Yangsze Choo: The Fox Wife

Yangsze Choon tuore historiallinen fantasiaromaani on upea. En voi lopettaa The Fox Wifen (2024) ajattelemista. "Mun pitää nyt palata mun Fox Wifen luo", huomaan sanovani, kun houkutus jatkaa lukemista vie voiton. Ehkäpä minäkin olen altis kettujen vaikutukselle ja olen tullut lumotuksi. Vaan olisiko tuo ihmekään? Onhan kettu suosikkini mytologisista hahmoista. 

I exist as either a small canid with thick fur, pointed ears, and neat black feet, or a young woman. Neither are safe forms in a world run by men.

Snow on kettu koston tiellä. Hänen lapsensa on tapettu ja hänelle on jäänyt syvä, kipeä suru. Navigoidessaan ihmisten maailmassa vuoden 1908 Manchuriassa hän tapaa niin vanhoja ja kuin uusiakin tuttavia. Joka toinen luku on kerrottu Baon näkökulmasta. Bao on yksityisetsivä, jonka tutkima murha johtaa kummalliseen määrään mainintoja ketuista. Nämä kaksi näkökulmaa täydentävät toisiaan punoutuen yhteen tarinaksi, jossa paljon on yhteistä. 

The Fox Wife on lumoava ja älykäs - palapeli, joka muodostuu pala palalta. Pieniä yksityiskohtia ripotellaan myöhemmin poimittaviksi. Niin ilahduttavaa. Teoksessa on todella monta kettutarinaa. Siis monta. Rakastan tätä. Teos yhdistää myyttiä ja historiaa mestarillisesti ja kietoo sen kaiken kauniiseen kieleen.

Most people think about how to remove foxes from their houses. They rarely consider how we enter in the first place. All I can say is that you ought to be careful who you let in. Particularly if your home is a mansion.

Vaikka Snow kertoo mieluiten välttävänsä oman lajinsa miespuolisia edustajia, ilahdun suuresti, kun hän löytää itsensä toisten kettujen seurasta. Omassa lajissa on turvansa. Ja millaisia kettuja he ovatkaan! Shiro, jolla on aina jotain meneillään ja joka jättää jälkeensä kaaosta, on suosikkini. Hiljaisemmalla Kurolla on puolestaan oma charminsa. Edes Snow, joka pyrkii olemaan kunnollinen kettu, ei voi välttää omaa luontoaan. Lukuisten kettutarinoiden olemassaololle on syynsä.

Dusk is the most dangerous time, according to Bao's nanny; the blurred gap between day and night when creatures who resemble humans appear. They exist on the very edge of society, at the tipping point of madness where dreams and nightmares come true.

Jos on koskaan olen lukenut itsenäisen teoksen ja toivonut sille jatkoa, niin se on tämä. Voisin lukea kokonaisen sarjan näiden hahmojen seikkailuista. The Fox Wife on vienyt sydämeni. Se on koskettava, se on ihastuttava. Yksinkertaisesti upeimpia kirjoja, jotka olen lukenut. Saatuani sen loppuun en kykene lukemaan hetkeen mitään muuta. The Fox Wife on aloitettava alusta.

Judy I. Lin: Song of the Six Realms

Kirjavuoteni on ollut ihan mahtava. Olen napannut hyvän kirjan toisensa perään hyvin vähillä ennakkotiedoilla. Ja sitten vastaan tulee se kirja, jonka kohdalla fantasiaonneni muuttuu. Judy I. Linin Song of the Six Realms (2024) herättää kiinnostukseni kannellaan, kiinalaisella mytologialla ja sillä, että kerrankin kyseessä ei ole sarja.

Kyseessä on kuitenkin monotoninen tarina orpotytöstä, joka jää runoilijasetänsä huomaan. Hänet kuitenkin lähetetään House of Floweing Wateriin oppimaan viihdyttämistä. Kun Xuen setä kuolee, asiat alkavat muuttua. Omituinen asiakas haluaa palkata Xuen soittamaan qíniä hänen kartanossaan ja tekee vastustamattoman tarjouksen.

A banished duke. A mysterious scandal. And now I realized I lived in the former residence of a woman who had died.

How much dark history did this place hold?

Paperikansissa sanotaan, että teos on inspiroitunut Daphne du Maurierin Rebeccasta. Mikään tässä ei ole hienovaraista. Paljon on vain suoraan kopioitu. Jos en tuntisi Rebeccaa niin hyvin, pitäisin ehkä tästä enemmän - tai sitten en, sillä kehuttavaa ei oikein ole. Olen rehellisesti sanottuna hivenen järkyttynyt, että näin suora kopioiminen on ok. Ei Rebeccan ilmestymisestä nyt niin valtavasti aikaa ole, että se ihan tekijänoikeusvapaata riistaa olisi. Adaptaatio on oma lajinsa, mutta tämä on jo aika paksua, eikä uutuusarvoa oikein ole. Eikä tämä Rebeccan myötäily oikein tuo tarinaan mitään. Sisältöä tästä saakin etsiä.

Kieli on pitkäveteistä, eikä hahmoja ole kehitetty kovinkaan pitkälle. Mikään ei nouse tekstistä ja infodumppausta on suorastaan olan takaa. Tarina katkeaa jatkuvasti, kun väliin tulee "välisoittoja", paloja mytologiaa, joka ei onnistu viehättämään. Jännite ei pääse edes rakentumaan. Xuen qínin soittoa on kappaletolkulla. Mikään tästä ei saa minua välittämään. Loppupläjäys ei hetkauta.

Takakansi lupaa slow burn -romanssin, mutta teoksessa ei ole kemiaa eikä sitä palamista, ei kunnollista romanssia alkuunkaan. Se, että kaksi hahmoa laitetaan suutelemaan, ei vielä vakuuta minua siitä, että he ovat muka rakastuneita. Tai että pelissä on yhtään minkäänlaista vetovoimaa heidän välillään.

En suosittele. Annoin tälle Fablessa yhden tähden. 

Axie Oh: The Girl Who Fell Beneath the Sea

The Girl Who Fell Beneath the Sea (2022) on jälleen teos, joka on valikoitunut luettavaksi puhtaasti kannen perusteella. Kyllä ulkomailla osataan vetäviä kansia tehdä. Näkisipä Suomessakin samanlaista panostusta kansiin. Järjerstelin juuri eilen kirjahyllyäni, jossa englanninkielinen kirjallisuus on vallannut alaa. Järjestellessäni sitä katselin, miten englanninkielisten selkämyksetkin taittoivat valoa ja kimmelsivät, kun taas jokainen kotimainen kirja oli täysin matta. ⁣⁣

Kyseessä on jälleen myytin uudelleenkerronta. Kyseessä on korealainen taru Shim Cheongista. Ja kyllä vain, tässäkin teoksessa on lohikäärmeitä ja kohtalon omiin käsiin ottamista. On hauska huomata, että viimeaikaiset kirjavalintani ovat noudattaneet jonkinlaista yhtenäistä tematiikkaa, vaikka valintaperusteena on ollut kauniit kannet. En ole tiennyt etukäteen kirjoista mitään. Parasta on, kun saa vain sukeltaa uuteen maailmaan ilman odotuksia.

