Hafzah Faizal: A Tempest of Tea⁣

Niin siinä vain taas kävi, että luen Vehkan kirjoja. Kirja on siis tietenkin Hafzah Faizalin A Tempest of Tea (2024), joka on ollut lukulistallani ja kiilannut muiden ohi ihan siitä syystä, että sain sen suoraan käteeni. 

Vaihdossa annoin oman Barnes & Noblen erikoispainokseni Once Upon a Broken Heartista hänelle lainaan. Sekä siinä että tässä on kauniiden kansien lisäksi bonusmateriaalia lopussa. Vehka sanoi osuvasti, että "Erikoispainosten bonusepilogit on kyllä ylipäätään Asia, vähän kuin jokin teekutsujen salainen takahuone, jonne pääsee vaan harvat ja valitut." Ja näinhän se on. 

Mitä juuri siis luinkaan? Ensimmäinen ajatukseni loppuun päästyäni nimittäin on että wtf.

A Tempest of Tea on flirttiä, vihaa, uhkauksia ja suunnittelua. Paljon suunnittelua. Sellaiset 200 sivua sitä. Ja yllättävä määrä toimintaa loppua kohti. Petosta joka suunnalla. Monimuotoisuutta. Trooppeja. Paljon trooppeja.

Premissi? Teehuone päivällä, laiton verihuone yöllä. Vampyyreja varten, totta kai. Omistajina ovat valittu perhe -sisarukset Arthie ja Jin Casimir, rikolliset, jotka ovat valmiita tekemään mitä vain pelastaakseen rakkaan teehuoneensa. Vaikka se sitten tarkoittaisi todella isoja ja uhkarohkeita toimia. Aina vain parempi, jos sillä saa oikeutta muutoinkin.

"Are you not having anything?" Laith was watching her as he piled two cubes of sugar into his cup and fed a third to his cat.  

 

"I have very refined tastes," Arthie said. 

 

"You're a snob, you mean."

 "Better a snob than someone mistaking sugar for flavor," she replied.

A slow smirk curled the side of his mouth, and he made sure she was looking when he added a third cube into his cup, stirring it thoroughly before meeting her eyes and dropping in a fourth. 

 

"Can't blame me for needing a way to work with something so bitter."

On kiehtovaa miten hahmovetoinen ja samalla ihan levällään oleva ja yhtäkkiä nopea ja silti h i d a s kirja voikaan olla. Mukana on todella suloinen kissa. Todella suloinen. Pidän kovasti sekä Matteosta ja Laithista. Molemmilla on mahtavat kemiat Arthien kanssa. Matteo on silti ykkönen. Matteo best. 

No entäs kirjan neitoset? Flick on enemmän mun tyyppinen hahmo, rakastaahan hän ihania mekkoja ja on rauhallisempi luonne kuin veitsenterävä todellinen FMC Arthie. Mutta. Flick jää vähän lässähtäneeksi. Hänen romanssinsakaan ei ole niin onnistunut. Arthie sen sijaan... no, sanotaanko, että Arthie ate in the end. 

It was hard not to watch Arthie Casimir. The way she worked and schemed, at times as still as stone, other times as restless as a bee. For the most part, Arthie obscured her femininity. She was, after all, a girl in a man’s world, but it snuck through every once in a while. When she turned a certain way. When she lit up at Jin’s words or countered Matteo’s provocations or slid a glance at Laith. When the waves of her hair caught the light, illuminating the copper of her skin and making her gaze come alive with mischief.

YA-aspekti on hivenen jännä tässä. Ihan tosissaniko minun olisi uskottava, että nämä nuoret henkilöt ovat pelättyjä roistoja, jotka saavat uhkailemalla aikaan vaikka mitä? Arthurin legendaan viittauksia on loppujenlopuksi varsin vähän.

Kaiken tämän alla on vahva antikolonialistinen sävy. Teos käsittelee nin kolonialismia, imprerialismia kuin rasismiakin. Hahmokaarti edustaa laajalti eri etnisyyksiä. Ettenia on pitkälti niin kuin viktoriaanisen ajan Englanti kolonialistisine meininkeineen. Arthien kotimaa taas vertautuu Sri Lankaan. 

