Haruki Murakami: Pimeän jälkeen

Ihanaa lukea taas Murakamia. Tykkään erityisesti niistä teoksista, jotka eivät ole aivan niin täynnä maagista realismia kuin osa Murakamin kirjoista. Pimeän jälkeen (Afuta daku 2004, suom. 2020) on tiivistunnelmallinen yhdenpäivänromaani – tai ennemminkin tässä tapauksessa yhdenyönromaani. Romaani on kertomus Tokion yöstä ja sen omituisista kulkijoista, Takahashista ja Marista, jotka päätyvät juttelemaan elämästään ja muistoistaan, erityisesti koskien Marin siskoa Eriä. He ovat tavanneet kerran aikaisemmin, Marin siskon järjestämillä tuplatreffeillä. Mari on myöhään illalla lukemassa kirjaa baarissa, kun Takahashi tulee hänen pöytäänsä istumaan. Pasuunaa soittavalla Takahashilla on bändinsä harjoitukset lähistöllä, mutta sitä ennen hänen on syötävä.

Eri on eräänä päivänä ilmoittanut menevänsä nukkumaan. Perhe on toivottanut hänelle hyviä unia, sillä Erin unirytmi on ollut erikoinen jo aiemmin, eikä asia ole heitä sen kummemmin kummastunut. Erin nukkumaanmenosta on  kuitenkin kuukausia aikaa, eikä Eri ole vieläkään herännyt. Koomassa Eri ei ole. Hän vain nukkuu. Nukkuessaan Eri lipuu jonkinlaisen toisen ulottuvuuden ja tämän maailman välillä. 

Yön tapahtumia kuvaava taho on romaanin me-pronomiinia käyttävä kertoja tai kertojien joukko, näkymätön tarkkailija, jonkinlainen näkökulma, jolla ei ole valtuuksia puuttua tapahtumiin. Romaanin tunnelma on unenomainen, lähes surrealistinen. Selittämätön outous on Murakamille tyypillisesti vahvasti läsnä. Puitteet ovat yksinkertaiset ja tapahtumia vähän, mutta henkilöiden väliset dialogit paljastavat sitäkin enemmän. 

Mieleenpainuvin kohtaus kirjassa on kohtaus, jossa kaupan hyllyllä soi unohdettu puhelin. Takahashi vastaa puhelimeen, jossa tuntematon ääni sanoo hänelle, ettei hän pääse pakoon. Onko puhelu tarkoituksella jätetty kauppaan niin, että juuri Takahashi sattuisi siihen vastaamaan? Mistä puhelun uhkauksessa on kyse?

Toinen kohtaus, josta pidin erityisesti, on Marin muisto kerrasta, kun hän on jäänyt sisarensa kanssa hissiin jumiin. Hän on kokenut sisareensa uskomattoman yhteyden hississä ja tuntenut olleensa läheisempi tämän kanssa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Teoksessa esiintyvä läheisyyden pohdinta on ajatuksia herättävää. Miten omasta mielestään voi olla jonkun kanssa ihan hyvissä väleissä, mutta toisen mielestä ei tarpeeksi läheisissä. Marin käymien keskustelujen myötä hänen sisarestaan paljastuu monenlaisia asioita, joita hän ei ole tullut ajatelleeksi. 

Takahashi on keskustelukumppanina filosofinen ja haastava, mutta kuitenkin mutkaton. Mieleeni ihan tulee, että haluaisin itsekin jutella tällaisen syvällisemmän tyypin kanssa. 

Pimeän jälkeen toimii erinomaisesti äänikirjana. Lyhyen pituutensa ja vetävän tarinansa vuoksi se on nopeasti kuunneltu. Romaanista jää olo, etten ole ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta että se ei ole välttämätöntäkään. 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

Lukupiirimme toisena klassikkoteoksena tartuimme Virginia Woolfin tuotantoon. Luimme hänen Lontooseen sijoittuvan yhdenpäivänromaaninsa Mrs. Dallowayn (1925, suom. 1956). Teoksen nimi on siinä mielessä hieman hämäävä, ettei romaani suinkaan kerro pelkästään rouva Dallowaysta, vaan myös muista eri tavoin hänen päiväänsä liittyvistä henkilöhahmoista. Kerronta poukkoilee hahmojen tajunnanvirtojen välillä, ja lukijalle avautuu heidän sielunmaisemansa: heidän muistonta ja nykyisyytensä. Tuo päivä, jona Clarissa Dalloway järjestää tapansa mukaan kutsut ja jona hänen nuoruudenystävänsä Peter Walsh tupsahtaa Intiasta hänen luokseen kylään.