Joka vuosi nuori ja kaunis neito heitetään mereen meren jumalan morsiammeksi. Näin varmistetaan, että kauheat myrskyt tyyntyvät ainakin seuraavaksi vuodeksi. Meren jumalan todellisen morsiamen uskotaan jonain päivänä lopettavan myrskyämisen lopullisesti. 16-vuotias Mina ei ole meren jumalan morsian. Mutta hänen veljensä rakastettu on. Eikä Mina pysty seuraamaan sivusta, miten hänelle tärkeä veli menettää rakkaansa Shim Cheongin, neidon, josta on aina ollut määrä tulla meren jumalan morsian. Niin Mina hyppää tyrskyihin Shim Cheongin puolesta ja jättää ällistyneen Shim Cheongin ja veljensä Joonin huutaman myrskyyn. Alku on erittäin lupaava.

In this moment, I don't feel beautiful. Nor do I feel very brave, my hands trembling. But there's a warmth in my chest that nothing and no one can take from me. This is the strength I call upon now, because even if I am afraid, I know I've chosen this.

I am the maker of my own destiny.

Minan päättäväisyydestä ja toimijuudesta huolimatta hän on päähenkilönä ärsyttävä. Minulle hän näyttäytyy lapsellisena ja naiivina, eikä mitenkään ihastuttavalla tavalla. Päädyttyään henkimaailmaan Mina alkaa uskoa, että hänen tehtävänsä on korjata kaikki. Onneksi Mina saa heti apua ja vaikuttaakin, että hänessä on jotakin erityistä, vaikka meren jumalan viralliseksi morsianuhriksi häntä ei kelpuutettukaan. Henkimaailmassa hän on meren jumalan morsian. Asema, josta on sekä haittaa että hyötyä.

“I was angry, but not at you. I was angry at the fate I’d been given. Because I realized that for you to have what you want, I’d have to lose the only thing I’d ever wanted.”

Lord Shin kannattelee koko teosta. Parhaat filosofiset pohdinnat tulevat häneltä. Parhaat kaikki, oikeastaan. Sivuhahmot ovat suloisia, ja kirjasta löytyy toimiva found family -trooppi. Ainoa vain, ettei hahmoissa ole oikein syvyyttä tai kehitystä. Romanssi olisi tarvinnut enemmän rakentamista ja no, ehkä sen, ettei päähenkilö olisi vain 16. Hänen rakkauden kohteensa kun on aikalailla vanhempi. 

Juonessa on useita aukkoja, ja niin viehättävästi kun teoksesta tuleekin Spirited Away mieleen, on sen maailmanrakennus varsin köykäistä. Näistä puutteista huolimatta, teos on nautittavaa luettavaa ja toimii sinä YA-kirjana, joksi se on kirjoitettu. Nautin ehdottomasti mytologiasta jälleen. Ja tässä oli kyllä enemmän syvyyttä kuin Six Crimson Cranesissa, edellisessä lukemassani kirjassa.

Elizabeth Lim: Six Crimson Cranes

Villijoutsenet on yksi lapsuuden suosikkisatujani, ja Six Crimson Cranes (2021) on siitä onnistunut, tuore YA-uudelleenkerronta aasialaisella mytolologialla ja lohikäärmeillä kuorrutettuna. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen kaunis pastellisävyinen kansi olisi vaikuttanut lukupäätökseeni.

Six Crimson Cranes on unenomainen tarina Shiori'anmasta, Kiatan ainoasta prinsessasta, ja hänen kuudesta vanhemmasta veljestään. Valtakunnassa, jossa taikuus on kiellettyä, Shiori on kykenevä taikuuteen. Kaikki on hyvin, kunnes Shiori päättää mieluummin paeta juosten kuin kohdata kihlattunsa kihlausseremoniassa. Hänen eläväksi taiottu paperikurkensa Kiki on villiintynyt, ja rynnätessään sen perään Shiori juoksee suoraan järveen ja hukkuu. Hänet pelastaa lohikäärme, mistä seikkailu vasta alkaakin. Eikä Shiori osaa pysytellä ongelmista kaukana.

Kaukana perheestään maanpakoon joutunut Shiori kamppailee vapauttaakseen veljensä kirouksesta, joka on muuttanut heidät kurjiksi. Ikävä kyllä mutkana matkassa on Shiorin oma kirous. Yksikin sana hänen huuliltaan aiheuttaa yhden veljistä kuoleman. Onneksi Kiki on hänen seuranaan ja heidän välisensä telepatia toimii. 

“What are words but silly sounds that tire the tongue? You don’t need them to find your brothers. You have me, and you won’t be alone, not as long as we search together. No more tears until we find them, all right?”

Shiorin kihlattu Takkan, "the barbarian lord of the third rank", kuten Shiori häntä kutsuu, on sydäntälämmittävä enkeli. Hän on suloinen. Mutta hänen liittyy myös paljon suloisenkatkeruutta. Romanssi jää valitettavasti vajavaiseksi, eikä sitä rakenneta tarpeeksi. Tiedän, olen aina toivomassa lisää romanssia, mutta se todella jää hyvin ohueksi Six Crimson Cranesissa. 

Opin pitämään Shiorista, mutta tapa jolla hän on kohdellut Takkania ennen epäonneaan? Siis oikeasti. Ja ainut, mitä hänen piti tehdä julkisesti nöyryytettyään tämän oli kutoa (ruma) seinävaate tälle? Äh. Shiorin äitipuoli, Raikama, on puolestaan ehdottomasti teoksen kiinnostavin hahmo. Omasta äidistään Shiorilla ei ole kuin muutama muisto.

“Find the light that makes your lantern shine,” she used to say. “Hold on to it, even when the dark surrounds you. Not even the strongest wind will blow out the flame.”

Muisto äidin ruokaa laittaessaan (siis miksi keisarin vaimo laittaisi ruokaa menee kyllä minulta ylitse, mutta...) laulamasta laulu auttaa Shioria kestämään haastavia tilanteita. Nokkosten poltellessa Shiori muistuttaa itseään, että pelko on vain peli. Sen voittaa pelaamalla. Ei hassumpi ohjenuora.

Juonessa on joitakin epäuskottavuuksia, joita tarinan satukehys antaa kuitenkin anteeksi. Nautin suuresti aasialaisesta miljööstä ja alkuperäiseen tarinaan tehdyistä muutoksista. Mytologia on kiinnostavaa ja nousee suosikkiasiakseni tässä teoksessa. Herkkujen kuvailut ovat omaa luokkaansa (nam), ja hahmojen nimet ovat ihania. Zairena, Channari, Raikama, Takkan, Shiori... Itse kirja jää kuitenkin vain ihan kivaksi. 

Uumoilen kolmiodraamaa duologian seuraavaan osaan. Kunpa se vain nyt sitten oikeastikin sisältäisi enemmän romantiikkaa. Ja mielellään myös enemmän lohikäärmeitä! 