Juonen käänteet ovat aikamoisia, ja paria en osannut aavistaa. Hyvää eskapismia. Sain mitä halusin. Sanailu oli parasta. Samoin loppu, joka tietenkin on kunnon cliffhanger seuraavaa osaa varten.

Mutta palataanpa hetkeksi tähän painokseen. Nimittäin mikä upea painos tää onkaan! Ihana Fairyloot-versio. Siis kattokaa vaikka Matteota tossa sisäkannessa. (Hän on reunimmaisena vasemmalla molemmissa.) 

Margaret Owen: Little Thieves

Little Thieves (2021) on kirja, jonka luen tällä kertaa Vehkan suosituksesta. Hän pitää oikein mainion myyntipuheen ja lupaa vielä tuoda kirjat seuraavaan miittiinkin. Ja vielä nämä ihanammat Illumicrate-painokset, joissa on erityiset kannet paperikansien alla ja spreiatut reunat. Kuka minä olen sanomaan ei?

"Is there anyone in Minkja you haven't robbed, swindled or backstabbed?"

Vanja Schmidt on kahden jumalan, Fortunen ja Deathin, kasvattama ja oman äitinsä hylkäämä. Vielä toisen kerran hänet on jätetty, kun hänet on hyvin nuorena jätetty ihmisten maailmaan piiaksi. Jumalten maailmaan kun ei ihminen voi jäädä liian pitkäksi aikaa. Julman maailman kaltoin kohtelemalla Vanjalla on kaiken tämän jälkeen kunnianhimoa. Ja ahneutta. Varastettuaan ennen palvelemansa prinsessan identiteetin hän näyttelee myös kolmatta roolia, nimittäin mestarivarasta. Pfennigeistinä Vanja liikkuu aaveen tavoin ja varastaa aristokraattien rikkauksia. Ongelmia syntyy, kun kaikki ei menekään aivan suunnitelmien mukaan. Hänen jäljilleen on päästy. Keskelle hänen varkauskeikkaansa tupsahtaa oikeutta edustava junior prefect Emeric Conrad, jolla on Pfenningeistin tapaus ratkottavanaan.

Prinsessa Giselen roolillakaan ei mene hyvin. Hänet on kihlattu julmalle miehelle, joka yllättäen haluaakin siirtää häitä lähemmäs. Vanjan onni sen kun vain huononee. Ja huononee lisää.  

Teoksessa on todella paljon meneillään. Siis todella.

Tarina on ilmeisesti uudelleenkerronta sellaisesta sadusta kuin The Goose Girl, mutta minulle satu ei ole tuttu. Little Thievesissä on kyllä vahvana saksalainen satukylä -vibat havaittavissa.

Vanja on hyvin voimakastahtoinen ja tekisi mitä vain ollakseen joutumatta kummitätiensä Fortunen ja Deathin velalliseksi. Hän haluaa olla oman itsensä herra, ei elinikäinen palvelija kenellekään. Eikä hän koskaan tule olemaan sitä mikäli pyytää kummitätiensä apua. He nimittäin ovat päättäneet, että Vanjan olisi palveltava heistä toista, kumpaa, riippuu siitä, kumman puoleen hän kääntyisi apua varten. Jumalan palveluksessa oleminen toisi Vanjalle turvaa, mutta se ei ole sitä, mitä hän haluaa. Eikä Vanja voi ymmärtää, miksi hänen kasvattiäitinsä eivät tarjoa hänelle apuaan vastikkeettomaksi.

And for just a moment, the mountain shudders, candor cleaving down to the raw bedrock. He believes it. He believes that he is a victim, because the life he has is not the one he thinks he is owed. That in that way, the world betrayed him, just as it betrayed me. That in this, he knows me; in this, we are the same.

But he will never understand that girls like me become liars, thieves, ghosts, all to survive men like him.

Niin nokkela ja sarkastinen kuin Vanja onkin, on hänessä huomattava määrä traumaa. Sen triggeröityessä on kuin menneisyys toistaisi itseään, ja Vanja panikoi. (Vaikka älä panikoi onkin hänen tärkein sääntönsä ja edellytys selviämiselle tukalista tilanteista.) Tämä on kuvattu hyvin, ja vaikka minua turhauttaakin Vanjan näissä tilanteissa tekemät valinnat, niin ne turhauttavat kyllä häntä itseäänkin. Ja näinhän trauma toimii. Trauma ei kysy, että sopisiko tämä nyt sinulle. 

