Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Annan ja Riikan tyttökirjapiiri jatkaa Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessasta suoraan Salaiseen puutarhaan (The Secret Garden 1911, suom. 2006) Oma lukemiseni takkusi Pikku prinsessan kanssa, mutta Salainen puutarha on jo heti alkumetreiltä kiinnostavampi ja paremmin kirjoitettu kuin edeltäjänsä. 

On huomattavasti miellyttävämpää lukea ikävästä kuin kaikin puolin täydellisestä päähenkilöstä. Ilahduttavan romaanista tekee, että sen päähenkilöt myös kasvavat romaanin aikana. Salainen puutarha alkaakin lähes päinvastaisesta lähtötilanteesta kuin Pikku prinsessa. Mary on äkäinen pieni tyttö, jonka tekemisiä kukaan ei ole rajoittanut tai valvonut. Marylla on ollut Intiassa oma palvelijansa, joka on seurannut häntä kuin varjo ja jota hän on saanut käskyttää sydämensä kyllyydestä. Vanhemmilta ei Marylle huomiota heru. Kun kolera iskee Maryn kotikylään ja vie hänen vanhempansa ja palveluskunnan mukanaan, jää Mary yksin. Loput palvelijoista eivät edes muista koleraa paetessaan, että taloon on jäänyt pikkutyttö. Niin näkymätön ja merkityksetön Mary on ollut. 

Mary joutuu Englannin Yorkshireen sukulaissedän kartanoon, jossa hänen on yhtäkkiä opeteltava pärjäämään yksin. Maryllä käy tuuri, sillä häntä palveleva Martha ei ole kovinkaan hyvä tai hienostunut palvelija. Martha ihmetteleekin ensimmäisenä, eikö tyttö muka osaa itse pukea. Mary joutuu ensimmäistä kertaa ottamaan vastuuta itsestään ja muuttamaan tapojaan. Englannissa palvelijoita ei niin vain hyppyytetäkään ja aamiaispuuro on mitä on.

Valtavassa talossa ei ole kuin kaksi huonetta, joissa Maryn on lupa oleilla. Saadakseen aikansa kulumaan Mary alkaa vaellella talon puutarhoissa. Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, jonka herra Craven on sulkenut edesmenneelle vaimolleen sattuneen tapaturman jälkeen. Puutarha on ollut jo kymmenen vuotta lukittuna, mutta Mary päättää etsiä sen oven. Hänen apunaan toimii ystävällinen punarinta, josta tulee Maryn ensimmäinen ystävä. 

Salainen puutarha on lämminhenkinen romaani, jossa riittää huumoria ja hyväntahtoisuutta. Se on helppo nähdä klassikkoteoksena, joka on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikona. Puhuttelevan kasvutarinan (niin Maryn kuin Colininkin) lisäksi teos sisältää ihastuttavia nummi- ja puutarhakuvauksia. Oma suosikkijaksoni kirjasta on, kun fokalisoijaksi pääsee hetkeksi tuttu punarinta. Erityisen huvittavana puolestaan pidän sitä, miten kiukkuinen Mary näkee kaikkia määräilevässä nuoressa herra Colinissa intialaisen ruhtinaan elkeitä, eikä tunnista tässä samanlaista tylyä käytöstä kuin entisessä minässään. Kuitenkin juuri Mary omassa äkäisyydessään saa kaikkien kumartaman pikkutyrannin taltutettua. 

Mary nipisti huulensa yhteen. Hän ei osannut ottaa toisia huomioon yhtään sen paremmin kuin Colinkaan, eikä hän aikonut antaa pahantuulisen pojan estää häntä tekemästä sitä, mistä hän eniten piti. Hän ei osannut sääliä lainkaan niitä onnettomia, jotka ovat sairaita ja hermostuneita eivätkä ymmärrä hillitä itseään vaan tekevät muutkin samanlaisiksi. Kun hänen päätään oli särkenyt Intiassa, hänen mielestään muidenkin olisi pitänyt potea samaa tai jotain yhtä epämiellyttävää vaivaa. Ja hän oli uskonut, että oli ollut oikeassa, mutta nyt hän uskoi tietenkin, että Colin oli väärässä.

Pikku prinsessan tavoin Salainen puutarha on opettavainen tarina. Siinä ulkoilmalla, liikunnalla ja tahdonvoimalla on suuri merkitys. Tätä tahdonvoimaa ja sanojen ja intention mahtia Colin kutsuu taikuudeksi:

”Taikakeinoja on tietysti paljon”, hän sanoi viisaasti eräänä päivänä. ”On pakko olla. Mutta ihmiset eivät tiedä sitä eivätkä osaa käyttää niitä. Ehkä aluksi voi pelkästään sanoa, että hyviä asioita tapahtuu, kunnes tosiaan saa ne tapahtumaan.”