John Keats: Selected Poetry

Vuorossa romantiikan ajan suuri runoilija John Keats (1795-1821) ja hänen koottuja runojaan. ⁣Selected Poetryyn on koottu Keatsin merkittävimpiä runoja kronologisessa järjestyksessä, ja se sisältää mainion esipuheen sekä joitakin huomioita yksittäisistä runoista.

John Keats tunnetaan yhtenä suurimmista englantilaisista runoilijoista. Romantiikan lisäksi hänet voidaan lukea hautausmaarunoilijoiden myöhempään joukkoon. Keatsin viehätys kuolemaan, hautoihin ja pimeään nostaa päätään hänen tuotannossaan jo kauan ennen hänen sairastumistaan tuberkuloosiin. Sairaus paitsi vei hänet kohti omaa kuolemaansa, myös rajoitti hänen kirjoittamistaan. 

Keats on nuoren ja kauniin, mutta tuomitun runoilijan malliesimerkki. Hän olisi varmasti tullut vielä suurempaan maineeseen, ellei hänen elämänsä olisi jäänyt niin surullisen lyhyeksi. Hän kuoli jo 25-vuotiaana.⁣

"I have lov'd the principle of beauty in all things, and if I had time I would have made myself remembered", Keats kirjoitti helmikuussa 1820, saatuaan juuri tietää sairaudestaan. 

Hän ehti kirjoittaa 150 runoa, joista merkittävimmät hän kirjoitti tammi-syyskuussa 1819. Myös Keatsin kirjeitä pidetään arvossa, ja niitä löytyy jopa käännettynä suomeksi. 99 hänen viimeistä kirjettään löytyy teoksesta Yön kirkas tähti. Hänestä on myös tehty samanniminen elokuva, joka tämän runokokoelman myötä nousee katsottavien elokuvien listalleni. 

Keatsin runoissa mennään tunne edellä. Ne ovat kauniita, mahtipontisia ja usein täynnä symbolismia. Kuolema on niissä vahvasti läsnä. Mutta tämähän ei estänyt Keatsia kirjoittamasta myös lyhyitä iloisia rimpsuja ja tunnelmallisia haavekuvia. Ja sitten niitä aivan päättömiä runoja… ⁣

"Endymionin" kohdalla alan toivomaan, että edessäni olisi runon suomennos tässä rinnalla. Keatsin käyttämä kieli ei ole sitä yksinkertaisinta englantia ja teksti on paikoin aika raskastakin. Myyttisten hahmojen (antiikin Rooman ja Kreikan, sekaisin tietysti) nimiä mainitaan tuon tuostakin, ja moni runoista avautuisi varmasti toisin, jos taustalla olevat myytit olisivat tuttuja. Viittauksiin meinaa suorastaan välillä hukkua, vaikka kokoelman lopussa onkin lyhyet esittelyt näistä runojen mytologisista hahmoista. Yllättäen yhdeksi suosikeistani nousee kuitenkin yksi Kestsin pidemmistä ja kunnianhimoisemmista runoista, eeppinen "The Fall of Hyperion: A Dream". 

Hylättyään aiemman versionsa samasta myytistä Keats lähti kirjoittamaan uutta versiota "Hyperionista". Onneksi lähti, sillä niin upeita kuin jotkin "Hyperionin" säkeet ovatkin, on "The Fall of Hyperion: A Dream" tätä jalostuneempi. Harmi vain, että runo jäi kesken. Niin kuin ensimmäinenkin versio. Oli kuulemma liian miltonilainen, eikä Keats ollut siihen tyytyväinen. Eivät olleet hänen ystävänsäkään, jotka preferoivat ensimmäistä. Mokomatkin.⁣

Suosikkejani: ⁣

• Lamia⁣
• The Fall of Hyperion⁣: A Dream
• Ode to a Nightingale (löytyy muuten YouTubesta Benedict Cumberbatchin lausumana, kannattaa tsekata) ⁣
• If by Dull Rhymes Our English Must Be Chain’d⁣

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Kuvittele, että sinulle on hoettu koko elämäsi ajan, että olet paras, että olet mahtavin, ettei ole ketään vertaistasi. Kuvittele, että olet kreikkalainen prinssi, että äitisi on jumalatar, joka toivoo ainoastaan mainetta sinulle. Kuvittele, että maine on se, mitä kaikki odottavat sinulta. Sinua odottaa mahtava kohtalo.

Ei ole ihme, että Akhilleella on ongelmia priorisoinnissaan, että hänen egonsa on valtava ja haavoittuvainen. Kun maine ja kunnia on kaikki mitä on, miten muutoinkaan voisi olla? Akhilleus ei voi jäädä unohduksiin tai päästää kykyjään valumaan hukkaan.

Madeline Miller kertoo Akhilleen tarinan hänen kumppaninsa ja rakastajansa Patrokleen näkökulmasta. Kyseessä on yksi tunnetuimpia antiikin Kreikan sankareita, ja käsittelen tässä tekstissä Akhilleen tarinaa mahdollisesti hieman spoilaavasti. Patrokles on maanpakoon ajettu prinssi, jota Akhilleen äiti Thetis halveksii, mutta joka tuo Akhilleen parhaat puolet esiin. Mitättömältä vaikuttava Patrokles pääsee itse loistamaan vasta Troijan sodassa, jossa hänen lääkintätaitonsa ja hyvä sydämensä ovat hänelle kunniaksi. 

Akhilleen laulu (The Song of Achilles 2011, suom. 2013) on koskettava romaani, joka kuvaa Akhilleen valossa, joka saa hänet loistamaan. Hän on kultainen poika, todellinen sankari. Akhilleus on rehellinen, naivi ja pyrkii toimimaan oikein. Ainakin siihen asti, kunnes hänen maineensa on vaakalaudalla. Silloin Akhilleesta kuoriutuu kiukutteleva poika, diiva, joka vaatii osakseen kunnioitusta toimintansa seurauksista välittämättä.

Olen kuullut sanonnan, että käyttämätön lahja muuttuu kiroukseksi. Akhilleen kohdalla hänen jumalainen lahjansa sukupolvensa parhaimpana soturina tuntuu olevan kirous joka tapauksessa. "He eivät koskaan salli ihmisen olla kuuluisa ja onnellinen", Akhilleus sanoo Patrokleelle heidän ollessaan vielä nuoria ja vannoo aikovansa olla ensimmäinen. Mutta Akhilleus on oikeassa. Ennustuksen mukaan jumaluus Akhilleessa lakastuu käyttämättömänä, ellei hän lähde Troijaan. Ennustuksella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Maine ei tule Akhilleelle ilmaiseksi. Juuri pelko maineen menettämisestä, kuolemisesta tuntemattomana ja vähäpätöisenä saa Akhilleen liikkeelle. Sama motiivi pitää hänet liikkeessä, kun sotaa on jo takana vuosia.

Ahilleen suurin pelko on, ettei häntä muistettaisi. 

