Emiko Jean: Tokion prinsessa

Jos haluaa lukea teiniangstia ja teinihöpötyksiä ihanalla Japani-kuorrutuksella, niin Tokion prinsessa (Tokio Ever After 2021, suom. 2021) tarjoaa sitä varmasti. Parasta tässä ihan oikeasti on Japani.

Lähtökohtana tässä YA-romaanissa on, että täysin tavistyttö saa viimeisenä lukiovuonnaan tietää olevansa itse asiassa japanilainen prinsessa. Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Japanin suurlähettiläs tulee kylään ja toimittaa Izumille kruununprinssi Makotonomiya Toshihiton kutsun tulla hänen luokseen Japaniin. Elämä hovissa ja median vahtivan silmän alla ei ole aivan helppoa. Ei etenkään Yhdysvalloissa kasvaneelle prinsessalle, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä etiketistä. 

Izumi onnistuu töppäämään jo lentokentällä saaden osakseen The Tokyo Tattlerin piikikkäitä huomioita:

Hänen keisarillinen korkeutensa prinsessa Izumi (kuvassa) saapui Naritan kansainväliselle lentokentälle eilen iltapäivällä varsin huolettomassa asussa, yllään legginsit ja collegepusero. Keisarillinen bloggaaja Junko Inogashira oli paikan päällä. ”Vaatetus ei todellakaan ollut protokollan mukainen. Mikä vielä pahempaa, prinsessa ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota väkijoukkoon tai edes vilkuttanut sille. Moni oli odottanut prinsessaa tuntikausia ja joutui pettymään pahoin, kun tämä poistuikin paikalta välittömästi. Erään lentokentän työntekijän mukaan prinsessa kohteli myös keisarillista henkivartijaansa tylysti halutessaan poiketa naistenhuoneessa.”

Tarina on kuin Ökyrikkaat aasialaiset + Amerikan kuninkaalliset, tiedättehän, se kirja jossa kruununprinsessa rakastuu henkivartijaansa. Ja tietenkin Prinsessapäiväkirjat, mutta tarvitseeko sitä edes mainita? Tuttuja trooppeja riittää, eikä yllätyksiä paljon lukeneelle ole. Paitsi Izumin isän lämpimyys tiukasta kasvatuksesta ja hovietiketistä huolimatta, mikä yllättää positiivisesti. Hänellä on ihana suhtautuminen vastalöytyneeseen tyttäreensä, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. 

Teoksessa on muitakin suloisia sivuhahmoja kuin Izumin isä. Hänen assistenttinsa ja henkivartijansa ovat molemmat hahmoja, joista huomaan pitäväni. Izumin äidille en sen sijaan lämpene. Inhoan lähtökohtaisesti tällaista, että toisen vanhemman henkilöllisyys on pidetty salassa ja kaikki perustuu olettamukseen siitä, miten tämä toinen vanhempi olisi reagoinut, miten asiat olisivat menneet. Onneksi paljastuksen herättämiä tunteita käsitellään edes jonkin verran ja niihin olettamuksiinkin päästään pureutumaan.

”Olet oikeassa.” Äiti kääntää hellan pois päältä ja nostaa wokkipannun kuumalta liedeltä. Hän kurottautuu pöydän ylitse ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen sormensa ovat kylmät. ”Meillä on kuitenkin ollut hyvä elämä yhdessä, eikö olekin? En voi oikein sanoa muuta kuin että olen aina ajatellut sinun parastasi.”

Äidin tehtävä on kaiketi suojella lastaan. Raivoni ja hänen petoksensa jättävät kuitenkin hänen hyvät aikeensa varjoon – vaarallinen yhdistelmä. Sivallan takaisin: ”Ja omaasi.”

Teoksen kirjoitustyyli ei ole ihan mieleeni. Izumi on ärsyttävä toisinaan loputtoman tuntuisessa sisäisessä monologissaan. Izumi osaa olla aika...  no, cringe, eikä hänen huumorinsa mätsää omaani lainkaan. Tämä on tietysti aikuisen tulkinta teinihahmosta ja ymmärrän, että oikeaan nuoreen Izuminkin hahmo uppoaisi varmasti paremmin. Tokion prinsessassa on kuitenkin tarpeeksi hyvää, jotta kuuntelen sen hujauksessa. Tekeepä mieleni lukea jatko-osakin. Japaniin sijoittuvat osiot, mainitsemani sivuhahmot, kirjan romanssi ja Izumin kasvava rakkaus Japaniin kannattelevat teosta aivan riittämiin.