Omituista kyllä, Clarissa oli eräs perinpohjaisimpia skeptikkoja mitä hän ikinä oli tavannut, ja ehkäpä (tämä oli Peterin teoria, jonka hän oli muodostanut selvitelläkseen Clarissan olemusta, joka oli toisaalta läpinäkyvä ja toisaalta selittämätön), ehkäpä hän sanoi itselleen: koska kerran olemme perikatoon tuomittu rotu, uppoavassa laivassa […], koska koko juttu on ilkeää pilaa, tehkäämme joka tapauksessa parhaamme, helpottakaamme vankitovereittemme […] kärsimyksiä, koristakaamme heidän koppinsa pieluksin ja kukkasin, olkaamme mahdollisimman moitteettomia; jumalat, nuo hirviöt, eivät päästä meitä niin vähällä---

Olen nyt lukenut hitaasti viime aikoina. Koska kuitenkin luen omaksi ilokseni enkä vain täyttääkseni blogiani, ei se mitään. Tässäkin kesti, ja Mrs. Dalloway olisi varmaan jäänyt kesken ellei se olisi ollut lukupiirikirjana. Romaaniin oli aluksi vaikea päästä sisään ja se tuntui sekavalta, jopa kuolettavan tylsältä ja todella keskittymistä vaativalta. Onneksi se ei jäänyt tylsäksi. Ystäväni, joka oli meille tämän lukupiirikirjan valinnut, oli teoksesta aivan innoissaan. Olemme lukeneet lähinnä viihdekirjallisuutta ja ero tähän teokseen oli huikea. Teos oli selvästi vaativampaa luettavaa, mutta myös selvästi laadukas. Sen tarkoituksena ei ole kategorisesta viihdyttää. Mrs. Dallowayn kieli on ihailtavan moninaista ja henkilöhahmot todentuntuisia monimutkaisuudessaan ja oikullisuudessaan.

Mrs. Dallowayssa on ajattomuuden tuntua, ja sitä oli siksi lukiessa vaikea sijoittaa johonkin ajanjaksoon sotaviittauksista huolimatta. Romaani kuitenkin sijoittuu 1920-luvulle, jolla se on kirjoitettu. Teoksen henkilöhahmot kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja kaikki on yhtä ohikiitävää hetkeä. Teksti on modernia ja käsittelee niin homoutta, naisen asemaa yksityisen piirissä, psykoosia kuin itsemurhaakin arkisen kepeällä otteella. Mihinkään ei jäädä jumiin, sillä hahmojen mielenliikkeet liikkuvat jo pian muihin asioihin, ja päivä kulkee eteenpäin omalla vauhdillaan.

En ihastunut teokseen niin että välttämättä ainakaan ihan heti tarttuisin uudestaan Virginia Woolfiin. Olen pitänyt Virginia Woolfia jonkinlaisena hifistelynä, mutta olen iloinen, että nyt tuli luettua edes yksi hänen romaaneistaan. Se oikeastaan kutakuinkin lunasti lupauksensa.

Kenelle? Klassikoita mielellään lukeville, tajunnanvirrasta ja feministisestä kirjallisuudesta pitäville, modernismin ystäville.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksessa Väärän kissan päivä (2017) on eräs kohtaus, joka on oikeastaan syyni kirjan lukemiseen.

Musiikki pauhasi yhä. Miesääni hoilasi jotain japaniksi. Taustalla jyskytti hypnoottisen hakkaava rytmi.

- Mielenkiintoinen laulu, sanoin.

- Pahantahtoista kurjuutta, Elysia sanoi.

- Anteeksi?
- Malice Mizer. Orkesterin nimi. Se tarkoittaa pahantahtoista kurjuutta. Ainakin suunnilleen.

Kohtaus on lyhyt ja monelle täysin merkityksetön yksityiskohta. Vaan ei minulle. Malice Mizer on vanha suosikkibändini ja palvonnan  kohteeni yli vuosikymmenen takaa. Olin kuullut jo ennen Väärän kissan päivään tarttumistani, että Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti sitten mielimusiikkiaan yhteen teoksistaan. Se saa pilkkeen silmäkulmaani. Hymyilyttää.