”Maineeni on koko elämäni”, hän sanoo. Hänen hengityksensä kuulostaa ohuelta. ”Se on kaikki mitä minulla on. En elä enää kauan. Voin toivoa vain pysyvää muistoa.” Hän nielaisee, vaivalloisesti. ”Tiedät tämän. Antaisitko Agamemnonin tuhota sen? Auttaisitko häntä riistämään sen minulta?”

”En”, minä vastaan. ”Mutta haluan, että muisto on miehen arvoinen. […]”

Patrokles on monella tapaa Akhilleen kaikukoppa. Hänen tehtävänsä on tukea Akhilleusta, saada tämä näyttämään hyvältä ja taata tämän onnistuminen. Heidän välisensä dynamiikkansa toimii, sillä Patrokles ei pyri kilpailemaan Akhilleen kanssa tai kärsi kateutta tämän upeudesta. Akhilleus saa loistaa rauhassa. Silloinkin, kun Patrokleen rakastettu sanoo maineensa olevan koko hänen elämänsä, Patrokles ei suinkaan suutu siitä, ettei hänelle ole Akhilleen puheissa sijaa. Hän ajattelee sitä, millaisen muiston haluaa Akhilleesta jäävän. 

Koko kirjan aikana Akhilleus ei kertaakaan sano Patrokleelle rakastavansa tätä. Heidän välisensä syvä yhteys ja heidän rakkautensa on silti luettavissa teoksen riveiltä. Akhilleus suhtautuu Patrokleeseen aivan toisin kuin kehenkään muuhun ja nostaa tämän erityisasemaan. Vaikka Akhilleus on monella tapaa maineensa sokaisema ja tuskin näkee ihmisiä ympärillään, aivan sokea hän ei Patrokleelle sentään ole. 

Patrokleen pyynnöstä Akhilleen sotasaaliiksi ottama Briseis on hahmona ihana, ja pidän hänestä kovasti. Briseis tuo kuitenkin Akhilleen ja Patrokleen väliin säröä ja toisaalta peilaa heidän suhdettaan. Pidellessään Briseitä käsivarsillaan Patrokles voi melkein kuvitella, millainen hänen elämänsä olisi voinut olla ilman Akhilleusta. 

Akhilleen tarina on minulle hyvin tuttu. Kun muille lapsille luettiin lasten kirjoja, minulle luettiin Homeroksen Odysseiaa. Myöhemmältä ajalta muistan Troijan laulun, josta erityisesti Ifigeneian uhraus on jäänyt traagisuudessaan mieleeni. Akhilleen laulussa Ifigeneian kohtalo ei mene tunteisiini samalla tavalla. Fokus on muualla. Se on Akhilleessa, mutta se on myös Patrokleessa. Ja silti. Kaikesta tuttuudestaan huolimatta Akhilleen laulu saa minut itkemään.

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Seitsemän sisarta -sarjan yli 700-sivuinen toinen osa, Myrskyn sisar (The Storm Sister 2015, suom. 2018), hurahtaa kuunnelluksi parissa illassa. Konsepti on jo tuttu, ja siitä on hyvä lähteä. 

Tällä kertaa nykyaikaan sijoittuva Allyn tarina vetää paremmin. Oikein hyvin itse asiassa. Alcyone "Ally" D'Aplièse on ammattipurjehtija ja tavannut elämänsä miehen, Theon. He ovat upealla venereissulla Mykenokselle, kun Allyn adoptioisä Papa Salt kuolee. Allylle isä on jättänyt koordinaatit ja vihjeen Allyn syntyperästä. Allyn elämä suuntaa kuitenkin eteen- eikä taaksepäin. Tiedossa on haastava purjehduskilpailu Theon kipparoimassa veneessä, ja Ally on sitäpaitsi juuri kihlautunut Theon kanssa. 

Mutta meri vie myös Theon. Surun mukana Allyn elämään tulee uusia rakkaita ihmisiä. Menneisyyden tutkiminen alkaa tuntua Allysta houkuttelevalta, ja hän suuntaa Norjaan Papa Saltin vihjeiden perässä. Kuvioon liittyy Edward Grieg ja Halvorsenien suku sekä ihanan äänen omaava laulaja Anna Landvik. 

Okei mutta siis Norja? No ei kovin romanttista, mutta tuttua kyllä. 1870-luvun maaseutu ei mitenkään ylellisissä oloissa? Tuota missä on takaovi? Onneksi koko teos ei sijoitu tähän miljööseen. Riley vaan lähtee purkamaan tarinaa niin kaukaa. Anna Landvikin tarina on muutenkin hieman nihkeä, mikä johtuu ennemmin yksityiskohdista kuin itse tarinasta.  

Mutta nämä hahmot Allyn elämässä! Theon vanhemmat, mutta myös Allyn Bergenissä kohtaamat ihmiset. Ja millaisen tarinan Ally saakaan selville. Liikutun tästä tarinasta kokonaisuudessaan enemmän kuin ensimmäisestä osasta. Pidän siitä ja pidän, miten kolme sukupolvea tuodaan tässä yhteen. 

Teoksen luonteen vuoksi en oikein voi kertoa hirveästi juonesta tai teoksen hahmoista. Haluaisin kuitenkin esitellä lempihahmoni lyhyesti muutaman sitaatin avulla.

1. Celia

Kun näin asemalla valtavien mustien aurinkolasien taakse puoliksi kätkeytyneet lakananvalkoiset kasvot, juoksin suoraan Celian avoimeen syliin ihan kuin olisin juossut Marinankin syliin. Seisoimme yhdessä pitkään, kaksi toisilleen vierasta ihmistä, jotka tuska oli liittänyt niin läheisesti yhteen, että tiesimme kumpikin olevamme sen ainoan ihmisen seurassa joka ymmärsi tunteemme.

Waterloon asemalta ajoimme Chelseaan Celian sievään valkoiseen taloon, ja Celia valmisti meille omeletin. Kumpikaan meistä ei ollut syönyt mitään sen jälkeen kun oli kuullut uutisen. Celia kaatoi kummallekin ison lasillisen viini äja istuimme ulkona terassilla tyynessä ja lämpimässä elokuun illassa.

Theon äiti Celia on aivan ihana. Hän pyytää Allya jäämään luokseen niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen ja pyytää tätä mukaansa jopa Italian-matkalleen.

2. Peter

”Ole hyvä ja käy istumaan. En ollut varma, mitä haluaisit, ja otin vapauden tilata kaikkea valmiiksi, koska aikaa on niin vähän.”

Peter osoitti matalaa pöytää, jolla oli posliinivadeille aseteltuja täsmällisen muotoisiksi leikattuja pieniä voileipiä ja monikerroksinen kakkuteline täynnä siroja ranskalaisia leivonnaisia ja teeleipiä sekä pieniä kupposia täynnä hilloa ja paksua Cornwallin kermaa. "Teetäkin on litrakaupalla. Englantilaiset osaavat kyllä nauttia teehetkestään!"

Theon isä, jonka sanoihin ”Varmaan ymmärrät, että jokaisessa asiassa on kaksi puolta" kätkeytyy koko teoksen läpi kulkeva teema. 