Ihan mukava välipala.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti

Amerikan kuninkaalliset II: Majesteetti (American Royals II: Majesty 2020 suom. 2021) on kirja, jota odotin valtavasti. Tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta valtavasti ja suorastaan janosin lukea teoksen hahmoista lisää. Ahmaisin teoksen heti sen saatuani, mutta työkiireet uudessa työssä ovat saaneet blogijutun kirjoittamisen viivästymään.

Teos jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä on päättynyt. Jos et siis ole vielä lukenut Amerikan kuninkaallisia, tiedossa on spoilauksia. Beatricesta on tullut kuningatar ,ja hän kamppailee edelleen sydämensä valinnan, henkivartijansa Connorin, sekä kihlattunsa Teddyn välillä. Nuorempi prinsessa Samantha etsii entistäkin kovemmin omaa paikkaansa. Beatricen uuden aseman myötä on muutoksia tiedossa myös Samin asemaan.

“Satakahdeksankymmentä tapahtumaa joka vuosi.” Robert nyökkäsi nähdessään hänen kauhistuneen ilmeensä. ”Niinpä meidän täytyy ryhtyä töihin, jotta saamme tehtyä teistä prinsessan.”
         Samin kasvoja kuumotti. ”Minähän olen prinsessa.”
         Robert puhui hyvin hitaasti. Hän otti näköjään kaiken irti tilaisuudesta osoittaa, miten paljon hän Samia halveksi. ”Olen hyvin pahoillani, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tarkoitin tietenkin sitä, että teidän täytyy myös alkaa käyttäytyä niin kuin prinsessa.”

Katharine McGee on tehnyt Majesteetissa rohkean ratkaisun ja sekoittanut pakkaa oikein kunnolla.  Suurimmaksi osaksi se toimii, mutta osa hahmoista jää tässä jatko-osassa täysin taka-alalle. Päätös hajottaa kaikki ensimmäisen osan parit saa minut lukijana tuntemaan oloni hieman pettyneeksi ja ihmettelemään, miksi näihin pareihin on uhrattu kokonainen kirja vain sitä seuraavaa parinvaihtoleikkiä varten. 

Nina ei edelleenkään ole mitenkään kiinnostava, ja suureksi harmikseni Ethanin hahmo on latistettu.  Daphne on edelleen Daphne, ja Beatricesta ja Teddystä pidän kovasti. Lempijuttujani kirjassa onkin reissu Teddyn kotiin. Molemmat heistä ovat Majesteetissa edukseen, samoin Samantha. Prinssi Jefferson tippuu puolestaan tarinasta lähes kokonaan. 

Kaikesta huolimatta nautin tämänkin osan lukemisesta kovasti. Tykkään kovasti Katherine McGeen tavasta kirjoittaa. Olisin toivonut tälle sarjalle vielä jatkoa, vaikka ihan vain sen kolmannen osan. 

Maurene Goo: Tämä biisi on sinulle

Olen itse kuunnellut K-poppia jo pitkään enemmän ja vähemmän, joten miksipä sitä ei lukisi K-pop-laulajasta kertovaa romaania? Varsinkin kun saa kokea sen ihanan tunteen, kun saa sukeltaa jonkun teoksen maailmaan niin, ettei siitä tiedä mitään etukäteen. 

Tämä biisi on sinulle (Somewhere Only We Know 2019, suom. 2020) kertoo suositusta K-pop-laulajasta Luckysta, jonka nimestä tulee väistämättäkin mieleen Britney Spearsin biisi Lucky. Luckyn hahmon voisikin tiivistää yhtähyvin Britneyn sanoin "She's so lucky, she's a star/But she cry, cry, cries in her lonely heart, thinking/If there's nothing missing in my life/Then why do these tears come at night?"

Seisoin leveässä haara-asennossa hopeisissa piikkikorkosaappaissani, ja jalkoihin sattui törkeästi kuten aina. Näin toistuvia painajaisia saappaista, jotka jahtasivat minua ympäri parkkipaikkaa. Ne olivat ihmisenkokoiset ja juoksivat perässäni päättymätöntä ympyrää. Managerini vaativat minua käyttämään samoja saappaita joka esityksessä – ne olivat osa ”yksilöllistä tyyliäni”. Ylipolvensaappaat, jotka kohosivat ylös huikean pitkiä sääriäni. 

