Keigo Higashino: The Devotion of Suspect X

The Devotion of Suspect X (Yōgisha X no Kenshin/容疑者Xの献身 2005, engl. 2011) ei ole ihan tavallinen dekkari. Sillä millainen on dekkari, joka paljastaa heti aluksi murhaajan ja murhan tekotavan? Yasuko Hanaoka on lounasta myyvässä liikkeessä työskentelevä yksinhuoltajaäiti, joka on jo vuosia pakoillut entistä aviomiestään. Mies on väkivaltainen juoppo, joka aika ajoin on etsinyt Yasukon käsiinsä saadakseen tältä rahaa. Togashia ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Yasuko on muuttanut uuteen asuntoon ja saanut uuden työpaikan. Jotenkin tämä kuitenkin löytää Yasukon ja ilmaantuu tämän työpaikalle Benten-teihin. Yasukon ei auta kuin sopia tapaaminen tämän kanssa töidensä jälkeen.

’How about I come over there now,’ Ishigami said, his voice hushed over the phone. ’Would that be okay?’

’What? No, I don’t think – no, that would not be okay.’ Yasuko stammered, her body breaking out in a cold sweat.

’Ms Hanaoka’, Ishigami went on. ’It’s very  difficult to dispose of a body. A woman can’t do it by herself.’

Joesta löytyy ruumis, jonka murhaa etsivä Kusanagi selvittää apunaan ystävänsä fysiikkanero Manabu Yukawa. Yhdessä he pohtivat käsillä olevaa tapausta. Kusanagi tulee maininneeksi uhrin entisen vaimon, Yasuko Hanaokan, naapurissa asuvan matematiikan opettajan, jonka Yukawa tunnistaa oitis entiseksi koulukaverikseen. Ishigami oli kouluaikoinaan legenda, josta puhuttiin kunnioittavasti Buddha Ishigamina. Mutta miten ihmeessä sellainen nero on päätynyt opettamaan lukion matematiikkaa yliopiston professuurin sijaan?

Murhaa lähestytään sekä Kusanagin etsivän intuition että Yukawan tiedemiehen älyn ja havoinnointikyvyn kautta. Kusanagi, joka on tottunut luottamaan ystävänsä apuun, kokee kuitenkin yllätyksen.

’Hey, wait –’ Kusanagi called to his back.

Yukawa stopped and peered back over his shoulder. ’Now it’s my turn to be frank. I’m afraid I can’t give you my full cooperation with this case. I’m looking into it for personal reasons. So don’t expect me to be of much  help.’

Teos etenee hyvää vauhtia, ja sen matemaattiset ongelmanratkaisuhuomiot ovat mielenkiintoisia. Luin tämän Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegian suosituksesta nykyaista Japania edustavana japanilaisena dekkarina. Japanilaista kulttuuria teoksessa on kuitenkin varsin vähän, mihin petyin hieman. Dialogeilla on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa, eikä ympäristöä niinkään kuvata. Teos keskittyy tiukasti itse murhaan. Myöskään etsivän elämästä ei kerrota oikeastaan mitään. Parhaimman katsauksen lukija saa Yasukon elämään tämän luoviessa poliisitutkinnan läpi.

The Devotion of Suspect X ei ole, mikään vertahyytävä dekkari  vaikka teos on saanut myös thrillerin luokituksen. Hyvä niin, sillä mitään kovin raakaa en halua lukea. Rikoksen julmuudeltaan ja jännitysasteeltaan The Devotion of Suspect X oli juuri minulle sopiva. Ja kyllä, näinkin alkava dekkari voi tosiaan olla jännittävä. Teoksen erikoisen näkökulman vuoksi The Devotion of Suspect X käsittelee murhaa hyvin toisella tapaa kuin dekkarit yleensä. Murhatutkinnan etenemisen ja murhatun elämän pohtimisen sijaan keskiössä on itse murhaaja. Pitääkö Yasukon ja hänen tyttärensä alibi? Miten kouluikäinen Misato kestää poliisien kyselyjä ja syyllisyyden taakkaa? Entä Yasuko itse? Voiko parhainkin suunnitelma pettää jonkin yllättävän sattuman vuoksi vai voiko murhasta selvitä täysin kuiville?

Lukijana sympatiani olivat Yasukon ja Misaton puolella, mikä varmaan oli teoksen näkökulman valinnan tarkoituskin. Ex-miehen murha ei ole jännittävä tai erikoinen sinänsä, vaan teoksen jännitys tulee nimenomaan siitä, että lukija jännittää Yasukon ja tämän tyttären puolesta, ja sisältääpä teos lopputwistinkin. Teos haastaa pohtimaan olisiko joskus oikein, että murhaaja ei joutuisi teostaan tilille. Mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjassa komisario Adamsberg on joskus ollut tietyssä tilanteessa tätä mieltä.