3. Thom

”Selvä on, sinulle on varattu aika puoli viideltä.” Thom katsoi kalpeita kasvojani ja hymyili. ”Ehdotan, että vien sinut nyt suoran Froskehusetiin ja peittelen sinut sohvalle kodikkaan haahkanuntuvapeitteen alle. Sitten saat päättää, haluatko mieluummin kuulla isovanhempieni tarinan vai viulunsoittoa.”

”Enkö saisi kuulla molempia?” kysyin vaisusti ja vastasin hymyyn ihmetellen, kuinka Thom saattoi tietää, että sinä kylmänä syyspäivänä untuvapeite, tarina ja musiikki olivat juuri ne lääkkeet, joita kaipasin huonovointisuuteni hoitoon.

Jens Halvorsenin jälkeläinen ja sukututkija.

4. Felix

”Thom kertoi, että olit erittäin lahjakas pianisti ja säveltäjä”, sanoin vaihtaakseni puheenaihetta.

”Miten niin ’olin’? Olen edelleenkin!” Felix hymyili ensimmäisen kerran aitoa hymyä.

”Siinä tapauksessa on vahinko, ettet käytä lahjojasi.”

”Mistä tiedät, etten käytä? Se soitin, joka minulla on mökissäni on minun rakastettuni, kiduttajani ja mielenterveyteni vartija. Voi olla että olen ollut niin juovuksissa ja niin epäluotettava, ettei kukaan ole halunnut palkata minua, mutta ei se tarkoita, että olen lakannut soittamasta itselleni. Mitä luulet minun tekevän kaiket päivät siinä surkeassa mökissä? Minä soitan, soitan itselleni. Ehkä annan sinun joskus kuunnella”, hän sanoi hymyillen.

Thomin isä Felix on ihan ykkössuosikkini. Mainio hahmo.

Teoksessa on useita suorastaan ihastuttavia dialoginpätkiä, joita hyvin mielelläni siteeraisin tähän ja joille naureskelen jo toista kertaa kirjaa selatessani. Spoilerivaaran uhatessa jätän kuitenkin siteeraamisen tällä kertaa tähän. 

Äänikirjat ovat siitä hämmentäviä, että tulee huomaamattaankin kuunnelleeksi 700-sivuisen kirjan. Toki siihen menee tuntikausia, mutta mietin jälkeenpäin olisinko edes tarttunut näin paksuun kirjaan fyysisenä kappaleena. Ehkä en. Mutta totuus on, että teos ei ole vielä edes lopussa, kun tiedän jo olevani yllättäen pitkien romaanien pauloissa. En ole saanut nukuttua viime aikoina kovin hyvin, ja Lucinda Riley on ollut mitä oivallisinta seuraa tiiliskivineen. Yöllä, kun ei pysty nukkumaan. Yöllä, kun ei tarvitse herätä aikaisin ja voi vain uppoutua tarinaan. Se on vain jotenkin niin rauhoittavaa, kun on jo päässyt tarinaan sisään. 

Seitsemän sisarta -sarjan muut lukemani osat:

Seitsemän sisarta

Margaret Atwood: Penelopeia

Antiikin Kreikan tarinoista muistetaan usein Odysseus, Herkules, Prometheus, Paris jne. Mutta missä ovat antiikin naiset? Missä heidän tarinansa? Toki heistäkin on kerrottu ja naisjumalia palvottu, mutta suurimmaksi osaksi antiikin Kreikan tarinat ovat miesvoittoisia. Sankareita ja päähenkilöitä ovat miehet, eivät naiset. Margaret Atwoodin teoksessa Penelopeia (Penelopiad 2005, suom. 2005)  tarkastellaan Homeroksen Odysseiasta tuttua Odysseuksen tarinaa Penelopen silmin. Mitä kertoo Penelope, tuon ovelan miehen uskollinen vaimo?

Spartan kuninkaalle Ikariukselle ja tämän najadivaimolle (veden nymfille) Periboealle syntynyt Penelope naitetaan jo 15-vuotiaana häntä vanhemmalle Odysseukselle, Ithakan kuninkaan pojalle. Vastoin ajan käytäntöä, jossa mies asettuu vaimonsa suvun luo asumaan, vaatii Odysseus Penelopea mukaansa Ithakaan. Penelope on sitkeä ja sisukas, ja hänen älynsä on hänelle eduksi uudessa kodissa. Varsinkin kun Odysseusta ei kuulu takaisin Troijan sodasta ja on selvittävä hänen taloonsa syömään ja juopottelemaan asettuvista kosijoista. Penelope ei ehkä ole yhtä kaunis kuin Helena, mutta Penelope on oppinut selviytymään. Yrittihän hänen isänsä hukuttaa hänet jo pienenä.

Penelope kertoo tarinaansa manalasta, ja vertaa huvittuneena kertomuksessaan aikansa tapoja moderniin maailmaan. Välillä hän keskustelee serkkunsa Helenan kanssa, välillä Odysseuksen surmaaman kosijansa kanssa. Penelope vertaa keskenään eri tarinoita, eri versioita elämänsä vaiheista sekä Odysseuksen seikkailuista. Miten jotkin asiat oikeasti menivät, on Penelopellekin arvoitus. Manalassakaan ei ole kaikkia vastauksia, eivätkä henget puhu tahtomattaan.

Atwood hyödyntää taitavasti Homeroksen Odysseiasta poikkeavaa aineistoa; antiikin Kreikalle tyypillisiä tarinoiden eri versioita, joita kerrottiin omalla tavallaan eri alueilla. Tarinoiden vaihtelevuus näkyy paitsi Penelopen kuulemissa huhuissa, myös Penelopen itsensä kertomassa tarinassa, joka ei mene aivan niin kuin Odysseiassa.

Muut laivat toivat mukanaan huhuja. Odysseus ja hänen miehensä olivat juoneet itsensä humalaan heti ensimmäisessä satamassa, johon he olivat pysähtyneet, ja miehet olivat nousseet kapinaan, kertoivat jotkut; ei suinkaan, tiesivät toiset, vaan he olivat syöneet taikayrttiä ja menettäneet muistinsa, ja Odysseus oli pelastanut heidät sitomalla heidät köysin ja kantamalla heidät laivoihin. Odysseus oli joutunut tappeluun yksisilmäisen jättiläiskykloopin kanssa, väittivät jotkut; ei, se oli vain silmäpuoli majatalonisäntä, sanoivat toiset, ja tappelu sai alkunsa maksamattomasta laskusta. Kannibaalit olivat syöneet osan miehistä, kertoivat jotkut; ei, sanoivat toiset, se oli ollut vain tavallinen rähinä ---

Homeroksen henkilöllisyydestä ja historiallisuudesta ei oltu siitäkään varmoja edes antiikin aikaan. Toisin kuin eräässä Goodreadsissa törmänneessäni kommentissa luultiin, ei Homeros myöskään Odysseuksen tarinaa itse sepittänyt ja näin osoittanut valtavaa mielikuvitusta. Tuo länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi, eeposten eepos, perustuu samaan tapaan paikallisiin lauluihin ja suulliseen kansanperinteeseen. Tarinoihin, jotka on valittu muiden joukosta.