Lucky on nuori K-pop-prinsessa ja Aasian suosituin artisti, mutta onnellinen hän ei ole. Katsoessaan viimeisimmän esityksensä taltiointia Lucky tajuaa, että hänen katseensa on aivan tyhjä. Aivan toisenlainen kuin aiemmin hänen urallaan. Samana iltana Lucky karkaa turvamieheltään ja suunnistaa ahdistus- ja unilääkkeistään tokkuraisena metsästämään hampurilaista Hongkongin öisiltä kaduilta. Ajatus on juuri niin hyvä kuin miltä kuulostaakin. Lucky nukahtaa bussiin, jossa hänen onnekseen söpö amerikankorealainen poika tulee häntä herättelemään. 

Jack päätyy Luckyn lapsenvahdiksi, kun lääkkeistään sekaisin oleva, hotellin tossuissa liikkuva tyttö sinnikkäästi haluaa jatkaa matkaansa. Jokin tytössä saa Jackin huolestumaan tämän puolesta, eikä hän voi jättää tätä oman onnensa nojaan. Yö päätyy Jackin asunnolle, jossa Jackille selviää sammuneen tytön todellinen henkilöllisyys. Juorulehdelle julkkiksia sivuhomminaan myyvä Jack vainuaa heti kunnon jymyjutun. Jos hän vain saa Luckyn viettämään kanssaan vielä seuraavan päivän ja saa otettua tästä muutaman kuvan, on Jackin uran nousujohteisuus taattu. Jackin onneksi päivä tavallisena nuorena on juuri sitä, mitä kurinalaista, minuuttiaikataulutettua elämää elävä Lucky tarvitsee.

Jack haaveilee valokuvaamisesta, unelmansa toteuttamisesta. Lucky puolestaan elää unelmaansa. Hänen unelmansa ei vain enää oikein tunnu siltä, miltä ennen. Jokin on hukassa. Ja nyt hänen uransa on Jackin käsissä todellisessa vaarassa, sillä yksikin skandaali saattaisi riittää hänen uransa pilaamiseen. 

Lukiessa minua häiritsee, miten lapsellinen Lucky on ja miten tyhmiä tämän päähänpistot ovat. Juoni junnaa paikallaan, eikä henkilöhahmoilla ole karismaa nimeksikään. K-pop-artistien kurinalaista elämää sivutaan (aihe, josta jaksan katsoa Youtube-videoita toisensa jälkeen), mutta suuri osa sivuista kuluu irrotteluun, kompurointiin ja totuuden kätkemiseen toiselta. Kertojana toimii sekä Lucky että Jack, ja kertoja vaihtuu välillä turhankin tiheään. Oikeastaan minua kiinnostaisi kaiken tämän draaman sijaan lukea sellainen kirja, jossa keskityttäisiin K-pop-tähdeksi treenaamiseen ja sen raadollisuuteen, mitä kaikkea tähteyteen vaaditaan. 

Jos jokin K-popparien ja sellaisiksi treenaavien elämästä tulee Tämä biisi on sinulle -kirjassa selväksi, niin se on jatkuva laihdutus ja dieetillä olo. Idolien minimalistiset dieetit ovat surullisenkuuluisia. Ja Luckylla on koko ajan nälkä. 

Sillä silmänräpäyksellä, kun aloitin treenikoulun, minulle määrättiin sama ruokavalio kuin muillekin. Meidät punnittiin joka viikko, ja meitä arvioitiin yhtä lailla painon kuin tanssitaitojemmekin perusteella. Eikä se mikään salaisuus ollut. Fanit olivat tyrmistyneitä puolestamme saadessaan kuulla vaikkapa ”yhden kupin” dieetistä (kaikkien päivän aikana syötyjen annosten tuli mahtua pikkuruiseen kuppiin). Syömishäiriökeskusteluja käytiin aina, kun jonkun täytyi jättäytyä ryhmästä kuntoutusklinikalle menon kanssa.

Mutta sitten kaikki unohdettiin.

