etteivät he voi pysähtyä.

Synnytyskohtaus on kuin farssi. Itsemurhaa muhiva ensihoitaja Jonah on lähtenyt kadulle, kun hänet pysäyttää raskaana oleva nainen. Synnytys on käynnissä, eikä Jonahin auta kuin auttaa ennenaikaiset kaksoset maailmaan. Synnytys käy kuin leikki, molemmat vitsailevat ja keskospoika alkaa heti kaivata maitoa. Tahti on nopea, eikä kivunlievitystä edes mainita. Ei kyllä karmeita kipujakaan. Kohtaus päättyy siihen, että tuore äiti julistaa Jonahin ihmeidentekijäkseen. Pakoretkelle kaupungista temmataan mukaan myös Jonahin ihastus lääkäri Rachel Hopman ja synnytyksestä selvinnyt, mutta äitinsä menettänyt kolmas vauva Hannah.

Lisäksi on vielä Arlys ja Fred, televisiotoimittaja ja harjoittelija-keiju, jotka ovat varsin symppiksiä.

Kirjan alkupuolella oikeastaan aika moni kohtaus tuntuu lähinnä farssilta. Ehkä kuitenkin totun kirjan sekamelskaan ja henkilöhahmoihin tai Nora Robertsin vähemmän kyvykkääseen kerrontaan, sillä romaani alkaa puolenvälin tienoilla sujua. Ensivaikutelma kuitenkin on, että hahmot ovat kuin lämpimikseen puhuvia nukkeja ja että dialogia on dialogin perään. Vaikutelma hälvenee tarinan edetessä ja yhä useampi henkilöhahmo alkaa vaikuttaa sympaattiselta.

Teoksessa erinäinen joukko saa yliluonnollisia kykyjä. Yhtäkkiä maailma on täynnä noitia, keijuja ja haltioita ja vaikka mitä. Skaala on liian iso omaan makuuni. Osa on valoa, osa pimeää. Kirjan maailmassa ihmiset jakautuvat mustavalkoisesti hyvään ja pahaan. Myös valon joukossa on kuitenkin mätiä munia, joille uusien kykyjen tuoma valta nousee päähän. Kaikkia heitä  kutsutaan yleisnimellä Kumma. Virus on jättänyt heidät rauhaan, mutta myös täysin tavallisia ihmisiä tai vain joitakin kykyjä omaavia ihmisiä on säästynyt. Eivätkä kaikki pidä erilaisuudesta, päinvastoin.

”Tämä maailma on mitä on. Minä olen maanviljelijä ja sinä olet noita, joka pystyy parantamaan satoa. Huolettaako sinua se, mitä sinä olet?”

”Ei, mutta-”

”Miksi se sitten huolettaisi minua? Ihmiskunnan isoin murhe on aina ollut se, että jotkut osoittelevat sormella ja aseella sellaisia, jotka eivät ole samanlaisia kuin he itse. Tällä kertaa meidän on pakko petrata. Emme välttämättä saa enää uutta mahdollisuutta.”

Onneksi ymmärtäväisiäkin ihmisiä on. Vanha maailma on poissa ja uusi on tullut tilalle. Isona ongelmana on, etteivät taikavoimia saaneet osaa käyttää voimiaan. Romaani ei kerro, missä niistä voisi oppia tai mistä niitä käyttävät ovat taitonsa oppineet. Fred esimerkiksi kertoo vain ohimennen, että oli hämmentävää saada tietää olevansa keiju ja ettei hän vielä aivan hallitse kykyjään. Tylypahkalle olisi tarvetta. Hallitsemattomat taikavoimat ovat riskialttiita ja niiden väärinkäyttö houkuttelee monia.

Romaani onnistuu antamaan ajattelimisen aihetta. Viimeisillä sivuilla jopa liikutun. Ei hassummin romanttisten romaanien kirjoittajalta aivan vieraassa genressä.

Pistän jatko-osan lukulistalleni.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta ja dystopioista pitäville, pandemiakirjallisuudesta kiinnostuneille.

Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Han Kang: Vegetaristi

Tunnen fyysistä pahoinvointia lukiessani kuvauksia korealaisen naisen, Yeong-hyen, lihaa pursuilevista unista ja siitä, miten hänestä pidellään kiinni ja miten häntä yritetään pakottaa syömään lihaa. Etelä-korealaisen kirjailijan Hang Kangin Vegetaristi (채식주의자 Chaesikjuuija 2007, suom. 2017) on kasvissyöjän painajainen. Olen kasvissyöjä juuri siitä nimenomaisesta syystä, että liha kuvottaa minua, enkä voi olla eläytymättä voimakkaasti Yeong-hyen inhoon.

Synkkä metsä. Ei ketään. Puiden suipot lehdet, naarmuiset jalkani. Etäisesti tuttu paikka, mutta olen eksyksissä. Peloissani. Viluissani. Jäisen rotkon tuolla puolen punainen karjasuojalta näyttävä rakennus. Sen oviaukon peittona velttona lepattava olkimatto. Käärin maton syrjään, menen sisään ja näen sen: pitkän bambuvartaan, jossa on vieri vieressä isoja tummanpunaisia lihanriekaleita, yhä verta tippuvia. Yritän työntyä ohi, mutta lihaa on paljon, kovin paljon, enkä pääse ulos. Suussani on verta, vaatteet  liimautuvat ihoon likomärkinä verestä.

Asiat ovat kohdallaan ennen Yeong-hyen unta. Hän on hyvä, tunnollinen ja kuuliainen vaimo, joka laittaa maukasta ruokaa, ojentaa miehelleen tämän tavarat ennen töihin lähtöä, silittää miehensä paidan, eikä väitä vastaan. Hän on kaikin puolin hyvin tavallinen. Ja juuri siksi hänen miehensä on hänet valinnut. Jotta mikään ei häiritsisi hänen työtään ja hänen elämäänsä, vaan sujuisi kuin rasvattu. Ainoa itsepintainen piirre Yeong-hyessa on, ettei tämä suostu käyttämään rintaliivejä. Kaikki muuttuu, kun hän eräänä yönä löytää vaimonsa tuijottamasta jääkappia kuin transsissa. Aamulla vaimo siirtelee muovisiin säilytysastioihin pakattua lihaa monen sadan tuhannen wonin edestä roskapussiin. Hänestä on tullut kasvissyöjä. Eikä hänen kotonaan sen jälkeen syödä lihaa. Syyksi hän tyynen rauhallisesti sanoo, että on nähnyt unta. Mies ei kysy enempää, ei halua tietää.

Unet eivät jätä Yeong-hyeta rauhaan, ja elämä suistuu raiteiltaan. Hän päätyy asumaan sisarensa In-hyen ja tämän perheen luona ennen kuin muuttaa omilleen. Myöhemmin, kun Yeong-hye on jo muuttanut pois, In-hye tulee maininneeksi miehelleen sisarensa takapuolen mongoliläiskästä, itsepintaisesta pigmenttiläikästä, jonka olisi pitänyt haalistua jo aikoja sitten. Mies ei saa läiskää mielestään. Yeong-hye alkaa näyttäytyä videotaiteilijamiehen silmissä tämän fantasioiden perimmäisenä kohteena. Hänen on saatava toteuttaa suunnittelemansa erikoinen teos.

Vegetaristi on visuaalinen, vahvatunnelmainen ja erikoinen. Se jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat alunperin julkaistu erikseen. Tarina kulkee kolmen eri fokalisoijan kautta, Yeong-hyen miehen, hänen sisarensa In-hyen miehen ja In-hyen kautta. Tarinaa ikään kuin käännellään ja väännellään, katsotaan aina uudesta näkökulmasta, uusin silmin. Kukin fokalisoija tuo esiin jotain uutta Yeong-hyestä, mutta myös oman persoonansa, omat haaveensa ja kipupisteensä. In-hye on isosiskona, vaimona ja äitinä kärsivällinen, ja tukahduttaa tunteensa ennemmin kuin ilmaisee niitä. Hän antaa muiden katkaista puhelun, vaikka olisi kuinka kiireinen. In-hyen ajatuksista nousee huomio siitä, miten ihmiset heijastavat omia toiveitaan ja unelmiaan muihin.

