Margaret Atwood: Orjattaresi (scifi-lukuhaaste)

Maailma, jossa ei enää synny lapsia, on pelottava ajatus. Maailma, jossa osa naisista pakotetaan synnyttäjiksi, on pelottava. Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985, suom. 1986) maalaa synkän kuvan tällaisesta maailmasta. Sen huippusuosittu HBO:n televisioversio on monelle tuttu, myös minulle. Olin ennen kirjaan tarttumistani katsonut sitä jo kaksi kautta, ja nauttinut niistä. Nythän sarjaa on jo kolmaskin tuotantokausi.

Tämä kaikki on jälkeenpäin sommiteltua. Koko tämä tarina on jälkeenpäin sommiteltu. Sommittelen sitä juuri nyt päässäni, kun makaan selälläni tässä sängyssä miettimässä, mitä minun olisi pitänyt sanoa tai olla sanomatta, tehdä tai olla tekemättä, miten minun olisi pitänyt junailla asiani. Jos joskus pääsen ulos täältä – Pysähdytäänpä tähän. Minähän aion päästä ulos täältä. Ei tämä voi ikuisesti kestää. Muutkin ovat ajatelleet samalla tavalla, pahoina aikoina ennen tätä, ja he olivat joka kerta oikeassa, he pääsivät ulos tavalla tai toisella, eikä mikään kestänyt ikuisesti. Vaikka heillä siihen saattoikin mennä kaikki se ikuisuus mitä heillä oli käytettävissään.

Frediläinen on ensimmäisen aallon orjatar.  Hän muistaa vielä töissä käynnin, hotelliviikonloput Luken kanssa, pienen lapsensa, äitinsä feminismiaktivismin. Muistot ovat kuitenkin vaarallisia. Sitä maailmaa ei ole enää, eikä sen perään haikailu kannata. Frediläinen kuuluu nyt synnyttäjiin, käveleviin kohtuihin. Nimi "Frediläinen" on patronyymi, komentajan etunimestä muodostettu patronyymi, jollaisen orjatar omaksuu siirtyessään jonkun komentajan talouteen. Orjattarena hänen tehtävänsä on siirtyä perheestä toiseen ja synnyttää heille lapsi. Hänelle tehdään kunniaa, ja samaan aikaan hän on yhteiskunnan pohjasakkaa. Oikeuksia hänellä ei ole. Vaihtoehto kylläkin: tämä tai siirtokunnat. Eikä siirtokunnissa kukaan selviä montaa vuotta.

Eletään vanhoilliskristillisessä Gileadissa, entisissä Yhdysvalloissa. Maan johto on ajettu alas ja uudet lait vallitsevat. Valtaa pitävät miehet. Naisilla on tarkkaan määritellyt roolit. He ovat orjattaria, marttoja, tätejä, vaimoja. Kaikki vahtivat toisiaan. Kuka tahansa voi kannella toisesta, ilman mitään syytäkään. Kuin Stalinin Neuvostoliitossa. Jokainen lapsi on synnytettävä, eikä sairauksia enää seulota raskausaikana. Säteilyn ja myrkkyjen vaikutuksesta osa lapsista syntyy kuolleina tai epämuodostuneina.

Teos on esimerkki siitä, miten uskonnolla oikeutetaan lakeja ja toimintatapoja. Gilead on totalitaristinen valtio, jossa on vain yksi sallittu uskonto: kristinusko, sellaisena, jollaiseksi se on muokattu. Uskonto näkyy kaikkien jokapäiväisessä elämässä. Uskonnollisia säkeitä toistellaan toistamisesta päästyään. Sanaa ei saa lukea kuin miehet, mutta naistenkin on sitä kuultava. Frediläinen on varma, ettei kaikkea sitä edes ollut ennen Raamatussa:

Lounaalla oli vuorisaarnan vuoro, autuaita ovat yhdet ja autuaita ovat toiset. Se tuli nauhalta, jottei edes tädeistä olisi kukaan päässyt syyllistymään lukemisen syntiin. Ääni oli miehen. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat laupiaat. Autuaita ovat nöyrät. Autuaita ovat hiljaiset. Sen he keksivät itse, minä tiedän sen, tiesin että se oli väärin, ja he jättivät poiskin yhtä ja toista, mutta sitä oli mahdoton mistään tarkistaa. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Kukaan ei sanonut milloin.