Tässä teoksessa on kuitenkin minun makuuni liikaa kaikkea muuta kuin K-popin maailmaa. Kun teos ei edes sijoitu Koreaan, jää romaani selvästi alle odotuksieni. Jack ja Lucky pohtivat yhdessä amerikankorealaisuutta, mutta varsinaiseen korealaiseen kulttuuriin Tämä biisi on sinulle ei ole mikään kurkistusikkuna. Tämä biisi on sinulle on selvästi itseäni nuorempaa yleisöä silmälläpitäen kirjoitettu. Hyvän YA-kirjan tunnistaa siitä, että siitä löytää vanhempanakin lukijana itselleen jotain. Tämän teoksen kohdalla niin ei käy. Teoksen kieli on keskinkertaista, eikä Luckyn elämä onnistu koskettamaan. Romanssikin tuntuu lähinnä keinotekoiselta, sellaisen henkilön ensi-ihastumiselta, joka ei koskaan ennen ole saanut kokea vapautta ja joka rakastuu ensimmäiseen tielleen sattuvaan kaksilahkeiseen. 

Pitkästä aikaa joudunkin sanomaan: en tykkää. 

Kenelle? Kevyttä välipalaluettavaa kaipaaville ja nuorille. 

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Ihana, ihana Amerikan kuninkaalliset (American Royals 2019, suom. 2020) kruunaa joulukuuni ja kirjavuoden 2020. Äänikirjaa on noin puolet jäljellä, kun päätän, että eikä, tämä on pakko saada omaksi. Kirjan lukemisesta on nyt jo muutama päivä, eikä kirjan taika ole vieläkään haihtunut. Olen edelleen innoissani.

Nautin kevyestä, hyvinkirjoitetusta luettavasta, jossa on vetävä juoni. Amerikan kuninkaalliset on suorastaan lumoavan vetävä. En oikein piittaa kuninkaallisista, mutta on ihanaa lukea Amerikan kuninkaallisten rakkaushuolista (ja skandaaleista) modernissa vaihtoehtoismaailmassa, jossa Washingtonit hallitsevat Amerikkaa. Beatrice on historian ensimmäinen nainen, joka tulee perimään Amerikan kruunun. Hänet on kasvatettu tehtävään pienestä pitäen. Kruunun tuoma vastuu on Beatricelle tuttua:

Tästä hetkestä lähtien sinä olet kaksi erillistä ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununprinsessa Beatrice. Ja kun ne kaksi erillistä ihmistä kohtaavat ristiriitaisia vaatimuksia, kruunun tulee voittaa. Aina.

Amerikan kuninkaallisten rikkaan eliitin kuvaamisesta ja useista fokalisoijista tulee jonkin verran Ökyrikkaat aasialaiset mieleen. Amerikan kuninkaalliset on kuitenkin suloisempi, se on yllättäen enemmän jalat maassa ja se on rehellisesti sanoen paremmin kirjoitettu. Romaani sisältää ihastuttavan ilmaisuvoimaisia kielikuvia. Henkilöhahmot ovat taitavasti kuvattuja ja kiinnostavia erikseenkin. Itsensä löytäminen ei ole helppoa. Oli sitten Amerikan prinsessan ex-tyttöystävä ja kansan suosikki, prinssin uusi tyttöystävä ja tämän kaksoissisaren paras ystävä, villi kaksoissisar tai kruununprinsessa, joka on yhtä kylmä kuin Arandelin kuningatar.

Teoksen henkilöhahmot kietoutuvat kutkuttaviin ihmissuhdekiemuroihin, joista osa yllättää hahmot itsensä. Jopa Beatrice, joka ei ole koskaan saanut kokea mitään romanttista, saa huomata sydämensä sykkivän. Mutta voittaako kruunu? Beatricen vanhemmat ovat järjestäneet Beatricelle kokonaisen listan sopivia sulhasehdokkaita. 

Romanttisesta kääreestään huolimatta Amerikan kuninkaallisissa puhuttelee juuri paineiden ja odotusten kanssa eläminen, velvollisuus, rakkaus ja näiden kaikkien yhteensovittaminen. 

Joskus Beatrice toivoi, että muistuttaisi enemmän sisartaan. Sam oli marssinut tanssisaliin aiemmin illalla täysin välittämättä siitä, että oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Mutta toisaalta Sam oli aina nauttinut dramaattisista sisääntuloista ja vielä dramaattisemmista poistumisista. Ja Beatrice taas eli jatkuvassa pelossa, että onnistuisi äidin sanoin ”aiheuttamaan kohtauksen”. 