Miehen puhumattomuus oli raskasta ja läpitunkematonta kuin kivi ja sitkeää ja venyvää kuin kumi varsinkin silloin, kun videoteokset eivät edistyneet hyvin.

Pian In-hye oivalsi jotain: ehkä hän ei ollutkaan halunnut niin vilpittömästi auttaa puolisoaan kuin itseään. Ehkä hän oli nähnyt miehen uupumuksessa itsensä – naisen, joka oli lähtenyt yhdeksäntoistavuotiaana Souliin etsimään onneaan ja pärjännyt aina omin avuin. 

Ensimmäisessä osassa lukija saa luettavakseen myös lyhyitä pätkiä Yeong-hyen unista. Hulluudesta lukemisessa on jotain kiehtovaa, jotain mystistä. Heti sanat kirjoitettuani mietin, voiko näin sanoa, onko se eettistä. Ihmisinä olemme niin tirkistelynhaluisia, lähes kaikki. Voisiko näin käydä minulle? Ääneenlausumaton kysymys, jota moni pohtii. Mikä ihmismieleen vaikuttaa ja miten? Vegetaristi antaa joitakin vastauksia, mutta jättää vähintään yhtä monta leijumaan ilmaan. Teos jää arvoitukselliseksi.

Kritiikkinä ihmettelen lukiessani, miten huonosti Yeong-hye syö. Syökö tämä ihan oikeasti pelkkiä kasviksia ilman mitään järkevää proteiininlähdettä kuten tofua tai papuja? Yeong-hye laihtuu lähes luurangoksi ja muuttuu aikatavoin muutenkin jätettyään lihan pois. Eletään Etelä-Koreassa, jossa kasvissyönti on vielä pienimuotoista ja useimmiten jostain erityisestä syystä kuten allergiasta tai muusta vaivasta johtuvaa. Kasvissyönti unen takia on kaikkea muuta kuin hyväksyttävää. Toisaalta se, ettei Yeong-hye vaivaudu edes ottamaan selvää kasvissyönnin perusteista kertoo jotakin hänen mielenlaadustaan. Hän ei välitä. Yeong-hyen mielestä paljastuu vähä vähältä enemmän (vaiko sittenkin vähemmän?) ja tämän välinpitämättömästä syömisestään tulee uskottavaa.

Vegetaristi on ensimmäinen kosketukseni korealaiseen kirjallisuuteen, mutta ei suinkaan korealaiseen kulttuuriin, sillä olen korealaisten draamojen suurkuluttaja. Niiden viihteellisyyteen verrattuna Vegetaristi on aivan toista laatua. Teos alleviivaa naisten ja miesten epätasa-arvoista asemaa Koreassa, naisten oikeuksien puutetta ja suhtautumista sukulaisiin. Kajahtaneen Yeong-hyen kanssa ei haluta enää olla tekemisissä.

(Seuraava osio sisältää juonipaljastuksen.) Pohjimmiltaan teoksessa ei ole kyse kasvissyönnistä, vaan Yeong-hyen pyrkimyksestä välttää väkivaltaa omalla tavallaan. Samastumalla kasveihin Yeong-hye pyrkii jättämään ihmisten maailman ja väkivallan taakseen. Oman säväyksensä tematiikalle antaa, ettei Yeong-hyen ääntä päästetä kirjassa kuuluviin, vaan hänen tarinaansa kertomassa on kolme muuta. Eräänlaista vapaudenriistoa sekin, ja tässä mielessä teoksesta tulee mieleeni John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen, jossa myöskään Sarahilla ei ole omaa ääntä. Ehkä tämän innoittamana tartun vihdoin tuohon feministiseen teokseen, josta olen niin paljon luennoillakin kuullut.

Vegetaristi on Booker-palkittu vuonna 2016. Ikävä kyllä teosta ei ole käännetty suoraan koreasta, vaan kyseessä on englannin kielestä käännetty suomennos.

Kenelle? Psykologisista romaaneista pitäville, ihmismielestä ja hulluudesta, feministisestä kirjallisuudesta ja tietenkin Koreasta kiinnostuneille.