“You helped me”, I whisper. “Why?”

“Because that’s what people do”, she says, as if it’s the most obvious thing in the world. “Humans just make it complicated. […]”

Vanja on tottunut siihen, ettei hänen puolellaan ole kukaan. Että hänen on selvittävä itse ja yksin, eikä näin ollen hänen ole helppoa oppia luottamaan toisiin.

Little Thieves voisi olla lyhyempikin, mutta mitä pidemmälle luen sitä, sitä enemmän pidän siitä ja sen hahmoista. Huumori alkaa tarttua. Giselen helminauha kiehtoo minua. Puolijumala Ragne on todellista kultaa. Hän on raivokkaan lojaali ystävä ja hauska epätavallisissa lähestymistavoissaan asioihin, Ragne kun ei ole tottunut sen enempää ihmismuotoon kuin ihmisten seuraankaan. Kannatan myös Emericiä. Mutta että kannatanko Vanjaa? Enpä tiedä. Se selvinnee seuraavassa osassa.

Viimeiseksi vielä kuvia kirjan kansista ja sen upeasta kuvituksesta.

C. S. Pacat: Dark Heir

Dark Rise on Rooman imperiumini. Sarjan toinen osa, Dark Heir (2023), on huikeaa edeltäjäänsäkin parempi. Ja piinallisempi.

1800-luku + uudelleensyntyminen + Dark King = täydellistä.

Teos jatkaa heti Dark Risen intensiivisestä lopusta, ja siitä jatkan minäkin. Saatuani ensimmäisen osan päätökseen BookBeat kyselee olenko valmis sarjan seuraavaan osaan. "EN TOD", kirjoitan ystävälleni Elviiralle itkuhymiöiden ja näyttökuvan kera. Hän nauraa ja sanoo, ettei siihen voi olla valmis. Ystävänmuotoinen piru olkapäälläni yllyttää minut hyppäämään suoraan syvään päätyyn. Ja niinhän minä teen.

⚠️ Stop! Arvio spoilaa sarjan edellisen osan isosti. Pilaat lukukokemuksesi täysin, jos luet tämän arvion ennen kuin olet lukenut Dark Risen. ⚠️⁣⁣⁣⁣

Will on päähenkilönä mieletön. Siis ihan mielettömän kiinnostava. Hän yrittää todella kovasti olla hyvä, ja kaiken aikaa hänen pimeä salaisuutensa repii häntä. Tietoisuus siitä, että hänen omat ystävänsä kääntyisivät häntä vastaan hetkessä, painaa raskaana. Menneisyys tuntuu valuvan nykyisyyteen yhä enemmän ja enemmän. Se kietoo Willin pimeään verkkoonsa ja kullanhohtoisiin flashbackeihin, jotka vetävät häntä puoleensa kuin liekki yöperhosta.

"He's loyal to us", said Will.

"Is he?" Cyprian's voice was hard. "Don't forget  that he was reborn to serve the Dark King."

"I never forget that", said Will.

⁣⁣⁣⁣Rakas omistushaluinen Will. Kuolen joka kerta kun Will puhuu Sarceanista. Tai istuu kuuntelemassa, kun muut puhuvat hänestä.

Teoksessa on niin paljon jännitystä että sitä on vaikea edes lähteä purkamaan. Syrjäisten italialaisvuorten kaivaukset ovat pahaenteiset ja aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Uhka on koko ajan läsnä. Dark Heirissä juostaan kohti kohtaloa, jota ei ole koskaan halunnut. Kyllä, sanon että kohti. Koska tässä tapauksessa toiseen suuntaan juokseminen saa juoksijan vain pläjähtämään suoraan päin pakoilemaansa kohtaloa.

⁣⁣⁣⁣Shippaan Visanderia ja Phillipiä, vaikka Visander onkin väärällä puolella. (Kukaan ei silti peittoa Elizabethia ärsyttävässä oikeamielisyydessään.) Heissä on jotain. Kemiat Willin ja Jamesin välillä intensiivisyydessään ovat täysin omaa luokkaansa ja rakastan, rakastan, rakastan jokaista kohtausta heidän välillään. Tulen vielä viettämään seuraaavat vuodet tuskissani, teorioiden mitä vielä tuleekaan tapahtumaan.