Beatricen ja tämän nuoremman sisaren Samanthan välinen dynamiikka ja heidän hyvin erilaiset roolinsa ovat mielenkiintoista seurattavaa. Mieleeni nousee väistämättäkin Frozenin Elsa ja Anna. Hillitty, pidättyväinen kruununprinsessa ja tämän eloisa, rempseä pikkusisar, jota koskee aivan erilaiset säännöt kuin vanhempaa sisartaan. Myöskään Beatrice ja Samantha eivät ole olleet lapsuuden jälkeen läheisiä, vaan Beatricen viileys ja velvollisuudet ovat vieneet sisarukset eri suuntiin ja etäännyttäneet heidät toisistaan. 

Salaa Beatrice toivoisi, että hänelläkin olisi valinnanvaraa ja että hän voisi edes joskus olla välittämättä imagostaan. Sam puolestaan kamppailee mitättömyyden tunteen ja isosiskonsa täydellisen varjon kanssa. Beatrice on aina saanut kaiken ja ollut kaiken huomion keskipiste: 

Hän ei ollut kärsivällinen kuten isosiskonsa. Hänellä ei myöskään ollut samanlaista numeropäätä eikä mitä än kiinnostusta järjestöihin ja komiteoihin. Monta kertaa Sam oli kuullut opettajien puhuvan hänestä keskenään hiljaisella äänellä: Hän ei tosiaan ole Beatrice, he olivat sanoneet turhautuneeseen sävyyn. Vähitellen Sam alkoi uskoa sen itsekin. Beatrice oli älykäs ja kaunis tuleva kuningatar. Hän itse oli se toinen tyttö.

Sen toisen tytön roolin Samantha on oppinut hallitsemaan mitä parhaiten. Hän tekee asiat tahallaan päinvastoin kuin Beatrice ja aiheuttaa närää niin kuningasperheen kuin kansankin keskuudessa. Todellisuudessa Samantha ei itsekään tiedä, mitä oikein on tekemässä tai mitä hän haluaisi. Samanthasta tuntuu, että hänet on tuomittu unohtumaan historiankirjoista merkityksettömänä kruununperillisen sisaruksena, kun Beatrice taas tultaisiin aina muistamaan.  

Oletko lukenut Amerikan kuninkaalliset? Ketkä olivat lempiparisi? Kuten kirjoituksestani saattaa jo aavistaa, on Beatrice oma suosikkihahmoni. Lempipariini kuuluu kuitenkin Daphne ja eräs toinen. 

Kenelle? Kevyttä luettavaa kaipaaville, loistosta, draamasta ja rakkaussuhdekiemuroista nauttiville.

Jill Santopolo: Kun sanat eivät riitä

Kun sanat eivät riitä (More Than Words 2019, suom. 2019) voisi tiivistää kolmeen sanaan: isä, isä ja isä. Tai vielä tarkemmin sanaan isi. Hotelliketjun perijätär Nina Gregory on isän tyttö. Kaikkea, mitä hän on ja mitä hän tekee määrittelee hänen isänsä mieltymykset ja opetukset. Mutta isä on parantumattomasti sairas.

”Joseph Gregory riemuitsee saadessaan tyttärensä brunssiseuraksi”, isä sutkaisi. Hänellä oli tapana väsätä iskeviä otsikoita asiakkaiden räpsimille valokuville. Isä oli keksinyt leikin silloin, kun Nina oli pikkutyttö, ja hän kehitteli aina sekä parhaimman että pahimman mahdollisen otsikon – sillä tavalla Nina oli oppinut ymmärtämään, minkälaisia seurauksia hänen teoillaan saattoi olla. Mutta kun syöpä oli uusiutunut tammikuussa, isä oli alkanut jättää pahimman mahdollisen vaihtoehdon väliin.

Isän menetys muuttaa Ninan. Hänen elämänsä on edennyt kuin ennaltamäärättyä polkua, mutta yhtäkkiä Nina onkin yksin. Ninan äiti on kuollut jo tämän lapsuudessa, mutta Nina on onnekas. Hänellä on toiset vanhemmat isänsä parhaassa ystävässä ja tämän vaimossa. Heidän poikansa Tim on ollut Ninan paras ystävä syntymästä lähtien. He ovat vastikään alkaneet seurustella, mikä on sujunut kuin tanssi. Mikä olisikaan parempaa kuin olla sellaisen ihmisen kanssa, joka jo tuntee sinut läpikohtaisesti ja jonka kanssa olet jakanut elämäsi isot hetket?