Väärän kissan päivä on monitasoinen yhdenpäivänromaani. Se kertoo päivästä, jona fiktiivisen kaupungin Marrasvirran kaupunkisuunnittelijalla Kaarnalla on vaimonsa valokuvanäyttelyn avajaiset. Tämän on tarkoitus paljastaa merkittävän julkisuuden henkilön Stasin aikainen valokuva. Kesken jäätelötuokion vaimon ja tyttären kanssa Kaarna saa tiedon äitinsä lähestyvästä kuolemasta. Alice Kaarna on ollut jo vuosia dementikkojen hoivakodissa Kirsikkapuistossa, eikä Kaarna ole edes käynyt tätä juuri tapaamassa. Kankeana sängyllään makaavan äidin kuolinvuoteella katumus iskee.

Alice Kaarna ei kuitenkaan ole kuollut. Hän on horroksessa uuden kokeellisen dementialääkkeen vaikutuksesta. Lääkkeen sivuvaikutuksena Alice herää kesken paranemisprosessin, nousee ylös ja karkaa hoivakodista. Kaarnan on lähdettävä äitinsä perään. Hänelle kuitenkin selviää, ettei hänen jahtaamansa nainen ole hänen dementikkoäitinsä, vaan äitinsä nuorempi versio, älykäs ja teräväpäinen psykologian tohtori Alice Kaarna. Äidin kiinnisaaminen ei ole helppoa. On sitäpaitsi karnevaalipäivä, ja Marrasvirta on täynnä juhlivia ihmismassoja.

Väärän kissan päivässä riittää vauhtia ja juonenkäänteitä. Teos sisältää maagisen realismin ja science fictionin elementtejä. Toisaalta se muistuttaa välillä vakoiluromaania. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu, ja Kaarnan muistot menneisyydestä sulautuvat pehmeine siirtymineen tarinaan täydellisesti. Kaarna muistelee äitiään ja lapsuuttaan, miten hauskaa heillä olikaan Kaarnan 12 ikävuoteen asti. Silloin Kaarna sairastui, ja vaikka äiti vietti vuodenpäivät kertoen hänelle tarinoita heidän tekemisistään, ei suhde äitiin ole ollut sairauden jälkeen enää ennallaan. Tarinan yllä leijuu unenomainen tunne. Minäkertojana toimiva Kaarna huomauttelee kerronnan ohella kissoista, joita tuntuu olevan vähän kaikkialla ja Kaarnan kohtaamat ihmiset muistuttelevat Kaarnaa omituisen kelloloruleikin sanoista. Vastaan tulevat ihmiset ovat muutenkin kummallisia.

Teos on mestarillinen ja koskettava olematta itkuromaani. Suomessa ei liene kovin montaa ihmistä, jolle dementia  ei olisi jollakin lailla tuttu. Itse menetin rakkaan isoäitini vuosi sitten, ja Väärän kissan päivän alku saa hetkeksi kyyneleet kirpoamaan silmiini.

Pohjimmiltaan Kirsikkapuiston asunnot eivät kuitenkaan ole muuta kuin viihtyisiä hautakammioita niille onnettomille, joiden sielu on alkanut muumioitua vaikka ruumis jatkaa vielä elämäänsä. Näin hoitajat kerran puhelivat kun eivät huomanneet minun kuuntelevan. Silloin pidin ajatusta ikävän kyynisenä, mutta saatuani havainnoida äitini dementian kulkua minun oli lopulta oltava samaa mieltä. Pitkälle edennyt dementia muuttaa ihmisen kummitustaloksi, jonka pimeissä ikkunoissa voi joskus nähdä vilaukselta hänen entisen persoonansa haamun.

Väärän kissan päivä on kirja äidin ja pojan välisestä suhteesta, psykologiasta ja kokeellisesta tieteestä, muistista ja ihmismielestä. Teoksessa on vaikka mitä mikä ansaitsisi maininnan ja mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta spoilaamatta sitä ei voi tehdä. Väärän kissan päivä on nautittavaa ja älykästä luettavaa, joka tempaisee mukaansa.

Kirjakuvassa on ystäväni kissa Kille, "väärä kissa".

Kenelle? Taidokkaasta ja mielikuvituksellisesta tekstistä nauttivalle.