Sarah J. Maas: Siiveniskujen valtakunta

Usvatuulen valtakunnan jälkeen tartun heti seuraavaan osaan. Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin 2016, suom. 2021) jatkaa onneksi suoraan siitä, missä edellisessä osassa on jääty.  

Tällä kertaa en pysty hyväksymään Feyren tekoja, sitä, miten rumaksi kaikki menee Kevään valtakunnassa. Kuka hän nyt on, kostonhenkikö? Feyren toiminta tuntuu väärältä, tarpeettoman julmalta. Inhoan myös hänen kyvyttömyyttään ottaa vastuuta omista teoistaan. On kuin Feyre kuvittelisi olevansa aina oikeassa, on hän sitten ollut kuinka häikäilemätön tai ajattelematon tahansa. Vaikka on ilo nähdä Feyren kykenevän toimimaan omillaan, olen silti sydän kurkussa, kun hän tekee sen täysin omavaltaisesti ja muille mitään kertomatta. 

Rakastan sitä, että vihdoin päästään tutustumaan muihin ylivaltiaisiin. Heidän kauttaan paljastuu kutkuttavaa henkilöhistoriaa, jota lukiessani en malttaisi pysyä tuolillani. Cassianin ja Nestan välinen jännite on kiinnostava. Mutta edelleen Nesta hiertää. En järin pidä siitä, että Lucienille on Velariksessa tiukkoja sääntöjä ja uhkauksia, mutta Nestan käytöksellä ei ole mitään seurauksia. Hän voi aukoa päätään miten vain haluaa. Siiveniskujen valtakunnassa inhokkini on kuitenkin Elain. Lucien raukka. Eikä Elain oikeasti ole paljoakaan Nestaa hyveellisempi. Hän on pettänyt Feyren yhtälailla. Elain on vain vähemmän loukkaava kuin Nesta. Vaikka Elain tekee sentään jotain oikein, on hänelle pitkä matka selkärangan kasvattamiseen. 

Okei mutta... mikä kummallinen suhde likaan tässä kirjassa on? Kestää aivan liian kauan ennen kuin Lucien pääsee siistiytymään. Entä sitten intiimi kohtaus Rhysin ja Feyren välillä, jossa Rhys ehdottaa, että Feyre voi joko mennä kylpyyn tai hän voi nuolla kaiken lian pois?? Siis kenen mielestä tämä on seksikästä? Ja miksi seksi on ykkösprioriteetti ennen yleistä vieraanvaraisuutta, siistiytymistä tai Feyren siskojen olon tarkistamista? Hämmentävää.

Muutoin Feyren ja Rhysandin rakkaus on kuvattu todella kauniiksi. Rhysandin Feyrelle tarjoama tuki on horjumatonta. Vaikka välillä kaipaisin sitä, että kun Feyre toilailee omiaan, niin Rhys myös sanoisi hänelle siitä vähän tiukemmin. 

"This could be . . . a very bad idea," I admitted, my grip tightening on his hand. 

"Oh, it most certainly is," Cassian said with a faint smile as we continued down and down into the heavy black and thrumming silence. "But this is war. We don't have the luxury of good ideas–only picking between the bad ones."

⁣
Jälleen teos on valtavan ihana immersiivisyydessään. Tähän maailmaan on helppo upota, ja se jaksaa ihastuttaa. Luku, joka päättyy sivuun 666, saa minut itkemään ja tietyt Cassianin sanat puristavat sydäntäni. Pidän edelleen Valtakunta-sarjasta ja aina vain löytyy mahtavia hahmoja. Tämä ei vain edelleenkään pyyhkäise minua jaloiltani. Toivoisin, että pyyhkäisisi. Tätä on kehuttu niin paljon, että tunnen jonkinlaista pettymystä siitä, ettei tämä kolahdakaan minuun niin lujaa. 

Tämän osan loppu on myös oikeasti aika... pettymys. Toisaalta olen iloinen siitä, että tämä ei lopu varsinaiseen cliffhangeriin edellisen tavoin. Nyt onkin hyvä aika pitää pientä taukoa tästä sarjasta. 

Sarah J. Maas: Usvatuulen valtakunta

ACOTAR #2, Usvatuulten valtakunta (The Court of Mist and Fury 2016, suom. 2020) eli ACOMAF.  Kirja, jota käytännössä kaikki ovat etukäteen kehuneet minulle, usein vieläpä ensimmäisen osan kustannuksella. Näin ollen odotukseni ovat luonnollisesti korkealla.

Arvio sisältää jonkin verran hahmoihin liittyviä spoilereita. Ehkä juoneenkin.