Paitsi ettei Nina ole enää se sama Nina kuin ennen. Surun ja kaipauksen keskellä isän tytöstä kuoriutuu oma persoonansa. Näennäisen täydellinen tuttu elämä ilman todellista intohimoa alkaa epäilyttää. Ninan pomo, New Yorkin kuvernööriksi pyrkivä Rafael saa Ninan tuntemaan jotakin, mikä hänen ja Timin suhteesta puuttuu tyystin. Minulle tämä viehätysvoima ei ihan välity, enkä havaitse Ninan ja Rafaelin välillä erityistä kemiaa. Huolenpitoa ja toisen hyväksymistä sellaisenaan kyllä.

Nina tunsi itsensä nuhdelluksi. Hän kuuli isän äänen päässään: Kyllähän sinä nyt fiksumpi olet. Ja hän oli. Mutta joskus kyse ei ollut älystä. Ei silloin, kun sydän oli mukana. Isä ei tainnut koskaan ymmärtää sitä. Tai ehkä hän olikin ymmärtänyt. Aivan liian hyvin.

Romanttisista juonikuvioistaan huolimatta Kun sanat eivät riitä on minusta ennen kaikkea kirja isän menettämisestä ja itsensä löytämisestä, mutta kevyemmällä otteella. Kirjan loppusanoissa Santopolo kertoo, että romaaniin on vaikuttanut hänen oman isänsä kuolema. Teos on myös omistettu hänelle. Itkuromaani Kun sanat eivät riitä ei kuitenkaan ole. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja latteita ja juoni ennalta-arvattava. Erityisesti teoksen alkupuoli tökkii hyvin lyhyillä luvuillaan. Mutta meneehän tämä kirjojen välissä, tuumaan ja kuuntelen teoksen loppuun. Teos jää mitäänsanomattomaksi.

Kenelle? Välipalakirjallisuutta ja kevyttä kesälukemista kaipaaville.

Riikka Pulkkinen: Totta

Poimin Riikka Pulkkisen romaanin Totta (2010) lähikirjastoni kierrätyshyllystä viime kesänä. Totta sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkuuden. Ihastuin Lasten planeettaan viime syksynä, ja odotukset Pulkkisen muulle tuotannolle olivat tätä lukemaan ryhtyessä korkealla.

Aluksi ajattelin, että apua, ei kai tämä oikeasti ole kirja saattohoidosta, onpa synkkää. Ei, tämä ei ole kirja saattohoidon raskaudesta. On tässä sitäkin, mutta eniten tässä katsotaan taaksepäin ja pohditaan mennyttä. Kuoleman läheisyys saa syöpää sairastavan Elsan porvariperheineen muistelemaan asioita, jotka tapahtuivat kauan sitten. Elsa on eläkkeelle jäänyt tunnettu mainetta niittänyt lastenpsykologi, hänen miehensä Martti puolestaan kuuluisa taiteilija. Perheessä kukin käsittelee surua ja Elsan sairautta eri tavoin. Eleanoora komentelee lääkärin roolissa äitiään, tyttärentytär Anna puolestaan hassuttelee isoäidin kanssa.

Kiinnostavinta teoksessa on Eevan tarina. Kotiapulaisen, jonka narratiivi avautuu vuosikymmenien taakaa. Nuori opiskelijatyttö Eeva tulee Elsan ja tämän taiteilijamiehen kotiin hoitamaan heidän pientä Eleanoora-tyttöään. Eevalle kehkeytyy suhde Elsan aviomiehen kanssa, vaikka nimenomaan ihailu Elsaa kohtaan saa hänet todella haluamaan työn. Eevasta ei ole koskaan hiiskuttu sanaakaan.  Anna saa kuitenkin kuulla kaapista löytäneensä mekon kuuluneen Eevalle. Annan on selvitettävä, kuka Eeva on, missä hän nyt on.