Kirjana Orjattaresi ei ole yhtä vaikuttava kuin sen tv-filmatisointi. Tai ehkä olen vain turtunut sarjaa katsottuani. Tapahtumat etenevät romaanissa poukkoiluna nykyisen ja menneen välillä, ja tarinasta on vaikeampi saada otetta, kun samaan tapahtumaan saatetaan palata useamman takauman välissä. Osa tarinan poukkoilusta selitetään romaanin lopussa, jossa tarinan sisältävät ääninauhat on paljon myöhemmin löydetty ja analysoitu. Gilead-tutkijat ovat yrittäneet saada niitä oikeaan järjestykseen, mutta eivät ole täysin varmoja järjestyksestä. Romaanin parasta antia onkin tutkijoiden tarinasta tekemien päätelmien yhteenveto. Henkilöhahmot jäävät  etäisemmiksi kuin tv-sarjassa, mutta Gilead piirtyy romaanissa selvempänä ja kokonaisempana.

Hieron voin kasvoihini, painelen sitä käsieni ihoon. Nykyisin ei enää ole käsi- eikä kasvovoiteita, meitä varten nimittäin. Kaikkea sellaista pidetään turhuutena. Me olemme säiliöitä, merkitystä on vain ruumiimme sisäpuolella. Ulkopuoli saa rauhassa kovettua ja rypistyä kuin pähkinän kuori. Se oli vaimojen päätös, tämä käsivoiteettomuus. He eivät halua meidän näyttävän viehättäviltä. Heidän kannaltaanhan asiat ovat jo muutenkin aivan tarpeeksi huonosti. 

Gilead ei ole onnellinen yhteiskunta. Orjattaret eivät ole ainoita, joita asioiden järjestys ei miellytä. Vaimot ovat mustasukkaisia, myrkyllisiä kuin käärmeet. Heillä on taloissa määräysvalta. Ja kuitenkin he tietävät tarvitsevansa orjattaria. Mustasukkaisuus leimahtaa tietenkin myös toisin päin. Äidinvaistot heräävät, eikä synnytetystä lapsesta haluttaisikaan päästää irti. Frediläisen komentaja on kuitenkin sitä mieltä, että asiat ovat nyt paremmin. Komentajan mielipiteet ovat teoksessa kärkevämpiä kuin tv-sarjassa, mutta toisaalta Frediläisen kuvataan myös nauttivan illoista, joina komentaja kutsuu tämän luokseen pelaamaan kiellettyä sanapeliä. Tv-sarjassa Frediläinen vaikutti koko ajan vastahakoiselta, laskelmoivalta. Ja onhan hän laskelmoivakin. Pyytäessään Frediläistä rikkomaan sääntöjä komentaja jää palveluksen jos toisenkin tälle velkaa. Kuten esimerkiksi Frediläisen himoitseman käsivoiteen.

Margaret Atwood ei omien sanojensa mukaan kirjoittanut Orjattareesi mitään, mitä ei jossain päin maailmaa jossakin historian vaiheessa olisi jo tapahtunut tai oltaisi tekemässä. Inspiraationsa Gileadille hän sai tutkiessaan varhaisia amerikkalaisia puritaaneja, Englannista uskonnollista vainoa pakoon lähteneitä protestantteja, jotka haaveilivat teokratiasta, jossa eriäviä uskonnollisia näkemyksiä ei olisi sallittu. Teos on historiallisine kytköksineen ja paralleineen mielenkiintoinen. Se kestää varmasti useammankin lukukerran ja säilyy relevanttina vielä pitkään. Teoksen maailma on huolella luotu, niin kuin Margaret Atwoodilta voi odottaakin. Orjattaresi on Yhdysvalloissa teos, jonka lukemista on rajoitettu kouluissa ja kirjastoissa liian radikaalina ja nuorille sopimattomana.

Osallistun teoksella jälleen Yöpöydän kirjat -blogin lanseeraamaan scifi-lukuhaasteeseen.

Kenelle? Dystopioista pitäville, naisen asemasta ja totalitarismista kiinnostuneille, Margaret Atwood -faneille, The Handmaid's Talesta nauttineille.

Danielle Trussoni: Enkelikaupunki

Tämä teksti käsittelee Danielle Trussonin Enkelioppi-kirjan jatko-osaa Enkelikaupunkia (Angelopolis 2012, suom. 2014), ja se sisältää luonnollisesti juonipaljastuksia Enkeliopista. En suosittele lukemaan tätä mikäli aikeissasi on vielä lukea Enkelioppi. Enkelioppia käsittelevän kirjoitukseni löydät täältä.