Penelopeia on kirjoitettu kepeään sävyyn, vaikka se kritisoikin antiikin Kreikan kaksinaismoralismia ja on sävyltään varsin ironinen, paikoin vain toteava. Odysseus on tarinoiden mukaan viettänyt vuoden jumalattaren sängyssä ja useita öitä ties kenen muun kanssa, mutta Penelopen on naisena vaalittava siveyttään kuten myös talon piikojen olisi sopinut tehdä. Penelopeia kumoaa kaikki Penelopea vastaan esitetyt syytteet ja puhdistaa osittain myös kahdentoista surmatun piian maineen. Heidät Odysseus määräsi uskottomina hirtettäviksi kotiin palattuaan. Piikojen tarina kulkee Penelopen tarinan rinnalla moniäänisenä kuorona antiikin satiirien tyyliin.

Huhuu! Herra Nolla! Herra Nimetön! Herra Silmänkääntäjä! Herra Puliveivari, varkaiden ja valehtelijoiden perillinen!

Mekin olemme täällä, me nimettömät. Ne toiset nimettömät. Ne joihin muut ovat lyöneet häpeän leiman. Ne joita osoitellaan sormella ja käpälöidään.
Aputytöt, punaposkiset piiat, hemaisevat hihittäjät, nenäkkäät pyrstönpyörittäjät, nuoret verenpesijät.

Kaksitoista kaikkiaan. Kaksitoista kuunpyöreää pyllyä, kaksitoista maukasta suuta, kaksikymmentäneljä höyhenpatjatissiä, ja mikä parasta, kaksikymmentäneljä sätkivää jalkaa.

Oikeudenkäynnissä heidän terävä kielensä vasta pääseekin laulamaan. Teoksessa käytetään vahvoja feministisiä argumentteja, puhutaan jopa matriarkaalisuuden syrjäyttämisestä patriarkaalisuudella piikojen surman symbolisena taustana, ja kirjan loppupuolella esiintyvä moderni oikeudenkäynti Odysseusta vastaan tämän aiheuttaman verilöylyn vuoksi on mitä riemastuttavinta luettavaa. Arvellen tilaisuutensa tulleen myös surmatut piiat vaativat oikeutta.

Penelopeia on hurmaava lukukokemus, joka saa ajattelemaan Penelopen ja Odysseuksen myyttiä uudessa valossa. Ja tietenkin ajattelemaan niitä kirjallisuushistoriassa pitkälti unohdettua kahtatoista piikaa. Penelopeiaan voi tarttua pelotta, vaikkei olisi Odysseiaa koskaan lukenut. Teoksen nykyaikainen tyyli tekee Penelopen tarinasta helposti lähestyttävän, eikä taustatietoja välttämättä tarvitse, vaikka ne tuovatkin vertailukohtana teokseen syvyyttä. Teos on osa skotlantilainen kustantamon Canongate Booksin revisionistista myyttejä uudelleenkertovaa Canongate Myth Series -nimistä sarjaa.

Kenelle? Antiikin kirjallisuudesta ja myyttien uudelleenkirjoituksesta kiinnostuneille.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Siitä on pitkä aika kun viimeeksi olen lukenut kirjan näin nopeasti. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) päivässä. Sairastamisessa on se kiva puoli, että lukeminen sujuu. Teos on Jääskeläisen esikoisromaani, ja se kyllä näkyy. Monella tapaa taituri vielä harjoittelee tässä, ja myöhemmin käytettyjä teemoja (muisti, kirjat!) on jo mukana. Ihan on Jääskeläisen oloinen kirja jo tämä.

Laura Lumikko on salaperäinen, maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kouluttanut yhdeksästä lapsesta menestyviä kirjailijoita. Hänen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraansa on etsitty kymmenettä lahjakkuutta jo pitkään. Onni näyttää hymyilevän 27-vuotiaalle äidinkielen opettajan sijaiselle Ella Amanda Milanalle, jonka kirjallisuuslehdessä ilmestynyt esikoisnovelli tekee Lumikkoon vaikutuksen. Hänestä tulee Seuran kymmenes jäsen. Ellan on tarkoitus tavata Lumikko tämän järjestämissä juhlissa, mutta portaita vieraittensa pariin laskeutuva kirjailija katoaa jäljettömiin aivan hänen silmiensä edessä. Talossa puhaltaa äkillinen lumimyry, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtui.

Kuvitteellisessa Jäniksenselässä tapahtuu muutenkin outoja. Aivan kirjan alussa eräs Ellan oppilas on kirjoittanut esseen Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta, mutta essee on kummallinen. Sitä värittävät raa'at tapahtumat, joista Ella on varsin varma, ettei niitä alkuperäisessä teoksessa ole. Pojan kappaleessa Rikosta ja rangaistusta Sonja kuitenkin todella ampuu Raskolnikovia sydämeen. Jäniksenselän kirjaston kirjastonhoitaja Ingrid Kissala (joka osoitteutuu myös kirjailija Ingrid Kissalaksi, yhdeksi Seuran jäsenistä) käyttäytyy kummallisesti Ellan tehdessä valituksen tällaisesta väärästä kappaleesta. Ingrid Kissala takavarikoi kirjan nopeasti ja salailee selvästi jotakin. Hänen mukaansa tällaista sattuu välillä.

Ella alkaa selvittää asioita Pelin avulla. Peli on Lumikon oma keksintö ja pidettävä salassa kaikilta muilta kuin Seuran jäseniltä. Siinä vuodetaan muistoja ja tietoja kuin puiden mahlaa mahdollisimman totudeenmukaisessa muodossa. Kuka tahansa Seuran jäsenistä voi haastaa toisen seuralaisen, jonka on onnistunut väijyttämään kello kymmenen jälkeen illalla. Haastajaa saa kysyä mitä vain, ja toisen on vastattava, minkä jälkeen osat vaihtuvat ja haastettu saa vuorastaan esittää vastakysymyksen.

En minä ole kertonut sinulle mitään. Pelissä ei kerrota. Voi kunpa me voisimmekin kertoa toisillemme tarinoita! Tarinoita on mukava kertoa. Niihin on kiva lisäillä kaikenlaista, ja nolot kohdat voi jättää pois. Tarinoista voi tehdä loogisia ja ymmärrettäviä. Mutta jos me pelaamme oikein, ulos tulee vain se, mitä sisällä on, ei enempää eikä vähempää. Minä vuodan, sinä vuodat, me vuodamme.

Peli on yksi teoksen mielenkiintoisimmista jutuista. Millaista olisikaan, jos ihmiset kertoisivatkin totuuksia. Jos toisen voisi oikeasti oppia tuntemaan, paljaana, ilman tarinoiden verhoa. Mutta Pelillä on myös hintansa. Se on uuvuttavaa, ja toisen läpikotaisin tuntemisella on seurauksensa. Eikä Peliä pelata välttämättä mitenkään kivasti. Siinä kaivetaan toisen sielun syvimmät salat ja kipeimmät kohdat. Vuotamisesta järkyttyy eniten itse.