Pulkkinen kuvaa henkilöhahmojaan pettämättömällä tavalla taitaen. Hetkien tärkeys korostuu romaanissa, jossa kuolema odottaa nurkan takana. Teos on täynnä rakkautta ja suuria suruja, mutta myös lohtua. Eevan ja miehen tyttären välinen suhde tuo muutoin kuluneeseen kolmiodraamaan uudenlaista syvyyttä. Yhdessä he ovat kolmisin kuin perhe. Eheä, onnellinen perhe, joka tekee retkiä ja syö pullaa.

On kaksi todellisuutta.

On se todellisuus, jossa minä olen ranskan ja kirjallisuuden opiskelija joka syö markan hintaisia sämpylöitä ja juo halpoja viinejä. Siinä todellisuudessa minä olen sama Eeva joka juoksi niityn poikki ja hoki loitsua maailma vaalimiseksi, sama jota äiti julmina hetkinään tukisti, sama joka rakastui kansakoulun toisella luokalla […]

Ja sitten on tämä toinen todellisuus, toinen nainen jolla on kyllä ensimmäisen naisen nimi, ja joka muutenkin muistuttaa Liisankadulla asuvaa Eevaa. Mutta tämä toisen todellisuuden nainen on hiukan pystyvämpi kuin se, joka juoksi loitsu kielensä kärjessä niityllä. Toisessa  todellisuudessa Eevalla on tyttö ja mies, kivitalon seinät ja yöt kun hän hiipii miehen viereen.

Samaan aikaan Elsa matkustaa ympäri maailmaa ja paiskii töitä. Elsan kaipuu olla jossakin muualla kuin kotona lapsen kanssa heijastelee monen uravanhemman tunteita ja vanhemmuuden vaikeutta. Miten lapsen kanssa ollaan? Miten olla läsnä, vaikka rakastaakin, mutta mieli tekee toisaalle?

- Tiedätkö, minä rakastan sitä hetkeä kun lentokone nousee, äiti sanoi äkkiä. – Sitä kun mennään pilven läpi ja aurinko valaisee kasvot. Minä kaipasin sitä aina kipeästi kun olin kotona. En olisi ikinä kyennyt myöntämään, että olisin kutistunut kuoliaaksi ilman sitä. Odotin nousukiitoa ja lentoemäntien hymyjä, keskustelua tuntemattoman vierustoverin kanssa. 

Romaanista ei jäänyt minulle paljoa käteen. Siihen  oli vaikea päästä aluksi sisään, mutta kun sisään oli päässyt, niin kyllähän se viihdytti. Lukisinko kuitenkaan Pulkkista tämän jälkeen, jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä hänen tuotannostaan? Tuskin. Totta ei kohauta, ei liikuta, eikä jää mieleen. Tarina tuntuu hieman liian siloitellulta, liian päälleliimatulta. Mutta kauniita hetkiä siinä on.

Kenelle? Riikka Pulkkisesta pitäville, henkilökuvista ja hetkistä nauttiville.

Margaret Atwood: Testamentit

BookBeat teki uuden tarjouksen - tällä kertaa sellaisen, josta en voinut kieltäytyä. Ensimmäisenä otin tietysti kuunneltavakseni Margaret Atwoodin Testamentit (The Testaments 2019, suom. 2019), Orjattaresi jatko-osan.

Testamentit sijoittuu niiden tapahtumien jälkeiseen aikaan, joihin supersuositun The Handmaid's Tale -televisiosarjan toinen tuotantokausi päättyy. Tai ehkä pitäisi oikeammin sanoa, että tv-sarjan kakkoskausi on linjassa sen kanssa, mitä Orjattaresi-romaanin ja sen jatko-osan Testamentit välillä on voinut tapahtua. Kun on täysin tv-sarjan lumoama, on vaikea muistaa ottaa siihen etäisyyttä. Ilman tv-filmatisoinnin suurta suosiota meillä tuskin myöskään olisi jatko-osaa, jota lukea. Atwood ansaitseekin ison hatunnoston siitä, että on vuosikymmenten jälkeen palannut Gileadin maailmaan ja jatkanut aloittamaansa tarinaa.