Ennen kuin Verlaine oli löytänyt elämänsä rakkauden kuolleena Eiffel-tornin juurelta, hän oli aavistanut tämän kuolevan. Evangeline oli usein ilmestynyt hänelle unessa aavemaisena, valosta kudottuna hahmona. Ilmestys oli puhunut, ja ääni oli kaikunut Verlainen mielen käytävillä. Sanoja oli ensin mahdoton kuulla, mutta kun hän oikein höristi korviaan, ne voimistuivat. Tule luokseni, Evangeline oli sanonut leijuessaan Verlainen yllä.

Yli kymmenen vuotta Enkeliopin loppuhuipennuksen tapahtumien jälkeen enkelinmetsästäjäksi kouluttautunut Verlaine löytää revityn nefilinaisen ruumiin. Ruumis on ajokortin mukaan Evangelinen –  siis mitä? Olen palanut halusta lukea lisää nimenomaan Evangelinesta, mutta tässä sitä mennään. Joudun laittamaan kirjan pois ja miettimään haluanko jatkaa. Rakastavaisten jälleennäkemistä ei siis ainakaan olisi tiedossa.

Jatkan, ja Evangeline on kuin onkin elossa. Haluamaani en tältä kirjalta silti saa. Voitettuaan kaksintaistelun pahamaineisen emi-enkelin kanssa Evangeline yllättäen antautuu, ja emi-enkeli vie hänet Verlainen silmien edestä. Verlaine ryhtyy opettajansa Brunon kanssa enkelijahtiin tarkoituksenaan pelastaa Evangeline. Vihjeenä hänellä on ainoastaan Evangelinen vieneen emi-enkelin henkilöllisyys sekä kultainen Fabergé-muna, jonka Evangeline ehti hänelle antaa ennen taistelua. Munan perässä on ollut liuta nefilejä. Ja jos nefilit ovat siitä kiinnostuneita, on sen oltava arvokas. Takaa-ajo johdattaa heidät Pietariin ja Eremitaasin enkelitaidekokoelmiin. Uutena tuttavuutena kirja esittelee Eremitaasissa työskentelevän venäläinen enkelitutkijan Veran, jonka kanssa Verlainella on joskus ollut juttua.

Toivoisin, että en olisi lukenut Enkelikaupunkia. Periaatteisiini kuuluu, että en yleensä lue lukemistani teoksista mitään ennen niihin tarttumista. Jos kuulen joltakulta jotain, niin kuulen, mutta tietoa en niistä etsi. Nyt olisin toivonut, että olisin lukenut. Niin taianomaisen maagisen ja lumoavan ja samalla järisyttävän lukukokemuksen kuin mitä Enkelioppi on jälkeen toivoo, että tarinalle olisi jatkoa. Nyt jälkikäteen toivoisin, että ei olisi. Enkelikaupunki ei vastaa mitään niistä odotuksista, joita minulla Enkeliopin jatko-osaa kohtaan oli.

Ensinnäkään Evangeline ei ole päähenkilö. Evangeline ei ole teoksessa edes oikeastaan kunnon toimija vaan objekti. Häntä etsitään, häntä ihmetellään, hänestä puhutaan, hänen vertaan sorkitaan. Evangeline itse tekee Enkelikaupungissa varsin vähän. Hänet on redusoitu sivustaseurattavaksi hahmoksi Enkeliopin kiehtovan pääroolin jälkeen. Pettymykseni on käsinkosketeltavaa. Enkelikaupunki tarjoaa kyllä lisää tietoa Evangelinen taustasta, mutta ei tämän tunteista, ajatuksista tai merkityksestä. Enkeliopin lopusta tuli sellainen vaikutelma, että Evangeline olisi jotain mullistavaa, suorastaan vallankumouksellista. Uusi alku. Mutta mikä uusi alku se on, joka ei pääse aloittamaan mitään? Evangelinen hahmo jää ohueksi, ja lukijana olen hämilläni.

En pidä Enkelikaupungin historiallisista viitteistä Venäjän Romanoveihin. Ne tuntuvat tunkkaisilta ja oudoilta, kuin jostain historiallisesta romaanista kaapatuilta ja tähän pakotetuilta. Enkelikaupunki on ehkä jo liian kaukana reaalimaailmasta, jotta voisin viittaukset sulattaa. En pidä alun modernista mutta nefilien täyttämästä Pariisista ympäristönä, en pitkistä takaa-ajokohtauksista tai nefilien väkivallan kuvauksista. En pidä laboratorioista, geeniteknologiasta enkä tieteellisistä kokeista, joita Enkelikaupungissa käsitellään. Enää en pidä edes Trussonin kirjoitustyylistä, sillä se on muuttunut. Kerronta ei enää viipyile yksityiskohdissa, ei vihjaile ratkaistavista arvoituksista, ei ihastuta tai tarjoa älyllistä haastetta.