Jääskeläisen tyyli on kaikkea muuta kuin maalailevaa. Se on suoraa, asian ytimeen menevää tekstiä. Silti rivien väleihin jää asioita. Teos on täynnä pieniä vihjeitä ja merkityksiä. Koko Jäniksenselkä on täynnä taikauskoisuutta ja mytologisia hahmoja. Alueen asukkaat pihoillensa, pensaikkoihin ja puiden juurille kaikennäköisiä patsaita; menninkäisiä, vedenneitoja ja kaikkea siltä väliltä. Ihmiset kartoittavat pihojensa mytologisia olentoja. Jäniksenselän metsiin katoaa ihmisiä, joita ei kaikkia koskaan löydetä: "Minkä Jäniskorpi ottaa, sen Jäniskorpi pitää." Alueella on myös pahaenteinen Näkkilampi, josta kerrotaan merkillisiä tarinoita.

Näkkilammen jää ritisi terien viiltäessä sen pintaa. Kymmenisen vuotta aiemmin jäniksenselkäläinen historioitsija P. Mäkelä oli Jäniksenjäljen haastattelussa kertonut Näkkilammen historiasta. Siihen oli kuulemma 1800-luvun alussa hukkunut useampiakin uimataitoisia ihmisiä, viisi lastakin, ja paikalla oli nähty omituinen hahmo, joka oli sukeltanut veteen nousematta koskaan pintaan. Historioitsija oli viitannut useampaankin lähteeseen ja painottanut, että vaikka puheet näkistä tietysti piti jättää omaan arvoonsa,  olivat itse onnettomuudet todistetusti tapahtuneet.

Kirjan suomalaiset piirteet ja tuttu luonto sekoittuvat outoon. Teoksesta tulee mieleen Johanna Sinisalon novellit, Haruki Murakamin maaginen realismi, mutta tietenkin myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Niin, paljastettakoon se nyt tässä, että tässäpä syy siihen, miksi teokseen tartuin. Jumalat juhlivat öisin näkyy Seuran salaperäisyydessä, sisäänpäinkääntyneisyydessä ja heidän opettajansa palvonnassa. Lumikko on vähintään yhtä karismaattinen kuin Julian. Jäsenet ovat myös yhtälailla täynnä salaisuuksia, ja Ella epäilee heidän mahdollisesti murhanneen erään pojan. Teoksen tunnelma on painostava ja uhkuu mystiikkaa. Unet tuntuvat joltain muultakin kuin pelkiltä unilta. Välillä teoksessa on selviä kauhuelementtejä, ja ainakin minuun ne tehoavat. Niskakarvani nousevat pystyyn. Mieltä vaivaamaan ne eivät kuitenkaan jää.

Lumikkoa ja yhdeksää muuta lukiessani minua ärsyttää kysymys, joka minulle tulee tuon tuostakin mieleen kirjallisuutta lukiessani. Miksi niin usein kirjoissa on kirjallisuustieteen opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita tai opettajia? Eivätkö ne kirjailijat voisi keksiä välillä muuntaustaisia hahmoja? Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja kirjoittamisen vaikeudesta, ideoiden synnystä ja kirjailijan työstä. Omalla tavallaan se myös vastaa kysymykseeni. Kirjailijat ammentavat omasta elämästään, omista kokemuksistaan, tai jonkun toisen kokemuksista. On helpompi kirjoittaa uskottavasti siitä, mistä tietää ja minkä tuntee. Lumikossa kirjailijat suorastaan saalistavat petolintujen tavoin materiaalia kirjoihinsa.

Hän näki taas yhden Seuran jäsenistä – kirjailija Elias Kangasniemi seisoi vaippaosastolla kalliissa puvussaan ja näytteli olevansa syventynyt kännykkäänsä, ja aivan miehen takana hääräili riitaisa pariskunta, jolla oli mukanaan harmaa vauva ja kärryissä runsaasti äidinmaidonvastiketta ja olutta, mies ärisi ja nainen kitisi, ja tarkkailtuaan kirjailija Kangasniemen puuhia tovin verran Ella oli varma siitä, että tämä nauhoitti pariskunnan keskustelua puhelimellaan, hyvää materiaalia tarjolla, yhtään sanaa ei sopinut päästää karkuun, ja kun pariskunta lähti liikkeelle, kirjailija Kangasniemi seurasi perässä kännykkä kädessään, muka hyllyjä tutkien---

Jääskeläisen esikoisteoksen siirtymät ovat vielä kömpelöitä, aivan toista laatua kuin sulavassa Väärän kissan päivässä. Hahmot ovat ohuita, karikatyyrimäisiä, ja silti jotenkin pidän heistä juuri siksi. Päähenkilöstä en saa irti juuri mitään, mutta Ellan tarkoitus onkin lähinnä tarkkailla Seuraa ja purkaa mysteeriä. Silti hänen motiivinsa tuntuvat liian ohuilta, reaktionsa liian vaisuilta. Miksei Lumikon katoamista käsitellä kunnolla? Miksi Ella keskittyy vain isänsä kuolemaan? Toki kuolema on iso asia, mutta legendaariseen ja salaperäiseen Jäniksenselkäläiseen Kirjallisuuden Seuraan pääsemisen ja Seuran keulahahmon katoamisen luulisi nousevan mielessä silti kummallisuudessaan päällimmäiseksi. Itse asiaan pääsyllä kestää. Teoksen juoni on hieno, ja sen maailma kiinnostava. Mutta asiat tuntuvat jäävän liian levälleen, liian auki. Aikoinaan Jääskeläinen kirjoitti vielä tuohon aikaan pitämäänsä blogiinsa kyseleville lukijoilleen pitkän vihjelistan niistä vihjeistä, joita hän teokseensa on kätkenyt. Nämä vihjeet löytyvät englanniksi täältä. (Kirja vieköön! -blogissa on vielä onnistuttu saamaan sivunumerot myös suomenkieliseen Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Jääskeläisen suomenkielistä blogia ei ikävä kyllä enää ole.) Minusta tällaisen vihjelistan laatiminen on ihastuttavaa, ja lukijana vihjepalapelin kokoaminen antaa teokselle aivan oman säväyksensä. Se tekee lukukokemuksesta interaktiivisemman. Olen palapeliä koottuani huomattavasti myötämielisempi Lumikkoa ja yhdeksää muuta kohtaan, jopa vaikuttunut. Teos ei lähemmin tarkasteltuna jääkään niin auki kuin ensin luulisi. Tarvittavat tiedonmurut on kyllä annettu, eivätkä ne ole liian vaikeaselkoisia. Pohdintaa tämä kyllä vaatii  – ja mielikuvitusta. Kiitos Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Kenelle? Maagisesta realismista ja symboliikasta nauttiville, mysteereistä ja persoonallisesta luettavasta pitäville, ja niille, jotka haluavat itse päätellä kirjan ratkaisuja.