Tervetuloa hahmojen makeoveriin, jossa Feyre on haltia, Lucien menettää selkärankansa, Rhysand särmänsä ja Tamlin luonteensa. En ihan arvannut, että "katsotaan mitä tykkäät Tamlinista sitten seuraavassa osassa" tarkoitti aivan tätä. On yksi asia antaa sankarittarelle uusi rakkauden kohde ja toinen tehdä siitä ensimmäisestä niin sietämätön, ettei sankarittarelle jää enää oikein valinnanvaraa. 

Tamlinin hahmoa kohdellaan nyt mielestäni hieman väärin. Hän on traumatisoitunut ja pitää kiinni Feyrestä elämänsä hyvänä asiana, jota ei halua enää koskaan menettää, ja onhan Tamlinilla äkkipikaisuutensa, mutta ei häntä lähestulkoon tunnista tässä osassa. Ja se on se, missä mennään pieleen. Vähempi kärjistäminen olisi riittänyt, ei koko hahmoa tarvitsisi muuttaa. Tästä tulee hieman sellainen no näin tapahtuu koska juoni -fiilis. Liikaa pakottamisen makua. Ikään kuin lukijaa haluttaisiin ohjata ajattelemaan, että Tamlin kuuluu jättää ja että se on oikein (vaikka Feyre kokeekin syyllisyyttä). Tämä tuntuu hivenen hassulta, koska kyllä eroaminen ja uuteen suhteeseen siirtyminen on ihan hyväksyttävää, vaikka toinen ei käyttäytyisikään aivan näin ylikontrolloivasti. Pidän siitä ajatuksesta, että sankarittaren ensimmäinen rakkaus ei olekaan se vuosisadan rakkaustarina, vaan se on vielä edessä, mutta toteutus Tamlinin osalta ontuu. Voi olla, että Maas on ajatellut, että tässä nyt paljastuu sellaisia puolia, joita vain ei ole Feyrelle aiemmin paljastunut ja että kyse ei sinänsä ole hahmon muuttumisesta aivan toiseksi, mutta enpä tiedä. Tässä on kaikki Tamlinia vastaan. Ja se hiertää. No, ehkä olen myös itsekin pettynyt häneen.

I had done everything—everything for that love. I had ripped myself to shreds, I had killed innocents and debased myself, and he had sat beside Amarantha on that throne. And he couldn’t do anything, hadn’t risked it—hadn’t risked being caught until there was only one night left, and all he’d wanted to do wasn’t free me, but fuck me. And when Amarantha had broken me, when she had snapped my bones and made my blood boil in its veins, he’d just knelt and begged her. He hadn’t tried to kill her, hadn’t crawled for me. Yes, he’d fought for me—but I’d fought harder for him.

Nautinko kirjasta? No todellakin. Onko se odottamieni viiden tähden arvoinen? Ei. Mutta rakastuin Velarikseen ja Starfalliin.

Teoksessa on paljon surua ja tyhjyyttä. Petosta. Pidän Feyrestä tällä kertaa. Rhysand on aloittanut nousunsa silmissäni jo Okaruusujen valtakunnan lopussa ja hän on... no, jos sanon mitä hän on niin tämä muuttuu jo todella juonipaljastuksia sisältäväksi. Sanotaan siis vain, että hänestä paljastuu paljon uutta ja että edessä on suuria tunteita. Usvatuulen valtakunta jatkaa ihanasti juonivetoisena romanssina. 

En ole ihan varma mitä ajatella tästä näiden kirjojen mate-systeemistä. Olen aina ajatellut pitäväni fated lovers -troopista, mutta näiden kohdalla... se tuntuu enemmän joltakin pakotetulta kuin kohtalon kääriytymiseltä auki. 

Kudottu perhe -trooppia tässä sen sijaan rakastan. Pidän näistä uusista hahmoista. Azrielista, Cassianista, Morista, Amrenista... jopa Tarquinista ja hänen paremman maailman haaveistaan. Inhoni Nestaa kohtaan sen sijaan vain kasvaa.

Pidän kyllä ihan erityisesti siitä, miten Feyre saa olla sekä haavoittuvainen että vahva. Hänen paranemistaan ja kehittymistään ja hänen uskallustaan tehdä valintoja on ilo seurata.

“I once lived in a place where the opinion of others mattered. It suffocated me, nearly broke me. So you’ll understand me, Feyre, when I say that I know what you feel, and I know what they tried to do to you, and that with enough courage, you can say to hell with a reputation. You do what you love, what you need”

Jos Feyre tuntui edellisessä osassa tyhmältä, niin ei enää. Kuitenkaan teos ei nouse itselleni ihan viiden tähden kirjaksi, vaikka sisältääkin todella lumoavia kohtauksia, loistavaa dialogia ja on todella kutkuttava.

Olen niin koukussa, että loppuun päästyäni joudun välittömästi jatkamaan seuraavaan osaan. Kaikki lukusuunnitelmani menevät sen myötä uusiksi, mutta eihän tätä sarjaa voi jättää kesken! 