Tämä on kirja, jossa käännöksellä on väliä! Riikka luki vuoden 1971 käännöksen, kun taas minä uudemman Sari Karhulahden käännöksen vuodelta 2006. Omani oli oikein mainio ja yorkshirelaista murretta kompattiin puhekielisyydellä. Vuoden 1971 versio sisälsi puolestaan vanhahtavampia sanoja ja oli kirjakielisempi. 

Eroavaisuuksien bongaus lähti liikkeelle, kun vertailimme kirjan sisällösluetteloa. Eroja löytyy pelkän kielen lisäksi sisältöä myöten. Vuoden 2006 on käännetty huomattavasti kristillisempään suuntaan kuin vuoden 1971 käännös, jossa Colin laulaa lähes panuskonnollisesta käyvän kiitoslaulun ilman yhtä vahvoja siteitä nimenomaan kristinuskoon. Uudemman version kiitoslaulu ei jätä tällaiselle tulkinnalle sijaa. Vastaavanlainen ero on huomattavissa myös mm. Susan Sowerbyn vastauksessa siihen, uskooko hän taikuuteen. Kristillisyys tuntuu romaanissa päälleliimatulta ja mieleemme tuleekin, että kirjailija on ottanut sen mukaan teokseen sisällytetyn taikuuden tematiikan rinnalle kosiskellakseen aikalaisiaan ja tehdäkseen kirjasta sisällöllisesti hyväksyttävämmän. Väljemmin käännetty vuoden 1971 käännös on mielestäni hieman vähemmän uskonnollisena tässä mielessä parempi, vaikka muuten tykkäsinkin kovasti lukemastani uudemmasta käännöksestä.

Sunnuntaina aiomme vielä katsoa romaanista tehdyn vuoden 1993 elokuva-adaptaation. Mietimme kirjakeskustelussamme, että jos Salainen puutarha olisi lähempänä nykypäivää kirjoitettu romaani, olisi siihen varmaankin sisällytetty jonkinlainen romanssi ja Marysta ja Colinista tehty kaukaisemmat sukulaiset kuin serkukset. Tällöin hahmot olisivat todennäköisesti myös hieman vanhempia kuin 10-vuotiaita. Jossakin elokuvaversiossa käsittääkseni näin on asioita oikaistukin. 

Salaisesta puutarhasta on tehty myös tänä vuonna julkaistu uusi elokuvaversio, jossa komeilee Colin Firth. 

Kenelle? Tyttökirjoja nostalgisoiville, ihanaa hyvänmielenkirjallisuutta kaipaaville ja tietenkin lapsille.

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa

Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan (A Little Princess 1905, suom. 1912) päähenkilö Saara Crewe on täydellinen lapsienkeli. Hän on kasvanut Intiassa rakastavan isän huomassa ja saanut kaiken haluamansa. Siitä huolimatta Saara ei ole tippaakaan ylpeä, ei kovasydäminen, eikä vaativa. Hänen aloittaessaan neiti Minchinin tyttökoulussa Lontoossa Saara on kuin prinsessa ylellisine vaatteineen ja kalliisti sisustettuine huoneineen. Hän on älykäs ja ystävällinen kaikille, mikä voittaa lähes jokaisen hänen puolelleen. 

Saarasta puuttuu inhimillinen puoli. Hän ei koskaan todella suutu, eikä käyttäydy huonosti. Hänessä ei ole mitään inhimillistä heikkoutta tai vikaa. Mietimme lukupiirissämme Riikan kanssa (muut tällä kokoonpanolla lukemamme kirjat löydät tunnisteella #Anna ja Riikka lukee) onko Saara tarkoitettukin nimenomaan esikuvaksi, malliksi täydellisesti käyttäytyvästä tytöstä. Todennäköisesti näin on, ja tarina sisältää monta muutakin hyvää esimerkkiä oikein toimimisesta. Saara pyrkii koko ajan käyttäytymään arvonsa mukaisesti, mielellään vielä ylhäisemmin. Menetettyään omaisuutensa Saara pitää edelleen kiinni ajatuksesta, että hänen on käyttäydyttä prinsessalle sopivalla tavalla. 

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen: Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
     - Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle.

Saaran isän kasvatusmetodeilla on todellinen ihme, että Saarasta on tullut niin hyväkäytöksinen ja kaikin puolin ihana. Silti tytärtään yllinkyllin lellinyt isä tekee täsmälleen sen mitä häneltä odotetaan lähettäessään Saaran Englantiin sisäoppilaitokseen. Niin on tapana tehdä. Kapteeni Crewe ei mielellään jätä pikkutyttöään Englantiin, mutta jättää tämän kumminkin suuresta kiintymyksestään huolimatta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Erikoisen näin yleisiä tapoja orjallisesti seuraavasta käytöksestä tekee se, että muutoin Saaran isä tuntuu olevan kaikkea muuta kuin tavanomainen. Saaralla on kyllä kamarineitinsä, mutta isän ja tyttären välit ovat poikkeuksellisen lämpimät. Heidän suhteensa on modernimpi kuin monella tuohon aikaan. Kapteeni Crewe kuuntelee tytärtään ja Saaralla on osa keskusteluissa ja hän saa myös itse päättää asioita. Mietimme, olisiko Saara voinut pyytää isältään jotakin, mihin tämä ei olisi suostunut. Totesimme, että oikeastaan ei. Ainut asia, jossa Saaran isä on järkkymätön, on että tämän on käytävä Englannissa koulua. Riikka kertoo Pikku prinsessasta tehdystä New Yorkiin sovitetusta leffaversiosta, jossa Saaran kouluun jättäminen oli motivoitu paremmin. Siinä kapteeni Crewe oli lähtemässä toiseen maailmansotaan.