Kirjan loppu nimittäin tuhoaa minut. Se murskaa sydämeni miljoonaan palaseen. Jään huutamaan. On pakko saada tietää enemmän. Mutta on tässä toivoakin. Toivoa siitä, että tiedossa on lisää plot twistejä ja paljastettuja totuuksia. (Siis toivoinko juuri plot twistejä? Kyllä vain.)

En tiedä toivunko hetkeen – koskaan – Dark Heiristä. Kuuntelen sen lopulta putkeen niin, että nukun välissä joitakin tunteja. Olo on kuin järistyksen jälkeen, mutta myös tyhjä. 

Näyttökuvaa reaktiostani välittömästi Dark Heirin lukemisen jälkeen:

Onko mitään parempaa kuin ystävä, joka suosittelee cliffhangeriin päättyvää keskeneräistä fantasiasarjaa, joka murskaa sielusi ja repii sykkivän sydämesi miljoonaan palaseen, niin ettei paluuta ole? Jep. Nimittäin se, kun samainen ystävä hehkuttaa kirjaa kanssasi ja toimii emotionaalisena tukenasi lukukokemuksen ajan tarjoten tukea sen jälkimaininkeihin. Ja jaksaa vielä fanittaa kanssasi useita viikkoja sen jälkeen.

Lisää Sarceania kiitos. Ja pian. Jos kolmannen osan nimi ei ole Dark King, niin en tiedä mikä sitten.

Rebecca Ross: Divine Rivals ⁣

Rebecca Rossin Divine Rivals (2023) on kaunis ja täynnä lämpöä. Kaksi nuorta kilpailee kolumnistin työstä sanomalehden toimituksessa. Iris Winnow on juuri ja juuri 18, köyhän ja alkoholismin kanssa taistelevan yksinhuoltajaäitin tytär. Hänen veljensä on liittynyt sotaa, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Roman Kitt puolestaan on hivenen vanhempi, rikkaasta perheestä ja ilmeisen snobi. Vastoin odotuksia maaginen yhteys tuo heidät lähemmäs toisiaan. Kirjeet ja kannustuksen sanat vaihtavat omistajaa ja salaisuuksia jaetaaan ja sujautetaan vaatekaappiin. Siis vaatekappiin. Sellaiseen, jonka kautta kirjeet päätyvät vastaanottajalleen. Mutta ainoastaan toinen heistä tietää nimettömän kirjeystävänsä identiteetin. 

Tämän YA-romantasian romanssi on pehmeä ja pörröinen. Heidän toisilleen antamasta tuesta ja lämmöstä on ilo lukea. On myös sanailua ja kilpailuhenkeä. Ja suloinen found family. Mutta Kitt? Hän on ihan paras. Romaanissa olisi voinut olla enemmän slow burnia ja jännitettä, mutta menee tämä näinkin.

Yksi ihanimmista jutuista tässä on haarniska, josta he puhuvat kirjeissään:

I think we all wear armor. I think those who don’t are fools, risking the pain of being wounded by the sharp edges of the world, over and over again. But if I’ve learned anything from those fools, it is that to be vulnerable is a strength most of us fear. It takes courage to let down your armor, to welcome people to see you as you are.

Ja tämä pätkä myös:

I don’t think you realize how strong you are, because sometimes strength isn’t swords and steel and fire, as we are so often made to believe. Sometimes it’s found in quiet, gentle places. The way you hold someone’s hand as they grieve. The way you listen to others. The way you show up, day after day, even when you are weary or afraid or simply uncertain. That is strength, and I see it in you.

Kirjeiden ja kahden eri näkökulmahahmon käyttö toimii oikein hyvin. Rakastan näitä kirjeitä, niissä tarjottua lohtua ja pehmeitä sanoja ja ihmisen paljautta. Mikä sitten ei toimi niin hyvin on teoksen taikuusjärjestelmä. Mistä taikuus on peräisin? Miten se toimii? Ei hajuakaan, vastausta tähän ei nimittäin esitetä. Maailmanrakennus ei ole Divine Rivalsin vahvuuksia. Eniten maailmaa valottavat vanhat jumalmyytit, mutta nekään eivät varsinaisesti vielä selitä paljoa.