Kenelle? Japanilaista kirjallisuutta mielellään lukeville, dekkareista pitäville lukijoille, joita ei haittaa lukea englanniksi.

Danielle Trussoni: Enkelikaupunki

Tämä teksti käsittelee Danielle Trussonin Enkelioppi-kirjan jatko-osaa Enkelikaupunkia (Angelopolis 2012, suom. 2014), ja se sisältää luonnollisesti juonipaljastuksia Enkeliopista. En suosittele lukemaan tätä mikäli aikeissasi on vielä lukea Enkelioppi. Enkelioppia käsittelevän kirjoitukseni löydät täältä.

Ennen kuin Verlaine oli löytänyt elämänsä rakkauden kuolleena Eiffel-tornin juurelta, hän oli aavistanut tämän kuolevan. Evangeline oli usein ilmestynyt hänelle unessa aavemaisena, valosta kudottuna hahmona. Ilmestys oli puhunut, ja ääni oli kaikunut Verlainen mielen käytävillä. Sanoja oli ensin mahdoton kuulla, mutta kun hän oikein höristi korviaan, ne voimistuivat. Tule luokseni, Evangeline oli sanonut leijuessaan Verlainen yllä.

Yli kymmenen vuotta Enkeliopin loppuhuipennuksen tapahtumien jälkeen enkelinmetsästäjäksi kouluttautunut Verlaine löytää revityn nefilinaisen ruumiin. Ruumis on ajokortin mukaan Evangelinen –  siis mitä? Olen palanut halusta lukea lisää nimenomaan Evangelinesta, mutta tässä sitä mennään. Joudun laittamaan kirjan pois ja miettimään haluanko jatkaa. Rakastavaisten jälleennäkemistä ei siis ainakaan olisi tiedossa.

Jatkan, ja Evangeline on kuin onkin elossa. Haluamaani en tältä kirjalta silti saa. Voitettuaan kaksintaistelun pahamaineisen emi-enkelin kanssa Evangeline yllättäen antautuu, ja emi-enkeli vie hänet Verlainen silmien edestä. Verlaine ryhtyy opettajansa Brunon kanssa enkelijahtiin tarkoituksenaan pelastaa Evangeline. Vihjeenä hänellä on ainoastaan Evangelinen vieneen emi-enkelin henkilöllisyys sekä kultainen Fabergé-muna, jonka Evangeline ehti hänelle antaa ennen taistelua. Munan perässä on ollut liuta nefilejä. Ja jos nefilit ovat siitä kiinnostuneita, on sen oltava arvokas. Takaa-ajo johdattaa heidät Pietariin ja Eremitaasin enkelitaidekokoelmiin. Uutena tuttavuutena kirja esittelee Eremitaasissa työskentelevän venäläinen enkelitutkijan Veran, jonka kanssa Verlainella on joskus ollut juttua.

Toivoisin, että en olisi lukenut Enkelikaupunkia. Periaatteisiini kuuluu, että en yleensä lue lukemistani teoksista mitään ennen niihin tarttumista. Jos kuulen joltakulta jotain, niin kuulen, mutta tietoa en niistä etsi. Nyt olisin toivonut, että olisin lukenut. Niin taianomaisen maagisen ja lumoavan ja samalla järisyttävän lukukokemuksen kuin mitä Enkelioppi on jälkeen toivoo, että tarinalle olisi jatkoa. Nyt jälkikäteen toivoisin, että ei olisi. Enkelikaupunki ei vastaa mitään niistä odotuksista, joita minulla Enkeliopin jatko-osaa kohtaan oli.

Ensinnäkään Evangeline ei ole päähenkilö. Evangeline ei ole teoksessa edes oikeastaan kunnon toimija vaan objekti. Häntä etsitään, häntä ihmetellään, hänestä puhutaan, hänen vertaan sorkitaan. Evangeline itse tekee Enkelikaupungissa varsin vähän. Hänet on redusoitu sivustaseurattavaksi hahmoksi Enkeliopin kiehtovan pääroolin jälkeen. Pettymykseni on käsinkosketeltavaa. Enkelikaupunki tarjoaa kyllä lisää tietoa Evangelinen taustasta, mutta ei tämän tunteista, ajatuksista tai merkityksestä. Enkeliopin lopusta tuli sellainen vaikutelma, että Evangeline olisi jotain mullistavaa, suorastaan vallankumouksellista. Uusi alku. Mutta mikä uusi alku se on, joka ei pääse aloittamaan mitään? Evangelinen hahmo jää ohueksi, ja lukijana olen hämilläni.