John Fowles: Jumalten naamiot

Luettuani Jumalat juhlivat öisin halusin lukea lisää Kreikkaan liittyvää kirjallisuutta. John Fowlesin Jumalten naamiot (The Magus uudistettu painos 1977, suom. 1981) kertoo englantilaisesta nuoresta miehestä, joka lähtee pienelle Kreikan saarelle englannin opettajaksi syrjäiseen englantilaiseen poikakouluun. Saarella ei ole juuri mitään tekemistä, eivätkä  saarelaiset ole kiinnostavaa seuraa, hädin tuskin puhuvat englantia tai edes ranskaa. Nicholas Urfe ajautuu saaren toiselle puolelle yksinäisillä vaelluksillaan, ja tutustuu vanhaan rikkaaseen erakkomieheen, Conchisiin. Mutta  Conchis ei ole erakko, hän vain haluaa saarelaisten uskovan niin. Hänen suureellisessa huvilassaan antiikin jumalatteret heräävät henkiin ja menneisyyden aaveet soittavat öisiä konsertteja.

Kun Välimeren valo vääjäämättömänä lankesi minua ympäröimään maailmaan, näin että se oli ylivertaisen kaunista valoa. Mutta kun se kosketti minua, tunsin että se oli vihamielinen. Aivan kuin se olisi syövyttänyt eikä puhdistanut. Kuin olisin ollut häikäisevän lampun alla kuulustelun alkaessa. Näin jo avoimesta ovesta pöydän ja nahkahihnat, vanha minäni alkoi jo aavistaa ettei se jaksaisi pitää pintaansa. Osittain se oli rakkauden paljaaksi riisuvaa kauhua. Sillä saapumisestani lähtien olin tuntenut rakastavani kreikkalaista maisemaa totaalisesti ja ikuisesti. Mutta rakkauden myötä tuli ristiriitainen, melkein ärsyttävä kyvyttömyyden ja alemmuuden tunne, aivan kuin Kreikka olisi niin väkevän aistillisesti houkutteleva nainen, että minun oli pakko rakastua fyysisesti ja epätoivoisesti, mutta samalla niin rauhallisen ylevä ja arvokas, etten koskaan kykenisi lähestymään häntä.

Teoksen Kreikka on juuri niin upea kuin millaiseksi koskaan Kreikassa käymättä olen sen aina kuvitellut. Kuvaukset ovat kauniita ja mahtipontisia. Osa enteileviäkin.

Nicholas joutuu keskelle jonkinlaista psykologista koetta, jossa  hänen uskonsa ja moraalinsa pistetään koetukselle. Mikä on totta ja mikä ei? Kehen voi luottaa vai voiko kehenkään? Pharoxin saari on kuin oikea Temptation Island, ja Nicholas on kaiken keskiössä. On kuin häntä varten olisi lavastettu kokonainen näytelmä, johon hänen on vähintäänkin esitettävä uskovansa. Kuvankaunis ja ihana Lily kaksoissiskoineen vetää Nicholasta puoleensa ja saa hänet palaamaan Conchisin luo yhä uudelleen ja uudelleen. Kotopuoleen jäänyt Alison unohtuu pian. Mutta kuka Lily oikeastaan on? Entä Conchis?

Päähenkilö Nicholas on varsin epämiellyttävä. Hän on itsekäs naistenhurmuri, jota ei huvita hoitaa edes opettajantyötään kunnolla. Hän eristää itsensä mielellään muista ja ylenkatsoo maailmaa. Kaikki Conchisin suunnitelmissa ei ole pelkkää taianomaista upeutta. Nicholasia sumutetaan, häntä nöyryytetään ja kiusoitellaan. Kunnon masokistin tavoin Nicholas, joka ei oikeastaan usko ansaitsevansa ketään, jatkaa silti mukana. Conchisin kutoma verkko on liian houkutteleva, liian taitavasti punottu.

Kuunnellessani tunsin voimakkaasti, etten sinä hetkenä halunnut olla missään muualla, että senhetkiset tuntemukseni olivat kaiken kokemani arvoisia, koska kaikki kokemani oli johtanut siihen, että nyt olin siinä. Conchis oli sanonut että tullessaan ensi kerran Bouraniin hän oli tavannut kohtalonsa, tuntenut elämänsä tasapainottuneen keskipisteeseensä. Koin paihaillaan mitä hän tarkoitti, uudenlaista itsensä hyväksymistä; ymmärsin että minun täytyi olla tämä sielu ja tämä ruumis kaikkine paheineen ja hyveineen ja ettei minulla ollut muuta tilaisuutta eikä vaihtoehtoa. 

Kirjassa on eräs osa, jonka lukemisen olisin mielelläni hypännyt yli. Siinä kerrotaan saaren sakslaismiehityksen ajasta ja saksalaisten hirmuteoista Phraoxilla liian yksityiskohtaisesti. Kritiikkinä sanottakoon myös, että teos on tulvillaan ranskaa, latinaa ja kreikkaa, eikä näitä vieraskielisiä kohtia ole käännetty, ehkä mysteerin tunnun lisäämiseksi. Ranskankieliset sitaatit de Saden tuotannosta osoittautuivat minulle erityisen hämmentäviksi pitkine monimutkaisine lauseineen. Jos Jumalten naamioiden mysteeriä haluaisi lähteä purkamaan, löytyisi teoksen intertekstuaalisista viittauksista varmasti monia vihjeitä lisää.

Teoksen jatkuvat juonenkäänteet, uudet temput ja hämäykset, alkavat jossain vaiheessa tuntua jopa raskailta, tuhauttavilta. Eikö jokin voisi jo olla sitä miltä näyttää? Silti kirjaa on vaikea laskea käsistään. On luettava eteenpäin. Lukukokemuksena Jumalten naamiot on koukuttava. Päällimmäiseksi fiilikseksi jää lopulta hämmennys. Tuntuu, että tätä teosta voi joutua sulattelemaan jonkin aikaa. Jossakin kaikkien esitettyjen valheiden alla on myös hippusia totuudesta. Silti sanoma tuntuu olevan, ettei mitään yhtä totuutta ole olemassa. Jumalten naamiot leikittelee muistoilla, valheellisilla ja oikeilla, sekä niiden välisillä yhteyksillä. Teema on mielenkiintoinen ja käy yksiin äskettäin Yleltä katsomani muistista kertovan dokumentin kanssa. (Dokumentti on vielä pari kuukautta katsottavissa Areenassa ja voin suositella sitä lämpimästi.) Sen mukaan noin puolet muistoistamme ovat vääriä. Alamme jo ensimmäisen vuoden aikana tapahtuneesta muuttaa muistoamme siitä. Ensimmäisen muistelukerran jälkeen alkuperäinen muisto on jo pyyhkiytynyt pois, ja muistelemme tämän jälkeen aina edellistä muisteluamme. Luomme  muistostamme tarinan, jota toistelemme itsellemme ja muille, ja jonka kautta määrittelemme identiteettiämme. Emme siis kukaan kerro itsestämme täydellisiä tositarinoita. Emme edes rakennu niistä.

Kenelle? Mysteereistä, ihmismielestä ja psykologiasta kiinnostuneille, jännittävää luettavaa kaipaaville.