Sitten on tosiaan tämä sota... mikä ei ole suosikkiaiheitani missään määrin. Sen vuoksi kahden jumalan väliseen sotaan sijoittuva kirja tuntuu minulle vieraalta. Ilman teoksen lämpöä ja aidontuntuisia hahmoja olisin varmaankin jättänyt tämän kesken. En ole tämän maailman lumoama, mutta näistä hahmoista pidän todella. Lukijana minun on helppo kannattaa heitä. 

Tälle olisi vielä jatko-osakin olemassa ja tämä tosiaan loppuu cliffhangeriin, mutta en silti ole aivan varma, jatkanko sarjan parissa vai en. Ehkä, ehkäpä en.

C. S. Pacat: Dark Rise

C.S. Pacatin Dark Rise (2021) on kirja, joka saa minut hullaantumaan täysin. Siis täysin. T ä y s i n. Luen sitä yömyöhään kunnes saavutan pisteen, jossa tiedän, että jos luen yhtään pidemmälle, en tule nukkumaan. Olen oikeassa. Kirjan loppu on uskomaton. Onneksi kirjaa suositellut ystäväni Elviira on henkisenä tukenani. Loppua kohti haluaisin vain kirkua.

Tarina alkaa rauhallisella tahdilla 1800-luvun alun Lontoossa. Will Kempen on pakomatkalla, kun hänet saadaan kinni. Uusien ystävien myötä hänet pyyhkäistään pahaenteisten ennustusten, varjojen ja Leijonien maailmaan. Stewardien maailmaan. Stewardit ovat osa vanhaa ritarikuntaa, joka on vanhan maailman ajoista astien ylläpitänyt perinteitään ja valmistautunut pimeyden paluuseen. Willistä odotetaan valon sankaria, jonka olisi määrä kukistaa Dark King, vanhan maailman hurja hallitsija ja sen tuhoaja, jonka on määrä palata maan päälle. 

Kyse ei ole tavanomaisesta valon ja pimeyden välisestä taistelusta. Se voi vaikuttaa siltä ensin, mutta ei. Dark Rise on vangitseva, eeppinen lukukokemus, joka on räjäyttää tajuntani. Juonen twistien taso on jotakin, mitä en ole vielä koskaan ennen kohdannut. C. S. Pacat on nero.

"Tää on Sarcean josta uskon että pitäisit. En uskalla sanoo mitään muuta koska kaikki on plot twist mutta ehkä myös melko paha... ehkä." Näillä sanoilla olen tullut vedetyksi lukemaan Dark Risea. Kyllä, pidän Sarceanista, enkä malta lukea hänestä lisää. Kiitos vain. 

Hahmot ovat monipuolisia ja hyvin mietittyjä, harmaankirjavia. Kirjassa on ylivoimaisesti vetovoimaisin romanttinen pari, mihin olen koskaan törmännyt. Jännite je kemiat ovat niin käsinkosketeltavia että. Mitenkä tää kirja vaan onkaan YA:ta?

Postaamisajankohtana olen lukemassa tätä jo toista kertaa. Siis toista kertaa. Parin viikon sisään. Dark Risessa on todella herkullisia vihjeitä, ennakointia ja kaikkea muuta ihanaa, mikä aukeaa toisella tapaa sitten toisella lukukierroksella.

Ja koska tämä kirja on täynnä aivan mielettömän hyvää sitaattimatskua, tässä kaksi suosikkiani:

Will: 

"I think what people were is less important than what they are. And what people are is less important than what they could be."

The Elder Steward: 

"When the past is forgotten, then it can return. Only those who remember have the chance to stave it off. For the dark is never truly gone; it only waits for the world to forget, so that it may rise again."

Näissä kiteytyykin hyvin kirjan tematiikkaa. Willin kanta on selvä ja tulevaisuuteen katsova. Stewardit katsovat menneeseen, jotta menneisyys ei toistuisi. Viisautta löytyy molemmista. 

Juonesta en oikein voi sanoa juuri mitään spoilaamatta, valitettavasti. Mutta lukekaa tämä. Jos rakastat fantasiakirjaa, jossa arvoitukset ratkeavat hitaasti ja jossa on taitavaa tarinankerrontaa, queer-hahmoja ja sydäntälämmittävää lojaalisuutta, lue tämä. Mutta ei ole sitten minun syyni, kun kaikki edelliset (miksei tulevatkin) 5 tähden kirjat alkavatkin vaikuttaa 4 tähden kirjoilta.