En pidä Enkelikaupungin historiallisista viitteistä Venäjän Romanoveihin. Ne tuntuvat tunkkaisilta ja oudoilta, kuin jostain historiallisesta romaanista kaapatuilta ja tähän pakotetuilta. Enkelikaupunki on ehkä jo liian kaukana reaalimaailmasta, jotta voisin viittaukset sulattaa. En pidä alun modernista mutta nefilien täyttämästä Pariisista ympäristönä, en pitkistä takaa-ajokohtauksista tai nefilien väkivallan kuvauksista. En pidä laboratorioista, geeniteknologiasta enkä tieteellisistä kokeista, joita Enkelikaupungissa käsitellään. Enää en pidä edes Trussonin kirjoitustyylistä, sillä se on muuttunut. Kerronta ei enää viipyile yksityiskohdissa, ei vihjaile ratkaistavista arvoituksista, ei ihastuta tai tarjoa älyllistä haastetta.

Loppua kohti teos paranee jonkin verran. Mukaan tulee vedenpaisumuksen aikaiset löydöt ja ihastuttavat Noan aikaiset kasvit. Puhtaita enkeleitäkin päästään ihailemaan.

Puutarha oli tulvillaan viherkasveja. Muurien vierellä kasvoi hedelmien painosta notkuvia puita, saviruukuissa kukoisti uskomaton valikoima kaikenlaisia ja kaikenvärisiä kukkia, säleiköissä kiemurteli köynnöksiä, joiden kärhet kiertyivät kiharoiksi kapeassa kuunvalossa. Ilman täytti gardenioiden, ruusujen ja laventelin tuoksu. Pihamaan keskellä solisi kivinen suihkulähde, ja kun he kävelivät aina vain syvemmälle värien ja tuoksujen paratiisiin, Azov tunsi suorastaan leijuvansa ilmansa.

Enkelikaupunki ei yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa. Siinä missä Enkelikaupunki on todella korkeatasoinen, jää Enkelikaupunki huomattavasti sen alapuolelle. Siinä ei ole mitään erityistä, ei mitään mikä erottaisi sen muusta populaarikirjallisuudesta. On kuin Enkeliopin taika olisi rauennut.

En kykene ymmärtämään Trussonin valintoja tätä jatko-osaa kirjoittaessaan. Miksi Evangeline yhtäkkiä luovuttaisi itsensä noin vain vihollisen käsiin? Miksi Verlaine olisi edelleen rakastunut Evangelineen? Miksi kirjan lopetus olisi niin jyrkkä kuin mitä se on? Teos tuntuu kiireessä kokoonkyhätyltä. Sisältöjä ei ole mietitty loppuun. Väkisinkin tulee mieleen, ettei sivujen vähyys ole ehkä sattumaa. Pettymykseni ei varmaan olisi niin suuri, ellen olisi niin rakastanut ensimmäistä osaa. Enkelikaupunki on kaukana sen edeltäjästä, jota edelleen pidän mestarillisena.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta, takaa-ajoista ja vauhdista kiinnostuneille. Niille, joille Enkelioppi oli liian hidas.

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Toisinaan jokin kirja on niin mukaansatempaava ja jännittävä, että sitä jännitystä haluaisi vain pitkittää. Danielle Trussonin Enkeliopin (Angelology 2010, suom. 2011) kanssa minulle kävi näin. Luin hitaasti. Annostelin kerta-annoksiani kuin sääntelyn aikana ikään. Kirjan käsistä laskeminen oli piinallista. Silti tuntuu, että ahmaisin sen.

Heidän ei olisi pitänyt hämmästyä löytäessään enkelin niin hyvin säilyneenä. Enkelin sormien kynnet, jotka hohtivat kuin helmisimpukan sisäpinta; sileä, navaton vatsa; luonnottoman läpikuultava iho - kaikki vastasi heidän odotuksiaan, jopa siipien asento oli oikea. Ja silti se oli liian ihana, liian elävän näköinen olennoksi, johon he olivat tutustuneet vain ummehtuneissa kirjoissa renessanssimaalausten painokuvien avulla. Sen näkeminen oli ollut heidän tähtäimessään koko heidän ammatillisen ikänsä ajan.