Loppua kohti teos paranee jonkin verran. Mukaan tulee vedenpaisumuksen aikaiset löydöt ja ihastuttavat Noan aikaiset kasvit. Puhtaita enkeleitäkin päästään ihailemaan.

Puutarha oli tulvillaan viherkasveja. Muurien vierellä kasvoi hedelmien painosta notkuvia puita, saviruukuissa kukoisti uskomaton valikoima kaikenlaisia ja kaikenvärisiä kukkia, säleiköissä kiemurteli köynnöksiä, joiden kärhet kiertyivät kiharoiksi kapeassa kuunvalossa. Ilman täytti gardenioiden, ruusujen ja laventelin tuoksu. Pihamaan keskellä solisi kivinen suihkulähde, ja kun he kävelivät aina vain syvemmälle värien ja tuoksujen paratiisiin, Azov tunsi suorastaan leijuvansa ilmansa.

Enkelikaupunki ei yllä lähellekään edeltäjänsä tasoa. Siinä missä Enkelikaupunki on todella korkeatasoinen, jää Enkelikaupunki huomattavasti sen alapuolelle. Siinä ei ole mitään erityistä, ei mitään mikä erottaisi sen muusta populaarikirjallisuudesta. On kuin Enkeliopin taika olisi rauennut.

En kykene ymmärtämään Trussonin valintoja tätä jatko-osaa kirjoittaessaan. Miksi Evangeline yhtäkkiä luovuttaisi itsensä noin vain vihollisen käsiin? Miksi Verlaine olisi edelleen rakastunut Evangelineen? Miksi kirjan lopetus olisi niin jyrkkä kuin mitä se on? Teos tuntuu kiireessä kokoonkyhätyltä. Sisältöjä ei ole mietitty loppuun. Väkisinkin tulee mieleen, ettei sivujen vähyys ole ehkä sattumaa. Pettymykseni ei varmaan olisi niin suuri, ellen olisi niin rakastanut ensimmäistä osaa. Enkelikaupunki on kaukana sen edeltäjästä, jota edelleen pidän mestarillisena.

Kenelle? Urbaanista fantasiasta, takaa-ajoista ja vauhdista kiinnostuneille. Niille, joille Enkelioppi oli liian hidas.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa (2013) päätyi luettavakseni suosituksella "jännittävä" ja "lovecraftmainen". Teos pureutuu uskontoon ja siihen, mitä uskonto tekee ihmiselle. Kirja oli jäädä minulta kesken, sillä yön pikkutunneilla osa sen sisällöstä oli liikaa. Googlasin blogikirjoituksia. Onko kukaan maininnut, että Sielut kulkevat sateessa olisi pelottava? Ei oikeastaan. Jännityksestä on saatettu puhua, mutta en törmännyt juttuja silmäillessäni ainoaankaan, jossa sitä olisi sanottu suorastaan pelottavaksi.

Seuraavana iltana jatkoin lukemista, sillä juoni kutkutti kuitenkin mieltäni. Alun kauhuelementtien jälkeen kirjan pelottavuustaso (tai ehkä ennemmin karmivuus) laski. Silti pohjatunteena kirjan lukemisen jälkeenkin on jokin epämäärinen epämukava fiilis. Ehkä uskontojutut uppoavat minuun erityisen hyvin. Teoksesta on vaikea sanoa paljoa paljastamatta sen juonta. Sanon kuitenkin, että luettuani Sielut kulkevat sateessa ei ole tehnyt mieli rukoilla. 

Pohdin kirjan alussa myös sitä, jaksaisiko se kiinnostaa minua. Olen alle kolmikymppinen, enkä kokenut voivani samaistua keski-ikäiseen naiseen päähenkilönä. Ei tarvinnut. Kirjassa riitti kyllä kiinnostavaa ainesta, ja se on kirjoitettu mukaansatempaavasti. 

Olisi pitänyt kiertää kaukaa puutarhan pimeimmät kolkat. Tai palata juoksujalkaa juhliin ja soittaa sieltä poliisi ja taksi. Judit kuitenkin jäi tuijottamaan sateeseen. Asiaa tarkemmin ajattelematta hän kaivoi puhelimen esille, avasi mysteeriviestin ja soitti sen lähettäjälle. Pimeässä alkoi soida Nokian klassinen soittoääni. Se kuului puiden ja pensaiden keskeltä. Kännykän valo syttyi, heilahti ja katosi. Puhelin hiljeni.