Sarah J. Maas: Okaruusujen valtakunta

Kirjamuusaani Elviiraa kiinnosti, tykkäänkö ACOTARista. Eihän siinä auttanut muu kuin pistää kirjaa varaukseen. Ja onhan tätä sarjaa hehkutettukin ihan valtavasti. Sarah J. Maas on suorastaan ilmiö. 

Onneksi en ollut lukenut kirjasta juuri mitään yksityiskohtaisempaa, enkä siis tiennyt, että ensimmäisen osan eli A Court of Thorns and Rosesin (2015, suom. Okaruusujen valtakunta 2019) kohdalla kyseessä on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta. En pidä satujen uudelleenkerronnoista. En ole silti minäkään täysin säästynyt sarjan spoilereilta, mutta kuitenkin suhteellisen hyvin. Juonesta minulla ei nimittäin ole hajuakaan. Joistakin sarjan pareista vain. 

⁣
Olen lähes haluton sukeltamaan tämän analysointiin. ACOTAR ei ole täydellinen. Mutta nautin siitä kovasti ja en tavallaan haluaisi repiä sitä palasiksi. Mutta tässä sitä mennään. 

Eli siis. Kirjan alkukohtaus on suorastaan maaginen ja lupailee paljoja. Onko Feyren metsässä kohtaama susi oikea susi vai faerie? Feyren elämä muutuu täysin, kun hän joutuu vastuuseen kaadostaan ja hänet pyyhkäistään Prythianiin, faerieiden valtakuntaan. Hänet sinne noutaneella pedolla on nimikin. Tamlin. Ja hän sattuu olemaan oikeasti todella komea mies – siis faerie. Ja tässä kohtaa arvaatte varmaan jo aika paljon nyt kun olen tuon uudelleenkerronta-aspektin tässä maininnut. Itse olin autuaan tietämätön, ja hyvä niin. Kaunotar ja hirviö käväisee kyllä mielessäni viimeistään siinä kohtaa, kun Tamlin vie Feyren valtavaan galleriaansa vähän niin kuin hirviö Bellen kirjastoonsa. Feyre nimittäin ei ahmi kirjoja vaan taidetta, maalaahan hän itsekin. 

Suomennoksessa faerie on käännetty haltiaksi, ei keijuksi. Itse miellän... no en nyt tiedä mitä oikeastaan miellän. Keijumaata tämä Prythian muistuttaa mielestäni, mutta ei se haltiakaan ole huono käännös.  Onneksi luen englanniksi, eikä minun oikeasti tarvitse pysähtyä tätä syvällisesti pohtimaan tai törmätä suomennettuun sanaan joka sivulla. Näitä on muuten Gummerus jaksanut varsin maltillisesti suomentaa. Laadusta en itse tiedä, mutta oletan olevan hyvä, kun sen verran väliä kirjoilla. Ei ole yritetty kaikkia rykäistä huippunopeasti. 

"You look . . . better than before."

Was that a compliment? I could have sworn Lucien gave Tamlin an encouraging nod.

"And you hair is . . . clean."

Lucienin ja Tamlinin vaivaannuttavat yritykset olla kohteliaita Feyrelle ovat huvittavia. Feyre on tyhmä. Enemmän kuin kerran tai kaksi irvistelen, koska en kestä hänen päätöksiään. Miksi, miksi, miksi? Joku saisi kertoa minulle, että hän viisastuu tästä, sillä hänen valinnoissaan ei oikein ole järkeä tässä osassa. Hänen on tarkoitus olla se vastuullinen sisar, joka on huolehtinut perheestään, mutta hänpä astuukin laulellen vaaraan. Useita. Kertoja.

Ajatusviivojen hyväksikäyttö on ACOTARissa ennennäkemättömällä tasolla. Viisi (5) yhdellä sivulla? Oikeasti? Ja sitten vaan repeat? Käy myös tylsäksi miten monta kertaa Feyre sanoo, ettei voisi koskaan maalata sitä tai tätä. Ymmärrän hänen olevan tAiTeilLiJA, mutta eikö todella ole mitään muuta keinoa korostaa sitä?⁣ Tai jos sillä yritetään kuvata jonkin asian ihmeellisyyttä ja ylimaallisuutta, niin eikö siihenkin olisi muita keinoja?

Tamlin 🥺❤️⁣
Rhysand 👀💀🤨⁣

Ai. Pitikö tästä sanoa jotakin hyvää? Ei hätää, tykkäsin tästä todella ja jatkan sarjaa hetipikimmiten. Jousiampujat ovat ihania. Mutta ketut ensin! (Olen parhaillaan lukemassa The Fox Wifea, ja se olisi saatava loppuun ennen tänne Maasversumiin paluuta. Voi olla, etten hetkeen sieltä pääsekään.)