Doctor Whota seuranneena enkelit ovat lähtökohtaisesti mielestäni pelottavia. Trussonin kuvaamina ne ovat hämmästyttävän kauniita ja karmaisevia. Trussoni on onnistunut vangitsemaan Enkeliopin enkeleihin enkelien taivaallisen olemuksen ylevyyden, sen lumon ja sen kauhun. Ne ovat vaikuttavia ja hypnoottisia.

Enkelioppi pyyhkäisi minut mennessään. Teos alkaa hitaasti kuvauksella Yhdysvallloissa sijaitsevasta Pyhän Rosan luostarista ja nuoren sisar Evangelinen päivittäisistä toimista. Sitä ennen lukijalle on kuitenkin annettu jo varsinainen  namipala – fragmentti kohtauksesta, jossa retkikunta löytää kuolleen enkelin ruumiin. Evangelinen jokapäiväinen rytmi häiriintyy, kun jokin luostariin tulleessa kirjeessä jää vaivaamaan häntä. Verlaine-niminen tutkija pyytää pääsyä luostarin arkistoon etsiäkseen  edesmenneen äiti Innocentan ja Abigail Rockefellerin välisiä kirjeitä vuodelta 1944. Vuosiluku pistää Evangelinen silmään. Se on sama, jona koko luostari paloi. Kun nuori ja komea taiteentutkija Verlaine sitten vielä putkahtaa paikan päälle ja näyttää Evangelinelle Innocentan kummallista  kirjettä ja luostarin vanhoja pohjapiirrustuksia, alkavat Evangelinen päivät Pyhän Rosan luostarissa olla luetut.

Evangeline tempaistaan mukaan enkelitutkijoiden salaisuuksien matkaan. Enkeliopilla tarkoitetaan enkelien ja heidän jälkeläistensä systemaattista tutkimista. Sen perinteet juontavat juurensa historian hamaan. Tutkimustyö on vaarallista, sillä enkelit ovat todellisia. Evangelille selviää miten läheisesti hänen oma historiansa liittyy enkelitutkijoiden työhön. Evangelinen edesmenneet vanhemmat ovat olleet enkelitutkijoita kuten myös hänen isoäitinsä Gabrielle.

Trussoni kehittelee enkelimytologiaa upeasti. Nuo raamatulliset olennot heräävät Enkeliopin sivuilla henkiin. Maata kansoittaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, suuresta synnistä syntyneet nefilit. Antiikin taruissa jumalien ja ihmisten jälkeläiset olivat sankareita. Enkelioppi opettaa, että he olivat oikeastaan nefilejä. Vallanhimoiset ja julmat nefilit arvostavat puhdasverisyyttä enemmän kuin mitään. Puhdasverisyyden mittana ovat heidän siipensä, niiden uljas kauneus ja koko. Mitä useammat siivet, sitä puhtaammat enkeliominaisuudet.

Mikä pahinta, nefilejä on kaikkialla ja niillä on yliluonnollisia voimia. Nefilit on kuitenkin helppo tunnistaa, kun tietää mihin kiinnittää huomiota. Nefileillä on kirkkaat siniset silmät, he ovat vaaleita, heidän ihonsa on läpikuultava ja he ovat ihmisiä kookkaampia. Siipensä he pitävät usein supussa, suojassa ihmisten katseilta. Nefilien eliitti, Grigorien ylväs suku, on pesiytynyt New Yorkiin, jonne se tuntuu sopivan kuin hansikas käteen. Missä muualla ylettömiä rikkauksia ja valtaa olisikaan? 

Enkeliopissa liikutaan useassa aikatasossa, menneessä ja nykyisyydessä. Kerronta hyödyntää henkilöhahmojen muistoja, kirjeitä, vanhoja käsikirjoituksia ja matkakertomuksia. Teoksessa on vanhanajan tuntua, jopa entisaikojen glamouria kuten Gabriellen punaisessa Chanelin mekossa ja nefilien ylenpalttisissa juhlissa. Henkilöhahmot ihastuttavat ja kiehtovat. Evangeline, hänen isoäitinsä Gabrielle, tämän Pariisin enkeliopiston aikainen ystävä sisar Celestine, Verlaine. Kaikki ovat mielenkiintoisia, ja lukijana haluaisin kuulla heistä aina vain lisää. Tarinaa kerrotaan vaihtaen välillä toisen henkilöhahmon näkökulmaan, mikä tuo romaaniin elokuvamaisen rytmin ja pitää jännitystä yllä. Tarina etenee kuin kohtaus kohtaukselta.