Testamentit tarjoaa nimensä mukaisesti eri asemassa olevien henkilöiden testamentteja ajalta ennen Gileadin tuhoa. Romaanissa seurataan nuorta gileadilaista Agnesia, joka ei halua vaimoksi, juonikasta Lydia-tätiä sekä kanadalaista tyttöä Daisya, jonka vanhemmat kuolevat äkisti autopommin räjähdyksessä. Tytölle selviää, etteivät hänen vanhempansa olleet hänen oikeita vanhempiaan ja että hän on Gileadista salakuljetettu Nicole-vauva. Pelastaakseen paitsi myös oman nahkansa myös Maydayn pitkään jatkuneen työn Gileadin tuhoamiseksi on hänen palattava Gileadiin.

”Seuraavana päivänä saimme rumat ruskeat kaavut, ja meidät paimennettiin stadionille, missä jouduimme istumaan katsomaan. Kukaan ei ollut puhunut mitään siitä, että Gileadissa urheiltaisiin, ja olin luullut, ettei siellä ollut laisinkaan urheilua. Ei ollutkaan. Tilaisuus oli yhteisteloitus. Meille oli kerrottu teloituksista koulussa, mutta ei kovin yksityiskohtaisesti, luultavasti siksi, ettei meitä haluttu järkyttää. Nyt ymmärsin sen. Se oli kammottavaa, pelottavaa.”

Vau! Olen törmännyt Instagrammin puolella joihinkin hyvin pettyneisiin arvioihin tästä teoksesta, mutta minusta tämä oli hyvä. Viihdyttävä, ajatuksia herättävä ja mukaansatempaava. Pidin Testamenteista jopa enemmän kuin Orjattarestasi. Ehkä siksi, että tämä tarjosi uutta, jotain, mitä en ollut jo tv:ssä nähnyt. Testamentit on pitkälti juoniromaani, mutta myös taitavaa maailmanrakennusta. Teos tekee mielenkiintoisen uuden Gileadin aluevaltauksen: tyttärien, vaimojen ja tätien elämän ja niiden vaikeudet.

Moni varmasti odottaa edelleen vuoroaan Helmetin varauslistalla. Niille, jotka epäröivät, sanon: rohkeasti vain! Jos janoat allekirjoittaneen tavoin lisää tietoa Gileadin maailmasta Orjattaresi jälkeen tai ihan vain tv-sarjaa katsottuasi, saat sitä tästä jatko-osasta takuuvarmasti. Kuten edellinenkin osa, sisältää Testamentit tutkijoiden kehyskertomuksen, joka jaksaa riemastuttaa.

”On ilo saada toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tänne gileadintutkijoiden 13. symposiumiin! Järjestömme on kasvanut merkittävästi, ja hyvästä syystä. On pidettävä mielessä entisaikojen erehdykset, ettemme tee samoja virheitä uudelleen.

Joitakin käytännön asioita: Niille, jotka haluavat kalastaa Penobscotjoessa, on järjestetty kaksi retkeä. Muistakaa ottaa mukaan hyttyskarkotetta. Symposiumin kansiossa on tarkemmat tiedot näistä retkistä ja gileadinaikaisen vanhankaupungin arkkitehtonisesta esittelykierroksesta. Olemme lisänneet virkistysohjelmaan Saint Juden kirkossa pidettävän gileadinaikaisten virsien lauluesityksen, jossa on mukana kolme täkäläistä koululaiskuoroa. Huomenna on historian elävöittämistapahtuma niille, jotka ovat varautuneet pukeutumaan ajan vaatimusten mukaisesti. Toivon, ettette innostu näyttelemisestä liikaa, kuten tapahtui 10. symposiumissa.”

Ensimmäinen ajatukseni on kuinka fantastista tällaiseen symposiumiin olisi osallistua! Heti perään herää kysymys: mitä tapahtui 10. symposiumissa? Teoksen kehyskertomus herättääkin minussa melkein enemmän mielikuvituksen kutkutusta ja kysymyksiä kuin sen itse testamentit. Mikä ei ole sinänsä mikään huono juttu, kehyskertomukset kun tuntuvat usein olevan tylsiä, jopa turhia. Atwoodin tapauksessa näin harvoin on. Atwoodin romaanien hohto perustuu ainakin omalla kohdallani niiden älykkyyteen ja kirjailijan terävyyteen.

Teos jatkaa osallistumistasi Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Gileadista kiinnostuneille, The Handmaid's Talesta ja Orjattaresi-romaanista pitäneille ja vauhdikkaaseen seikkailuun valmiille lukijoille.