Sielut kulkevat sateessa kertoo Juditista, joka ottaa avioeron ja muuttaa Helsinkiin työskennelläkseen lapsuudenystävänsä Martan johtamassa F-Remediumin Helsingin toimipisteessä lähihoitajana. Firma maksaa tuntuvasti parempaa palkkaa "jopa Norjaan verrattuna", sisäilmaongelmia ei ole ja Juditin toimikuvaan ei kuulu turha hoppuilu. Asiakkaille on annettava aikaa ja heidän kanssaan on juotava kahvia ja keskusteltava. Ainoa asia, mikä Juditia kiusaa, on se, että firma vaatii hoitajia hoitamaan myös asiakkaittensa sielua. Judit ei ole varma sieluista tai Jumalasta, johon hän on pienenä uskonut. Firma on kuitenkin syvän uskonnollinen, ja sen työntekijöiltä odotetaan sielun kultivointia. Tähän kuuluu firman salaperäinen Persinger-laite, jonka avulla voidaan aistia jumalallinen ja kohdata Jumala. Kaikkien kokemukset siitä eivät ole positiivisia. Judit  myös saa merkillisen varoituksen tekstiviestillä, jossa kehotetaan häntä lähtemään firmasta. 

Juditilla on rintansa alla köynnösmäinen arpi, joka hänellä on ollut siitä lähtien, kun hän nuorena putosi kalliolta. Arpea kuumottaa ja se saa hänet pahoinvoimaan jonkin koskiessa siihen. Judit pistää merkille, että myös hänen kuolemansairaalla 8-vuotiaalla kummipojallaan Maurilla, Martan pojalla, on omituinen, joskin haalea naarmu otsassa. Myös agnostikko Moreaulla, jota Judit lähetetään hoitamaan ja samalla vakoilemaan firman arkkivihollisena, on samantapainen arpi jalassaan. Arpien samankaltaisuus vaivaa Juditia ja johdattaa hänet salaisuuksien jäljille. Myös Moreaun talolla ja Juditin siellä vaellellessaan näkemällään kummallisella nuorella naisella on merkittävä roolinsa mysteerin selvittämisessä. 

Siinä oli Lukija. [...] Vaaleanharmaaseen mekkoon pukeutunut, hoikka, piirteiltään veistoksellinen ja samalla myös veistosmaisen kalvakka nainen istui laatikolla jalat tiukasti yhdessä, ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Hän piteli kirjaa käsissään [...] Sormet kääntelivät sivuja luonnottoman nopeasti. Katse pyyhki rivejä hahmottaen koko sivun muutamalla silmäyksellä. Keskittynyt ilme paljasti, ettei kyse ollut selailusta, vaan kirjan jokainen virke, lause ja sana tulivat luetuiksi. Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.

Lukija, jonka nimeksi paljastuu myöhemmin Nomi, ei huomaa Juditia. Hänelle olemassa ovat vain hänen lukemansa kirja ja sitä seuraava kirja. Nomin olemus on arvoituksellinen, lähes hypnoottinen. Hahmosta ei ole vaikeaa tehdä tiettyjä päätelmiä, kun ympäristönä on Moreaun salaperäisestä talo, jonka kokoelmiin kuuluu uskonnollisia tekstejä siteeraava lintu ja kuuluisan kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin kirjeitä. 

Juditilla on hoidettavanaan toinenkin tehtävä: pelastaa kuolevan kummipoikansa sielu. Pikkupojan sielun pelastaminen ei ole helppoa, sillä Mauri on todella kyyninen, eikä usko Jumalan olemassaoloon. Operaatio Mauri ja operaatio Morau kietoutuvat yhteen, osittain samaksi tehtäväksi: löytää todiste Jumalasta. 

Perinteisen kaikkitietävän kertojan kerronnan rinnalla romaanissa esiintyy "sivuhuomautuksia", joissa kertoja analysoi Juditin ja muiden hahmojen toimintaa, epäillen välillä purevasti heidän motiivejaan ja vilpittömyyttään. Loppua kohti Sielut kulkevat sateessa on yhtä kirjalijan mielikuvituksen ilotulitusta, ikään kuin kirjailijan olisi ollut suorastaan vaikeaa pitää mielikuvitustaan aisoissa. Alun karmivuus hälvenee, kun kirjaan sekoittuu tusinoittain intertekstuaalisia viitteitä ja mitä uskomattomampia tapahtumia. Etäisyys tekstiin kasvaa. Vahvan alun jälkeen loppu lässähtää ja menee niin sanotuksi överiksi.

Kenelle? Kotimaisesta kirjallisuudesta, mysteereistä ja Lovecraftista pitäville, intertekstuaalisuudesta nauttiville sekä uskonnosta kiinnostuneille.