”Käsitätkö”, tohtori Raphael jatkoi, ”ettei tämä ole vain taistelua muutaman vastarintasoturin ja miehitysarmeijan välillä. Tämä on ollut näännytyssotaa. Tämä on ollut yhtä keskeytymätöntä taistelua alusta asti. Tuomas Akvinolainen uskoi, että mustat enkelit lankesivat kaksikymmentä sekuntia luomisen jälkeen – niiden pahuus rikkoi universumin täydellisyyden melkein heti, repäisten kauhistuttavan kuilun hyvän ja pahan väliin. Kahdenkymmenen sekunnin ajan maailmankaikkeus oli puhdas, täydellinen, rikkumaton. Kuvittele, millaista oli olla olemassa noiden kahdenkymmenen sekunnin ajan – elää ilman kuolemanpelkoa, ilman kipua, ilman sitä epäilystä, jonka kanssa joudumme elämään. Kuvittele.”

Enkelioppi muistuttaa aarteenmetsästykseksi huipentuvassa juonessaan Dan Brownia, mutta on hienostuneempi. Se on välillä yllättävä, jopa hätkähdyttävä. Enkelioppi on älykästä luettavaa, jonka salaisuuksien vyyhti selviää vihje vihjeeltä. Silti läheskään kaikkea ei selitetä. Teos ikään kuin hengittää; sen ympärille jää tyhjää tilaa. Mieleni askartelee sen parissa niinä päivinä, joina luen Enkelioppia. Sen mysteerit eivät jätä minua rauhaan. Teos on paksu, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Alun hidas kuvailu ja rauhallisuus toimivat oikeutettuna vastakohtana sille yliluonnollisten olentojen ja vauhdin maailmalle, jolta Pyhän Rosan muurit eivät voi enää Evangelinea suojella.

Enkeliopissa olisi aineksia vaikka mihin. Voin kuvitella, miten toisen maailmansodan aikaisista Pariisin tapahtumista saisi oman kirjansa, samoin Evangelinen äidistä ja tämän tutkimustyöstä. Onneksi yksi jatko-osa on kirjoitettu.

Enkelioppi päättyy cliffhangeriin. Saatuani Enkeliopin luettua suuntaan saman tien kirjastoon hakemaan sen jatko-osan, Enkelikaupungin. Sydämeni läpättää teoksen jäljiltä vieläkin.

Kenelle? Mytologiasta, enkeleistä ja taidehistoriasta kiinnostuneille sekä urbaanista fantasiasta ja älykkäästä luettavasta nauttiville.

Sujata Massey: Rei Shimura yakuzan jäljillä

Rei Shimura yakuzan jäljillä osoittautui loistavaksi agenttiromaaniksi. Reistä paljastuu himoshoppaajan piirteitä kun hän värväytyy peiterooliin Mitsutaniin, yhteen Tokion hienoimmista tavarataloista. Hän pääsee myös näkemään, mitä on olla aito japanilainen - tai ainakin mitä sen uskottavasti esittäminen on. Rei opetetaan meikkaamaan silmänsä japanilaisen näköisiksi, hänelle valitaan nuorelle japanilaisnaiselle sopivat vaatteet sekä hiusväri, joka paljastuu täsmälleen Mitsutanin työntekijöiden ohjeistusten mukaiseksi.

Joissain Rei Shimuroissa ruuat ovat varsin ällöttäviä, mutta Rei ja hänen pomonsa Michael herkuttelevat leivonnaisilla. Romaani tarjoaakin kulinaarisia nautintoja ja muodin silmäniloa niille, joilla on värikäs mielikuvitus. Itse nautin Mitsutanin kuvauksesta, ihastuin Rein mukana sen vaatteisiin ja seurasin kiinnostuneena tämän kurkistusta japanilaisten naisten työelämään.

Vaara tulee Reille selväksi hänen kuultuaan uhkaavan keskustelunpätkän. Mitsutanissa on Michaelin mielestä jotain mätää sen tekemän voiton vuoksi, mutta kenelle Rein kuulema uhkaus oikein osoitettiin?

Rei Shimura yakuzan jälillä on tiivistunnelmainen ja nautittava. Rein chic puoli pääsee valloilleen ja yksi lempikohtauksistani liittyykin Rein löyhään rahankäyttöön Mitsutanissa ja piikittelyyn, jonka Rei saa osakseen pomoltaan:

“Olen antanut sinulle oikeuden päättää kuluistasi, koska olet ollut tähän asti hyvin luotettava. En osannut kuvitellakaan, miten suuriksi summat nousisivat […] Ja mitä huomisiltaan tulee, ole kiltti ja ymmärrä, että et ole tilaisuudessa työtehtävissä. Älä siis kuvittelekaan, että voit vaatia korvausta iltapuvun hinnasta.”