Pikku prinsessassa 1800-luvun englantilainen yhteiskunta näyttäytyy fatalistisena: annettu osa on sitä mitä on, eikä sitä voi muuttaa. Etuoikeuksia ei kyseenalaisteta. Vaikka Saara menettää etuoikeutensa, niitä ei oteta tarkasteluun. Saara ei mieti ansaitsiko hän aiemman etuoikeutetun asemansa. Yhteiskuntaluokasta toiseen siirtyminen esitetään kuitenkin toisaalta tavallisena. Saara ei enää ole se sama Saara menetettyään asemansa ja saa tyystin erilaisen kohtelun entisiltä koulutovereiltaan. Yhteiskuntaluokka on samaan aikaan horjumaton että häilähtelevä. Jos on rahaa, niin sitä on ja olet joku. Jos ei ole rahaa, niin sitä ei ole, etkä ole kukaan.

Saaran käymän koulun johtajatar neiti Minchin on henkilönä karmea. Hän toimii osittain jopa irrationaalisen tuntuisesti, aivan kuin Burnett olisi päättänyt kirjoittaa näihin kohtauksiin sen kaikista ikävimmän vaihtoehdon ajattelematta lainkaan, onko se loogista edes ilkeän ja sydämettömän henkilöhahmon sisäisellä logiikalla. 

Neiti Minchin joutuu tarinan edetessä täysin rahan pyörryksiin. Saadessaan selville, että kouluun tulee niin varakas lapsi kuin Saara, neiti Minchin menee sekaisin. Hän alkaa ostella Saaralle asioita omasta pussistaan jo ennen kuin kapteeni Crewen seuraava maksuerä on tullut ja pitää Saaralle hulppeat syntymäpäiväjuhlat. Hän tietää, että Saara isän kyllä maksaa takaisin. Erityisesti Riikkaa tämä ihmetyttää. Miten rahan pauloissa joku voi olla toimiakseen näin? Mitä neiti Minchin oikeastaan hyötyy näin toimiessaan, ellei hän sitten vedä välistä rahaa? Kenen businesspää toimii niin, että kulutanpa ensin itse tähän omia rahojani ja pyydänpä vasta sitten siitä korvausta? Neiti Minchin yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan saada Saaran viihtymään koulussaan, mutta miksei hän ota maksua tällaisista ylimääräisistä huveista jo etukäteen? Hänet kuvataan kuitenkin kurinalaisena, erittäin rahatietoisena hahmona, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan osata toimia fiksummin. 

Luemme kirjan kahdessa osassa. Ensimmäisen osan jälkeen en ole innoissani. Kirja on tylsempi ja naiivimpi kuin luulin. Kirjan jälkipuolisko onkin menevämpää luettavaa. Orpous kirjallisuudessa vapauttaa päähenkilön tekemään ja kokemaan mitä vain. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kun vanhemmat ovat poissa pelistä. Myös Pikku prinsessassa alkaa todella tapahtua vasta, kun Saaran isäkin on poissa pelistä. 

Saaran kertomat tarinat ovat ihania. Hän kertoilee tarinoita jatkuvasti muille tytöille ja keksii ympäristöstään vaikka mitä kuvitelmia. Selvitäkseen asemansa menetyksestä hän mm. keksii, että hänen ullakkohuoneensa on Bastiljin vankila. Viereisessä huoneessa nukkuva Becky on puolestaan viereisen tyrmän vanki. Hän myös kuvittelee ympäristönsä toisenlaiseksi. 

Kokonaisuutena Pikku prinsessa on ihan söpö hyvän mielen opettavainen tarina. Mutta mitä romaanin tapahtumien jälkeen tapahtuu Saaralle? Kirjailija ei anna tähän oikeastaan vihjeitä. Romaani loppuu "he kävelivät auringonlaskuun" -tyyppisesti, mikä vähän töksähtää. Oppiko Saara kokemuksistaan mitään? Sytyttivätkö ne palon tehdä jotain köyhien/muiden hyväksi vastaisuudessakin?

Aikuisena lukijana en koe saavani teoksesta paljoakaan irti muutoin kuin että lisään tyttökirjojen tuntemustani. Pikku prinsessa on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin, eikä ihme, että sitä on painettu useita painoksia erilaisilla kansilla. Kuvassa Riikan lukukappale suloisensininisillä kansilla. 

Kenelle? Ennen kaikkea lapsille, mutta myös tyttökirjojen ystäville.